Part 2

Kuinka aikasin minä sen näin, minä en vielä tiedä. Mutta minä tiedän, että tunnelma siitä on niin syvästi sulautunut yhteen minun muistoihini vaimostani, etten minä enää tunne voivani ymmärtää, että minä olisin hänet joskus nähnyt yksinomaan nuoruuden ja onnen valossa. Hän oli nimittäin niin aikaisin sairaloinen, niin, minä en ollut koskaan häntä tuntenut ennen kuin hänessä jo kyti taudin siemen. Kuinka se silloin menikään niin, että minä aina viimeisiin, ikäviin aikoihin saakka voin unohtaa, että hänen terveytensä oli heikko ja tuon taudinsiemenen, joka oli, jonka täytyi kehittyä tai hävitä? Minähän tiesin varsin hyvin, ettei se hävinnyt. Ja kumminkaan minä en koskaan oppinut näkemään hänen elämäänsä kerrassaan toisessa merkityksessä kuin vain tavallisella tiellään, joka veikin häntä kuolemaa kohden. Enkö kuunnellut niitä enteitä, jotka kuiskaillen tulivat? Tekeytyinkö minä kuuroksi ja sokeaksi niille aavistuksille, jotka leimahtelivat minussa kuin valkianvaara uhaten minun onneni kotia, jonka minä uskoin olevan muurattu niin lujasti? Minä en tiedä, jos olikin niin. Mutta minä tiedän naimisiin mennessäni olleeni niin nuori, että minä uskoin rakkauden olevan lääkkeen kaikkia mailman onnettomuuksia vastaan, ja kun minä näin Elsan kasvoilla onnen loisteen meidän mennessä metsään ja merelle, ja kun minä näin hänen kevätauringossa ahavoituvan ja kesäaaltojen huuhtelevan hänen valkoisia jäseniään, niin silloin minä unohdin, että onnettomuuskin voisi tulla, ja minä ajattelin sen, mitä minä olin vaaraksi uskonut, olevan vain luulottelua. Oi, minä totuin lopuksi niin unohtamisentaitoon, etten minä enää tahtonut uinailla terveydestä ja pitkästä iästä, sitten kuin Elsakin oli ollut niin lähellä kuolemaa, että hän oli ainoastaan jollain ihmeellisellä tavalla siitä pelastunut, ja kulki nyt kantaen ruumiissaan leikkausveitsen jälkiä kätkeytyneinä vaatteiden alle, aina tuskien vaanimana eikä koskaan vapaana niistä, unohtaen ne vain tekemällä itselleen väkivaltaa lahjoittaakseen iloa ja elämän juhlan meille, lapsille ja minulle, joita hän rakasti.

Mutta minä muistan kumminkin, kuinka aikasin minä näin siinä jotain, jota vastaan meidän avioliittomme oli vaihtelevassa taistelussa voidakseen unohtaa sen. Minä näin sen hänen kasvoistaan, kun hän istui yksin ja uskoi, ettei kukaan nähnyt häntä, ja alussa minä uskottelin itselleni kun minä sen näin, että jotain oli murtunut meidän välillämme. Minä tapasin kysyä häneltä siitä ja on vaikea sanoa, josko se oli minun rakkauteni tai minun itserakkauteni, joka sai minut uskomaan, ettei mikään muu kuin se, joka koski minua itseänikin, voisi häiritä hänen onneaan. Minä näin hänen sanomattomasti kärsivän minun kysymyksistäni, mutta minä kyselin kumminkin, ja sellaisissa tilaisuuksissa hänen hymynsä voi saada sellaisen ilmeen, ikäänkuin hänen sielunsa olisi ollut kaukana poissa, ilmeen, joka vieläkin kiusaa minua sitä muistaessani, senvuoksi, että minä taistelin vuosikausia lakkaamatta voittaakseni tuon ilmeen, mutta joka lopuksi sai vallan ja voitti minut.

-- Älä kysele minulta, sanoi hän kerran. Minä en tiedä itsekään, mitä se on. Minä tiedän vain, ettei yksikään ihminen voi sitä ymmärtää.

Mihin hän silloin heitti katseen, kuuluu tuohon tuntemattomaan, josta kaikki voivat kysyä, mutta johon ei kukaan saa vastausta. Mutta kuinkas minä olisin sitä silloin voinut ymmärtää? Meidän elämämme oli onnellista meidän päivämme iloisia, meidän poikamme kasvoivat ja täyttivät kodimme iloisella melullaan. Ja eikä Elsa ollut koskaan hellempi minulle, kuin, kun minä olin antanut arvoa noille hiljaisille surun hetkille, joita minä olisin aivan hyvällä syyllä voinut sanoa aiheettomiksi, jos ei niihin olisi ollut muita syitä, kuin ne, jotka ihmiset voivat pukea sanoihin.

IV.

Tähän aikaan meidän poikamme olivat jo kasvaneet suuriksi miehiksi. Olof oli jo alkanut käydä koulua eikä Svantekaan ollut kaukana, ennen kuin hän myöskin saisi alkaa jyrsimään tiedonpuun kuivia pähkinöitä.

Tähän aikaan alkoivat ensikerran nuo tummat hetket käydä minun vaimolleni ylivoimaisiksi ja useimmin kuin kerran minä näin itkun jälkiä hänen kasvoillaan. Hän vältteli minua rauhallisella tavallaan ja hän teki sen siksi, jotten minä sellaisista tapauksista saisi aihetta alkaa kysellä häneltä. Minä en voi koskaan unohtaa sitä tuskaa, joka minut tähän aikaan kokonaan valtasi. Se tuli hiipien yöllä, kun minä istuin yksinäni kirjoituspöydän ääressä, ja otti minut kokonaan julmaan valtaansa. Se seurasi minua, kun minä menin sisälle laskeutuakseni levolle, ja se istui pimeässä vuoteeni reunalla, kun minä makasin valveillani kuunnellen vaimoni hengitystä kuullakseni, josko hän nukkui.

Meidän välimme muuttui niin hiljaiseksi, niin kummallisen hiljaiseksi. Me voimme mennä vierashuoneeseemme ja sytyttää lampun, ja siellä me voimme istua sanaakaan sanomatta ja tuntea hiljaisuuden kasvavan kuin seinäksi meidän välillemme, seinäksi, jota ei ollut kukaan rakentanut, mutta jota ei kukaan kuitenkaan voinut repiä rikki. Ja jos meidän kätemme etsivät toisiaan, niin etsivät ne vain siksi, että meidän täytyi tehdä niin eikä kumpikaan meistä voinut sietää olla erillään toisistamme, vaikka me kumpikin tunsimme suhteemme niin kummalliseksi.

Sitten tulivat pojat sisään sanomaan hyvää yötä. Me suutelimme molemmat heitä ja me katsoimme heidän jälkeensä, kun he olivat menneet. Mutta emme vaihtaneet sanaakaan, ja kun minä käänsin pääni takaisin sille sivulle, jossa minun vaimoni istui, niin minä tunsin hänen itkevän, mutta minä en kuullut sitä. Me emme olisi voineet mitenkään olla sen onnettomampia, jos toisella meistä tai molemmillakin olisi ollut musta salaisuus kätkettävänä. Ja kuitenkin me tiesimme molemmat, ettei sellaista ollut kummallakaan.

-- Oletko sinä onneton minun kanssani, Elsa? kysyin minä.

Ja vastaukseksi minä kuulin hänen nyyhkyttävän kuin suurimmassa tuskassa:

-- Jos ei minulla olisi sinua, niin luuletko sinä, että minä silloin voisin elää?

V.

Kuinka kauvan tätä aikaa kesti, sitä minä en varmasti muista. Minä tiedän vain muistavani sitä kuin pitkää, hirmuista lumetonta talvea, pitkänä, mustana viivana meidän elämässämme, joka näyttää minusta tyhjältä ja ajatuksettomalta. Jälestäpäin minä olen nähnyt kuoleman tempaavan rakkaimpani, minkä minä omistin, minun sylistäni, minä olen nähnyt ystävieni kuolevan, minä olen tuntenut yksinäisyyttä kaikessa, minkä edestä minä olisin tahtonut henkisesti kuolla tai elää. Mutta mitään tuohon talveen verrattavaa minä en ole koskaan elänyt, siksi, että minä silloin uskoin Elsan olevan minulta pois menemäisillään, ja siksi, että tämä ajatus oli pahempi kuin mikään, jota muut ihmiset olisivat voineet minulle aiheuttaa tai mitään pahempaa yleensä minulle ei olisi voinut elämässä tapahtua.

Tämä aika oli niin katkera siksi, että minä silloin ainoan kerran elämässäni olin kovasydäminen häntä kohtaan, ja minä muutuin senvuoksi kovasydämiseksi, etten minä parempaa ymmärtänyt. Minä päätin sulkeutua itseeni niinkuin hänkin oli tehnyt, sillä minä olin mieliharmin vallassa; lopulta suuttumus puhkesi ääneensä ja kovia sanoja vapisi ilmassa meidän ympärillämme.

Minä huomasin hänet eräänä päivänä kyynelissä, ja minä sanoin sellaisella äänensävyllä, joka ei enää ollut minun:

-- Kuinka kauvan sinä luulet minun tätä kestävän?

Samassa silmänräpäyksessä, kuin minä olin sen sanonut, minä kaduin sanojani ja minä en unohda koskaan sitä pelon ilmettä, joka kerrassaan jäykisti hänen kasvonsa.

-- Mitä sinä tarkoitat? kysyi hän.

-- Mitä sanoinkin.

Ikäänkuin pahahenki olisi puhunut minun suustani, ja minä en voinut sitä hillitä. Kaikki, mitä minä olen kärsinyt, kohosi minun sieluuni ikäänkuin se olisi tahtonut minut tukehduttaa, ja minä tunsin ikäänkuin voitonriemua, että minä olin tehnyt vaimolleni niin paljon pahaa.

-- Mene sitten, sanoi hän, jätä minut. Miksi sinä olet koskaan tullutkaan minun luokseni?

Hän ei itkenyt, kun hän meni. Mutta kesken vihaani minä tunsin ajattelemattomissa sanoissani valmistaneeni hänelle niin suurta tuskaa, etten minä itse koskaan ollut tuntenut tai tulisi koskaan tuntemaankaan sellaista. Mutta minä pudistin itsestäni tämän ajatuksen ja turvauduin siihen loukattuun ylpeyteen, joka ei suinkaan tee ihmistä kykeneväksi torjumaan onnettomuutta, vaan antaa mietittäväksi kenen syy se on.

-- Hänen syynsähän se on, sanoin minä itselleni, jos meidän onnemme murtui. Mitä minä olen tehnyt, jotta hänen tarvitsisi olla onneton ja kiusata minua, ettei sano minulle syytä? Hän ei rakasta minua kauvemmin. Sellaistahan se on elämän kulku. Kaunis tulee rumennetuksi. Se, joka on onnellinen, ei saa olla sitä kauvemmin.

Tällaisten ajatusten taakse minä kätkin todelliset tunteeni, joita hän oli aina täydentänyt. Minä luulin olevani oikeutettu suuttumaan, ja minä katsoin sen, mitä minä olin sanonut, saaneen vielä kovemman vastauksen kuin itse sanat olisivat ansainneet.

Se oli satu Paratiisin päivistä, jotka olivat jo ohi.

VI.

Tämä aika oli ainoa, jolloin meidän onnemme todellakin oli voinut murtua, ja minä uskon, että me molemmat tunsimme sen yhtä voimakkaasti, ikäänkuin turmelevat voimat olisivat vimmatusti taistelleet meidän elämästämme. Kokonainen päivä kului, jolloin emme vaihtaneet sanaakaan keskenämme. Mutta illalla, kun meidän olisi ollut mentävä levolle, vaivuimme me toistemme syliin ja itkimme voimatta sanaakaan puhua.

Tämän jälkeen muuttui kaikki entiselleen. Mutta se kysymys, joka minua poltti: "Mitä se on? mitä se voi olla?" oli ja jäi vastausta vaille. Kuitenkin minä olin rauhallisempi tuntiessani tuskaa kertomattomista ajatuksistani ja odotin samalla kertaa ikäänkuin ratkaisua niille.

Kaksi päivää tämän jälkeen minä löysin seuraavan kirjeen pöydältäni.

Minä muistan avanneeni sen tuskaisella tunteella, ikäänkuin tämä paperi olisi voinut paljastaa minulle jonkun salaisuuden, jolla olisi voimaa murtaa koko minun elämäni. Mutta samalla kertaa minua poltteli halu saada vastaus kysymykseeni: "Miksei hän ole onnellinen? Voiko samalla kertaa olla onnellinen ja onneton?"

Kirje kuului näin:

Minun oma rakkaani!

Että minä ja sinä olemme voineet vaihtaa sellaisia sanoja! Se on mahdollista vain, että se on tapahtunut! Minusta tuntui se ensin ikäänkuin aurinko olisi sammunut ja minä en koskaan enää saisi nähdä päivän valoa. Ja minä mietein ja mietein, kuinka minä voisin saada sinut jälleen hyväksi minua kohtaan ja kuinka tuo kaikki voisi hävitä, niinkuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan.

Mutta minä näin sitten, että sinä olit kumminkin minulle hyvä sydämestäsi, vaikkei se siltä näyttänytkään, ja minä aloin ymmärtää, ettet sinä koskaan voinut muuttua toisenlaiseksi, että se oli vain tuo, etten minä voinut vastata sinun kysymyksiisi, joka sai sinut murtumaan ja katkeroitumaan ja siksi sinä löit sokeasti tietämättä, että sinä voit saattaa minulle niin kipeitä tuskia kuin sinä teit. Minä en tiedä nytkään, mitä minä sinulle vastaisin, mutta sinä et saa ihmetellä, että minä kirjoitan sinulle. Minä teen sen siksi, että jos minä koettaisin tästä puhua sinulle, niin minä en koskaan voisi sanoa puoleksikaan, mitä minä tahtoisin.

Minulla olisi niin paljon sanottavaa, Georg, niin paljon, jota en minä koskaan saa sanotuksi, ei sinulle eikä kenellekään muulle siksi, että minä tiedän, etten minä koskaan voi sitä sanoa. Minä olen aina ollut sellainen, Georg, ja minä tulen myöskin aina olemaan sellainen.

Toisinaan, kun minä ajattelen minkälainen sinä olet minua kohtaan, puhut kaikki etkä salaa vähääkään sydämeesi, silloin tuntuu minusta, että minä olen vain kaiku sinusta, minä olen niin köyhä, ettei minulla ole mitään antaa sinulle takaisin. Ja kun sinä olet sanonut minulle, ettei se ole niin, silloin minä olen tuntenut itseni niin onnelliseksi, Georg, niin onnelliseksi ja rikkaaksi. Ja minä tiedän antaneeni sinulle kaikki, mitä minä voin antaa ja kaikki, mitä minulla on antaa.

Mutta kun sinä näet minun istuvan tuijottaen omaan sieluuni, kuten sinä tapaat sanoa, niin silloin sinä saat tietää, etten minä tee mitään muuta kuin mitä minä aina olen tehnyt, kaikkein onnellisempana ollessanikin, paljon ennen, kuin sinä tunsitkaan minua ja ennen kuin minun todellinen elämäni alkoikaan. Ja jos minä itken, älä luule, että minä olen onneton. Se, jota minä silloin ajattelen ei tee minua onnettomaksi. On vain jotain, jota minun täytyy toisinaan ajatella siksi, että minä tiedän sen tulevan ja siksi, että minä aina sen tiedän.

Mutta älä kysy minulta enempi siitä, sillä minä en kumminkaan voi vastata sinulle. Jospa minä voisinkin, oi, jospa minä voisin, silloinhan kuivuisi minun kyyneleeni itsestään. Ehkei se ole mitään, ehkä se johtuu vain siitä, että minä olen liian onnellinen.

Mutta minä tahdon, että sinä uskot minua, kun minä sanon sinulle, ettei sinun tarvitse peljätä olevan mitään salaista ja kätkettyä minun sielussani, jota minä kätken ja säilyttäisin salassa siksi, ettet sinä voisi saada sitä nähdä. Se on vain sitä, etten minä voi. Älä pyydä minua puhumaan, rakasta vain minua sellaisena kuin minä olen. Pidä minusta kuin pienestä tytöstä ja ystävästäsi, joka ei pyydä enempää kuin saada kulkea sinun rinnallasi niin kauvan kuin Jumala sallii minun saada elää ja sitten saada kuolla ja uinua rauhassa kaikkien muitten paitsi ei sinun unohtamana. Sillä älä sinä unohda minua koskaan ja se on se ainoa kuolematon elämä, jota minä pyydän.

Mutta minä toivon toisinaan jotain. Ja se on, että sinä ja minä olisimme vanhoja ja harmajahapsisia ja että meidän lapsemme olisivat oikeen vanhoja. Minä olen niin paljon äiti, että minä toivoisin meidän poikiemme olevan täysikasvusia, ja minä saisin mennä heidän koteihinsa ja hoitaa pienokaisia, ottaa pienokaisia, oikeen pieniä ja avuttomia lapsia käsivarsilleni, ja nähdä, että minä elän hieman niissäkin. Minun poikani ovat niin isoja nyt ja kohta he eivät enää tarvitse minua. Mutta se olisi niin hyvä olla vanha ja vaeltaa yhdessä sinun kanssasi odottaen sitä päivää, jolloin tuo suuri rauha tulisi. Minusta tuntuu, että minä rakastaisin sinua moninverroin enemmän, jos sinä olisit vanha ja harmajahapsinen eikä kukaan voisi katsoa sinua samallaisilla silmillä kuin minä, ja minä saisin istua ajatellen, ettei kukaan ole paremmin sinua omistanut kuin minä ja siksi ei kukaan oikein tietäisi kuka sinä olit.

Nyt minä olen sanonut sinulle niin paljon, ja sitä, jota sinä olet minun pyytänyt sanomaan, en minä ole kumminkaan sanonut. Mutta älä ajattele sitä, Georg, ajattele vain, että minä rakastan sinua nyt niinkuin aina olen tehnyt, ja että se, jota minä nyt tunnen sinulle, on suurempaa kuin koskaan sanoilla voidaan ilmaista, enempi kuin sinä koskaan itsekään olet tiennyt. Sillä sinun luonasi ja täällä on minun paikkani, ja minulla on kaikki, mitä kellään naisella on ollut tai koskaan voi saavuttaa, niin hän ei koskaan tulisi niin onnelliseksi kuin minä olen nyt. Älä luule toisin, sillä silloin sinä teet minut onnettomaksi kuin sinä voit uskoa tai aavistaakaan.

Sinun vaimosi.

VII.

Minä istuin kauvan pitäen tätä kirjettä kädessäni, ja se hellyyden laine, joka kumpusi minua vastaan, oli niin voimakas, että se tukehdutti kaikki kysymykset ja houkutteli minut kulkemaan ympäri tutussa ympäristössäni, jossa ei mikään näyttänyt muuttuneen, ja ei myöskään ollut mitään, sellaisella tunteella ikäänkuin minä olisin ollut paljon enemmän kuin satujenprinssi, joka länsituulen siivillä oli saavuttanut Onnenautuuden saaren.

Minä olin kysynyt, miksi minun vaimoni näytti niin muuttuneen, ja minä en ollut saanut mitään vastausta siihen. Minä olin vain saanut uuden todistuksen hänen hellyydestään, ja rakkaushan on aina sellainen, ettei se välitä mistään muusta kuin itsestään, ja kaikki kysymykset, jotka se sen ohessa asettaa, eivät tarkoita mitään muuta kuin varmuutta, jota ilman se ei itsekään voi olla olemassa. Siksi tuo pieni kirje ratkaisi meille kaikki, vaikkei se selittänyt mitään, ja mykän kiitollisuuden valtaamana minä menin kirjeen luettuani vaimoni luo onnellisena, että minä voin kokonaan luottaa häneen.

Me emme puhuneet myöskään paljon tästä kirjeestä, mutta me kumpanenkin tunsimme huojennusta siitä, että se oli tullut kirjoitetuksi, ja illoin me istuimme kauvan valveilla, kun lapset jo olivat menneet nukkumaan. Minä muistan, kuinka hän lauloi tähän aikaan, lauloi, ikäänkuin hän ei olisi koskaan laulanut kellekään muille kuin minulle. Ja minä istuin antaen sävelten hyväillä sieluani, kun minä itsekseni ihmettelin, kuinka se oli mahdollista, että apeamielisyys oli hiipinyt meidänkin välillemme.

Kuinka päivät menivät, sitä minä en tiedä. Minä en huomannut, että ne olivat tulleet pitemmiksi, että lumi valui katolta vetenä ja että Humlegården puut olivat alkaneet tulla silmuille. Minä kaipasin pian, ettei talvea kestänyt kauvemmin, kun lamppu voitiin sammuttaa aikasin ja kevätillat alkoivat.

-- Oletko sinä huomannut, sanoi minun vaimoni eräänä aamuna, että minä olen nyt iloisempi kuin ennen, ja etten minä koskaan enää itke?

Minä olin sen huomannut.

Mutta ihminen on epäkiitollinen, kun on välttynyt vaarasta, ja hänen huomaamattaan minä olin sitä ajattelematta nauttinut hänen muutoksestaan.

-- Sinä ehkä itket sen sijaan, kun ei kukaan näe? vastasin minä.

Ja minä tunsin pistoksen vanhasta epäilyksestäni heräävän itsessäni.

Mutta minun vaimoni ei sitä huomannut. Hän seisoi minun edessäni niin säteilevänä ja nuorena, ikäänkuin ei pieninkään pilvenhattara olisi himmentänyt hänen otsaansa. Ja hänen huulillaan leikki hymy, jonka minä tunsin ennen nähneeni. Minä en vain voinut muistaa milloin.

-- Minä en enää itke, sanoi hän. Ja hänen äänessään oli melkein ärsyttävä sointu, kun hän lisäsi:

-- Se on myöskin minun salaisuuteni.

Minä seurasin hänen ääntään ymmärtämättä hänen sanojaan. Minä olin iloinen ja onnellinen tuntiessani elämän jälleen hymyilevän ja suovan meille iloa.

Koko tämä aikakausi ei jättänyt mitään muuta jälkeä meidän yhteiselämäämme, kun että se muuttui sydämellisemmäksi ja ikäänkuin varovaisemmaksi kuin koskaan ennen. Minä en voi enää sanoa, millä tavalla minä koettaisin itselleni selittää tuota ihmeellistä, onnellisen avioliiton välitapausta. Varmaa on, etten minä silloin voinut vähääkään aavistaa siihen kätkeytyvää tulevaisuuden surullisen tragedian siementä.

VIII.

Vaikka hän ylpeydellä sanoi itseään kahden pojan äidiksi, oli Elsa kumminkin vielä nuori, ja kun hän miehensä käsipuolessa käveli alas Strandvägelle, olivat hänen askeleensa joustavia, ja hän painautui kävellessään lähelle miestään sellaisella liikkeellä, joka osoitti, että, jos joku painoi alas tuota kaunista päätä, niin sitä eivät ainakaan elonvuodet tehneet.

Se oli muuan noista Tukholman vaarallisista kevätilloista, jolloin aurinko heittää lämpymiä säteitään vasta silmuille puhjenneitten puitten yli, jolloin ihmisiä vilisee kaduilla ikäänkuin silmiä hivelevässä leikissä, jolloin puistoravintolat viekottelevat vanhoja aviopareja leikkimään vastanaineiden tai kihloissa olevien viehkeää osaa, jolloin taivas on sininen ja jääpalaset tanssivat virtaa alas ja jolloin talvi näyttää paenneen niin kauvas, ikäänkuin se ei enää koskaan palaisikaan ja kevät lupaa sellaista kesää, jommoista kukaan ei ole koskaan elänyt.

Oli eräs sellainen ilta, jolloin Elsa viekotteli miehensä kävelylle aina Djurgårdsbrunnille saakka, houkutteli hänet telefonoimaan siitä kotia ja tarjoamaan sitten pienen illallisen eräässä ulkoravintolan pitkähkössä huoneessa, jonka valkoiset uutimet antoivat sille viehätyksensä ja josta sai nähdä nuorteaan vihantaan pukeutuneiden puiden yli, joitten oksien lomitse ilta-aurinko paistoi pitkien varjojen väleissä.

Tämä oli yksi meidän suosituimmista huveistamme, ja mitä harvemmin me lasten kasvettua suuremmiksi tahdoimme antautua sille ja jättää heidät yksin kotia, sitä enemmän me nauteimme tällaisesta illasta, joka toi mukanaan niin paljon iloisuutta ja sellaista hurmaa, joka on nuoruuden jokapäiväistä ruokaa ja vuosien kuluessa muuttuu vain juhlahetkiksi, jotka niin huolella tahtoo kätkeä muistiinsa.

Juuri tästä illasta minä myöskin muistan Elsaa niin hyvin.

Iloisena ja hyvillään sohvan kulmaan kyyristyneenä hän istui nauttien vitkalleen viimeisestä samppanjalasistaan. Hän muistutti siinä kissan pentua, joka odottaa hyväilyjä tai leikkitoveria. Ja minä istuin häntä vastapäätä nautinnolla poltellen hyvää sikaaria, antaen katseeni seurata puiden varjoissa vipajavaa auringonpaistetta. Minä tunsin itseni onnelliseksi ja tyytyväiseksi, mutta minä olin tehnyt viime aikoina paljon työtä ja minua melkein häiritsi se, että minun vaimoni istui ikävöiden minun kokonaan antautuvan hänen mielialansa mukaan. Sillä hän itse oli vallattomalla tuulella. Hän näytti, ikäänkuin hän olisi tahtonut juosta ympäri huoneita, leikkiä, riehua ja antaa ottaa kiinni itseään; hän ikävöitsi jotain uutta, jotain tavatonta, himoitsi niin tyttömäisesti onnen kuolematonta mielettömyyttä, joka juuri kuului siihen, jota minä hänessä kaikkein enimmän rakastin. Mutta minä en voinut tempautua mukaan, vaikka kuinka mielelläni olisin tahtonutkin. Oli ikäänkuin paha aavistus tai vastustamaton raskasmielisyys olisi minussa vahtinut estäen minua kokonaan seuraamasta hänen tunteittensa lentoa. Jälestäpäin voi muistaa sellaista ja voi syyttää itseään siitä, mitä silloin on laiminlyönyt, kun on rikoksen tehnyt. Minä muistan vieläkin, että minä silloin ymmärsin hänen mielialaansa, josta sitten seurasi, että minä tiedän, mitä teitä hänen haaveensa kulkivat.

Hieman pahoillaan siitä, ettei meidän tunteemme, niinkuin tavallisesti, liikkuneet samassa tahdissa, istui hän hiljaa nauttien viimeisestä samppanjalasistaan, ja hänen siinä niin istuessaan liukuivat hänen hourailevat ajatuksensa lempeässä, uinailevassa mielialassa, ja kun hän katsoi miestään, jonka ohimohiukset jo olivat jokseenkin harmajia, näki hän ikäänkuin unessa sen päivän, jolloin me monta vuotta sitten olimme soutaneet eräälle aurinkoiselle saarelle saaristossa, jonka puitten lomitse meidän ensimäinen, valoisa kesäkotimme häämöitti. Hän katsoi ja katsoi. Kuva muuttui niin selväksi ja varmaksi, että hän oli erottavinaan jokaisen pensaan ja jokaisen puun, kaikki, aina hienoimmat valon ja varjojen vivahduksetkin, kun aurinko heitti säteitään tuon harmajan rakennuksen pärekaton yli. Hän näki ulapan laajenevan äärettömään sineen, ja siellä, missä se hyväillen sulki saaren syliinsä, aallot tuudittelivat kuvastimessaan vaaleiden koivujen, tummien tammien ja kuusien kuvia, jotka näyttivät vedessä melkein mustilta.

Kuinka usein hän olikaan kertonut minulle näiden muistojensa kummallisen selviä kuvia, joka oli hänellä omituista! Minä voin nähdä hänen uinailunsa paremmin ja selvimpinä nyt, kuin minä silloin näin.

Varmaa on, että hän näki kaikkea tätä kunnes hänen haaveileva mielialansa hävisi ja minä huomasin kuumien kyyneleiden vierivän hänen silmistään. Äkkinäisellä liikkeellä hän tyhjensi viimesen lasistaan ja solahtaen sohvalta hän painoi päänsä minun polviini.

Ikäänkuin hänen tunteensa olisivat samassa vallanneet minutkin tai ikäänkuin meidän ajatuksemme olisivat yhtyneet toisiinsa menneisyydessä, jolloin elämän onnen unelmat hyväilivät meitä molempia, valtasi minutkin kerrassaan toisellainen mieliala, kuin minulla äsken oli ollut ja siinä minä hiljaa laskin käsivarteni hänen kaulalleen ja kysyin hyväillen hänen poskeaan:

-- Mitä sinä ajattelet?

-- Minä ajattelen meidän ensimäistä kesäämme.

Samassa silmänräpäyksessä minusta tuntui kuin minäkin olisin ajatellut sitä samaa. Minun väsymykseni hävisi kuin tuulen viemänä ja minä kohotin liikutettuna hänen päätään ja suutelin häntä huulille.

Ja samassa istui Elsakin nyt suorana.

Uuden ja tavattoman halu, joka mursi jokapäiväisen yksitoikkoisuuden, sekoittui hetkeksi menneisyyden muistoihin, ja hän sanoi sellaisella äänensävyllä, jota ei voi vastustaa: