Part 8

Sitten hän valitti päänkivistystä ja sai antipyriiniä, ja sitten hän ei tahtonut nousta ylös aamusin, vaan väitti olevansa niin väsynyt. Mutta kun ei pojassa näkynyt mitään vikaa, nosti isä hänet vuoteesta selittäen, että hän voisi pukeutua ja mennä ulos raittiiseen ilmaan. Sven nousi silloin ylös ja koetti isän sisällä ollessa niin pian kuin hän voi vetää vaivaloiset sukat jalkaansa. Mutta niin pian kuin isä ehti oven ulkopuolelle hiipi hän äidin vuoteeseen ja pyysi saada kynttiä hänen luokseen peitteen alle.

Luonnollisestikaan ei äiti voinut vastustaa sellaista pyyntöä. Eikä Sven koskaan ollut onnellisempi. Siellä hän makasi pää äidin käsivarrella, sulki silmänsä ja oli hiljaa ja levollinen kunnes voimat alkoivat elpyä. Silloin hän nousi taas ylös, mutta ennenkuin hän sen teki, katsoi hän äitiä merkillisillä silmillään:

-- Ethän puhu isälle siitä!

-- Niin, mutta miks'ei? kysyi äiti.

-- Näethän, hän tulee sitte niin vihaseksi.

Tämä kaikki tuntui äitistä niin ihmeelliseltä, että hän olisi voinut luvata Svenille mitä hyvänsä, ja siis hän lupasi myös senkin. Ja Sven meni ulos tuntien itsensä levolliseksi ja iloiseksi, ettei äiti pettäisi hänen tottelemattomuuttaan ja että hän ja äiti olivat yhtä mieltä.

Mutta kun äidin olisi pitänyt matkustaa tai mennä vain ulos ja mennä ilman häntä silloin hän oli hurjasti pahoillaan. Hänen surunsa ei tuntenut mitään rajoja, ja hänen itkunsa oli niin sydäntä vihlova, ettei voinut tehdä muuta kuin lohduttaa kaikilla mahdollisilla keinoilla, mitä oli käytettävissä. Niin, ja nähdäkin oli hänen intohimoinen tuskansa niin kiusaavaa, ettei sitä voinut pitkään aikaan unohtaa ja me puhuimme tästä eräänä aamupäivänä. Minä olin juuri houkutellut vaimoni tekemään huvimatkan kaupunkiin syödäksemme päivällisen parin ystävän seurassa, kuten sanotaan mennäksemme hieman ulos. Ja minä olin tehnyt sen erikoisesti siksi, että minä tunsin vaimoni tarvitsevan levätä hetken Sveniltä rauhassa.

Me onnistuimme myöskin unohtamaan sen vaikutuksen, jonka olimme saaneet tuon pienokaisen itkusta, ja vietimme hauskemman päivän kaupungissa kuin koskaan ennen, kun me nyt tiesimme, ettei meidän tarvinnut jäädä sinne. Mieliala oli juuri hilpeimmillään, kun vaimoni kysyi kuiskaten minulta pahastuisinko minä kovin, jos hän matkustaisi kotia aikaisemmassa laivassa. Tapahtuihan niin harvoin vain, että me matkustimme huvittelemaan ja siksi ehdotus ei ollut ensinkään minulle mieluinen. Minä huomautin siksi Elsalle, että mehän olimme sanoneet tulevamme vasta viimeisellä laivalla ja siis ei kukaan odottanut meitä. Sanalla sanoen minä vastustin kaikilla syillä, mitä mieleeni johtui. Ja lopuksi minä koetin vastustaa sillä, minkä minä katsoin olevan pää todistuskeinon.

-- Sven on jo mennyt nukkumaan, kun sinä menet.

-- Mitäs minä siitä, oli vastaus. Minä tahdon vain mielelläni mennä kotia.

Hän katsoi rukoilevasti minua ja luonnollisestikin oli siitä seurauksena, että hän matkusti.

Sillä välin liikuskeli Sven kotona leikkien koko iltapäivän. Mutta kellon lähetessä sitä aikaa, jolloin hän tapasi mennä nukkumaan, katosi hän jäljettömiin. Palvelijattaremme eivät kuuluneet niihin, jotka huolehtisivat kaikesta juuri niin tunnollisesti ja muutamia kertoja huudettuaan häntä saamatta vastausta, olivat he hyvin rauhallisia uskoen, että hän kyllä ilmestyisi pimeän tullen ja eihän herrasväkikään tule ennenkuin myöhemmin. Sven sai siis mennä, niinkuin itse tahtoi ja kahdeksan ajoissa menikin hän rantaan ja istuutui aivan yksin laiturin penkille. Ei hän tiennyt niin varmaan milloin laiva tulisi ja siksi hän saikin istua siellä kauvan. Mutta hän istui kärsivällisesti ja hiljaa ja jo kaukaa ulapalta laivan kulkiessa edestakaisin laiturista toiseen huomasi hänen äitinsä hänet. Hän istui siellä pienenä ja kyyrysissään ja hänen vihreä krokettihattunsa näkyi kauvas sinistä vettä vasten.

Kaikki tyyni tuntui Elsasta niin ihmeelliseltä, melkein kuin hän olisi tahtonut, että Sven istuisi siellä ja hänen silmänsä seurasivat koko ajan tuota pientä olentoa, joka istui laiturin penkillä pää alas päin ja selkäkoukussa, ikäänkuin miettimässä.

Mutta kun laiva asettui laituriin ja äidin piti astua maihin, silloin seisoi pikku Sven kovin jännityksissä ja hyvin suorana laiturilla, niinkuin koko elämä olisi ollut vaarassa. Ja kun äiti tuli häntä vastaan, silloin oli vaikea sanoa kumpi heistä oli onnellisempi, hänkö joka ei ollut suotta istunut, tai hänkö, joka löysi lapsensa vastaanottamassa.

-- Mutta kuinka Sven voi istua täällä? kysyi äiti keskellä iloaan. Äitihän ei olisi tullut ennenkuin myöhään yöllä.

-- Totta kai minä sen tiesin, että sinä tulisit, sanoi Sven.

Hänen äänensä ja silmänsä oli ihmetyksestä täysi, ettei äiti voinut ymmärtää niin yksinkertaista asiaa.

-- Tiesinhän minä, että sinä tulisit ja siksi minä istuin vain odottamassa.

Ja äidin kysymykseen oliko hän istunut kauvan vastasi hän:

Niin, sehän on tietty. Muuten olisi Hanna löytänyt minut. Ja silloin minä olisin saanut luvan mennä nukkumaan.

Äiti ei vastannut tähän mitään. Ei koskaan se olisi johtunut hänelle mieleenkään nuhdella häntä nyt, sillä hän oikeastaan oli ollut tottelematon. Hänen viaton rakkautensa, joka oli tähän syyynä, suojeli häntä kaikilta nuhteilta, ja Sven tiesikin sen oikein hyvin. Hän katsoi sivulta äitiä kasvoihin ja hymyili:

-- Minä narrasin Hannaa. Minä kyyristyin pensaan taa niin, ettei hän nähnyt minua.

-- Ethän, teitkö sinä niin, sanoi äiti.

Hän ja Sven menivät yhdessä kotia tyytyväisinä kuin kaksi rikostoveria, jotka olivat onnistuneet ja seurauksena siitä oli luonnollisestikin, että äiti laittoi sinä iltana itse poikansa nukkumaan. Sen hän teki muuten useinkin, vaikka Sven pian täyttäisi jo kuusi vuotta ja vakavissa tilaisuuksissa sanottiin isoksi pojaksi.

Kuinka verkalleen hän auttoikaan häntä vuoteelle! Kuinka hellävaroin hän hänet riisuikaan ja kuinka keveästi hän pesikään hänen hentoja jäseniään, kuinka hiljaa hän kuivattiinkaan ja pitkä yöpaita pistettiin päälle kuin leikissä. Sitten hän istui pienokainen polvillaan haaveillen niitä aikoja jolloin Sven oli oikein pieni ja hän itse ruokki häntä. Ja kun hänen vihdoinkin piti mennä vuoteelleen, niin silloin hän ei tahtonut koskaan lukea iltarukoustaan. Hänellä oli tuhannenkin kepposta, vaan estääkseen äitiä menemästä luotaan. Mutta luettuaan rukouksensa hän kiersi kätensä äidin kaulaan ja kuiskasi:

-- Se on niin hyvä, että sinä aina autat minua. Sillä sinä et koskaan pitele kovasti minua.

Elsa kumartui vielä syvempään hänen vuoteensa yli ja kuiskasi vastaukseksi:

-- Minä tahdon aina auttaa sinua. Ei kukaan muu saa sitä tehdä. Kunnes sinä voit auttaa itse itseäsi.

Hän oli saanut runsaan korvauksen siitä, että hän oli keskeyttänyt huvinsa matkustaakseen kotia ja kun minä tulin viimesellä laivalla, makasi hän valveillaan saadakseen kertoa minulle kaikki, mitä Sven oli sanonut.

Iloisessa toveriseurassa vietetyn päivän perästä vaikuttivat nuo pojan pienet liikuttavat piirteet minuun vielä enemmän, kuin mitä ne muuten olisivat tehneet.

-- Tiedätkö, että eräs suuri ja hyvä mies käytti kerran samoja sanoja, kun hän kertoi minulle ensimäisestä vaikutuksesta äitinsä kuoleman jälkeen? sanoin minä. Hänkin oli silloin 5 ja 6 vuoden välillä ja se koski samaa asiaa -- paidan muuttamista. Hän käytti aivan samoja sanoja: "Ensi kerran minä tunsin, että minua pideltiin kovasti."

Minä seisoin Svenin pienen vuoteen vieressä katsoen kauvan häntä. Ohimot näyttivät olevan hieman sisään painuneet. Mutta hän nukkui raskaasti ja hyvin ja minä kumarruin vain suudellakseni häntä otsaan.

Me koetimme vaihtaa keskusteluainetta, mutta minä olin niin täysi ajatellessani lasta, ettei minulla ollut halua muuhun.

-- Etkö ole koskaan ajatellut erästä asiaa? kysyin minä. Olofia minä voin ajatella suurena miehenä, täysikasvuisena. Ja Svantea myöskin! Hehän ovat niin erilaisia. Mutta minä voin heitä kumminkin ajatella yhdessä. Mutta Sven? Voitko sinä pitää häntä isona? Mihin sinä tahdot hänet mailmassa valmistaa? Mihin hän sinusta tuntuu sopivan muualle kuin meidän luoksemme?

Vaimoni hymyili tuskaisin ilmein, jotka muodostivat hieman hienoja ryppyjä hänen suunsa ympärille.

-- Sitä minä olen usein ajatellut, sanoi hän. Ja jatkaen omia ajatuksiaan lisäsi hän:

-- Ehkä minä rakastan häntä juuri siksi enimmän, kuin mitään muuta mailmassa. Enemmän kuin molempia toisia poikia, enemmän kuin sinuakin. Minä olen ajatellut sitä usein, ja minä tiedän, että jos joku isoista pojista kuolisi, minä en koskaan lakkaisi suremasta heitä. Mutta minä uskon, että minä voisin kestää sen teidän tähtenne, jotka elätte. Jos sinä kuolisit -- minä en tohdi sitä koskaan ajatellakaan. Mutta jos Sven kuolisi, silloin minä en myöskään voisi elää. Minä olen monta kertaa ajatellut sanoa sen sinulle. Sillä minä soisin sinun tietävän sen.

Hän ojensi kätensä minulle ja hänen silmänsä etsivät minun silmiäni, niinkuin hän olisi tahtonut pyytää minulta anteeksi, että hän uskoi voivansa elää ilman minua. Ja sitten sammutettuamme lampun minä makasin kauvan valveilla toistellen hänen sanojaan. Minä nukuin siinä uskossa, etten koskaan saisi tietää puhuiko hän totta tai ei.

XIV.

Sven tuli niin sairaaksi, että hänen täytyi pysyä vuoteessaan. Mutta vaikka me hyvin tiesimme, että se oli kylläkin vakavaa laatua, oli kuume niin heikko, ettemme koskaan uskoneet olevan mitään todellista vaaraa peljättävissä. Minä kirjoitin väsymättä ja vaimoni istui pojan sairasvuoteen vieressä pitäen hänen kättään omassaan ja kertoi satuja hänelle kun hän jaksoi kuunnella niitä.

Lääkäri sanoi meille, että tauti varmasti tulisi olemaan pitempiaikainen, mutta luuli voivansa antaa parhaita toiveita ja kun minulla oli ollut kauvan mielessäni matkustaa, matkustin minä muutamaksi päiväksi siinä hyvässä toivossa, että palatessani olisi jo pahin aika ohi. Minä vietin siis kolme kokonaista päivää hyvien ystävien seurassa, ja minä nautein, tuntematta mitään sen suurempaa levottomuutta, sekä ystävyydestä että kauniista luonnosta. Mutta kun minä jo istuin junassa palatakseni Tukholmaan ja sieltä kotiani, valtasi minut tuskan tunne, jota minä en voinut voittaa. Vähää ennen lähtöäni minä olin puhunut vaimoni kanssa telefoonissa. Minä olin kuullut vaimoni äänen kaukaa vavahtelevan ilosta: Sven on parempi! Hän oli istunut vuoteessa, nauranut ja puhunut. Hän oli syönyt ja pyytänyt äitiä tervehtimään "isäukkoa", joka oli hänen erikoinen hyväilynimensä, kun hän oli hyvin iloinen. Kaikki näytti mitä parhaimmalta ja kumminkaan minä en voinut päästä huolestuttavasta tunteestani.

Saavuttuani Tukholmaan oli kello kymmenen illalla. Olin tullut juuri samalla minuutilla, kun viimeinen laiva lähti kotiani. Menin siksi suoraa päätä siihen hotelliin, jossa tapasin asua. Oli pimeä ja satoi oikeen virtanaan. Riensin joutuin eteiseen, tuntien sitä toivotonta muukalaisuuden tunnetta, joka aina valtaa minut, kun minä kesänaikaan olen pakoitettu käymään Tukholmassa ja tiedän saavani olla yksin. En ehtinyt puhua vielä mitään huoneesta, ennenkuin ovenvartija tuli vastaani pyytäen minua, samassa mainiten numeron, heti telefonoimaan.

Tein niin saaden vain sen tiedon, että lääkäri oli matkustanut ja että minun heti kohta pitäisi ottaa vaunut ja ajaa jälkeen.

Tuo niin odottamaton ja äkkinäinen tieto lamasi minut ja kuumeinen toiminta, jolla minä puuhasin asiani, tuntui minusta käyvän aivan konemaisesti. Tilasin vaunut, ja samassa silmänräpäyksessä kuin tämä tapahtui, minä ajattelin, että minun pitäisi syödä. "Sven on kuollut" ajattelin minä. "Hän ei elä siksi, että ehtisin kotia. Kotia saavuttuani minä en saa olla nälkäinen eikä väsynyt. Minun täytyy voida valvoa ja lohduttaa vaimoani." Kaikki tuo kierteli aivoissani istuessani odottamassa ajuria. Minä näin itseni kuin muuna henkilönä, näin ottavani lihaa lautaselle, leikkaavani sitä ja koettavani syödä. Koko ajan minä ajattelin vain yhtä: vaunuja, jotka eivät näytä tulevankaan. Taivaan Jumala! Vaunut eivät tule ja kotona makaa minun poikani kuolemaisillaan ja minä en voinut päästä hänen luokseen.

Minä maksoin ja menin hotellin eteiseen, kävelin edestakaisin voimatta mitenkään istua rauhassa, voimatta millään ehdolla ajatella pienintäkään selvää ajatusta.

-- Minun lapseni on kuolemaisillaan, sanoin ovenvartijalle. Siksi minä olen niin hermostunut.

Koetin hymyillä hänelle, että hän ymmärtäisi kuinka hyvin minä itse ymmärsin kaikkien uhrausteni olevan mielettömiä. Mutta minä tunsin itse, että hymyni muuttui irvistykseksi enkä minä myöskään odottanut hänen vastaustaan. Minä jatkoin vain kävelyäni kello kädessä, ikäänkuin olisin tahtonut kiirehtiä aikaa, ja kun vaunut vihdoinkin tulivat, olin varma, että oli turhaa. Minä en ymmärtänyt, miksi istuin siellä tai miksi ajoin tuossa tulvaavassa sateessa, mutta konemoisesti minä sanoin miehellekin:

-- Ajakaa niin kovaa kuin hevonen voi juosta, minun pieni poikani on kuolemaisillaan. Te ette tee sitä ilmaiseksi.

Ajaja oli kyytinnyt meitä monta kertaa ennenkin.

-- Onko se se pieni, kiltti poika, joka on niin kaunis? kysyi hän.

Nämä yksinkertaiset sanat herättivät minut jälleen todellisuuteen ja rinnassani kierteli kiitollisuuden lämmin virta tuota nuorta miestä kohtaan, joka minua kyytihti.

-- Kyllä, sanoin minä tukehtuneesti. Niin, hän se on.

Ja minä istuin vaunuissa tuntien lämmittävää tunnetta, että tapasin ihmisen, joka ymmärsi mikä oli kysymyksessä ja tahtoi auttaa minua. Liukuessamme katuja puhuin hiljaa itsekseni ja itkin sekä ilosta että surusta: "Hän on niin kaunis ja niin hyvä, että mies, joka on nähnyt hänen vain nousevan vaunuista, muistaa häntä ja sanoo sen minulle. Ja hänen täytyy kuolla. Onhan miljoonia lapsia, jotka saavat elää. Miksi juuri minun lapseni täytyy kuolla?"

Minä en ole koskaan ajanut joutuimmin eikä mikään tie ole koskaan tuntunut pitemmältä. Minä näin säkenien leimuavan hevosen kavioiden ympärillä, tunsin sateen vaikkenevan ja huomasin maisemien lentävän pimeässä ohitse kuin varjokuvien, ja minä istuin koko ajan puhuen itsekseni käsittämättömiä sanoja, joita minä en ymmärtänyt, kuinka ne tulivat kielelleni. Oli ikäänkuin minua olisi pimeässä viety sitä kohti, joka minua vastaan tulisi, ja minä rukoilin vain lykkäystä, että hän vielä eläisi, kun ehdin perille, jotta hän vielä kerran kietoisi käsivartensa minun kaulaani ja minä saisin kuulla hänen äänensä.

Eteenpäin me mentiin, eteenpäin hurjaa vauhtia! Vaunut lensivät toiselta puolen tietä toiselle. Mutta ei hetkeksikään juolahtanut mieleeni, että mikään särkyisi tai että ajaisimme kumoon. Se oli kelpo mies tuo ajaja, joka ajatteli minun pientä poikaani, joka oli niin kaunis ja kiltti, ja joka ei saisi kuolla.

"Oli isä ja hänen lapsensa", sanoin minä ääneensä itsekseni. "Es ist ein Vater mit seinem Kind." Tietämättäni minä istuin runoja lausumassa itsekseni, ja suonenvedontapaisesti nyyhkytys pakkautui kurkkuuni, niinkuin se olisi tahtonut tukehduttaa minut, ja saadakseni ilmaa pistin pääni ulos kuomusta katsellen maisemaa, jossa minä tunsin jokaisen näköalan, jokaisen tien mutkan. Kivistä, joilla vaunut nyt jytisten liukuivat, voin minä huomata, että olimme sillä lyhyellä syrjätiellä, joka vei kotiamme. Kaikki aistit jännitettyinä minä katsoin pimeään, minä näin pihallamme olevien ajoneuvojen ääriviivat. Tohtori on vielä täällä! Tohtori on vielä täällä! Sitten minä kuulin eteisestä vaimoni sanovan: "Hän tulee. Jumalan kiitos, hän on täällä." Ja silmänräpäyksessä minä riensin rappuja ylös ja seisoin jo salissa.

Seisoin huoneessa, ja minun mieleni oli niin äärimmäisyyteen asti liikutettu, etten voinut ymmärtää mitään siitä mitä näin. Minä käsitin vain hämärästi tohtorin seisovan siellä ja tunsin vaimoni kovasti syleilevän itseäni. Minulle selveni vain, että vaimoni oli iloinen ja ylen onnellinen ja että minun pitäisi olla samallainen. Kuulin jotain pyörtymyksen puuskauksista, joka nyt oli ohi ja jonka tohtori ei uskonut merkitsevän mitään. Mutta en voinut mitään sanoa enkä ajatella. Onni valtasi minut niin odottamatta, ettei se voinut herättää minua äärettömän raskaasta surustani, jonka vallassa minä vielä olin. Konemaisesti minä riisuin käsineeni ja päällysvaatteeni, ja seisoin vielä siellä ikäänkuin totuttaakseni silmiäni valoon valaistussa huoneessa.

-- Etkö sinä mene hänen luokseen? Etkö mene katsomaan häntä? sanoi vaimoni. Hän on valveilla.

Ja hänen äänensä tuntui melkein nuhtelevalta, ikäänkuin hän ei olisi oikein ymmärtänyt.

-- Kyllä, kyllä, sanoin minä.

Ja käsittämättä mitä nyt oli tapahtunut, menin sisälle ja näin Svenin makaavan vuoteessani ja katselevan minua.

-- Tunteeko Sven isää?

-- Kyllä, sanoi pienokainen kummastelevalla äänellä.

Hän ei voinut ymmärtää, miksi kaikki näyttivät niin liikutetuilta ja rauhattomilta. Hän ojensi pienen kätensä ja hyväili minua ja minä huomasin kuinka laihaksi ja pieneksi se oli muuttunut.

Seisoessani täällä kumartuneena pojan yli, ymmärsin minä, että se oli totta ja että minun lapseni eli. Minä pidin hänen kättään silmieni edessä ja tunsin kuinka painostava tuska keveni rinnassani ja verho solui pois silmieni edestä.

XV.

Kuinka kummallinen, täynnä toivoa, levottomuutta, epätoivoa ja pelkoa oli se aika, joka sitten seurasi! Tohtori oli meille ennustanut pitkää sairastusaikaa, me valmistauduimme kärsivällisyydellä kestämään ja koetimme myöskin harjoittaa tätä hyvettä. Kahden seuraavan pitkän viikon kuluessa oli Svenin sairaus muuttunut jokapäiväisen elämämme päivittäiseksi tavallisuudeksi, kuten sairaus aina tekee, kun se ottaa kodin oikeen tyyssijakseen. Minä kirjoitin siksi joka päivä kirjaani sallimatta häiritä itseäni, ja vaimoni kulki joka päivä minun ja hänen väliä, istui hänen huoneessaan, koska Sven rauhottui tuntiessaan äitinsä läsnäoloa, ja Svenin nukkuessa hän hiipi ulos saadakseen raitista ilmaa ja kertoakseen minulle kaikista hyvistä oireista, joita hänen valppaat silmänsä olivat alinomaan huomaavinaan. Svante kulki hiljaa yksin, meni lahden yli kertomaan ystävilleen, pienille tytöille, että pikku-veikko oli hyvin sairas ja että kaikki oli kotona muuttunut hiljaisiksi.

Meidän oli täytynyt hankkia sairaanhoitajatar, että vaimoni saisi levätä öisin. Elsa oli ensin hirveästi vastustanut sitä. Sillä hän oli niin mustasukkainen pienokaisestaan, ettei hän kärsinyt ketään muita, jolta hän pyytäisi apua, tai joka antaisi hänelle sellaista. Ja vasta, kun hän huomasi voimiensa alkavan pettää, antoi hän kyyneleet silmissä suostumuksensa ja taipui välttämättömyyden edessä.

Pari tuntia sen jälkeen, kun hoitajatar oli saapunut tuli vaimoni minun luokseni säteilevin silmin kertomaan, että Sven oli hyvin mielistynyt uuteen ystäväänsä.

-- Sinä saat hyvin kernaasti auttaa minua, kun sinä olet kiltti, oli hän sanonut.

Ja sitten hän sulki silmänsä ja makasi, kuten hän tapasikin, jääpussi päässään, jota aina pakotti, ja pienet, laihat kädet peitteellä.

Eräänä päivänä häiritsi meitä äkkiä pihalta kaikuva posetivin soitto ja kun Sven juuri sinä päivänä oli syönyt ja puhunut ja näyttänyt oikeen voimistuneelta, niin me kysyimme häneltä eikö hän tahtoisi, että hänet kannettaisiin ulos katsomaan apinaa.

Muuten tuli Sven aina vimmaan, kun kuuli posetivin olevan liikkeessä. Henki kurkussa kiiruhti hän isän luo pyytämään lanttia. Hänen ilonsa oli saada antaa ja tultuaan lantteineen näytti hän onnesta säteilevän, ikäänkuin hän olisi tiennyt mitä se tahtoo sanoa köyhälle soittajalle saada rahaa ruokaan, silloin hän sai hänen tummat kasvonsa hymyilemään niin, että valkeat hampaat näkyivät ja ruskeat silmänsä säteilemään hänen sinisiä silmiään vastaan.

Mutta nyt istui hän niin väsyneenä ja pienenä isän käsivarrella. Hän oli hyvin huolellisesti kääritty peitteeseen ja sukat jalassa. Sitten kannettiin hänet ulos ja isä piti häntä käsivarrellaan eteisessä, sieltä hän voi nähdä auringon valaisemalle pihalle, josta posetivin iloiset äänet Svenille kaikuivat.

Hän katseli väsyneenä ja vieraana puita ja pihaa, lapsilaumaa, joka seisoi auringonpaisteessa, ja hänen katseensa oli koko ajan kummasteleva, niinkuin hän olisi miettinyt, miksei kaikki tuo ollut niin hauskaa nyt kuin ennen. Hän koetti vetää suunsa nauruun nähtyään apinan, joka oli hupaisin mitä hän tiesi, ja joka hyppi ylös ja alas positivilla kilistellen pientä kettinkiään ja irvisteli rumasti jyrsiessään kovaa pähkinää.

Mutta Sven ei jaksanut katsoa kaikkea sitä. Hän tuli vain yhä vakavammaksi ja vakavammaksi. Yhä raskaammin ja raskaammin hän istui isän käsivarrella. Oli kuin hän olisi ollut kaukana poissa ja katsellut sieltä vain sitä, mikä mailmassa oli kaunista ja hupaista, ja ikävöinyt sinne ja tuntenut, että kaikki tuo ei enää kuulu hänelle. Hän nojasi vain päänsä isän olkapäähän ja sitten kantoi isä hänet jälleen vuoteeseensa.

Äiti laittoi hänet huolellisesti vuoteelle ja korjasi päänalustaa.

-- Eikö se ollut Svenista hauskaa?

-- Kyllä, minä en vain vielä oikein jaksanut. Mutta minä paranen pian.

Silloin kumartui äiti silittämään pikku-veikon tukkaa, mutta niin ettei hän nähnyt sitä, ojensi hän toisen kätensä etsien minun käteni, jota hän suonenvedontapaisesti puristi.

XVI.

Sitten minä istuin eräänä yönä yksin huoneessani ja tiesin seuraavana päivänä lääkärien tulevan tuomitsemaan pikku-veikon elämään tai kuolemaan.

Minä tiesin niitä tulevan kaksi, siksi että perhelääkärimme tahtoi neuvotella specialistin kanssa, koskei hän enää luottanut omaan arvosteluunsa. Minä istuin yksin, lamppu paloi pöydällä ja minun edessäni oli käsikirjoitus, josta puuttui loppukappale.

Minä olin sanonut hyvää yötä vaimolleni ja maininnut tekeväni työtä vielä.

-- Että sinä voit kirjoittaa tänä iltana! oli hän sanonut.

Hänen äänessään oli katkeralta vivahtava sävy, ikäänkuin hän olisi tarkoittanut, etten minä tuntenut samoinkuin hän.

Sitten hän oli katunut sitä painaen päänsä minuun ja sanonut:

-- Onnellinen sinä, joka voit.

Ja täällä minä istuin nyt yksinäni ja jokainen hermosäije värisi sieluntuskasta, joka oli niin täydellinen ja niin ääretön, että minä tuskin voin kiivaillakaan sitä. Minä toivoin vastoin kaikkia mahdollisuuksia, että minun lapseni eläisi, niin, minä uskoin niin käyvänkin. Mutta samalla kertaa minulla oli aavistus, että nyt minun täytyy kirjoittaa, nyt tai ei koskaan. Minä tiesin melkein jokaisen sanan, joka tulisi niillä papereilla olemaan, jotka olivat valkoisina ja kirjoittamattomina pöydällä edessäni. Välttämättömyys pakoitti minua työhön, ja minä kirjoitin, täytin sivun toisensa perästä noista valkoisista lehdistä ja laskin ne yhteen käsikirjoitusten kokoon, joka kasvoi minun edessäni pöydällä. Tuntui niinkuin näkymätön ääni olisi kuiskannut käskynsä minun korvaani, minun täytyi totella tuota ääntä, totella sitä sokeasti, ja minut valtasi ahdistava kiire, niinkuin minä olisin tiennyt, että oli kysymys elämästä.

-- Huomenna, kaikui minun sielussani, huomenna! Kuka tietää, mitä huomenna tapahtuu? Voi käydä niin, että sinun lapsesi kuolee. Ja silloin sinä et voi kirjoittaa. Silloin sinulta vaaditaan: "Rahaa ja taas rahaa." Sinä voit kirjoittaa uudestaan kirjasi, sinä osaat kirjoittaa sen paremmin, mutta sinä et voi koskaan kirjoittaa valmiiksi kirjaasi, jos lapsesi kuolisi.

Kuin piiskan läiskäykset ajoivat ajatukseni minua eteenpäin, ja minä näin jo aamusarastuksen akkunaverhojen läpi lampun kelmeässä valossa, joka levisi papereille. "Rahaa! Rahaa! Sinun täytyy hankkia rahaa, jos lapsesi kuolee, ja sinun täytyy voida pelastaa vaimosi."

Ja niiden äänien läpi, jotka ahdistivat työtäni valmistumaan, kuulin minä erään äänen, jonka minä olin tuntevinani: "Es ist ein Vater mit seinem Kind!" Isä lapsineen! Missä minä olen sen ennen kuullut? Milloin minä olen sen ennen kuullut? Milloin minä olin tuntenut tätä ahdistavaa kiirettä? Tuntui kuin ruoskat olisivat vinkuneet, niinkuin kaviot olisivat iskeneet säkeniä kivisestä tiestä, niinkuin minä olisin tuntenut yökylmän jäähdyttävän polttavaa päätäni. Minä kirjoitin ja kirjoitin. Ja minä muistin, kuinka minä olin ajanut kuin matkustaja, ja ajatellut lapseni kuolleen.