Part 7

Sven oli sanalla sanoen meidän kaikkien ajatuksissa keskipisteenä ja tämän meidän ainoan länsirannikkokesämme aurinkona.

Sitäpaitsi oli hyvin ihmeellistä, että hän juuri tähän aikaan keksi uuden keskusteluaineen, johon hän lakkaamatta palasi. Svenille oli nimittäin ominaista, että hän puhui kaikesta, mitä hänen mieleensä vain juolahti, ja hän teki sen enemmän kaunistelematta, kuin lapset muuten tavallisesti tekevät, täydellisesti huolimatta siitä, minkälaisen vaikutuksen hän voi täyskasvuisiin tehdä. Lapsillehan on muuten tavallista, että ne jossain määrässä unohtavat, mitä ajattelevat, ja ainoastaan määrätyn umpimielisesti lausuvat ajatuksiaan vanhemmille. Se johtuu siitä, että he pelkäävät tuntea ivan hymyn kohtaavan ajatuksiaan, vaikkakin tuohon hymyyn sekaantuisi hyväntahtoisuutta. Erittäinkin on niin asian laita, jos lapsi on tunteellisempi, naivempi, luonteeltaan avonaisempi, kuin muut lapset, tai eroaa koko olennossaan kaikista muista.

Sven ei ollut koskaan, senjälkeen, kun hän silmänsä avasi tälle mailmalle tuntenut muuta kuin ymmärtävää lämpöä ympärillään. Tultuaan niin vanhaksi, jolloin vanhemmat voivat askaroida lastensa kanssa, oli häntä melkein joka hetki seurannut silmäpari, joka iloitsi jokaisesta hänen liikkeestään, ymmärsi ja virkisti jokaista hänen sanaansa, heijasti jokaisen hänen hennon viattoman sielunsa ilmausta selvemmin kuin hän itse koskaan voikaan. Tämän rakkauden valossa pikku Sven oppi tuntemaan koko häntä ympäröivää mailmaa ja koska se soveltui hänen omaan hyväilyhaluiseen innokkaaseen persoonaansa samoin kuin hän soveltui häneen, joka päivä päivältä antoi hänelle enemmän kuin silloin, jolloin hän antoi hänelle ainoastaan elämän, niin ei Sven myös koskaan ajatellut muuta, kuin lörpötteli vain kaikki, mikä kehittyi ja herätti ihmetystä hänessä, yhtä luonnollisesti ja yksinkertaisesti, kuin se tulikin.

Ehkä hänen sielussaan olikin jonkinlainen aavistus, ettei hän kuulu tänne vaikk'ei hän koskaan osannut siitä kertoa? Ehkä tämä aavistus punoikin häntä, vaikka tietämättä, vielä lujemmin häneen, joka oli elänyt kauvan kätkien samaa tunnetta elonsa onneen? Kukapa tähän voi vastata? Tai kuka voi edes koettaakaan vastata? Ei kukaan. Vain hiljaisuus väikkyy kukkivilla hautakummuilla.

Mutta varmaa on, että pikku Sven oli kerran keksinyt kuvan äitinsä seinällä ja hetken katsottuaan otti hän sen sieltä ja katsoi sitä kauvan ääneti, ikäänkuin hän olisi tavannut jotain uutta, jonka edessä hänen ymmärryksensä kerrassaan tyhmistyi.

Se ei ollut mikään nykyajan taideteos. Mitätön oli sen taiteellinen arvo, ja se kertoi eräästä sadusta. Se oli satu, jonka nimi oli kuoleman retki. Laajalla nummella kulkee kuolema. Hän on puettu valkeaan vaippaan, joka peittää luurankoa, mutta jättää kuoleman kallon paljaaksi. Häntä seuraa pitkä kulkue nuoria ja vanhoja sekaisin, ja kulkue on niin pitkä, että sitä näyttää häämöittävän loppumattomuuksiin eikä kukaan voi nähdä sen loppua. Kuolemalla on kello kädessään, ja siitä näkee, että se on äsken lyönyt. Sen näkee, sillä tienvieressä istuu vanhuuden murtama nainen ja ojentaa rukoillen käsiään järkähtämättömälle kuolemalle, joka katsomatta sille sivulle tietäkään menee vain tuon vanhuksen ohitse. Mutta lähellä kuoleman takana seisoo nuori pari, jotka rakastavat toisiaan. Tuon nuoren miehen korvaan on kuoleman kello soinut eikä epätoivoinen rakkauden syli voi häntä pidättää kauvemmin. Kuoleman kulkue kulkee edelleen ja saavuttuaan sen luo, jonka paikka on kuoleman kulkueessa avoinna, hän saa seurata ja hänen paikkansa on oleva tyhjänä mailmassa eikä mikään ikävä riitä kutsumaan häntä takaisin. Mutta siellä, missä kulkue näyttää loppuvan, häämöittää kuin sarastavan päivän aamurusko.

Sellainen se taulu on ja tämän oli äiti ottanut muiden taulujen ja valokuvien mukana ulkosaaristoonkin, joilla hän siellä kaunisti uutta kesäkotiamme ja valokuvaa tästä taulusta Sven kerran tirkisteli, kun hän kysyi äidiltä:

-- Mikä se on?

Ja äiti kertoi sadun julmasta kuolemasta, joka tulee ja ottaa pois sen, joka on nuori, ja jättää vanhuksen, joka kerjää saada seurata häntä. Ja Sven ripusti taulun jälleen paikalleen.

Mutta seuraavana aamuna hän otti sen uudestaan ja sitä hetken katseltuaan sai äiti kertoa koko sadun toisen kerran.

Sven istui taas kuunnellen ja taas tulivat hänen silmänsä vakaviksi ja ihmetteleviksi.

-- Luuleeko äiti, että tuo nuori sulhanen on hyvin pahoillaan, kun hänen täytyy kuolla? kysyi Sven.

-- Kyllä, vastasi äiti. Mutta hän, joka on hänen morsiammensa, on vielä paljon enemmän pahoillaan.

-- Mutta ehkä hän muuttuu enkeliksi, sanoi Sven, ja silloin hän saa valkeat siivetkin olkapäilleen.

-- Siksi hän kyllä tulee, sanoi äiti.

Mutta Sven huokasi eikä ollut sentään tyytyväinen.

-- Miks'ei tuo vanha mummu saa seurata häntä, kysyi hän, kun hän niin mielellään tahtoisi?

-- Sitä ei tiedä kukaan, Sven, sanoi äiti. Sen tietää vain Jumala.

-- Tietääkö hän sen sitten?

-- Kyllä hän sen tietää.

Sven meni ulos kalliolle auringonpaisteeseen. Mutta sitten muuttui tämä satu hänelle kaikista rakkaimmaksi ja melkein joka aamu, kun äiti istui kampaamassa hiuksiaan, tuli Sven sisälle, otti tuon ihmeellisen taulun seinältä ja pyysi äidin kertomaan.

Mutta sitäpaitsi oli Svenillä vielä toinen kumma, jonka hän oli viime talvena nähnyt. Silloin hän oli saanut tulla mukana teatteriin ja nähdä näytelmäkappaleen, joka näyteltiin sunnuntaina aamupäivällä, jolloin Sven voi olla yläällä eikä tarvinnut mennä kotia nukkumaan. Se oli Strindbergin "Onnen-Pekka", jota näyteltiin ja Sven ei kylläkään paljon ymmärtänyt siitä, mutta hänellä oli hauskaa tavallaan. Hänellä oli niin hauska, että hän tartutti sen kaikkiin, jotka istuivat hänen ympärillään.

Mutta sitten tuli näytelmässä se kohta, jossa kuolema näyttäytyi Onnen-Pekalle ja silloin Sven vaikeni. Kukaan ei ollut ajatellut tämän kohdan olevankaan siinä tai, että se ylipäätään voi tehdä sellaisen vaikutuksen. Mutta kaikesta, joka sitten seurasi, ei Sven välittänyt mitään. Ja kun joku jälestäpäin kysyi häneltä, mitä hän oli teatterissa nähnyt, niin hän vastasi vain:

-- Minä olen nähnyt kuoleman. Se oli suuri ja pitkä luuranko, joka osasi puhuakin. Ja sitten sillä oli viikate kädessä.

Tämän muistonsa sovitti Sven nyt yhteen taulun tekemän vaikutuksen kanssa. Mutta ainoa, jota poika ei koskaan osannut sovittaa yhteen, oli, että kun hän näki kuoleman teatterissa, oli sillä viikate, mutta taulussa hän soitti kelloa. Muuten se oli samallainen kuin muisto teatteristakin, taulun kuva ja äidin kertoma satu sulasi hänelle yhdeksi.

Lakkaamatta Sven puhui siitä. Tämä kuva oli syöpynyt hänen mielikuvitukseensa sellaisella voimalla, jota ei mikään näyttänyt voivan haihduttaa. Ja hän kertoi kuka vain viitsi kuulla kuolemasta, joka tuli Onnen-Pekkaa vastaan ja uhkasi ottaa hänet, mutta hän sai mennä siksi, että Onnen-Pekka rukoili häntä niin kauniisti. Hän kertoi siitä niin, että hän itsekin värisi pelkästä muistosta, ja jos kuolema olisi ihka elävänä hänelle ilmestynyt, niin hän ei olisi voinut enemmän kauhistua.

Mutta hänen ystävänsä saarella pitivät sitä kovin kummallisena, että niin pieni lapsi voi puhua sellaisesta. He eivät koskaan ilveilleet hänellä, vaan mitä hän kertoi, vahvisti vain heidän tunteensa, että hänessä oli jotain eriskummallisen puhdasta ja hienoa, jonka he mielellään ottivat syliinsä ja kantoivat vuoren yli.

Ja Sven ei sallinut häiritä onneaan, jonka nuo sadut hänelle valmistivat. Hän oli niin uskollinen niille, että ne näyttivät vain seuraavan häntä kuin varjo seuraa selvänä kirkkaassa päiväpaisteessa. Ja hän loi oman mailmansa saarelle. Kun laineet hyrskysivät korkeina ja myrsky ulvoi, silloin seisoi hän akkunassa katselemassa vyöryvää merta, ja hän voi seisoa siinä tuntikausia eikä hänen ollut mahdollista tempautua vapaaksi jännityksestään. Kun taivas oli sininen ja tuuli henkäili vilpoisesti saaren yli, silloin hän meni yksin rantaan, pyydysteli meritähtiä ja opetteli leikkimään veneillä.

Mutta kaikkein mieluimmin hän oli luotsitornissa, jossa äiti istui työnsä ääressä, ja siellä hän pyysi hänen kertomaan kaikki, mitä hän tiesi merestä. Hän oli hyvin onnellinen, kun hän oppi juoksemaan avojaloin kallioilla, hän kulki pienet housut jaloissaan ja kiipesi pienillä jaloillaan varovasti kuin pikku prinsessa. Mutta edemmäs mentäessä hän pyysi kantamaan itseään. Ja kun ei kukaan voinut kieltää Sveniltä mitä hän pyysi, niin oli aina joku, joka otti hänet käsivarrelleen ja silloin hän hymyili voimansa ja onnensa tunteesta, että kaikki rakastivat häntä.

Mutta kun äiti jäi yksin isän kanssa, sanoi isä useinkin:

-- Hänhän on niin terve ja voimakas, ettei hän koskaan ole ennen ollutkaan. Miksi hän sitten aina puhuu kuolemasta?

Ja äiti vastasi:

-- Enhän minä ole häntä siihen opettanut. Hänen ajatuksensa saavat liikkua, niinkuin tahtovat. -- -- Näetkös?

Hän osoitti rannalle päin. Siellä istui Sven yksin ja näytti kovin onnelliselta ja iloiselta. Hän piti nuoraa kädessään ja nuoraan oli kiinnitetty puunpala, joka muistutti venettä. Hän veti sen rantaan, kuormitti sen kivillä ja työnsi jälleen mereen.

-- Kuuletko sinä? kysyi Elsa. Ja kuullaksemme paremmin menimme lähemmäs pojan huomaamatta meitä.

Hän istui aivan rauhassa antaen puunpalasen kulkea edestakaisin aallokossa, ja heikolla, metallin kirkkaalla äänellä hän lauloi itsekseen. Se oli merimies laulu, jonka hän oli saarella toisilta lapsilta oppinut.

Laula ralla ralla raa Ja meressä hän hautansa saa.

Sitten hän huomasi meidät, heilutti pientä kättään ja selitti, ettei hän tahdo laulaa, kun isä kuunteli.

IX.

Minä huomaan, että minä tässä kirjassa kirjoitan melkein vain meidän kesistämme. Se johtuu aivan yksinkertaisesti siitä, että me aina kesällä tunsimme voimakkaammin elävämme. Mehän asuimme talvisin joko pääkaupungissa tai niin lähellä sitä, että milloin hyvänsä voimme siirtyä sinne. Silloin kävi meille niinkuin useammalle muullekin. Pääkaupunkielämä otti meidät mukaansa heittäen ajeleviin pyörteisiinsä ja anasti sen ajan, jolloin me kaikki olisimme voineet elää toistemme kanssa ja tuntea itsemme yhteen kuuluviksi. Poissa oli vaimoni ja pitkät uskolliset keskusteluni kahden kesken, poissa iloinen yhteiselämä lasten kanssa. Ei edes joulukaan, tai kaikkein vähimmin se, ollut vapaa tuosta liiaksi jännittävästä kiireen tunteesta, joka jätti vain väsymystä, inhoa ja mielipahaa. Siksi me odotimme kesää melkein kuin vapauttajana jostain pahasta, ja jätettyämme pääkaupungin, oli aina niinkuin olisimme matkustaneet omaa itseämme vastaan ja yhteiselämämme uudistusta kohti.

Se oli meidän viimeinen kesämme, josta minä nyt kerron, viimeinen, jolloin me todella tunsimme elävämme, se kesä, joka tuli niin toisellaisena kuin olimme toivoneet ja ajatelleet.

Olimme tällä kertaa valinneet kerrassaan toisen seudun kuin länsirannikko saariston, ja me olimme tehneet sen siksi, että vaimoni saisi elää seudussa, jota hän useina menneinä kesinä oli kaivannut. Sillä vaikka kuinkakin meri olisi saanut hänet valtoihinsa, tunsi hän kumminkin jonkinlaista nurjamielisyyttä tuota merta kohtaan, joka tahtoi hallita yksinvaltaisella majesteetiudellaan eikä sietänyt pitkien puiden eikä kukkivien ruohostojen kasvaa välittömässä läheisyydessään. Sydämestään hän aina ikävöitsi lehtoisia laaksoja ja yltäkyllin kukkia, ja minun taisteluni voitto meren puolesta oli vain puolittainen. Siksi me sovimme vastaisuudessa vuorotellen määräämään kesäkotimme paikasta. Ja tämän kesän tahdoimme me sitäpaitsi jakaa keskenämme, elää uudelleen sen, mikä kerran oli täyttänyt meidän sydämemme, kun kaikki onnemme heijastui runsaiden ystävien piireistä, ystävien, jotka menivät ja tulivat meidän kotonamme kuin omassaan.

Tehdäksemme vastakkaisuuden saaristokesälle niin voimakkaaksi kuin mahdollista valitsimme me nyt Lidingön, ja puolittain luhistuneen vanhan herrastalon yläkerroksessa me saimme kesäkotimme.

Siihen kuului koko kerros, jossa oli useita suuria huoneita, kerros, jossa oli likaiset seinäpaperit ja vinot ikkunat, vanhanaikaiset suuret verannat, toinen matala ja kaita, joka oli pihalle päin ja toinen pienempi, josta näki puutarhaan ja sen hoitamattomat käytävät sekä villeinä kasvavat marjapensaat, näki tammien yli kauvas niemelle ja koko tyynen valoisan lahdelman, joka uinui kesän vihannassa muistuttaen rikkaan keski-Ruotsin tyyntä sisäjärveä. Kummankin verannan seinustoilla kasvoi villejä viinamarjapensaita ja merellepäin olevan verannan toista sivua peittivät kaprifoliot. Kaikki tuo antoi kummallisen tunnelman talosta, joka oli luontoon kasvamaisillaan, muuttumassa mullaksi jälleen, häviämässä yhtyäkseen taas kasvillisuuteen. Kun istuessaan haaveilemassa pienemmällä verannalla katseli puutarhan yli, tammien lomitse tyyneelle lahdelmalle, tuli ajatelleeksi, että kaikki, mitä oli puuhattu ja rakennettu, kerran olisi poissa ja se päivä vielä koittaisi, jolloin uudet ihmiset näkisivät kaiken sen maahan hautautuneena, mikä nyt oli tarjonnut asunnon silloin jo kauvan sitten unhotettujen ihmisten iloille ja suruille tai ravintoa heidän ruumiilleen. Surumielisesti, ilman vähintäkään kolkkouden tunnetta hiljaa valtasi tuo tunne hänet, joka imi mielialansa tästä pienestä seudusta, jonka kukoistusaika oli jo ollut, ja hänestä tuntui ikäänkuin kaikki maallinen onni olisi ollut tarjona elää täällä ja sitten saada uinahtaa rakennuksen mukana, joka raukesi raunioiksi, noiden vanhojen puiden mukana, jotka luhistuivat lahoneina ja loppuneina kokoon, muuttuen hedelmättömäksi maaksi, joka myöskin näytti jo väsyneen kantamaan sitä, joka oli määrätty antamaan elantoa rakentajilleen.

Täällä kasvoi syreenejä tiheässä, kultaterttu riippui loisteliaana ja raskaana penkereillä hoitamattomissa ryhmissä, täällä pionit riippuivat liiaksi kypsyneinä maata vasten, ja ruusupensaat tunkeilivat saadakseen ilmaa. Täällä oli kaikkea, mitä vaimoni rakasti luonteeltaan ja mieleltään. Täällä oli jotain kuolematonta synkkämielistä rehevyyttä, joka sopi niin hyvin koko hänen sielulleen. Täällä hän liikkui ensi hetkestä saakka kuin kotonaan. Täällä me unohdimme, että hän itse oli tuntenut vanhan tautinsa oireita. Täällä me unohdimme, että elämä ja ihmiset olivat lyöneet meihin kipeitä haavoja ja että me itse olimme suojelleet itseämme ja lyöneet takaisin. Täällä me unhotimme talven orjuuden ja talven hermostuttavat huvit. Ja lahden toisella puolella meillä oli ystäviä, joiden laiturin ja meidän valkamamme väliä kulkivat veneet usein. Mutta koko ympäristö oli raskas minulle ja minä tunsin sen, ikäänkuin se olisi estänyt minua työskentelemästä. Se toi minulle aivan toisenlaisen mielentilan kuin minä koskaan ennen olin tuntenut. Mutta aika kului ja se toi tyyneydenkin. Sellaisella voimalla, jota minä en koskaan ennen ollut tuntenut, tuli työhalukin minulle eikä minua häirinnyt kukaan muu kuin Sven.

Sillä hän oli ainoa, jolle me emme koskaan voineet opettaa, että isän pitäisi saada olla rauhassa työskennellessään. Hän avasi oven niin hiljaa, niinkuin hän olisi tahtonut oikein näyttää ymmärtävänsä kuinka tärkeää oli olla hiljaa. Katsoinpa minä vain silloin häntä, niin hän pani sormen huulilleen ja sanoi "tyst" sellaisella itsetietoisella ja samalla viattomalla ilmeellä, että minun täytyi ehdottomasti heittää kynä kädestäni. Jos en minä sitä vastoin katsonut, silloin tuli hän hiljaa kirjoituspöydän luo ja asettui minun viereeni. Hän voi seisoa siinä kärsivällisesti kuinka kauvan tahansa, ja jos minä olin lujana enkä ollut tietävinänikään, niinkuin en olisi aavistanutkaan hänen läsnäoloaan, niin voi hän hävitä siitä taas yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Se ei kumminkaan tapahtunut usein, ja minä en voinut koskaan kääntää päätäni niin vähän, etten olisi voinut heti nähdä odottavia sinisiä silmiä, jotka etsivät minun silmiäni. Ja silloin minä olin joutunut hukkaan.

-- Mitä Sven oikeastaan tahtoo? kysyin minä.

Silloin hänellä oli kukka tai kivi tai joku muu harvinaisuus, jota hän toi isälle. Ja minä antauduin armoille. Heitin pois sekä paperit että kynän ja annoin Svenin häiritä itseäni niin paljon kuin hän tahtoi. Ja minä iloitsen siitä nyt.

XI.

Täällä lauloi Sven, kuten hän oli tehnyt koko talven, ja varmaankin lähinnä hänen vuokseen oli Elsa vaatinut, että pianomme saisi kerrankin seurata mukana saaristoon.

Sillä siitä saakka, kun äiti oli huomannut, että Sven osasi laulaa, oli se aivan luonnollista, että hän alkoi kehittää hänen taipumuksiaan, ja hän oli ylpeä hänen äänestään, kuten hän oli kaikesta, mitä Sven teki, sanoi tai yritti. Hän hankki Svenille pieniä laulukirjoja ja opetti hänelle sanat ulkoa. Sillä Sven oli vain viiden ja puolen vuoden ja hän oli aivan liian pieni osatakseen lukea. Hänen äitinsä oli myöskin pyhästi ja kalliisti luvannut, että saisi vielä kulua kauvan ennenkuin hänen tarvitsisi kiusata itseään millään niin hirmuisella. Mutta laulaa hän osasi paljon lauluja. Hyvin harvoin hän lauloi väärän äänen ja jos hän sen joskus teki, silloin hän näytti närkästyneeltä ja alkoi heti uudestaan alusta.

Hän ei koskaan myöskään pelännyt laulaa, vaikka vieraatkin kuuntelivat. Kuinka paljon tahansa sai tulla kuuntelemaan. Sven lauloi ja hymyili, ja suuret siniset silmät kiilsivät. Miksikäs hän olisi peljännyt laulaa, kun hän itse piti siitä niin paljon, se oli hänestä niin kovin hauskaa, ja sitäpaitsi hän lauloi kauniisti? Äiti oli sen sanonut, ja kun hän kerran sanoi sen, niin täytyihän kaikkien uskoa samoin.

Kaikkien niiden kauniiden laulujen joukosta, joita Sven lauloi, ei ollut kumminkaan mitään hauskempi kuunnella kuin tätä.

Pää, pää, valkea karitsa, onko sulia paljon villaa? Kyllä, kyllä, rakas lapsi, minulla on säkki täynnä. Pyhätakki isälle ja pyhähame äidille. ja kaksi paria sukkia pikku pikku-veikolle.

Tämän laulun loppu oli Svenin loistonumero. Sillä niin pian kuin hän ehti viimeisiin sanoihin hävisi tahti jäljettömiin, niin joutuin, niin joutuin, ikäänkuin hän olisi tahtonut niellä viimeiset sanat ja säilyttää ne itselleen. "Pikku pikku veikolle" livahti tiehensä jo paljon ennen säistystä, ja se johtui vain siitä, että hän otti kaksi paria sukkia omaan laskuunsa ja koko värsyn muuten vain alkusoitoksi. Miksei voisi myöskin koko laulu olla kerrassaan hänelle kirjoitettu, kun hän osasi laulaa sen ja iloitsi niin kovin siitä.

Sitä laulua ei saanut kukaan muu laulaa kuin Sven, eikä kukaan myöskään osannut sitä, hän, joka oli pikku-veikko eläessään ja pikku-veikko kuollessaan, joka ei koskaan muuttunut muuksi, ja joka aina elää tällä nimellä.

* * * * *

Salin akkuna oli auki, sireenien tuoksu virtaili illan virkistävässä ilmassa, aurinko oli laskussaan ja tiellään väreili sen säteet vielä aukinaisella pianolla. Pianon vieressä istuu äiti valkeassa kesäpuvussaan, hänen ympärillään seisomme me muut ja meidän joukossamme laulaa pikku Sven.

Pyhätakki isälle ja pyhähame äidille ja kaksi paria sukkia pikku pikku-veikolle.

On juhannusaatto ja Sven on niin sanomattoman onnellinen. Sillä hän on saanut äidiltä luvan, ettei hänen tarvitse tänä iltana mennä nukkumaan ennenkuin hän itse tahtoo. Hän ei luonnollisesti tahdo koskaan, ja äidin käsi omassaan hän kävelee veljien ja muiden suurien kanssa puutarhassa kunnes hänen silmänsä menevät umpeen ja hänet kannetaan nukkuvana vuoteeseensa, tietämättä siitä onnettomuudestaan, ettei hän saa enää olla yläällä.

Siellä nukkuu hän ystävä käsivarrellaan, tuo pieni valkoinen puusta tehty koira, jolla on villa kuin karitsalla ja silminä mustat nuppineulat, ja jonka Sven on ristinnyt Villatukoksi. Villatukko on rauhallinen makuutoveri. Hän ei häiritse ketään.

Ulkoa puiden kruunuista kuuluu ensimäisiä heikkoja linnunviserryksiä, jotka ennustavat aamun pian sarastavan.

XII.

Minä en usko koskaan ennen Svenin eläneen niin ihmeellistä yhteiselämää äitinsä kanssa kuin tänä kesänä, tai myöskin on mahdollista, ettei minulla ole ollut koskaan aikaa niin täydellisesti seurata sitä. Ehkä se oli syynä siihen, että me ensi kerran tänä kesänä kaipasimme isojen veikkojen seuraa. Olof oli nimittäin saanut matkustaa pohjoiseen hengittääkseen metsien raikasta ilmaa ja harjoitellakseen olla yksinään poissa kotoa. Ja siitä oli kerrassaan luonnollisena seurauksena, että kotia jääneet pysyttelivät vielä uskollisemmin yhdessä kuin tavallisesti. Niin paljon on kumminkin varmaa, että minä tänä kesänä tietämättäni aloin katsella Sveniä samallaisilla silmillä kuin hänen äitinsäkin teki, ja etten minä koskaan ennen kuin juuri silloin ollut tuntenut kuinka erilainen hän oli kaikkia muita lapsia, mitä minä olen koskaan nähnyt, vaikkei mitään muuta hänessä ollut toisellaista, kuin mitä kutsutaan lapsellisuudeksi.

Minä muistan erään aamun jolloin hän hämmästytti minut kävelyllä ollessani, kun hän istui ruohikolla vihko kissankelloja ja rentukoita kädessään. Minä kysyin häneltä jos hän tahtoisi seurata minua puistoon. Se oli tarjous, jonka hän aina tapasi ihastuksella hyväksyä ja se herätti siksi ihmettelyä minussa, kun hän tällä kertaa päättävästi kieltäytyi.

-- Eikö Sven tahtoisi seurata isää?

Minä tunsin itseni melkein loukatuksi ja luulin sitä vain hänen oikuikseen.

Sven pudisti vain päätään istuen rauhassa, kuten hän oli istunutkin.

-- Miksei sitten?

-- Niin, minä istun täällä äitiä odottamassa, sanoi pikku-veikko hyvin päättävästi.

-- Mutta senhän sinä hyvin tiedät, että äiti tulee vasta myöhemmin. Äiti ei ole niin terve kuin hän on ollut ja hänen täytyy nukkua aamuin kauvan, siksi, ettei hän koskaan nuku öisin.

Sellainen oli myöskin asian laita, ja jos ei se estänytkään meitä nauttimasta kesästä ja onnestamme, johtui se siitä, että me olimme vuoden kuluessa siinä määrässä tottuneet, että vaimoni sairaloisten aikojen täytyi aina palata, jotta tämä seikka tuntui meistä ainoastaan luonnolliselta ja jokapäiväiseltä.

Sven ei kumminkaan antanut minkäänlaisten järkisyiden vaikuttaa itseensä, vaan istui paikallaan.

-- Minä _tiedän_, että hän tulee _tänä päivänä_, sanoi hän.

Minä hymyilin hänen varmuudelleen ja menin edelleen ajatellen vähemmän hänen ennustustaan kuin tuota kaikki nielevää lapsen hellyyttä, joka oli niin kehittynyttä hänen ikäisekseen, ja joka sai pojan istumaan toimetonna muutamia kukkia kädessään, ainoastaan siksi, ettei olisi menettänyt tilaisuuttaan saada tervehtiä äitiä samassa silmänräpäyksessä, kuin hän näyttäytyisi.

Mutta mennessäni minä tulin äkkiä kääntyneeksi ja silloin minä näin vaimoni valkean hatun ja tiheäkukkaisen hameen häämöittävän jasmiinipensaiden lomitse. Samassa silmänräpäyksessä minä kuulin Svenin merkitsevän huudahduksen.

Hymyillen minä palasin takaisin ja näin pojan hyväilevällä hellyydellä kietovan kätensä äidin kaulaan. Minä huusin heille, mutta pikku-veikko ei hellittänyt käsiään. Hän pysytteli siinä, mihin hän aina oli ponnistellut päästä, ja huusi jo kaukaa hieman närkästyneenä minun epäilyksestäni ja voiton riemuisena, että hän oli ollut oikeassa:

-- Näetkös, että hän tuli! Näetkös, että minä tiesin sen.

-- Sinä ehkä olet käynyt sisällä katsomassa, sanoin minä.

Ei kukaan voi kuvailla sitä kaikkien järkevien selitysten halveksumista siitä, mitä hän tunsi ja tiesi, millä Sven minulle vastasi:

-- Ei, enpäs olekaan. Olenkos äiti?

Ja äiti lohdutti häntä vakuuttaen, ettei Sven varmastikaan ole ollut katsomassa. Mutta minulle hän sanoi:

-- Sinä et voi uskoa, kuinka usein tämä on tapahtunut. Näyttää ikäänkuin hän tuntisi minut ilmassa ennenkuin minä tulenkaan. Eihän lapsi osaa keksiä sellaista.

XIII.

Sven ei kumminkaan ylimalkaan ollut laisensa tänä kesänä. Ilman mitään ajateltavaa syytä hän voi äkkiä valittaa väsymystään ja silloin hän tahtoi vain maata ruohossa pää äidin helmassa. Tai myöskin hän tuli isän luo ja pyysi hänen kantamaan itseään. Silloin otti isä hänet olkapäilleen ja kantoi häntä metsässä ja niityllä eikä hänen katseensa ole koskaan ollut kiitollisempi tai hänen valkea, pieni kätensä hyväilevämpi kuin silloin.