Part 6

Mutta hän vastasi kaikkeen mitä minä esitin, ikäänkuin hän ei olisi oikeastaan kuunnellutkaan minua, ja kun minä vaikenin, jatkoi hän täydellisesti seuraten omia ajatuksiaan:

-- Miksi minä ja sinä olemme onnellisempia kuin kaikki muut ihmiset?

Hän sanoi tämän vakavasti, ikäänkuin hän olisi ainoastaan viitannut hyvin tunnettuun ja tunnustettuun totuuteen, ja lisäsi:

-- Minusta tuntuu, että kaikki muut ovat onnettomia, kun minä vertaan heitä sinuun ja itseeni.

Minä hymyilin hänen kiihkolleen ja samalla kertaa minä lämpenin hänen sanoistaan:

-- Miksi sinä vertaat? kysyin minä.

-- Siksi, että se tekee minut onnelliseksi, vastasi hän.

Ja samassa hän seisoi minun edessäni, katsot minua kasvoihin, ja lisäsi:

-- Salli minun sanoa se nyt, kosken minä muuten koskaan tule sitä sinulle sanoneeksi. Minusta tuntuu se niin omituiselta, kun minä ajattelen ensimäisiä aikoja, kun me olimme naimisissa. Silloin tuntui minusta, että minä rakastin sinua ja että minä olin onnellinen. Se oli siksi, etten minä silloin mitään ymmärtänyt. Nyt minä tiedän, mitä se on, ja nyt minä tahdon kiittää sinua siitä.

Ennenkuin minä ehdin estää oli hän tarttunut minun vasempaan käteeni ja suudellut sitä ja koettaessani nykäistä sitä pois, piti hän kiinni siitä ja suuteli uudestaan nimetöntä sormea sormuksen kohdalle.

Hänen tunteissaan ja hänen olemuksessaan oli voimaa, kun hän sanoi nuo sanat, jotka melkein hämmästyttivät minua. Ääneti minä suljin hänet syliini ja suutelin häntä sellaisella tunteella kuin minä olisin suudellut ensi kerran morsiantani. Ja minä tiesin omaavani hänessä niin paljon, ettei suurempaa autuutta mailmaan mahtuisikaan.

VI.

Sven oli saanut leikkitoverin ja sehän oli merkitsevä tapaus hänen pienessä elämässään. Sillä ennen hän oli vain leikkinyt isojen veikkojen kanssa. Nyt oli tämä leikkitoveri pari kuukautta nuorempi kuin Sven ja sitäpaitsi se oli tyttö. Tämä kaikki oli jotain erikoisen uutta ja ihastuttavaa ja tähän aikaan sai Sven paljon puhumista äidin kanssa.

Pikku Märta oli muuttanut isänsä ja äitinsä kanssa maalle, ja alussa olivat hän ja Sven katselleet toisiaan loitompaa. Märta oli pieni ja äärettömän herttainen,terveen näköinen punaposkinen tyttö, jolla oli puhtaan siniset silmät ja pitkä kihara tukka, melkein samallainen kuin Svenin oma tukkakin. Ei kestänyt kovin kauvan, ennenkuin hän eräänä päivänä tuli ja istuutui Svenin lähelle ja katseli uteliaana hänen askareitaan.

Sven oli tottunut leikkimään itsekseen ja hänellä oli muuan leikki, joka huvitti häntä kovin paljon ja joka oikeastaan oli sangen helppotajuinen. Siihen sisältyi nimittäin, että hän meni ulos ja istuutui ruohikolle. Siellä katseli hän suuresti mieltyneenä kaikkea, mitä tapahtui hänen lähimmässä ympäristössään. Muurahaiset kiipeilivät heinän korsissa, perhoset ryömivät kukissa, ja niin puhtaan valkoisilla siivillään lentää lepattelivat edelleen auringonpaisteessa, kuoriainen, joka oli joutunut selälleen ja Svenin täytyi kääntää se jaloilleen, jotta se voisi ryömiä eteenpäin, tai lintupari, jotka hyppivät mättäiden väleissä eivätkä sallineet lasten häiritä itseään etsiessään ruokaa itselleen tai poikasilleen. Tai myöskin hän istui vain nykiskellen ruohoja ympäriltään ja antoi niiden miettiväisesti ja tutkivasti solua sormiensa lomista toiseen käteen ja saatuaan kouransa täyteen heitti ne kaikki pois ja alkoi nykiskellä uusia. Sitä sanoi Sven itse "viheriällä mäellä istumiseksi", ja siitä hän osasi puhua tuntikausia, kun hän lopetti leikin ja juoksi sisälle äidin luo kertomaan kokemuksistaan, joita hän oli siellä tehnyt. Tätä pikku Märta nyt istui katsomassa ja lopulta hän kysyi Sveniltä mitä hän teki.

-- Etkö sinä ymmärrä, että minä istun viheriällä mäellä? sanoi Sven.

Ja hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä niin kovin.

Ei, sitä ei Märta ymmärtänyt. Mutta koska Sven voi tehdä sitä niin kauvan, otaksui hän, että se mahtanee olla hauskaa ja siksi hän istuutui Svenin viereen. Ja he molemmat lapsukaiset nykkivät ruohoja, kaivelivat muurahaisia ja tulivat niin lähelle toisiaan, että sieltä tullessaan he pitivät toisiaan kädestä ja tunsivat, etteivät he koskaan enää voisi erota.

Pari päivää tämän jälkeen istui Sven sisällä äidin luona ja puhui Märtasta. Nyt hän ei enää kertonut ruohoista ja kukista eikä perhosista ja linnuista. Nykyään hän kertoi vain mitä Märta oli sanonut ja mitä Märta oli tehnyt ja kuinka hauska heillä molemmilla oli yhdessä ollut.

Sitten eräänä päivänä sanoi äiti hänelle:

-- Sinä pidät kai paljon Märtasta?

Silloin pisti Sven pienen, punaisen suunsa törrölleen ja vastasi:

-- Etkö sinä tiedä, että Märta on minun morsiameni?

Äiti vastasi hyvin vakavasti:

-- Ethän sinä ole sitä koskaan minulle kertonut.

-- Pitäisi se sinun kumminkin tietää, arveli Sven. Me menemme naimisiin.

-- Milloinka te menette naimisiin? kysyi äiti.

-- Kun kasvamme isoiksi, ymmärräthän, vastasi Sven.

Sven oli hyvin onnellinen, kun hänellä oli morsian, jonka kanssa hän menisi naimisiin, ja se oli kauneinta, mitä nähdä voi, kun kaksi lasta tuli käsi kädessä pihan poikki ja auringonsäteet leikkivät heidän kiharaisilla hiuksillaan, tai kun Sven veti Märtaa pienissä vaunuissa ja kääntyi lakkaamatta ympäri nähdäkseen häntä.

Mutta toisinaan heistä tuli viholliset, ja silloin muuttui Sven synkäksi, meni sisälle äidin luo ja sanoi, että Märta oli paha.

Silloin vastasi äiti:

-- Niin, mutta sinähän menet naimisiin hänen kanssaan. Ja silloin saatte luvan tulla jälleen ystäviksi.

-- Minä en tahdo mennä naimisiin hänen kanssaan, sanoi Sven.

Mutta kuinka olikaan, heistä tuli jälleen ystävät, sovittiin, suudeltiin ja sitten heillä oli vielä hauskempi kuin koskaan oli ollutkaan.

Sehän oli luonnollista, että äiti jumaloi Svenin morsianta kumminkin yhtä paljon kuin Sven itsekin, ja kun hän tuli ja tahtoi saada Svenin mukaansa, ja Sven puolestaan ei voinut jättää Märtaa (aivan uusi kokemus hänen pienessä elämässään), niin silloin ratkaistiin tämä pulma sillä tavalla, että äiti otti sulhasen toiseen käteensä ja morsiamen toiseen ja tuli kerrassaan heidän leikkitoverikseen ja uskotukseen. Niin, minä pelkään hänen puhuneen heidän kanssaan sekä rakkaudesta että avioliitostakin siksi, että hän osasi paremmin kuin kukaan heidän kieltään, ja se voi olla mahdollista, että hän voimakkaissa mielikuvituksissaan jo alkoi tuntea itsensä anopiksi.

Ei ollut kenenkään mentävä tekemään leikkiä Svenin rakkaudella. Olof tosin ivaili pikku-veikolle ja koetti selittää, ettei oikea mies välitä sellaisista tyttöreuhkoista. Jopa Svantekin, jolla tässä suhteessa oli vähemmän puhdas omatunto, koetti hyökätä pikku-veikon kimppuun, että hän oli liian pieni.

Hädässään kääntyi Sven korkeamman auktoriteettinsa äidin puoleen. Ja äiti sanoi hänelle, ettei hän huolisi välittää, mitä isot pojat sanovat, vaan jos hän piti Märtasta, niin siinä ei ollut mitään pilkattavaa oliko Sven pieni tai suuri.

Silloin katsoi Sven veikkojensa kärventyneen eikä sallinut enempi himmentää onneaan. Hän oli itse niin vakava keskellä iloaan, ettei hän ymmärtänyt, kuinka ihmiset voisi tehdä leikkiä sellaisesta asiasta, ja siksi hän ei myöskään salannut mitään suhteistaan. Jos joku vanhempi ihminen, joka saattoi toisinaan tapahtuakin, kysyi häneltä, josko se oli totta, että hänellä on morsian, niin Sven vastasi ilman muuta "kyllä", ja kohta tämän jälkeen hän juoksi leikkimään hänen kanssaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä koko mailmalta eikö hänen morsiamensa ole kaunis ja herttainen, kuten oikean morsiamen pitää ollakin.

Niin, Sven ylipäätään käyttäytyi sillälailla, ettei tehnyt mieli leikkiä hänen kanssaan, jopa veljetkin antoivat hänen olla rauhassa.

Mutta eräänä päivänä osui Olof hänelle sanomaan, että hänellä oli sellainen tukka kuin tytöllä. Sven oli kuullut sen ennenkin eikä se ollut koskaan häntä liikuttanut.

Mutta nyt lisäsi iso-veikko:

-- Sehän ei sovi sinulle, kun sinulla on morsiankin.

Ja se koski syvästi Sveniin.

Tästä päivästä lähtien hän ei koskaan lakannut kärttämästä äitiään hiuksiensa vuoksi.

-- Minä tahdon hiukseni sellaiseksi kuin toisten poikienkin on, sanoi hän.

Se ei auttanut, vaikka äiti kuinkakin olisi vastustellut ja pyytänyt, ettei hän huolisi välittää mitä isot pojat sanovat. Sekään ei edes auttanut, että hän pyysi Sveniä äidin vuoksi pitämään kauniit kutrinsa, joista äiti piti niin paljon. Sven kiusasi vain, että ne pitäisi leikata pois.

-- Minä en tahdo näyttää tytöltä, sanoi hän.

Äiti suri pelkästä ajatuksestakin, jos joku edes koskisikaan noihin kauniisiin kutreihin.

-- Minä en voi ajatellakaan kullanmurustani ilman pitkiä hiuksia, sanoi hän.

Hän otti hänet syliinsä, kuiskaili hänelle, laverteli, houkutteli ja rukoili noiden rakkaiden kutrien-puolesta. Mutta Sveniä oli mahdoton vakuuttaa. Hän pyysi niin kauniisti ja näytti niin hellältä, että hän sai lopulta tahtonsa toteutumaan.

Hän tuli sisälle pieni punanen hattu päässään ja hänen valkea puseronsa liehui hänen pienten sääriensä ympärillä.

-- Minä menen kaupunkiin leikkauttamaan hiuksiani, huusi hän.

Hän oli innostuksen ja riemastuksen vallassa ja junassa istuessaan hän puhui yhtenään, kääntyi erään vanhan herran puoleen, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, ja sanoi tälle, että hän matkusti leikkauttamaan pitkää tukkaansa.

Vanha herra kohotti silmänsä sanomalehdestään, heitti poikaan hajamielisen ja välinpitämättömän katseen sekä jatkoi lukitaan.

Sven luuli, ettei hän kuullut, ja uudisti varmuuden vuoksi:

-- Minä menen leikkauttamaan tukkaani, etten näyttäisi tytöltä.

Mutta tuo vanha herra vetäytyi sanomalehtensä taa mutisten jotain, joka aiheutti äidin rauhoittamaan pikku murustaan.

Sitten istui Sven koko matkan kerrassaan hiljaa, ikäänkuin hän olisi jotain miettinyt. Hän näytti niin onnelliselta, että äiti otti hänet polvilleen, hyväili poikaa ja oli kerrassaan katkeroitunut sille vanhalle herralle, joka ei voinut ymmärtää pienokaisen surevan sitä, ettei kaikki vieraat herrat välitä siitä, kun pikku poika on iloinen.

Sven oli vaiti aina siksi kun hän pääsi kadulle. Mutta sitten hän kuiskasi, ikäänkuin hän olisi pelännyt että joku voisi kuulla heitä:

-- Hän ei varmastikaan ollut mikään hyvä ukko.

-- Niin, katsohan Sven, sinähän et tuntenut häntä, sanoi äiti.

-- Olisihan hän voinut olla kiltti siltikin, vastasi Sven.

-- Mutta pikku pojat ei saa puhua vieraille, muistutti äiti.

-- Minä luulin hänen tulevan iloiseksi, kun hän sai kuulla, ettei minun enää kauvan tarvitse näyttää tytöltä.

Pikku raukkani! ajatteli äiti ja hänen sydämensä julmistui jälleen, kun hän ajatteli kaikkia nyrpeitä ihmisiä, jotka murtavat pienokaisten ilon. Lapsi parka! Kuinka sinun kerran mailmassa käy?

Ja oikeen lohduttaakseen Sveniä ja saadakseen hänet jälleen iloitsemaan, sanoi äiti:

-- Se oli hävytön ja paha vanha ukko. Hän oli oikein ilkeä.

Silloin Sven tuli kerrassaan päiväpaisteiselle tuulelle jälleen ja hänen surunsa hävisi siksi, että hän sai uskoa vain hävyttömien ihmisten olevan sellaisia. Hänen hiuksensa leikattiin ja hän sai mennä leipuripuotiin. Siellä hän sai leivoksia ja oli ylen onnellinen, koska hän uskoi kaikkien ihmisten tietävän, että hänen tukkansa oli ensi kertaa leikattu pojan tukaksi. Sitten hän matkusti äidin kanssa takaisin kotia ja päästyään pihalle hän heitti äidin kädestä irti ja juoksi sisälle, niin kovaa kuin hänen pienistä jaloistaan lähti, hämmästyttämään isää.

Siellä hän seisahtui kirjoituspöydän viereen, otti hatun päästään ja unohti kerrassaan, ettei isää saanut työssään häiritä. Hän seisoi rauhassa hattu kädessä ja koko hänen pieni ruumiinsa oli työssä innostuksesta mitä isä sanoisi. Niin, hänen silmänsä suurenivat niin, että näytti kuin koko poika olisi muuttunut pelkiksi silmiksi.

Isä katsoi ja katsoi aavistaen, että oli tapahtunut jotain kerrassaan ihmeellistä. Lopulta hänelle selveni ja silloin täytyi hänen nostaa murustaan ja sitten hän laski hänet jälleen luotaan.

-- Nyt on Sven tullut oikein pojaksi, sanoi isä.

Ja tämä miehuutensa todistus mielessään juoksi Sven ulos tarkoituksella näyttää itseään isoille-veikoille ja saadakseen kuulla Märtan ihailevan itseään.

VII.

Sitä kesää, joka alkoi niin hymyilevässä ympäristössä oli jatkettava länsirannikolla, ja syy oli se, että ikävä, voimakkaampi kuin minä voin kertoa, veti minua sinne.

Minä en voi selittää sitä, kuinka tämä kertomaton ikävä oli imeytynyt minun vereeni. Mahdollisesti oli syy siinä, että minä kerran lapsuudessani olin viettänyt kesää länsirannikolla, ja sehän on helppo ajatella, mitä osaa nuo aikaiset, myöskin satunnaiset, voimakkaat lapsuusvaikutelmat näyttelevät tunne-elämämme pohjasävyn muodostumisessa, joka sitten myöhemmin määrää elämämme.

Minusta itsestänikin tuntuu ihmeelliseltä, että noiden muutamien viikkojen muistot voivat säilyä niin elävinä yli kolmekymmentä vuotta. Minä olin nimittäin silloin ainoastaan kuuden vuoden vanha, ja tältä ikäkaudelta tapaavat muut muistot kuin muisto kodista, jossa on vuosikausia asunut, hälvetä. Mutta monia vuosia minä olen nähnyt meren mielikuvissani sellaisena kuin minä sen silloin näin. Minä olen nähnyt sen pilviä tavoittelevine aaltoineen, jotka lapsen mielikuvituksissa ovat suurenneet käsittämättömän suuriksi. Minä olen nähnyt ruskoleviä, maneteja ja meritähtejä, koko sen rikkaan elämän meren mataloiden lahtien pohjassa ja harmajilla pohjakallioilla. Minä olen nähnyt puuttomien luotojen kohoavan merestä veden pinnan yläpuolelle, jossa ne kummallisesti taittuivat valonsäteiden mukana, ja minä olen tuntenut kummallisien muistojen mahtavista myrskyistä sukeltautuvan mieleeni, myrskyistä, jotka piiskasivat suuria hiekkajoukkioita minun helliin lapsen kasvoihini.

Se on ihmeellistä, että voi niin kauvan säilyttää sellaisia muistoja ja vielä ihmeellisempää, että niillä voi olla niin kummallinen vaikutusvoima sieluun. Sellainen muisto voi olla täysi imevää ikävää, ikäänkuin nuoren tytön uinailut ritarista, joka jonakin päivänä tulee ja painautuu hänen suutaan vasten ja kuiskaa hänelle äärettömän onnenlupauksen. Se muistuttaa, mitä nuorukainen tuntee, joka kuulee tulevaisuuden voittojen lupauksen laulavan kuohuvassa veressään. Niin, ehkä se on enimmän sen tulevaisuudenuskon kaltainen, joka elää siinä miehessä, jossa nuorukainen ei koskaan ole kuollut. Se oli niin syvällä minun sielussani kuin koti-ikävä ja siihen kului vuosikymmeniä, ennenkuin minä voin totella sen kehoitusta.

Mutta kun minä monen vuoden kuluttua vihdoin pääsin niin pitkälle, että tiesin saavani nauttia kesästä meren läheisyydessä, niin silloin vaimoni sai minut pelkäämään, että koko iloni palaisi poroksi. Vaimoni nimittäin ei ollut koskaan nähnyt länsirannikkoa, ja minä tiesin hänellä olevan jonkinlaista vastenmielisyyttä koko matkaa vastaan, ja hän antoi ainoastaan perään, koska hän ymmärsi, että pieninkin vastustus saisi minut suuttumaan. Sen minä tiesin siitä, että hän kerran sanoi: "Minä en voi ajatellakaan kesää, kun ei näe puita." Ja minä ymmärsin oikeen hyvin, että lausuessaan nämät sanat, ilmaisi hän sellaisen vastenmielisyytensä koko matkaan, joka oli niin syvällä, jotta hän itsekin pelkäsi, ettei hän sitä voittaisi. Kun hän kumminkin näki, että minä ymmärsin hänen vastenmielisyytensä, teki hän kaikkensa saadakseen minut unohtamaan nuo sanat. Mutta ne eivät jättäneet minua, ja minä aloin tuntea itseni melkein huolestuneeksi ajatellessani ikävöityä mertani.

Koko tämä juttu ei ollut minulle niin merkityksetön eikä naurettava, kuin se voi kuulua. Kukaan ei voi tuntea todellista iloa, jos siihen sekoittuu soraääniä, ja pahin sopusoinnuttomuus mitä minä voin ajatella oli, jos ei vaimoni tulisi jakamaan minun iloani. Minähän en ollut koskaan tottunut olemaan yksinäni, ei ilossa eikä surussa, ja se teki minuun kipeää, että minä huomasin ikävöiväni vain yksin.

Minä tahdoin, että haaveeni tuosta kesästä toteutuisivat, ja minä taistelin tämän päämaalini vuoksi samalla innolla kuin kun minä kerran olin taistellut, kun luulin olevani kadottamaisillani vaimoni rakkauden ja taistelin sitä voittaakseni. Yötä päivää minä mietein mahdollisuutta estää sitä vaaraa, jonka minä pelkäsin häiritsevän kesäiloani ja lopulta minä luulin löytäneeni keinon siihen. Minä ehdotin nimittäin eräänä päivänä vaimolleni, että matkustaisimme länsisaariston kautta ympäri koko Ruotsin rannikon, ja minä tein sen siksi, että minä tahdoin voittaa hänet. Minä tunsin itsestäni, että hiljaisuudessa meidän välillä taisteltiin taistelua, josta minä en tahtonut lähteä voitettuna. Minä tahdoin pakoittaa vaimoni rakastamaan merta, ja minusta tuntui, että tuo tapa, jonka minä olin keksinyt, oli paras, mitä ihminen koskaan on tullut ajatelleeksikaan. Minun ajatukseni oli nimittäin seuraava: "Tie kulkee Tukholman saariston kautta. Sieltä se jatkuu merelle pitkin ihanaa rannikkoamme. Vähitellen, melkein huomaamatta näkisi hän hymyilevän itärannikon vaihtuvan karuun länsirannikkoon ja huomaamattaan hänet valtaisi kaikki tuo luonnon vaihteleva suuruus."

Minä en voi kumminkaan sanoa matkan kuluessa mitään sellaista tapahtuneen, joka olisi antanut minulle aihetta uskoa, että minun hyvällä suunnitelmallani olisi ollut vähääkään vaikutusta. Vaimoni nautti kuten ainakin kauniista laivamatkoista, mutta että itse matka olisi johtanut hänen ajatuksiinsa mitään erikoisia suunnitelmia, sitä minä en voinut huomata. Kaikki oli vain hänelle pitkä laivamatka, kauneimpia mitä hän tiesi, mutta ei mitään sen enempää.

Minä olin koko ajan kovassa jännityksessä ja minun mieleni alkoi synketä, kun päästiin Göteborgin ohi ja näin vaahdon pärskyvän ikävöityjen länsirannikkosaarien ympärillä.

Tuuli ja myrskysi hirmuisesti ja se luonnollisestikin tällä hetkellä oli kaikkea muuta kuin tervetullut, vähemmän senvuoksi, että se vaikeutti matkaa, joka tapahtui avoimessa laivassa meidän lopulliseen määräpaikkaamme, kuin sen vuoksi, ettei länsi-rannikkomyrsky ole omiaan vähentämään vastenmielisyyttä mereen ja saaristoon, jos sellaista tunnetta todellisuudessa on olemassa. Minä istuuduin ja tarkastelin koko ajan vaimoani, minä tähystelin häntä syrjästä, laivan keinuessa raivoavilla aalloilla ja aaltojen huuhdellessa sen kantta keulasta perään saakka. Mutta minä en voinut huomata mitään, joka kiusasi minun mykkää kysymystäni. Hän näytti minusta luoksepääsemättömältä missä hän istui katsellen mustaa ulappaa, ja minussa huusi satoja riitaisia ääniä, jotka tuntuivat minusta kokoontuvan yhdeksi voimanponnistukseksi tunkeutuakseen hänen sydämeensä ja suosioonsa.

Mutta istuessani siellä alkoi minun rauhattomuuteni tyyntyä ja kaikista epäilyksistä ja hermostumisesta vapaana minä näin ensi kerran länsirannikon luontoa. Se täytti minut sellaisella tunteella, jota minä tahdon sanoa pyhäksi ja sen edessä hävisi kaikki muu.

Laiva keinui eteenpäin kuohuvalla ulapalla ja sen keulan edessä selveni erään pitkähkön saaren ääriviivat, joka varjostui liukuvien hattaroiden taustaan. Mitä lähemmäs me tulimme saarta sitä voimakkaammin paloi minussa ilo vuosikymmenien ikävästä, joka nyt tulisi tyydytetyksi. Me nousimme maihin laiturille ja minä käsitin kaikki yhdellä ahneella silmäyksellä. Minä näin venevalkamat, kala-aitat, kaikki pienet rakennukset, jotka loistavan värisinä kohoutuivat vierivieressä tuon kylmän saaren kupeella. Satamassa keinui vene veneen vieressä, ja kallioilla oli summaton joukko kaloja aurigonpaisteessa kapautumassa. Etäämpänä niemellä seisoi suuri keltainen ryhmä öljyvaatteisiin pukeutuneita miehiä öljylakit päässään ja saappaat jaloissaan he puuhailivat verkalleen ja miettivästi suurien kalojen keralla, jollaisia minä en muistanut koskaan nähneenikään.

Tuo voimakas ilma pisti minun kasvoihini ja poskiini, ympärilläni minä kuulin kuohuvan vesiputouksen jyminää, jota riehuva tuuli kiidätti minun korviini. Minä näin luotojen ääriviivojen siintävän ja mustenevan kaukana ulapalla, myrskyn villisti kiidättäessä pilvenhattaroita taivaalla, joka pilvenrepaleiden lomitse loisti kirkkaan sinisenä. Ja päästyäni pieneen, valkeaan taloomme, joka oli äärimmäisenä läntisellä niemen kärjellä, kaukana muiden ihmisten asuntoryhmästä, silloin minä näin meren ensi kerran.

Minä seisoin kauvan katsellen tuota merta, jonka olin lopultakin saavuttanut, ja tultuani huoneeseemme näin, että minun omista ikkunoistani näkyi sama näköala, jonka äsken olin jättänyt, ainoastaan meri näytti tulleen vieläkin lähemmäs minua. Minä seisoin taas hiljaa enkä tiennyt mitä minussa siinä silmänräpäyksessä tapahtui. Mutta samassa solui nyt katseeni vaimooni. Hän seisoi yksin akkunassa katsellen ulos, ja samassa silmänräpäyksessä minä tunsin, että kaikki, mikä viikkojen kuluessa oli minun ajatuksissani työskennellyt, kaikki kiihtymys, kaikki epäilys, kaikki viekkaus, kaikki harkinta -- kaiken tuon minä olin unohtanut astuttuani jalkani tälle saarelle. Nyt seisoi hän siellä enkä minä tiennyt, josko meidän ajatuksemme tässä silmänräpäyksessä alkoivat taistelun toisiaan vastaan tai yhtyivät.

Sitten hän kääntyi ja minä näin, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hän ojensi kätensä minulle, minä otin sen ja me seisoimme yhdessä katsellen vettä ulapalla. Aallot vyöryivät meidän ikkunan alla kivillä ja niin kauvas kuin silmä kantoi, ne vyöryivät vaan, kauvempana näkyi vain hyökylaineitten valkeat harjanteet mustaa merenpintaa vastaan ja pieniä saaria, joihin aallot särkyivät. Vesiputouksen lailla vaahdoten valkeana syöksyivät laineet taivasta kohti, pusertuivat eteenpäin koko meren painolla, joka raskaana luhisti lännestä päin. Se oli raivoa, joka oli täynnä levollista voimaa, se oli purkaus, joka kätki itseensä jotain elämän täydellistä riemua.

Tämän raivon edessä tyyntyi minun oma raivoni rauhaksi, ja vaimoni käsi omassani minä tunsin, että me molemmat olimme olleet matkalla merta kohti ja eri teitä saavuttaneet sen. Emme puhuneet sanaakaan, mutta seisoimme siellä kauvan, ja mitä oli ollut, kuoli meissä. Nukkuessammekin me kuulimme vielä myrskyn ja laineiden pauhinaa korvissamme, ja kun pauhina vaikeni, heräsimme me, koska hiljaisuus oli häirinnyt meitä.

Akkunamme alla lepäsi meri hiljaa ja suurena levollisissa mainingeissa.

VIII.

Tämän muistoni minä olen kirjoittanut jo vuosia sitten. Minä en tietänyt silloin, että kerran saisin taistella toisen ja suuremman taistelun vaimoni kanssa, taistelun, jonka päätyttyä minä jäisin yksin eikä kumminkaan yksin, masennettuna ja murtuneena, mutta ei kuitenkaan toivotonna.

Nyt minä näen meidät istumassa korkeammalla luodolla lähellä valkoista, ystävällistä taloamme. Loistossaan, joka on aina uusi, vaihtuu ilta illalta, laskeutuu aurinko mereen, ja meidän keskellämme istuu Sven. Hän on avojaloin ja ahavoitunut, ja kun illemmalla ilma käy kylmemmäksi, pistää hän pienet jalkansa äidin hameen suojaan. Hän' pyytää saada istua täällä niin kauvan kuin aurinkoa näkyy. Ihmetellen seuraavat hänen silmänsä auringon viimeistä liekehtivää hehkua, joka hiljaa häviää raskaasti keinuvaan mereen. Hän istuu leuka käsien varassa, ikäänkuin hän ajattelisi jotain vakaasti, jota hän ei voi pukea sanoihin. Ja kun hän vihdoinkin tietää, että hänen täytyy käydä levolle, kietoo hän kätensä isän kaulaan ja pyytää minua kantamaan itseään.

Keveä taakka käsivarrellani nousen minä hiljaa luodon rinnettä ylös, ja käännyttyäni näen taivaan himmeää kajastusta vastaan vaimoni varjon. Hän istuu samoin kuin Sven äsken ja hänen silmänsä etsivät sitä pistettä, johon aurinko oli laskullaan hävinnyt ja johon iltaruskon viimeinen hehku oli sammunut.

IX.

Sveniä ei ole koskaan niin ihailtu, hyväilty, kannettu ja jumaloitu kuin tämän kesän kuluessa. Luotsit kantoivat häntä vuorien yli ja vuolivat hänelle veneitä, eukot pysähtyivät ja hymyilivät hänelle päiväpaisteisia hymyjä niin pian kuin saivat nähdä hänet. Nuoret vaimot unohtivat omat pienokaisensa ja eivätkä sanoneet koskaan nähneensä sellaista, tytöt kuljettivat häntä kallioilla ja leikkivät hänen kanssaan, tarvitsematta pyytää heitä siihen. Sven liikkui yhtenään auringonpaisteessa ja ahavoitui ja voimistui tässä ilmassa, jossa hän ei ollut koskaan ennen ollut.