Part 4

Jo aurinkoa himmentävistä pilvistä minä muistan sen kesän, joka seurasi tätä kevätmuuttoa. Minkälaisella halulla minä työskentelinkään ja kuinka nopeasti työ edistyikään! Lehti lehden perästä valmistui rauhallisesti ja keveästi se kirja, jonka pitäisi syksyllä ilmestyä ja useimmin kuin kerran oli päivällinen valmiina pöydässä, kun työhuoneen ovi sulkeutui ja Elsa istuutui kuuntelemaan niitä sivuja, jotka kirjoitettiin aamupäivällä. Hiljaa ja onnellisena iloiten hän istui, kun tiheään kirjoitettujen sivujen pino pöydällä kasvoi. Sillä hän tiesi hyvin, kuka antoi työlle elämää ja hengen. Hän tiesi, että mitä minä runoilin ihmisistä, se kehittyi meidän pitkissä keskusteluissamme, ja hän nautti siitä, että minä kutsuin häntä muistikirjakseni, joka varmemmin kuin mikään kirjoitus säilytti minun ajatukseni ja antoi ne minulle takaisin tuoreina, uudistuneina. Sillä kun minä silloin noudin ne takaisin tuosta uskollisesta muistista, joka säilytti minun omia ajatuksiani paremmin kuin minä itse, minä näin ne jälleen sen rakkauden suurennuslasin läpi, joka koski minua ja häntä, ja ennen kaikkea minun työtäni. Siksi hän myöskin tunsi minun lukiessani, että mitä hän itse oli minun kanssani nähnyt epäselvissä mielikuvituksissamme, se oli kirjoituksessa saanut järjestetyn muodon. Hän tunsi nautintoa hiljaisesta ja autuaallisesta äidinilosta seuratessaan näitä minun henkeni lapsia ja hoivatessaan niitä, ja kumminkin hän oli mustasukkainen niille, luulotellessaan niiden täyttävän minun ajatukseni niin, että ne syrjäyttivät hänet, kodin, lapset ja kaikki mitä elämä voi tarjota. Niin, minä en koskaan usko hänen aavistaneenkaan kuinka tuo hänen kanssaan yhdessä runoileminen oli minulle paljon kalliimpaa kuin itse runo.

Kuinka lapselliselta tuo kuuluneekaan, niin se on kumminkin totta, ettei mikään koskaan ole kiihoittanut minua niin henkiseen työhön, kuin ymmärtäessäni hänen kasvojensa ilmeistä, jotka eivät koskaan voineet kätkeä mitä hän ajatteli, että olin onnistunut ja että hän oli tyytyväinen. Ja minä voin ajatella tätä lukemista kirjoittaessani, ja tämä ajatus hajaantui satoihin luvattomiin haaveisiin, jotka muuten niin mielellään estävät kynää työskentelemästä. Mutta lopetettuamme lukemisen ja tultuamme saliin, nauroimme me sille, että hauki oli jähtynyt, ja pojat, jotka siellä istuivat, hätä hätää puhdistettuina, paljas jaloin ja ahavoituneina, näyttivät nälissään odottavan meitä.

-- Me olemme istuneet ja odottaneet niin kauvan, nurisi Olof. Missä te olette olleet?

-- Me olemme lukeneet isän kirjaa, sanoi äiti.

-- Ettekö te voineet jättää sitä päivällisen jälkeen?

-- Ei, sitä me emme voineet.

-- Sehän mahtanee olla kummallinen kirja, sanoi Olof.

Mutta Svante, joka ei ollut vielä alkanut tavaamaankaan, otti isän tuntemattoman kirjan puolustaakseen, ja äidin täytyi aina sekaantua jupakkaan tyynnyttääkseen rauhatonta vettä.

Mutta minkälainen kesä tästä muodostui! Mikä ihana kesä, täynnä työniloa, saaristotuulia, kirkasta auringonpaistetta, lämpöisiä kuutamoiltoja! Minä muistan sitä yhtenä ainoana päiväpaisteena, muistan ystäviä, jotka saapuivat purjeveneillä laituriin, huvimatkoja ruokakorit mukana, ja vilpoista kesätuulta, uinteja avoimessa meressä, jolloin Olof opetteli uimaan ja Svante piehtaroi hieta pohjassa osoittaakseen taipumuksiaan siihen. Minä muistan juhlapäiviä köynnöksineen ja juhlarunoineen, mansikoita ja viinejä, pitkiä, hiljaisia kävelyjä havumetsässä, joka avautui auringon valaisemalle ulapalle, ja minä muistan tullimiehen pelastusrenkaineen, joka tapasi seurata meitä purjehdusmatkoilla hymyillen harmajaan leukapartaansa kokonaiselle perheelle, jossa oli vain nuorukaisia ja lapsia.

Miten lyhyt tämä kesä oli, ja kuinka pian syksy tuli! Millä surumielisyydellä me seurasimmekaan luonnon muutoksia, kuinka päivät kävivät lyhyiksi ja illat pitenivät, kuinka ketojen kukkaisloiste kuoli pois niin, että luonto muuttui alastomammaksi, kuinka ruvis kellastui ja kaislikko rannoilla kasvoi pitkäksi, muodostuen tiheäksi vihreäksi metsäksi, joka huojuen tuuditteli sinisiä latvojaan siellä, missä ennen vesi vapaana rantakiville loiskui.

Ja kun lähtö päivä vihdoin lähestyi, kuinka me kävimmekään silloin kaikilla kesäpaikoillamme nähdäksemme niitä vielä viimeisen kerran! Me menimme vuorelle nähdäksemme maisemia ja kävelimme metsätietä edestakaisin, mieluummin pimeän tultua, jolloin tähdet vilkuttivat havuisten oksien läpi. Melkein koko viikon me käytimme sanoaksemme hyvästi. Otimme pojat mukaamme ja purjehdimme saaren ympäri ja puhelimme kirjasta, meidän kirjastamme, joka oli valmiina ja ilmestyisi syksyllä. Tuntikausia me voimme kulkea tuota kapeaa polkua, joka vei punaisesta asuinrakennuksesta alas rantaan, ja seisoimme joka ilta kauvan laiturilla kuunnellen laineiden loisketta, joka kuului nyt rauhallisemmalta kuin tuona rauhattomana keväänä, vaikka samalla kovemmalta.

Mutta viimesenä iltana kun elokuun kuu jo oli nousemaisillaan menimme me kahden venevalkamalle ja työnsimme veneen vesille.

Purjehdimme yötuulessa tummalle ulapalle, johon keltainen puolikuu maalaili päilyviä juovia ja jonka ympärillä puut seisoivat niin mustina ja kummallisen salaperäisinä, muodostaen aivan uusia ääriviivoja heikkoon päivänkajastukseen taivaanrannalle. Ikäänkuin satumaisemissa me purjehtimme kuunnellen pienten laineiden litisevää loisketta veneen laitoja vastaan. Me luisuimme päilyvää veden pintaa kauvemmas kuin koskaan päivällä, sillä yöllä tuulella on suurempi voima kuin päivällä, tai kumminkin se näyttää siltä. Mutta puhumatta tai sopimatta siitä, käänsin minä veneen niin, että me kiersimme luotoja, ja nousimme uimalahden kivillä maihin. Otimme toisiamme kädestä kiinni ja menimme vanhaa tietämme tuon matalan petäjän luo, jonka karheassa kuoressa se ruostunut neula oli. Meidän ei tarvinnut hakea puuta, sillä kesän kuluessa olimme usein tehneet sinne pyhiinvaellusmatkoja ja emme olleet koskaan peljänneet kenenkään koskevan tuohon pieneen esineeseen, joka oli niin huolellisesti kätketty ja näytti meistä olevan rajattoman onnemme varmuus, joka oli uhannut mennä, mutta tullut kumminkin takaisin.

Mutta seisoessamme siellä ajatuksissamme ja nähdessämme kuunvalon imeytyvän havumetsän pimeään, sanoi vaimoni:

-- Minä en tahdo antaa olla sen siellä. Minä tahdon ottaa sen mukaani.

Varovin käsin hän otti sen sieltä ja kiinnitti sen paitaansa vaatteiden alle.

-- Ehkä minä en tule enää koskaan tänne, sanoi hän, ja silloin minä tahtoisin, että sinä löytäisit sen minun jälkeeni.

Sitten purjehdimme me jälleen ulapalle yötuulessa ja minä tunsin aavistusta, jonka minä en olisi koskaan uskonut tuovan minulle niin sanomatonta surua. Minä katsoin veneessä sitä paikkaa, jossa Elsa istui. Minun silmissäni se näytti tulleen tyhjäksi ja että minä istuin yksin purjehtien veden pintaa, joka oli saanut toisellaiset ääriviivat kuin auringonvalo oli sille antanut. Minä istuin niin voimakkaasti tämän tunteen valtaamana, että minä unohdin, etten minä ollutkaan yksin ja minä säpsähdin, ikäänkuin heräten uuteen todellisuuteen, kuultuani vaimoni äänen. Hän puhui hiljaa, ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen ja minä kuuntelin aluksi hänen sanojaan, ikäänkuin minä en olisi niitä ymmärtänyt.

-- Minä olen ajatellut niin usein, sanoi hän, mahtaneeko löytyä ihmisiä, jotka tuntevat tarvetta uskoa johonkin, ja joilta on synti ottaa pois heidän uskoaan. Minä olen niin onnellinen, että minä uskon samoin kuin sinäkin. Minä en tahdo tehdä mitään, josta sinä et pidä, ei uskoakaan mitään, josta sinä et tiedä. Mutta minä en voi olla uskomatta Jumalaan. Onko se sinusta hyvin paha?

Jos vaimoni olisi kysynyt minulta sitä ensimäisinä nuoruusvuosinani, olisin minä varmastikin saanut väittelyhalun ja kaikilla mahdollisilla syillä vakuuttavasti vastustanut moista uskoa, jota ajan ennakkoluuloton suunta oli minut opettanut katselemaan melkein anteeksiantavalla halveksimisella. Ne vuodet, jotka minut olivat vanhentaneet, eivät olleet myöskään antaneet minulle mitään uskoa, mutta äärettömästi erilaisten ihmisten yksilöllisyyden loukkaamattomuuden tunne oli tappanut minussa vimeisenkin halun saada yhdenkään ainoan ihmisen luopumaan uskostaan, ei edes, jos tuo ainoa olisi ollut oma vaimoni. Minun uskoni ei ollut mitään kiinteää, minä ainoastaan etsein löytääkseni suurinta, ja useimmin kuin kerran oli minua jo aikaisemmassa nuoruudessani kuivalla kylmyydellään ja köyhyydellään hämmästyttänyt se, jota epäonnistuneella sanalla kutsutaan materialismiksi. Mutta sellaisesta, joka minulle itselleni oli kerrassaan epäselvää ja muodotonta, minä puhuin yleensä hyvin vastenmielisesti, ja minä tunsin nyt vaimoni sanojen kerrassaan yllättäneen ja nöyryyttäneen itseäni.

-- Kuinka minä voisin pitää pahana sitä? sanoin minä vain.

-- Oi, miten minä olen iloinen, pääsi häneltä taas äänensä. Vaikka hänen kasvoistaan minä eroitin vain synkkyyttä. Silloin sinä et pahastu myöskään, jos minä sanon sinulle, että minä luen joka ilta iltarukoukseni, niin kuin lapsena ollessanikin. Minä en tiedä, kenelle minä rukoukseni huokaan. Mutta minä annan poikien myöskin rukoilla sinun, minun ja toistensa edestä. Luuletko sinä, että se on väärin?

Minä panin airot pois, nousin ylös paikaltani, otin vaimoni rakkaan pään käsieni väliin ja suutelin voimatta vain sanoa sanaakaan.

-- Minä en soisi olevan mitään, jota sinä et tietäisi, sanoi hän yksinkertaisesti.

Minä istuin jälleen paikalleni airoihin ja vene lähti jälleen vauhtiinsa, ja hetken perästä minä näin tulen kiiluvan lehtien lävitse, joka osoitti meille tietä kodin valkamaan. Käsivarret toistemme vyötäisillä menimme me kapeaa polkua kesäkotiimme ja kun me suutelimme toisiamme sanoessamme hyvää yötä, sanoi Elsa:

-- Sinä olet tehnyt minut niin onnelliseksi tänä iltana. Oi, sinä et tiedä, kuinka onnelliseksi sinä olet minut tehnyt.

Tänä iltana minä istuin kauvan yläällä ja tein, mitä minä en ollut tehnyt koko kesäisen onnen aikana. Minä ajattelin Elsaa ja itseäni. Lakkaamatta palasi minulle se ajatus, miksi hänen oli tarvinnut kysyä minulta, jos minä sallin hänen uskoa Jumalaan ja rukoilla. Sillä sitähän hän oli tehnyt. Ja samalla kertaa, kun tämä hellä naisellisuus liikutti minua sanomattoman onnen tuulahduksen lailla, tunsin minä piston sydämessäni, että hänen oli tarvinnut kysyä niin. Minä elin ajatuksissani nuoruusvuotemme uudestaan, jolloin me rakastimme toisiamme. Ja minusta tuntui, että minä olin alinomaan tahtonut kantaa häntä käsilläni ja minä tunsin aina niin tehneenikin, ja nyt soi ääni koko hänen olennossaan, ikäänkuin minä olisin kaiken tuon kestäessä repinyt rikki hänen sielunsa, ja tietämättäni leikannut häneen haavan, joka ehkä oli vuotanut verta kauvan ennenkuin hän oli uskaltanut tai voinut antaa minun aavistaakaan sitä, että hän kärsi. Hän näytti jollain tavalla pelkäävän minua tai minun arvosteluani, tai ehkä molempia. Ja minä kysyin itseltäni: miksi.

Minä tiesin, etten minä voinut kysyä sitä häneltä. Sillä hän aina kietoisi kätensä minun kaulaani ja sanoisi: "Sinä! Sinä! Sinä et ole koskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää." Minä olin kuulevinani kiihkoa hänen äänessään, kun hän tätä sanoi. Niin, minä tiesin, että hän vastasi niin, ja minä tiesin myöskin, että hän tuntisi kaikki, mitä hän sanoisi sisimpänä totuutena, niin varmasti, kuin hän ei muuten ollut voinut sitä sanoa. Mutta tämä ajatus ei tyydyttänyt minua. Se oli kerrassaan muuta, joka sai minun ajatukseni työskentelemään. Mitä minä siitä juuri tällä hetkellä välitin, jos vaimoni rukoili Jumalaa tai ei? Mitä se liikutti minua, jos hän ajatteli tai ei ajatellut? Mitä hän oli sanonut, oli koskenut minuun kuin nuolet, jotka olivat menneet suoraan sydämeen. Hänen sanansa olivat sulaneet yhteen hänen itsensä kanssa, ja koko tuo mennyt kesä tunteineen tummalla ulapalla tehdystä venematkasta, metsien huminasta ja kuun kimeltävistä teistä päilyvillä aalloilla. Kaikki tuo sulautui yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi ja soi minun tunteissani, että minä olin voittanut aarteen, joka ei voinut murtua eikä hävitä, mutta joka olisi minun niin kauvan kuin minä ymmärsin sen kasvavan minulle vain hiljaisuudessa.

Mutta tässä kaikessa kiusasi minua ajatus, että minä tahtomattani kumminkin olin pelottanut häntä. Se kiusasi minua vastoin hänen sanojaan, jotka vielä soivat minun korvissani. Minä elin ajatuksissani uudestaan meidän välillämme kaikki, mitä voin muistaa ja mikä siihen voi jollain tavalla liittyä, ja kun minä en voinut enää mitään muistaa, niin minä etsein ajatuksistani sitä, jota minä en voinut löytää.

Sillä syyllisyyden tunnetta minä tunsin, syyllisyyden tunnetta, joka painoi minua. Minä en vain voinut muistaa miten ja milloin minä olin joutunut rikoksentekijäksi. Minä tunsin vain, että minä olin ja minun täytyy olla sellainen. Kun minä menin sisälle käydäkseni levolle, hämmästyin minä nähdessäni vaimoni makaavan valveilla. Mutta mentyäni vuoteeseen hän kumartui vain suutelemaan minun kättäni.

Minä en ollut koskaan ennen nähnyt onnellisempaa ilmettä hänen kasvoillaan.

XI.

Sillä välin lähestyi se päivä, jota me olimme kauvan ikävöineet, jolloin meidän lapsemme syntyisi, jolloin se salaisuus, jonka vaimoni oli jo kauvan sitten ilmaissut, ja joka oli antanut joustavuutta hänen sielulleen ja siivet hänen toiveilleen, jolloin onni tuli päivän valoon uudestaan, ainiaaksi asettuisi meidän kotiimme asumaan. Tieto siitä oli auttanut, että meidän kesämme oli muodostunut niin valoisaksi, kumminkin minusta näyttää nyt siltä. Mutta minusta näyttää kaikki niin ihmeelliseltä, kun minä jälestäpäin tunnen saaneeni selvityksen, niin luonnolliselta ja selvältä, kaiken sen sisällystä, joka tapahtui meidän välillämme, minä en voinut silloin vähääkään aavistaa.

Meillähän oli jo ennestään kaksi lasta ja minähän olin nähnyt jo monta liikuttavaa todistusta siitä odottavasta äidinilosta, jota mies, joka rakastaa vaimoaan, ei koskaan unohda. Mutta minä en ollut koskaan nähnyt vaimoani niin ilon täyttämänä siitä, mikä tulisi, kuin hän nyt oli. Hän ei ollut koskaan ennen liikkunut niin hartaan autuuden valtaamana kuin nyt, ei koskaan ennen hän ollut ymmärtänyt siinä määrässä siroitella juhlapäiviä meidän jokapäiväiseen elämäämme kuin hän teki tuon pimeän syksyn kuluessa synkässä kaupungissa, jolloin satoi lakkaamatta ja koko elämä paitsi meidän näytti niin raskaalta ja ikävältä, joten ei koskaan ennen ole ollut asian laita.

Meillähän oli kaksi poikaa ja siksihän oli luonnollistakin kutsua tuota pientä olentoa joka tulisi "tytöksi." Häntä me odotimme, hänestä me puhuimme. Eräänä päivänä, kun minä tulin työstä kotia päivälliselle, sanoi vaimoni minulle:

-- Se on minun enkelini, joka tulee, Georg, hän tulee pelastamaan minua.

Niin kauvan minä olin elänyt unohtaen, että joku vaara oli uhannut meitä, etten minä ensin ymmärtänyt vaimoni sanoja.

-- Pelastamaanko sinua? toistin minä koneellisesti. Mistä?

Hän sai kummallisen ilmeen ikäänkuin hän olisi vetäytynyt itseensä ajatellakseen, kuinka se voi olla mahdollista, että kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan, voivat ajatella niin kovin erilailla.

-- Oletko sinä jo unohtanut, minkälaista se oli viime talvena? kysyi hän.

Minä en vieläkään ymmärtänyt, tai minä en tahtonut ymmärtää.

-- Minä uskoin sen olevan ohi, sanoin minä.

-- Uskotko sinä minkään koskaan olevan ohitse? tuli vastaus. Ja hän lisäsi:

-- Ehkä voi tuo pienokainen, joka tulee, tehdä sen, mitä ei mikään muu voi.

Tätä lyhyttä keskustelua minä ajattelin usein, ja minä koetin turhaan saada sitä sopusointuun sen häiritsemättömän onnen kanssa, josta me nauteimme sinä kesänä, joka oli mennyt. Oliko mahdollista, että vaimoni noina onnen aurinkoisina päivinä, jotka antoivat värinsä koko hänen olemukselleen, kätki sellaisen onnettomuuden siementä itseensä, joka kerran leviäisi koko meidän elämäämme? Oliko se mahdollista? Eläisikö hän kahta elämää? Voisiko hän samalla kertaa elää keskipäivän herttaisimmassa auringonpaisteessa ja tuntea samaan aikaan yön olevan lähellä? Tai kuuluneeko tuo aavistus tai pelko, jonka hän nyt ilmaisi, vain sellaisiin haaveiluihin, jotka ovat seurauksia hänen tilastaan?

Minä koetin rauhoittaa itseäni viimeisellä vaihtoehtoisella ajatuksella, mutta se ei tahtonut koskaan oikeen onnistua, ja yhä enemmän ja enemmän minä aloin näkemään vaimoni elämän uudessa ja toisellaisessa valossa, siinä, joka lopuksi verhoaisi hänet kokonaan.

Minä en voi kuvailla sitä uutta hellyyden tunnetta, jonka nämä ajatukset minussa herättivät, joita minä en osaa sanoihin pukea. Ja minä uskalsin tuskin uskoa, mitä minä itse omilla silmilläni näin, kun kaikki meni onnellisesti, ja vaimoni vaikean taistelun jälkeen alkoi vitkalleen tointua, annettuaan elämän tuolle hennolle olennolle, jolle hän jo alkoi puhua sanoja, joita ei kukaan muu saanut kuulla.

Mutta tyttöä ei koskaan tullut. Tyttö oli, hyvä niinkin, muuttunut pojaksi, joka sai nimen Sven.

TOINEN OSA

I.

Pikku Sven kasvoi ja hänestä tuli kaikkien lemmikki. Hän sai pitkän vaaleankeltaisen tukan, ja sen tytön muistoksi, jota ei koskaan tullut, tapasi äiti kähertää hänen pellavatukkaansa niin, että se riippui pitkinä kiharoina ympäröiden kaarena hänen helakanpunaisia poskiaan ja ihmeellisiä enkelin silmiään. Ei millään lapsella ole ollut syvempiä suuria silmiä ja niin aikaseen kehittynyttä uinailevaa katsetta, ei millään lapsella ole ollut uskollisempaa, hyväilevämpää pientä kättä, jonka hän pisti ison ihmisen käteen, jossa hän kaikkialla tiesi löytävänsä turvaa siksi, ettei hän itse tiennyt mistään pahasta.

Pikku Sven oli ison-veikon epäjumala. Ei mikään voinut olla kauniimpaa kuin nähdä ison-veikon, joka oli olevinaan niin miesmäinen ja siksi hyvin vastenmielisesti ilmaisi tunteitaan, vetävän pikku-veikkoa pienissä vaunuissa, nauttivan hänen iloisista kasvoistaan ja lakkaamatta kääntyvän katsomaan, ettei pikku-veikko vain putoaisi. Ainoa, mitä tähän voi verrata, oli nähdä Svanten tekevän samoin, ja Svante nautti sitäpaitsi siitä, että hän sai olla suojelija, jota vastoin hän leikkiessään ison-veikon kanssa aina sai olla pieni ja totella. Sven oli niin pieni suurien veljien suhteen, joita hän ihmetellen seurasi, että hän aina oli ja pysyi pikku-veikkona, ja hän oli niin iloinen, että koko talon väki kokoontui hänen ympärilleen, kun hänelle oli tapahtunut jotain hauskaa, ja hänen sointuva äänensä tai heleä naurunsa kaikui ympäri huoneita. Hänen ympärilleen tuli siksi, että tahtoi saada nähdä, kuinka hänen silmänsä kimaltelivat ja kuinka hänen pienet valkoiset kätensä ihastuksesta huitoivat, nähdä koko tuota säteilevää lapseniloa, joka antoi auringonpaistetta sydämille.

Oi, minä toivoisin, että minä olisin paljon ennemmin kirjoittanut tämän kertomuksen pikku-veikosta, niin että minä olisin lehti lehdeltä voinut ojentaa sen hänelle, joka tunsi hänen elonsatunsa paremmin kuin minä, paremmin kuin kukaan. Hän, joka muisti jokaisen hänen sanansa, jokaisen pienimmänkin piirteen hänen elämänsä kirjassa, hän, joka eli hänen elämäänsä ja omaa elämäänsä yhdessä hänen kanssaan, hän, joka eli hänen kanssaan sittenkin, kun hänen kirkkaat silmänsä eivät enää loistaneet meidän keskuudessamme, hän, joka seurasi häntä niillä poluilla, joilla ei kukaan, ennenkuin aika on tullut, voi seurata. Hän olisi silloin hengellään täydentänyt sen, mitä minä tahdoin sanoa, ja minun runoni olisi saanut voimakkaan varmuuden kertoa hänestä, joka elää vielä.

Sillä Pikku Sven eli ja vaikutti äitinsä kanssa, hänessä ja hänelle. Hänen leikkitupansa oli hänen luonaan, ja koko aamupäivän, kuin isä oli poissa ja pojat lukivat, istui Pikku Sven lattialla ja kuuli äidin kertovan satuja, mutta Sven ei pitänyt mistään niin paljon kuin siitä pienestä punalakki poikaressusta, joka olisi vienyt marjoja mummolleen, ja jonka paha susi sitten söi. Hän kauhistui niin hirmuisesti ajatellessaan tuon punalakki poikaressun kohtaloa, ja hän pelkäsi niin tuota hävytöntä sutta ja oli vihanen sille. Hän kasvaisi suureksi ja menisi hakemaan sitä ja ampuisi sen.

Äiti ja hän kekseivät yhdessä leikkejä. He leikkivät, että Sven matkusti kauvas ja oli poissa, äiti istui yksin häntä odottamassa. Sitten tuli Sven kotia ja siitäkös ilo paisui niin suuri, että äidin täytyi panna työnsä pois, ottaa hänet polvilleen ja suudella häntä oikeen monta kertaa. Ja monta muuta leikkiä he leikkivät.

Pikku Svenillä oli kotona monta nimeä. Häntä sanottiin pikku-veikoksi ja Nenneksi, jonka hän oli itse keksinyt, kullanmuruksi ja kokkoreeksi, kaikiksi, mitä mieleen johtui. Hän tunsi kaikki nimensä, osasi luetella ne, ja oli ylpeä niistä. Pikku Sven ei leikkinyt paljon muiden lasten kanssa ja hän ei viihtynyt kauvan heidän seurassaan. Hän tuli aina takaisin äidin luo, ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin asia mailmassa. Ja hän ei koskaan välittänyt, jos hän keskeyttämällä leikin suututti toisia lapsia. Niin pian kuin hän näki äidin, hän juoksi pois, jättäen kaikki siihen, otti äitiä kädestä ja seurasi häntä, minne hän vaan meni. Se oli rakkautta, joka kohosi kaiken käsityksen yläpuolelle ja eikä koskaan jäähtynyt, koska sen esine oli liian onnellinen tästä suhteestaan koskaan ikävystyäkseen tuohon pienokaiseen.

Svenillä ja äidillä oli omat pikkusalaisuutensa, ja kun Sven kuiskasi jotain äidille ei edes isäkään saanut kuunnella. Koettipa hän vain Sveniä kiusatessaan kuunnella, niin silloin pienokainen karjui:

-- Ei, hän ei saa. Hän ei saa. Sano hänelle, ettei hän saa.

Ja äiti suojeli aarrettaan pitäen isää loitompana, jotta Sven sai puhua äidin korvaan kaikki mitä hänellä oli sanottavaa.

Kun se oli tehty, sitten ylpeili Sven voitonriemuisena.

-- Näetkös, sanoi hän. Etpä saanut kuulla sitä.

Ja sitten hän meni äidin käsipuolessa nauraen isälleen. Siten hän sanoi äitelöittävänsä isää, ja tuskin hän tiesi mitään muuta, joka olisi häntä niin huvittanut.

Minä voin nähdä vielä heidät molemmat, milloin tahdon, käsi kädessä kävellen edestakaisin pitkällä käytävällä, joka alkoi syreenipensaiden luota, kävelevän talvella paljaiden puiden alla, kun Svenillä oli päällään pieni turkkinsa, joka oli tehty äidin vanhasta turkista, josta hän niin ylpeili ja jonka hän oli saanut siksi, että hän oli niin heikko. Olisi muuten hyvin vaikea sanoa, kummalla noista kahdesta oli oikeastaan enimmän sanottavaa toiselleen. Ja jos minä heitä kauvan katseltuani sain halun mennä mukaan, niin silloin tuli Sven mustasukkaiseksi ja hän pisti pienen punaisen suunsa niin törrölleen, että äidin täytyi nuhdella häntä sopimattomasta käytöksestään perheen päätä kohtaan ja kertoa, kuinka hyvä isä oli. Sitä ei Sven kumminkaan tahtonut mielellään tunnustaa. Ja yhdessä kävellessämme muhoili hän äidille salavihkaa, ettei isä saisi nähdä, aivan kuin hän olisi tahtonut tuntea itsensä onnelliseksi ja varmentaa onneaan säilyttämällä sen salaperäisen uskollisuutensa lumotun piirin, jonka hän oli rakkautensa ja itsensä ympärille luonut, ja jossa hän ei suvainnut itseään vähintäkään häirittävän.

Mutta kun isä oli kaupungissa ja tuli sieltä kotia, silloin Sven oli oven takana piilossa ja odotti saada oikeen säikähyttää häntä. Hän piiloutui sinne kauvan ennen sitä aikaa, jolloin isää voitiin odottaa palaavaksi. Lakkaamatta hän tuli piilostaan äidin luo kysymään:

-- Uskotko, että isä pelästyy aikalailla.

Luonnollisestikin äiti sen uskoi ja luonnollisestikin Sven oli ylen onnellinen siitä toiveestaan. Ja kun isä vihdoinkin tuli ja pysähtyi eteiseen kolistellakseen hiekkaa kalosseistaan, silloin tuli Sven hiipien eteenpäin niin hiljaa ja varovasti eikä ensinkään ajatellut säikähyttää häntä, vaan seisoi hymyillen itsekseen oikeen hyvin tietäen, ettei isä voinut riemastumatta nähdä häntä ja hiipi vitkalleen lähemmäs häntä nauttiakseen nähdessään isän tulevan tuskaiseksi, kun hän sai ottaa hänet syliinsä, kietoa kätensä isän kaulaan ja kannattaa hänellä itsensä sisälle, kun samalla perheen koira, jonka Sven aikoinaan oli ristinnyt Pudeliksi, ilosta meluten hyppi meidän ympärillämme.

Minä muistan niin hyvin vaimoni silmät, kun hän katsoi tätä näytelmää.