Part 5

-- Jos sinä tietäisit, kuinka paljon minä puhun hänelle sinusta, sanoi vaimoni, kun Sven vihdoinkin salli isänsä heittää kantamuksensa ja jätti tilaa äidille.

II.

Aina siitä saakka, kun Sven oli niin pieni, että hän tuskin voi liikkua, oli hän ollut Pudelin läheisin ystävä ja hänellä oli ollut oikeus tehdä Pudelille mitä vain tahtoi. Hän sai vetää häntä korvista ja nipistää hänen lyhyestä hännästään, maata hänen päällään ja pitää häntä mitä epämukavimmissa asennoissa. Pudel ei siitä osoittanut sen suurempaa tyytymättömyyttä, kun hän näytti vain toisinaan ihmettelevältä, miksi tuota kaikkea hänelle oikeastaan tehtiin, sekä sävyisästi ja rauhallisesti paneutui maate toiseen paikkaan siinä turhassa toivossa, että hänen hyväntahtoinen kiusahenkensä väsyisi ja sallisi hänen olla rauhassa.

Mutta kun Sven tuli pihalle, seurasi Pudel häntä mihin hän vain meni. Tohnottaen lyhyeen halkokuonoonsa hän seisoi katsellen kuinka Sven vitkalleen ja ajatellen ajoi hietaa pieneen läkkipönttöön tai meni toisinaan vähemmän sopivaan työhön loiskimaan vesitynnyriä. Pudel seurasi häntä koko ajan, ja lähestyipä vain joku vieras, seurasi Pudel tämän liikkeitä epäilevin silmin, joka silmänräpäys valmiina, jos asianhaarat vaatisivat hänen asiaan sekaantumistaan.

Svenillä ja Pudelilla muuten oli omat tiensä, ja useimmin kuin kerran olivat he äkkiä häviämällä tuntemattomille teilleen panneet koko talon väen pelkäämään ja sitten kun jo oltiin epätoivoisia, josko koskaan enää saadaan nähdä heitä hengissä, äkkiä ilmestyneet, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, molemmat yhtä ihmeissään siitä hälinästä, jonka he olivat aiheuttaneet.

Olisi synti sanoa, että Sven oli tottelematon poika. Mutta tässä suhteessa ei ollut helppo menetellä hänen kanssaan. Useimmin kuin kerran oli äiti luvannut hänelle piiskoja, jos hän kerrankaan vielä juoksi omin lupinsa hukkaan, ja useimmin kuin kerran oli vaimoni kohta sen jälkeen minulle vakuuttamalla vakuuttanut, että hän tahtoi nähdä sen sydänveren, joka uskaltaisi koskea Sveniin. Mutta tähän nähden näytti Sven olevan kerrassaan mahdoton sekä oikaisuille että varoitukselle, ja hän oli niin ihmeissään äidin kiihkeästä ilosta, kun hän oli sellaisten huviretkien jälkeen hänet saanut elävänä takaisin, ikäänkuin hän olisi ihmetellyt sitä, että he olivat kerran mailmassa voineet ajatella erilailla.

-- Eihän se ollut vaarallista, sanoi Sven. Pudelhan oli mukana.

Äiti ei tahtonut puhua pahaa Pudelista, mutta hän koetti vakuuttaa Svenille, ettei Pudel kumminkaan ollut samaa kuin ihminen. Ja Sven lupasi kädet äidin kaulaan kiedottuina, ettei hän koskaan enää juoksisi pois ja saattaisi äidille mielipahaa.

Mutta kun hän meni yksin ulos ja oli kevät, vesi valui ränneissä pihalla, silloin unohti Sven kaiken muun mailmassa, kuin että hän oli pieni poika, joka menisi kauvas metsään.

Kuka tietää, minkälaisissa ajatuksissa hän meni, tai jos hän huomasikaan joutuneensa luvattomille teille? Hän meni puhellen hiljaa itsekseen ja Pudel seurasi häntä, ja kun hän pääsi veräjälle saakka, niin se oli auki. Silloin vilkaisisi hän hieman siitä ulos ja heittäisi silmäyksen mailmaan, joka houkutteli siellä veräjän ulkopuolella ja sitten näki hän ojamultien yli suoraan maantielle, kuinka keltaiset rentukat loistivat mustaa multaa vastaan, ja kiipesi sitten niin pian kuin pienet jalat ehtivät yli ojapenkereen ja juoksi maantielle. Mutta nyt hän oli melkein metsässä ja hän nyt ei voinut vastustaa kauvemmin. Jykeinä kohoutuivat kyhmyoksaiset hongat hänen päänsä päällä ja hän meni runkojen lomissa, joissa aurinko heitti säteitään sammaliin ja ensimäiset kevätlinnut alkoivat viserrellä. Pieni peltomyyrä juoksi kivien lomissa ja pikku Sven juoksi sen jälkeen. Yhä kauvemmas ja kauvemmas hän meni. Siellä oli pieni suo, jossa kasvoi raitoja pitkine kellertävine urpuineen. Niihin hän ei ylettynyt, sillä silloin hän olisi luisunut veteen ja kastellut jalkansa. Mutta hän voi nakata kiviä suolle ja kuulla niiden pudotessaan ääntävän plump ja nähdä suuren joukon pieniä ja suuria renkaita, jotka saivat koko pienen vedenpinnan aaltoilemaan. Sitä hän teki pitkät ajat. Hänen poskensa punehtuivat ja hänen silmänsä kiilsivät ihastuksesta. Yhä iloisemmaksi ja iloisemmaksi hän tuli, ja hän meni aina kedolle saakka, jossa kuninkaallinen huvilinna oli, ja päästyään tielle hän alkoi juosta. Hän juoksi ja juoksi, ja tultuaan korkean veräjän sisäpuolelle hän huomasi olevansa taas lähellä kotia. Silloin riemastui hän uudestaan, siksi, että hän tunsi tien, ja siksi, että Pudel nuuski heiluttaen tylppähäntäänsä ja tahtoi kotia. Sitten alkoi hän äkkiä ikävöimään äitiä, ja muisti keltaiset kukat, joita hänellä oli kädessään.

Verkalleen ja miettien hän meni taas kotia päin, ja voi olla mahdollista, että Sven nyt hämärästi muisti, ettei hänen olisi pitänyt lähteä kotoa. Mutta oli muuan seikka, jota Sven ei tiennyt ja jota hän ei ymmärtänytkään. Se oli nimittäin, kuinka kauvan hän oikeastaan oli ollut kotoa poissa. Sillä pari tuntia tai hetkinen oli hänelle aivan sama.

Mutta kun hän käydä lylleröi ruohikolla ja juuri ajatteli juosta taas joutuakseen äidin luo ja saadakseen istua hänen polvellaan, jossa äiti häntä hyväilisi ja suutelisi ja saisi kertoa hänelle kuinka hauskaa hänellä oli ollut, silloin räjähti melu aivan lähellä Sveniä, hänen ympärillään ruvettiin huutamaan. Siinä oli isä ja äiti, Olof ja Svante, molemmat palvelustytöt ja vielä suuri lauma muita, niin tuntui Svenistä. He huusivat yhteen ääneen, yksi siellä ja toinen täällä; Sven ei ehtinyt koskaan nähdä mistä mikin tulija huusi. Sillä juuri kuin hän kääntyi yhtäälle huusi toinen hänen takanaan ja kun hän silloin kääntyi ympäri katsoakseen toisaalle, nostettiin hänet maasta jaloiltaan ja joku kantoi hänet pois juosten niin paljonkuin jaksoi ja ennenkuin hän tiesi sanaakaan siitä, oli hän salissa ja äiti itse otti hänet käsivarsilleen puristaen häntä niin, ettei hän voinut hengittääkään.

Sven tiesi kylläkin, ettei hänen tarvinnut koskaan peljätä äitiään, mutta tällä kertaa hänen rohkeutensa kumminkin petti. Sillä hän muisti nyt, mitä äiti oli piiskoista sanonut, ja kun hän sai nähdä isän, tuli hän oikein huolestuneeksi. Sillä isä näytti tuimalta ja sanoi hyvin vakavalla äänellä:

-- Nyt saamme luvan ottaa risut, Sven. Sillä minä tiedän, että äiti on luvannut sinulle piiskaa.

Silloin ei Sven tiennyt kerrassaan mitään elävää neuvoa, ja hädässään hän turvautui kukkiin, joita hän piti äidille ojennetussa kädessään.

Mutta sitä hänen ei olisi tarvinnut tehdä. Sillä äiti oli ollut niin peloissaan ja oli nyt niin onnellinen saatuaan hänet jälleen takaisin, että hän otti hänet vain syliinsä ja antoi hänen hyväillä itseään, nauroi ja itki vuorotellen; lopulta hän otti kukat häneltä ja asetti ne pieneen viheriäiseen lasiin, järjesteli ne ja antoi Svenin katsoa kuinka kauniita ne olivat auringonpaisteessa. Silloin jätti isäkin rangaistushankkeensa ja meni huoneeseensa tuntien itsensä ylenmäärin onnelliseksi.

Mutta kun äiti jäi yksin Svenin kanssa, otti hän hänet polvilleen ja kertoi hänelle, ikäänkuin satua, kuinka rauhattomaksi hän oli itsensä tuntenut ja kuinka hirveän epätoivoinen hän oli ollut. Hän kertoi luulleensa Svenin taittaneen jalkansa ja makaavan yksinään metsässä, eivätkä he löytäisi häntä ennenkuin kuolleena. Tai hän oli luullut hänen pudonneen veteen ja sitten he löytäisivät hänen ruumiinsa, ja silloin ei koskaan voisi äiti eikä isä, eikä veljet tulla iloisiksi enää. Kaikkea tätä Sven kuunteli ja ymmärsi vain, että äiti oli kaikkia muita ihmisiä parempi. Hän sai selvityksen sekä rotasta että linnuista, suosta ja kivennakkuusta. Ja lopulta ymmärsivät he toisiaan molemmat ja olivat vain onnellisia siitä, että he olivat löytäneet jälleen toisensa.

Ja oikeen kerrottuaan asiansa toisilleen otti äiti Svenin mukaansa ullakolle. Siellä oli paljon oivallisia esineitä, joilla Sven toisinaan sai leikkiä, kun hän oli ollut oikeen kiltti. Muun muassa siellä oli valkea posliininen villakoira, jolla oli tupsu hännänpäässä ja kantoi pientä kenkää suussaan. Se oli hyvin vanha eikä oikeastaan ollutkaan äidin. Sillä isä oli saanut sen iso-äidiltään, ja se oli ollut hänen aina siitä saakka, kun hän oli ollut kahden vuoden vanha, jolloin hän oli sen saanut kummiltaan.

Se oli paras, mitä Sven tiesi, ja sen otti äiti sydämensä onnessa alas ullakolta ja antoi hänelle risujen asemesta. Se sai olla siellä, missä se oli.

-- Sillä, kuten Sven sanoi, muuten minä voin lyödä rikki sen. Ja silloin isä suuttuisi.

Mutta hän ei unohtanut koskaan, että se oli hänen. Ja hän tapasi kertoa siitä toisinaan, kun oli vieraita.

-- Sen minä sain äidiltä, sanoi Sven, kun minä juoksin metsään ja tulin taas takaisin. Senvuoksi minä sain sen, että äiti tuli niin iloiseksi, kun hän sai nähdä minut.

Ja äiti puolusti kasvatusmenettelyään kaikkia arvosteluja vastaan nostamalla vain pojan syliinsä ja antamalla kaikkien katsoa häntä. Jumala siunatkoon häntä. Hän oli oikeassa.

III.

Sitten meni vuosi melkein, ettemme huomanneet sen kuluneenkaan. Mutta tähän aikaan alkoi vaimoni terveys vakavasti heikkenemään, ja puhumatta siitä toisillemme, ymmärsimme me molemmat, että ainoastaan yksi mahdollisuus oli olemassa. Jo kerran ennen oli leikkausveitsi saanut tehdä hengenvaarallisia töitään, ja ne taudinoireet, joita nyt ilmeni, olivat vain liian tuttuja meille. Siksi se ei ollut meille mikään yllätys, kun lääkäri eräänä päivänä lausui tuomionsa ja antoi meidän tietää, mitä me olimme edeltäpäin aavistaneet, että vain kiireellinen leikkaus voisi pelastaa Elsan minulle ja lapsilleni.

Ikäänkuin kuolemantuomio olisi annettu koko meidän elämällemme, kuljimme me tänä päivänä huoneesta huoneeseen kodissamme, ja minä näin Elsan kulkevan siellä vain hyvästellen. Ensi kerran minä käsitin täydellisen selvästi kuinka paljon sisäisiä ajatuksiaan hän oli minulta kätkenyt samoin kuin kaikilta muiltakin, kuinka uskollinen hän oli kuolemanajatukselle, ja kuinka se varmuus, että hän kuolisi nuorena, jäyti hänen sisäistä elonvoimaansa. Hän oli käynyt kalpeaksi ja hänen poskensa olivat laihtuneet. Kädet olivat vahan kellertävät ja hän liikkui tuskia tuntien minun seurassani.

Silloin hän pyysi ensi kerran minulta saada kuolla. Ensi kerran hän kertoi siitä, jota hän oli tuntenut ja kätkenyt sydämelleen, josta minä olin tahtonut saada tietää, ja josta hän ei ollut koskaan ilmaissut muuten kuin pienillä viittauksilla.

-- Nuoruudestani saakka, sanoi hän, paljon ennen kuin sinä ja minä olimme oppineet tuntemaan toisiamme, on minusta ollut niin luonnollista ajatella sitä, etten minä koskaan saisi elää kauvan. Sillä sinä olet tehnyt minut niin onnelliseksi, Georg, sinä olet tehnyt minut onnellisemmaksi kuin minä koskaan olisin voinut tehdä sinut. Sinä olet antanut minulle kolme poikaani, minun kaksi poikaani ja pikku Svenin. Ja mitä minä voin olla heille, sinulle ja teille kaikille? Minähän olen sairas enkä parane koskaan. Unohda sinä minut, Georg! Oi, niin, minä tiedän sinun surevan minua siksi, että sinä rakastat minua, vaikka minä olen aina ollut hento ja heikko enkä ole koskaan ollut kellekään hyödyksi. Mutta unohda sinä kumminkin minut. Ja sinä löydät jonkun toisen, joka auttaa sinua ja lapsia.

Ja taas hän pyysi minulta saada kuolla, pyysi saada elää rauhassa ne harvat viikot, jotka hänellä enää oli jälellä. Hän ei tahtonut vain kuolla leikkauspöydälle, vaan hän oli iloinen saada mennä pois, hän tahtoi vain saada elää tuskissaan niin kauvan, että hän ehtisi valmistaa lapset siihen, jonka täytyi tulla, ja hän tahtoi sanoa heille hyvästi.

Niin äkkiä oli kaikki tuo tullut minulle, etten minä voinut edes selvittää ajatuksiani, vielä vähemmin löytää sanaa vastatakseni. Minä tunsin vain hämärästi joutuneeni tuskaiseen taisteluun, taisteluun, joka kohosi kaikkien niiden rajojen ylä- ja ulkopuolelle, missä ihmiset yleensä ovat tuomitut elämään. Minä tunsin arkuutta, jota minä olen aina tuntenut, kun asia on koskenut jotain, joka on toisen sieluelämään kuuluvaa ja hänen loukkaamatonta omaisuuttaan. Ja jos on jotain, jota ei kukaan muu voi määrätä, kuin tuo ihminen itse, niin silloin on parasta alistua varmaan kuolemaan tai antautua tuliseen taisteluun ehkä voittaakseen itsensä jälleen elämään. Nähdessäni vaimoni edessäni minusta tuntui hän olevan niin lähellä ja kumminkin niin kaukana. Hänen pyyntönsä saada kuolla oli niin liikuttava ja niin vakavasti ajateltu, ettei minulla ollut rohkeutta pyytää häntä palaamaan takaisin elämään itseni vuoksi. Ja ihmetyksellä minä huomasin hänen voivan jättää kaikki mitä hän rakasti, koska hän oli valmistunut siihen. Mutta samalla kertaa minä tunsin tuskaisen epätoivoisena, etten minä voinut häntä kadottaa. Minä en voinut sitä. Ja epätoivossani minä tartuin ainoaan keinoon, joka juolahti minun mieleeni, ja sanoin vain:

-- Mutta Sven, voitko sinä jättää hänet?

Hän säpsähti kuin kuoleman iskusta, ja väänteli käsiään epätoivossaan.

-- Ei, ei! Minä en voi.

Hän meni huojuen makuuhuoneen ovea kohti ja pyysi minulta vain saada olla yksin. Minä näin hänen sulkevan oven jälkeensä, ja minä jäin istumaan, missä minä istuin, ja minusta tuntui kaikki, mitä minä olin hänen kanssaan elänyt, olevan poissa ja kuolleen, ja että hän nyt menisi pois minulta iäksi. Minä ymmärsin, että jos ei hän sitä tekisi, niin hän ei jäisi minun vuokseni, vaan tuon kultakiharaisen ja enkelisilmäisen pienokaisen, tuon pienen enkelinsä vuoksi, joka oli tullut ja punonut hänet elämään niin lujasti kiinni. Minä ymmärsin kaiken sen, mutta se ei loukannut minua. Minä tunsin sen aivan luonnolliseksi, etten minä yksin voinut pitää häntä elämälle. Minä kumarsin pääni ja itkin, itkin ensi kerran itseäni ja omaa elämääni. Ja minä en odottanut mitään enkä uskonut muuta kuin päivät kuluisivat vain nyt hiljaa ja varmasti sitä hetkeä kohti, jonka täytyi tulla, ja lopuksi kuolema reväisisi pirstaleiksi kaikki, mille minä olin elänyt.

Kuinka kauvan minä istuin siellä, sitä minä en tiedä. Minä tiedän vain, että minun ympäristöni hämärtyi, että minä säpsähdin, kun tunsin vaimoni olevan polvillaan edessäni nojaten päänsä käsivarteeni. Hän oli tullut niin hiljaa, etten minä kuullut, ja hänen äänensä kuului rauhalliselta, kun hän sanoi:

-- Minä tahdon elää sinulle, Georg, Svenille ja isoille pojillemme.

Minä tunsin hänen äänensä muuttuneen niin syväksi ja lämpöiseksi, ikäänkuin kaikki muu paitsi hänen rakkautensa olisi vaiennut hänen sielussaan. Minä ymmärsin, että hänen päätöksensä oli nyt järkähtämätön, että hän jälleen oli meidän kaikkien, tai ainakin tahtoi kuulua meille, ja lämmin kiidollisuuden tunne häntä ja koko elämää kohtaan virtaili minun sielussani. Viipyi kauvan, ennekuin me muutimme asentoa, mutta sen tehtyämme, hän nousi ja sytytti tulen kaikkiin lamppuihin ikäänkuin juhlaksi.

Sitten kutsui hän lapset sisälle ja he tulivat kaikki hiljaa ja ihmetellen eikä meidän tarvinnut heille mitään selittää. Sillä he olivat kaikki ymmärtäneet, jokainen tavallaan, he olivat puhuneet toistensa kanssa samoin kuin me suuretkin olimme puhuneet keskenämme, ja he tiesivät, että äidin henki oli vaaralle alttiina, mutta että hän uskalsi antautua vaaraan saadakseen elää heille.

Sven ryömi äidin polville ja painautui hyvin lähelle hänen rintaansa. Ja hän sai meidät jokaisen hymyilemään kyyneleidemme läpi, kun hän sanoi:

-- Äiti ei saa kuolla kullanmuruselta.

Viimeistä sanaa käytettiin hänestä hyväilynimenä perheessä ja sitä hän käytti itsekin ymmärtämättä, että se kuului hieman naurettavalta. Siksi tulivat hänen sanansa melkein kuin elämän lupauksena ja ne rauhoittivat meitä.

Mutta lasten mentyä levolle, menimme minä ja Elsa toistemme seurassa puristaen toisiamme vyötäisistä läpi huoneiden. Ja minä näin hänen taas sanovan hyvästi, mutta toisella tavalla kuin muutamia tunteja sitten. Seuraavana päivänä hänen piti ajaa sairaalaan.

Mutta kun minä aikasin aamulla tulin makuuhuoneesta, istui Olof suuressa nojatuolissa makuuhuoneen oven edessä.

-- Oletko sinä istunut täällä kauvan? kysyin minä hämmästyneenä.

-- Kyllä, vastasi poika yksitoikkoisesti. Hän oli istunut siellä ajatellen äitiään ja kuinka vakavaksi kaikki oli käynytkään. Ensi kerran minä huomasin, kuinka suuri hän olikaan, ja minä otin häntä kuin vertaistani kädestä. Kymmenvuotiaan kasvot kertoivat niin paljon, mutta hän ei voinut mitään sanoa.

Kun minä ja Elsa istuimme sitten ajoneuvoissa, oli hän itsensä herra ja nousi jalustalle vaimoni viereen, silitti hänen poskiaan ja sanoi lohduttavasti kuin lapselle:

-- Älä pelkää äiti, kyllä se menee hyvin.

Svante tuli myöskin ja Sven nostettiin ja hän puhui ja laverteli niin paljon. Hetkeen ei Elsa tiennyt ketä hän heistä enimmän rakasti. Mutta tiellä me jouduimme lakkaamatta keskustelemaan suurista pojistamme, jotka ensi kerran olivat puhuneet ja tunteneet kuin mies.

IV.

Kuoleman enkeli kulki tällä kertaa meidän kodimme ohitse, mutta hänen siipensä olivat hipaisseet niin läheltä meitä, että mitä nyt oli tapahtunut, antoi kauvan leimansa koko meidän elämällemme, niin, oikeastaan se ei koskaan lakannutkaan sitä tekemästä. Kumminkin -- vielä kerran onni palasi meidän kotiimme, mutta hillittynä ja vakavampana. Vielä kerran palasi hän, joka toi juhlapäiviä meidän jokapäiväiseen elämäämme. Meidän poikamme toivottivat meidät tervetulleiksi ja pikku Sven ryömi äidin syliin, painautui hänen rintaansa vastaan ja näytti kovin onnelliselta ja veitikkamaiselta.

-- Näetkös, sinä et saanut kuolla kullanmuruselta? sanoi hän.

Hän näytti niin voitonriemuiselta, ikäänkuin hän olisi katsonut tämän onnellisen tuloksen riippuneen hänestä, ja huvittaakseni kaikkia, sanoin minä:

-- Minä luulen, että sinä katsot parantaneesi äidin.

-- Hänhän sen onkin tehnyt, vastasi vaimoni.

Ja minä näin taas sen ilmeen vaimoni kasvoilla joka oli ennen tuntunut minusta niin vieraalta, mutta jota minä yhä enemmän ja enemmän luulin alkaneeni ymmärtää.

Hän puristi hiljaa pienokaisen syliinsä ja hänen silmistään vierähti pari kirkasta kyyneltä. Sitten hän ojensi kätensä minulle ja sanoi:

-- Minä olen niin iloinen, että minä saan olla taas kotona.

Itse minä en voinut mitään vastata. Minä näin ryhmän edessäni ja tiesin, että siinä oli se minun onneni, jota minä pari viikkoa sitten tuskin uskalsin toivoakaan. Ja kumminkin minä tunsin sydämessäni pistoksen kuin aavistuksena alkavasta, toivottomasta yksinäisyydestä.

V.

Kevättä, joka nyt tuli, muistan minä kuin kukkaismerta, joka täytti jokaisen tyhjän paikan meidän kodissamme. Hyasintteja sekoitettiin vähitellen sinivuokkoihin, sinivuokkoja valkovuokkoihin, kevätesikoita orvokkeihin, ja lopuksi, kun juhannus lähestyi ja kesätuuli henkäili verannalla, tulivat syreenin kukat.

Äiti ja Sven hankki vain kukkia ja olisi vaikea sanoa kuka noista kahdesta enimmän kukkia rakasti. Minä näen heidät vieläkin vierivieressä kädet kukkia täynnä, posket punottaen puhellen kulkevan suuren pihan poikki avointa verantaa kohden. Äidin hiukset olivat yhtä mustat kuin hänen oli vaaleat, mutta heidän syvät, siniset silmänsä olivat samallaiset. He muodostivat mitä harvinaisimman vastakkaisuuden, ja kumminkin he olivat enemmän samallaiset, kuin lapsi ja äiti koskaan voivat olla. He kuuluivat yhteen ja toisilleen, ikäänkuin he olisivat luodut alituisesti seuraamaan toisiaan, ikuisesti kulkemaan kukkia käsissä, aina elämän loppuun asti käymään käsi kädessä ja katsomaan toisiaan silmiin. Kukaan ei voinut nähdä heitä yhdessä, ilman ettei pikku-veikon kasvoilla olisi leikkinyt päiväpaisteinen hymy ja minä voin huomata usein sen ja tuntea oman onneni kohoavan.

Sillä näinä aikoina minä tunsin elämän rikkaammaksi ja täyteläisemmäksi kuin koskaan ennen. Minä unhotin jälleen kaikki, mikä oli täyttänyt minun sieluani synkillä aavistuksilla ja nykyinen oli minulle kylläksi. Minusta tuntui, ikäänkuin me olisimme saaneet elää kaiken sen, joka oli surullista ja raskasta, vain voidaksemme jälestäpäin nauttia niin paljon täyteläisemmästä onnesta. Minä olin kiitollinen jokaiselle uudelle päivälle, joka meni, minä olin iloinen, että minä voin unohtaa, ja minusta tuntui, että me riensimme uutta, korkeampaa onnea kohti, kuin ihminen voi saavuttaakaan.

Minä uskon vaimonikin, kumminkin yhteen aikaan, tunteneen samaa tunnetta. Sillä hänestähän tämä autuuden tunne lakkaamatta virtailikin. Hän oli todellakin palannut elämään takaisin, hän tunsi itsensä terveeksi, hän eli suurien, vanhojen puiden siimeksessä kukkien ylellisyydessä. Hänellä oli meidät kaikki ympärillään eikä kukaan häirinnyt hänen rauhaansa.

Sitten hän eräänä iltana käveli minun kanssani sillä pitkällä käytävällä, jossa me emme ketään tavanneet ja jossa me siksi kävelimme mieluummin. Meidän ympärillämme kukkivat syreenit täyttäen leppoisen kesäilman tuoksullaan, ja kalpealla, valoisalla kesäkuun taivaalla virui valoton puolikuu, vain uiden äärettömässä sinessä, joka vaaleni länteen päin ja josta kalpeat tähdet koettivat tuikkia, vaan eivät voineet murtautua kirkkaina esiin kesäyön hämärästä.

Ajatellessani tätä aikaa ja kaikkea, mitä sitten seurasi, täytyy minun ihmetyksellä muistaa kummallista pirteyttämme. Ikäänkuin pieni pilvenhattara olisi vain tullut taivaallemme, jonka tuuli samassa olisi puhaltanut pois, niin me kävelimme siellä onnellisina joka ilta, eikä meidän keskusteluissamme ollut vähääkään surumielisyyttä. Kaikki, mikä oli ollut, oli menneisyyteen haudattu. Se ei ollut kuitenkaan nuoruuden kokematonta itsekästä onnea. Se oli sitä rauhaisaa, sävyisää sopusointua, joka yhdistää vain niitä ihmisiä, jotka ovat kärsineet ja voittaneet yhdessä, onnea, jota ei voi mikään samentaa eikä murtaa siksi, että se oli eroittamattomasti kasvattanut kahden ihmisen sisimmät sydänjuuret yhteen ja irroittamattomasti yhdistänyt koko heidän olemuksensa. Me tiesimme tähän aikaan, ettemme toivoneet mitään muuta, kuin mitä jo omistimme. Juuri sellaisina aikoina elämässä voi toinen etsiä yksinäisyyttä vain kuivatakseen kyyneleitään, kun häntä hävettää näyttää kuinka onnellinen hän on. Ei mitkään vieraat ajatukset, jotka liikkuisivat omilla teillään, eikä mitkään pyyteet voi häiritä tuota ääretöntä mielialan vireyttä, josta elonvoima kasvaa. Kaikki, mistä sadut ja tarinat ovat laulaneet, elää silloin täyteläistä eikä koskaan kuivuvaa elämäänsä niin, ettei mikään runouden mahti voi sitä kuvailla, ja minä uskon, että juuri sellaiset kokemukset ainoastaan jaksavat tehdä yhteiselämän pyhäksi miehen ja naisen välillä.

Kuitenkin me tunsimme niin noina leppoisina kesäöinä, jolloin meidän kävelymme aina loppuivat samalle paikalle: nukkuvien lapsiemme vuoteen viereen. Me emme puhuneet paljon siitä, mitä tunsimme. Mutta eräänä iltana kysyi vaimoni:

-- Kuinka kauvan me olemme olleet naimisissa?

-- Miksi sinä sitä kysyt? Sinähän et koskaan unohda sitä päivää.

-- Niin, mutta voikos se olla totta, että siitä on jo yli kymmenen vuotta? Voiko se olla totta, että me olemme niin vanhoja?

-- Oletko sinä siitä pahoillasi? kysyin minä hymyillen.

Hän nojautui minuun ja otti minun käsivarrestani kiinni.

-- Oli aika, jolloin minä pelkäsin tulevani vanhaksi, sanoi hän. Ja minä pelkään vieläkin. Mutta minä en ymmärrä sitä, mitä ihmiset puhuu, että ihminen rakastaa enimmän ja on onnellisin nuoruudessaan. He mahtanevat olla sellaisia ihmisiä, jotka eivät voi rakastaa.

Minä koetin väittää vastaan. Mutta hän keskeytti minut alkamalla puhua muusta. Hän puhui ystävistä, joista me pidimme, tuttavista, joiden kanssa me olimme seurustelleet. Ja hän epäili, että he voisivat olla onnellisia. Hän kertoi piirteitä heidän elämästään, mitä he olivat tehneet, ja mitä he olivat sanoneet. Vielä enemmän hän otaksui, mitä he eivät olleet sanoneet eikä tehneetkään. Ja hän lopetti sanoihin:

-- Minä uskon, että ihmiset meidän päivinä unohtavat rakastamisen. He ovat kiintyneet niin moneen muuhun.

Kaikki, mitä vaimoni nyt sanoi minulle, kummastutti minua. Sillä vaikka hän oli nainen, tapasi hän harvoin ajatella muita, kun hän oli yksin minun kanssani, ja minä koetin ottaa ihmiskunnan puolustaakseni. Mutta vieläpä minä sain hänelle tunnustaa olevan asian niin, yhtä paria lukuun ottamatta.