Part 10

-- Miksi sinä teet niin paljon minun tähteni? Miksi sinä olet niin hyvä minulle? Se olisi paljon parempi, että sinä antaisit minun kulkea omaa tietäni.

Minä tunsin olevani mittaamattoman kärsimyksen edessä. Minä tunsin katumusta siitä, että olin tahtonut kohottaa häntä surustaan ja että olin hänen antanut huomata sen. Että ylimalkaa koettaa kohottaa häntä tuskastaan tai vaikuttaa siihen suuntaan, näytti minusta tällä hetkellä vain kurjalta ja pikkumaiselta. Minä vedin vain hänet luokseni ja sanoin:

-- Itke minun luonani! Itke niin paljon kuin tahdot! Älä hillitse itseäsi! Etkö usko minun surevan samoin kuin sinäkin?

Kyyneleet virtailivat hänen silmistään ja kumminkin, käännyttyään minuun päin hänen kasvonsa loistivat ilosta, niinkuin hän olisi saavuttanut suurimman onnen mitä voi ajatella.

-- Teetkö todellakin niin? sanoi hän.

Se valtasi minut niin, kun vaimoni ilmaisi luulleensa minun jo unhottaneen tai olevan unhottamaisillaan, että tuskani alkoi purkautua, ja minä en kuullut enkä nähnyt mitään muuta kuin mitä itse tunsin, ja mikä minua oli piinannut. Minä kerroin kuinka köyhältä ja täysikasvuiselta kotimme tuntui nyt, kun Sven oli poissa. Minä kerroin hänelle pelkääväni palata kotia ja alkaa jokapäiväistä työtäni, kun tiesin, ettei hänen kirkas äänensä toivottaisi minua tervetulleeksi eikä hän olisi enää piilossa oven takana minua odottamassa. Niin minä kerroin hänelle ja tunsin hänen vaipuvan rauhoittuneena rintaani vastaan. Minä olin onnellinen tietäessäni kuinka me vielä voimme yhdessä tuntea. Mutta minä ymmärsin myöskin hänen pelkonsa, etten minä jakanut hänen surujaan niinkuin hän tahtoi, johtuvan siitä, että hän aavisti sanomattanikin kaiken toimintani, kaikkien ajatusteni ja puheeni kohdistuvan vain yhteen ainoaan tarkoitukseen voittaa hänet jälleen elämälle.

Tätä minä istuin ajattelemassa. Mutta tämän illan jälkeen muutin minä, kuten itsekin oikeen hyvin huomasin, käytökseni vaimoani kohtaan. Minä tyydyin kohtalooni enkä odottanut niin pian hänen kääntävän ajatuksiaan hänestä, joka oli mennyt pois, meihin, jotka hänellä vielä oli jälellä. Siten hän muuttui enemmän luottavaisemmaksi minua kohtaan. Mutta matka liukui ohitsemme, ikäänkuin kaikki mitä olimme nähneet olisi ollut vain haavekuvia. Tapasimme ystäviä, mutta heidän osanottavaisuutensa ei pystynyt herättämään vaimossani muuta kuin kiitollisuutta, ihmiset liukuivat ohitsemme niinkuin me olisimme olleet sellaisen rajan sisällä, jonka yli ei kukaan omasta tahdostaan voi kiivetä.

Sitä rauhaa, jota etseimme, emme saavuttaneet ennenkuin muutimme uuteen kotiimme. Se oli huoneusto Tukholmassa, johon me muutimme maalta asunnostamme, jossa olimme eläneet sekä surun että ilonpäiviä. Olimme tehneet sen, ennenkuin aavistimmekaan mitä meille oli tapahtunut tai mitä tulisi tapahtumaan, ja peläten talvea me muutimme huoneisiimme.

Mutta sitävastoin elimme täällä ensimäiset päivät tuntien helpoitusta ja rauhaa suruistamme. Tuhansia kertoja me kaduimme, että olimme koskaan matkustaneetkaan ja ikäänkuin laahanneet suruamme muitten nähtävänä.

II.

Kirkkotarhassa on pieni kivi, johon on piirretty: "Meidän pikku Sven." Se on asetettu kummulle, joka kaartuu jo aikoja sitten lehtensä pudottaneen lehmuksen alla. Lehmuksen juurella on penkki, jolla istuu yksinäinen mustaan puettu nainen niin pitkä suruharso hatussaan kuin leskellä. Hän istuu siellä kauvan ja syksyisenä päivänä hän puhuu siellä jonkun kanssa, jota ei kukaan voi nähdä.

Hän käskee ajajan, joka seisottaa haudan läheisyydessä, ajamaan maantielle. Sitten hän kumartuu kokoamaan multaa haudalta nenäliinaansa. Ottaa ompelulaukustaan mustaa silkkiä, neulan, lankaa ja sakset. Silkistä hän leikkaa ja neuloo pienen pussosen. Täyttää sen mullalla. Sitten painaa hän huulensa tuota mustaa multaa vasten ja sen tehtyään neuloo pussosen kiinni. Hän neuloo sen niin tiehään ja lujasti, ettei murustakaan voi hävitä ja kiinnittää sen kulmiin lujan nauhan. Sen tehtyään hän panee neulomatarpeensa pois ja istuu kauvan tuo pieni, musta taikakapine kädessään, ajatellen sitä, että nyt hän on vihitty häneen, joka makaa haudassa.

Sitten polvistuu hän lehmuksen kylmien oksien alle ja suutelee kiveä, jossa on hänen rakastettunsa nimi. Hiljaa ja juhlallisesti, niinkuin hän toimittaisi pyhää toimitusta suuren ihmisjoukon nähdessä, ripustaa hän pussosen nauhalla kaulaansa, avaa vaatteensa ja asettaa tuon pyhän mullan rintaansa vasten.

Koko ajan hänen kasvonsa ovat vakavat, mutta onnelliset ja kirkkaat, ja ennenkuin hän nousee haudalta suutelee hän multaa jalkojensa alla ja seisoo sitten heittääkseen silmäyksen haudalle. Tiheänä metsänä kukkivat kasvit pienissä ruukuissa haudan ympärillä ja tuoreimpia kukkia on asetettu kummulle. Ei kenenkään hauta ole niin kaunis eikä niin hyvin hoidettu, ei kenenkään hauta ole niin runsaasti kaunistettu juuri tähän aikaan, kun syystuuli jo puita riuhtoo.

Hän hymyilee ilosta ja puhuu taas hiljaa jollekin, jota ei kukaan näe. Sitten hän menee maantielle, jossa ajaja odottaa ja ajaa kotia.

Mutta kotia saavuttuaan hän tulee suoraan minun luokseni, ottaa esille tuon mustan taikakapineen ja sanoo, mitä se sisältää. Sitten hän ojentaa sen minulle ja pyytää minua suutelemaan sitä. Minä teen sen, etten häiritsisi hänen iloaan ja onnellinen hymy huulillaan hän kätkee sen jälleen povelleen, sanoo samassa:

-- Jospa sinä tietäisit kuinka onnelliseksi minä tunnen itseni ollessani Svenin luona, niin et koskaan pahastuisi, että minä matkustan niin usein sinne. Minä tyynnyn moneksi päiväksi, kun vaan saan käydä hänen luonaan.

Sitten hän menee taas pois, jättäen minut yksin. Ja kun minä parin tunnin kuluttua nousen työstäni ja etsin häntä niin minä löydän hänet Svenin leikkikalukaapin luota kääntelemästä niitä esineitä, jotka kerran kuuluivat hänelle.

III.

Niin liikkuivat hänen ajatuksensa alinomaan hänessä, joka oli kuollut, eikä mikään voinut häiritä hänen ajatuksiaan. Hän kertoi pian seuraavansa häntä ja hän teki sen levollisena, levollisella äänellä, niinkuin sen pitäisi olla muille yhtä luonnollinen asia kuin hänelle itselleenkin.

Toisinaan tapaa hän lisätä:

-- Minä tahtoisin vain niin mielelläni elää, kunnes pojat ehtisivät vähän suuremmiksi eivätkä tarvitsisi minua enää.

Silloin voivat hänen kasvonsa saada epätoivoisesti murtuneen ilmeen, niinkuin hän tietäisi, että tähän toiveeseen sisältyy enemmän kuin hän voi toivoa tai pyytää ja hänen otsaansa ilmestyy syvä ryppy silmien väliin, ikäänkuin hänen mietteensä toisivat hänelle tuskaa. Hän tuntee, että hänen täytyy valita elämän ja kuoleman välillä, kumminkin toiveessaan ja hän ei voi tehdä sitä. Siksi hän tahtoo ensin elää jonkun aikaa saadakseen tehdä heille kaikki mitä hän voi, jotka vielä elävät, ja sitten kuolla päästäkseen hänen luo, jolle hän tuntee kuuluvansa. Hän koettaa sovittaa kuolemantoivetta ja elämisentarvetta ja hän pelkää molempia, kun ne taistelevat vallasta hänen sielussaan ja kumpikin tavallaan kiduttaa häntä rajattomasti. Samalla kertaa hän kumminkin aavistaa mikä noista hengistä voittaa ja siksi hän kertoo siitä ei minään eriskummallisena tapauksena, jonka pitäisi herättää ihmetystä ja kummastelua, vaan niinkuin itsestään selvää asiaa, jonka hän on kokenut ja jota ei kukaan voi epäillä.

-- Muistatko, kun minä en sanonut uskovani tulevaiseen elämään? kysyy hän. Sinähän opetit minua uskomaan niin.

Hänen kasvonsa synkkenee tätä sanoessaan ja hänen äänensä sorahtaa niin kovin kummallisesti, että se tekee minuun kipeää. Hän näkee sen ja sovittaen laskee kätensä minun kädelleni, jatkaa samassa:

-- Minä uskon sen nyt ja tiedän voivani alkaa elää sellaista elämää jo täällä maan päällä. Tarvitaan vain, että joku sellainen menee pois, johon on niin sidottu, että tuntuu kuin sen sielu seuraisi aina mukana. Melkein joka ilta tulee Sven minun luokseni. Hän ei tule silloin, kun minä tahtoisin tai kun minä pyydän häntä tulemaan. Ei kun minä itken ja ikävöin, ojennan käteni hänelle ja huudan hänen nimeään. Mutta silloin kun minä vähimmän aavistankaan, silloin minä näen hänen istuvan vieressäni. Ja kun minä silloin vain olen oikeen levollinen ja iloinen, silloin hän hymyilee minulle ja näyttää niin onnelliselta. Hän katsoo minua silloin aivan niinkuin hän tapasi ennenkin katsoa, ja ennenkuin minä ehdin tyyntyä häviää hän pois. Mutta silloin minä olen kumminkin onnellinen. Sillä minä tiedän, että hän on ollut minun luonani. Hän on tullut usein, kun sinä olet nukkunut ja minä olen maannut valveillani. Useinkin olen ajatellut herättää sinua. Mutta minä en ole tohtinut tehdä sitä. Sillä minä olen pelännyt, että kun sinä heräisit olisi hän jo poissa ja silloin sinä ehken et olisi uskonut minua, kun olisin kertonut, mitä olin nähnyt.

Hän katsoi minua koko ajan arasti, niinkuin hän olisi luullut minun vastustavan häntä. Minä en tee sitä koskaan. Enhän minä tiedä itsekään mitä minä uskon. Minä olen tuntenut niin hirmuista kaipuuta, etten uskalla sanoa, mikä on todellisuus ja mikä vain muiden kokemuksien varjoa. Tiedänkö minä edes omasta uskostanikaan? Tiedänkö, että se, mitä minä voin järjelläni saavuttaa, on todellisuus. Eikö ole ajateltavissa, että on olemassa todellisuus, joka voidaan saavuttaa tunteella tai -- miks'ei -- haaveilussa? Tuntuu minusta ikäänkuin se olisi oman itsensä rajoittamista, jos alentaisin tunteeni ja mielikuvitukseni elääkseni vain järjen masentamana. Ajatuksissani minä vertaan sitä samaksi kuin antaisin silmien kieltää ruumiin tuskat siksi, että ne ovat näkymättömiä, tai korvani arvostella makua siksi, ettei sitä voida kuulla. Ja kuinka hyvin tahansa minä tuntisinkin kaikki ne todistuskeinot, joilla vastustettaisiin moisia ajatuksia, on minun kuitenkin mahdotonta sovittaa niitä joka tapaukseen. Minä en usko enkä epäilekään. Minä kuljen ikäänkuin tuskaisesti odottaen saada kerran selvyys siitä, mitä en tiedä.

Ja kaikesta siitä kasvaa minussa ajatus, joka on versonut siitä hetkestä, jolloin minä tiesin, että lapseni kuolisi. Minä en ymmärrä, mitä tuo kaikki lieneekään, jos se on haaveilua tai todellista, niin kumminkin se jonakin päivänä eroittaa vaimoni minusta. Hän on kasvanut yhteen minun omaan elämääni enkä minä voi kadottaa häntä. Minun omaa onneani vastaan, joka kerran tuntui niin kestävältä, että minä sen kukkuloilta voin katsella muiden onnea, nousee sellainen voima, joka hävittää kaiken. Kuolema ilmestyy minulle niinkuin se kerran ilmestyi pikku Svenille taulussa, jonka sisällystä hän aina pyysi äidin satuna kertomaan. Se soittaa kelloa, ja se, jota ei saisi, kutsutaan, mutta se, jolle kutsumus ei kuulu, jää elämään. Eroitus on vain se, että minä näen kuoleman kaukaa ennenkuin se on ehtinyt saapuakaan, ymmärrän, että hänen kellonsa soi ja hän, jolle se soi, menee ilolla.

Mutta minä en tahdo istua yksin kiroamassa kuoleman valtaa. Minussa kasvaa halu, joka kohoaa korkeammalle kuin minä itsekään tiedän. Sama halu, joka, kun lapsemme kuolemisen varmuus painoi vaimoni maahan, ahdisti hänet sanomaan: "Hän ei kuole. Hän ei saa kuolla. Minä tiedän, ettei hän kuole." Samalla tavalla sanon minä myöskin itselleni: "Minä en tahdo sitä. Minä en tahdo kadottaa häntä. Hän elää -- kaikesta huolimatta." Minä en huomaa, että minä koetan saavuttaa mahdotonta. Arvostelu oli kohta valveilla, kun se koski häntä, nukkunutta nyt, kun se koskee minua itseäni. Minä tahdon taistella kuoleman kanssa säilyttääkseni hänen ja oman onneni sellaisena kuin se kerran kukoisti, ei juuri sellaisena kuin jolloin elämä hymyili meidän ympärillämme, mutta edes sellaisena, kun olimme tunteneet sen kuritusta ja kumminkin tiesimme elämän voivan hymyillä meille. Orfeuksen lailla minä tahdoin astua alas kuoleman valtakuntaan ja rakkaudellani pakoittaa hänet palaamaan takaisin ja jos hän seuraisi minua, minä en koskaan kääntyisi katsomaan varjoja selkäni takana.

Niin minä lupasin itselleni enkä koskaan odota palkkion tulevan pian. Päinvastoin minä valmistauduin odottamaan pitkää ja kovaa koetusaikaa, ja minä tiedän jo edeltäpäin, että ensimäiseksi minä tarvitsen taitoa osata odottaa.

Mutta minä olen niin varma uskossani, että voin hymyillä itsekseni kuullessani hänen puhuvan kuolemasta. Minä voin kuulla hänen sanovan ikävöivänsä pois ja tuntea hänen hyväilyjään, kun hän pyytää minulta anteeksi. Silloin minä nautin hyväilyistä ja unhotan hänen sanansa. Suurena, äärettömänä varmuutena minä tunnen peruuttamattomasti voiton olevan minun eikä hänen, joka uinuu mullassa. Minä otan hänet ajatuksissani liittolaisekseni, jopa sanon vaimollenikin, samassa koskettaen hänen omia ajatuksiaankin, että hän elää siksi, kun Sven tahtoo hänen elävän, niin, hän on sen kuiskannut minulle nukkuessani.

Hän kuuntelee minua ihmettelevin, kiiltävin silmin ja kauvan tämän jälkeen -- niin kauvan, etten minä ensin tahdo oikeen muistaakaan mitä itse olen sanonut -- kertoo hän minulle Svenin istuneen vuoteensa reunalla uuteen valkoiseen pukuunsa puettuna, sininen vyö vyöllään ja sanoneen:

-- Äiti ei huoli itkeä niin paljon minua. Se tekee niin kipeää minun päähäni, kun äiti itkee.

Minä kuuntelen noita sanoja ja takerrun niihin kuin enteeseen.

Toivorikkaampana kuin koskaan ennen minä haaveilen tulevaisuudesta, jossa kuollut pienokaisemme on lujempana yhdyssiteenä, kuin hän oli eläissään ollutkaan, ja minä muistan kyyneleet silmissä ne sanat, jotka vaimoni kerran oli minulle opettanut: Vanhetaan yhdessä.

IV.

Se ei ollut mitään mitättömämpää kuin taistelua kuoleman kanssa, jonka minä olin alkanut ja seuraava aika oli lakkaamatonta mitä synkimmän epätoivon ja mitä vaivaloisimman toivon vaihtelua. Kiusallisinta sellaisissa suhteissa on luonnollisestikin tuo alinomainen toimettomuus, joka vain on hiljaista odottelemista mitä tulee, ja kaikki on kärsivällisesti jätettävä ajan ratkaistavaksi, kun samalla tapahtumat tuntuvat vain jouduttavan sitä yötä, jota toivoo voivansa torjua. Kuinka tuskaisin katsein minä seurasinkaan vaimoni liikkeitä tähän aikaan! Kuinka minä seurasinkaan hänen matkojaan haudalle! Ja kuinka minä iloitsinkaan nähdessäni hänen tyyneenä ja iloisena kokoavan pojat ympärilleen, kertovan ja lukevan heille tavalla, joten ainoastaan hän osasi, ja sain taas kuulla heidän iloisia ääniään, jotka kaikuivat huoneissa, kun luettu antoi aihetta hupaisiin keskusteluihin, jotka tekivät lapsille lukemisen tavallaan juhlalliseksi. Ja kuinka minä voin päivällispöydässä tai iltalampun ääressä seurata tuskaisia, vieraita ilmeitä vaimoni kasvoissa, jotka voivat pilvenhattaroiden lailla tulla ja tehdä kaikki mykiksi.

Silloin tuntui niinkuin hänen sielunsa olisi mennyt äkkiä pois meidän seurastamme ja jättänyt meidät yksinäisiksi. Pojat vaihtoivat silmäyksiä minun kanssani, silmäyksiä, jotka kyllin selvästi sanoivat, että, niin paljon kuin heidän ikänsä salli, he ymmärsivät yhtä hyvin kuin minäkin ja kärseivät myöskin, joskin heidän oli helpompi päästä ajatuksistaan. Svante nousi seisomaan ja hyväili äitiä eikä hän hämmästynyt, vaikk'ei hän onnistunutkaan saamaan hänen katsettaan kirkastumaan. Hän voi tulla jälestäpäin minun luokseni ja sanoa:

-- Minun on niin sääli äitiä.

Se oli hänelle kaikki tyyni ja siksi hän oli parempi lohduttaja kuin minä.

Olof istui sellaisissa tilaisuuksissa enemmän hiljaa ja koetti puhella minun kanssani, ikäänkuin kaikki olisi ollut niinkuin pitikin. Mutta hänen silmänsä seurasivat äitiä, ja jos hän poistui saadakseen olla yksin, joka tapahtui usein, kun hän huomasi, ettei hän enää voinut puhua meidän kanssa, silloin tapasi Olof hiipiä äidin huoneen oven taa ja seisoa siellä kauvan kuuntelemassa. Jos hiljaisuutta kesti liian kauvan, niin hän meni hiljaa sisälle, ja jos hänet käskettiin pois, niin poika tuli hiljaa takaisin ja istui tuskainen ilme kasvoillaan, niinkuin hän olisi tiennyt, ettei hän saanut pyytää kerralla kaikkia.

Hänen suhteen oli samoin kuin minunkin, että hän olisi tuntenut helpotusta, jos hän vain olisi tiennyt mitä hän tekisi.

Ja kun me kolmen istuimme sellaisina hetkinä miettimässä mitä mahtanee tapahtua tuon suljetun oven takana, jossa vaimoni pyrki yhä lähemmäs ja lähemmäs sitä rajaa, jossa elämä lakkaa, hän taisteli kuolemaa kohden.

-- Tiedättekö te mistä äiti kärsii? kysyin minä eräänä päivänä.

Olof käänsi sanaakaan sanomatta katseensa poispäin, mutta Svante vastasi:

-- Kyllä.

Muuten minun ei olisi tarvinnut kysyäkään. Sillä tiesinhän minä hänen valmistaneen heidät vastaanottamaan sitä, mikä tulisi.

V.

Illoin yksin jäätyäni minä istun usein ja haihduttaakseni ajatuksiani tai ylimalkaan tehdäkseni jotain kirjoitin eräänlaista päiväkirjaa, jonka kätkin kirjoituspöydän laatikon pohjalle niin, ettei Elsa onnettoman sattumuksen kautta saisi nähdä sitä.

Minä olen sen lukenut nyt uudestaan ja kaikki mitä siinä on, tuntuu minusta niin kauvan sitten kirjoitetulta, että minä tuskin voin uskoa, ettei siitä vielä ole kulunut kahtakaan vuotta. Mutta lukiessani sitä muuttuvat kaikki tapaukset niin eläviksi ja lähelle, ja minä tunnen taas sen turhan toiveen kidutusta, joka silloin minua piti valveilla.

Päiväkirja.

Syyskuun 4.

Istun täällä ja ajattelen pikku Sveniä. Kaikki on hiljaa ympärilläni ja minä olen näkevinäni hänet viimeisinä päivinä, jolloin hän vielä oli yläällä ja käveli puutarhan käytävillä pieni hyväilevä kätensä minun kädessäni ja puhui yhtenään tähystellen ajattelevilla lapsensilmillään minun kasvoihini. Ja syvennyttyäni tähän muistoon valtaa minut sanomattoman katkera toivottomuus, etten minä koskaan enää saa nähdä häntä. Aina hän tuli juosten meitä isoja vastaan täyttäen huoneen liverryksellään, kun tulimme kotia. Hänen ympärilleen me kokoonnuimme kuullaksemme miten hän piti jokaisesta pikku seikastakin, joka tuotti iloa. Nyt liikuskelee hänen isänsä täällä ja täytyy jäykistyä muistolle ja työntää se pois pysyäkseen valppaana kaikelle muulle. Ei saa edes ajatellakaan liian paljon. Ei edes surrakaan. Sillä silloin kaikki murtuisi.

Tuliko hän vain ottaakseen äitinsä mukaansa ja jättääkseen meidät suremaan? Tai tuliko hän vain mennäkseen niin hiljaa ja kauniisti, kuin hän meni, ja opettaakseen kuolemallaan meille kaikille elämisen suurta taitoa?

Lokakuun 16.

Minä olen ajatellut kaikkea ja nähnyt kaikki ja tiedän nyt, mistä taistellaan. Päivä päivältä minä olen nähnyt kuinka se on käynyt yhä huonommaksi. Ja se ei ole mitään hauskaa voida ymmärtää. Se tuo vain tuskaa. Näinä aikoina minä olen voinut seurata joka ainoaa piirrettä, ja yksi sana tai katse on voinut saada koko olentoni horjumaan siksi, että minä tiesin mitä se merkitsi. Minun ja poikieni läsnäollessa minä olen nähnyt hänen vaipuvan mietteisiinsä ja keskustelevan näkymättömän kanssa. Äärimmäisyyteen saakka minä olen saanut pinnistää hermostoani kiusatakseni hänen silmistään sellaista katsetta, joka osoittaisi hänen tietävän, ettei hän ole yksin. Minä olen nähnyt hänen tuntevan ja ymmärtävän kaikki tyyni itse, aavistavan ja tietävän, mikä hänessä väijyi. Hän on heittäytynyt minun eteeni tuskaisena ja pyytänyt minulta, etten lähettäisi häntä pois -- vaan kärsivällisesti sietäisin häntä.

Minä kärsein kamalasti seuratessani hänen taisteluaan ja minä tiedän kumminkin, että se, joka nyt tuo minulle tuskaa, on toiseltapuolelta juuri saman rikkaan ja voimakkaan luonteen ominaisuuksia, jonka hyökyt nyt suurina meren laineiden lailla vierivät -- samoja ominaisuuksia, jotka kerran ovat minulle lahjoittaneet kaiken elämän onnen ja riemun.

Lokakuun 30.

Hirmuinen jännitys alkaa mennä ohi ja vaimoni tulee päivä päivältä paremmaksi. Talven pimeöiden jälkeen kerran vielä päivät pitenevät ja hetket tulevat valoisemmiksi.

Joulukuun 8.

En ole pitkiin aikoihin koskenut päiväkirjaani. Mutta se johtuu siitä, että olen tehnyt työtä. Minä olen kirjoittanut näytelmäkappaleen ja se on tapahtunut ihmeellisesti. Keskellä korehtuurin lukua ja kaikellaisia muita töitä, vaimoni sairaloisuutta ja hermostumista, joka vaikutti sen, että koko minun olentoni on tuntunut minusta pinnistetyltä kuin jousenjänne, olen minä noussut aamuin ja varastanut aikaa kirjoittaakseni. Minä olen kirjoittanut kello 2:teen yöllä. Olen juonut whiskyä pysyäkseni valveilla. Minä olen käynyt ravintoloissa illastelemassa työn kestäessä saadakseni kuulla melua ja nähdäkseni ihmisten kasvoja, ollakseni keskellä kuumeista elämää, tunteakseni sen lainehtivan ympärilläni ja polttavan ohimoitani.

Mutta näytelmä valmistui ja minä tunnen vain ilkeää väsymystä. Mitä minä tahdoin saavuttaa, ei nyt ollut todellakaan kunniaa eikä kirjailijailoa. Minusta tuntuu, niinkuin aivoni eläisivät yksinään koko muun ruumiini kustannuksella. Niin, se on vahinko, että vuorokauden tunnit käyvät niin lyhyiksi, kun on kysymyksessä mahdottomuuden saavuttaminen.

Joulukuun 17.

Minusta tuntuu, niinkuin kaikki, mitä olen elänyt ja elän, ilman tietämättäni jouduttaisi sen toteumista, mikä tapahtuu, enkä minä voi sormeanikaan liikahuttaa vastustaakseni sitä. Tällaisen painon alla minä elän tavallista elämääni enkä usko kenenkään voivan sanoa minun oikeastaan muuttuneen. Olen iloinen, kun menen ihmisiä tapaamaan, vieläpä vallatonkin. Sillä se lievittää.

Mutta perheen keskuudessa on minun oikea kotini, siellä minä elän todellista elämääni. Ja lakkaamatta minä tunnen siellä, ikäänkuin minun ja hänen ympärillä liikkuisi jotain siitä, mistä minä itse kerran aivan toisessa yhteydessä olen kirjoittanut, että se on suurempaa kuin onni ja onnettomuus, jotain siitä, jolla ei ole mitään nimeä.

Tämän kaiken keskipisteenä on luonnollisestikin vaimoni. Jos hän paranee tai kuolee, sitä en tiedä. Se näyttää nyt minusta sellaiselta, jota en voi käsittää. Minusta tuntuu toisinaan, niinkuin olisin aivan ulkopuolella sitä eikä minulla olisi mitään tehtävää sen suhteen, enkä koskaan voisi saada ottaa osaa siihen tai saavuttaa sitä. Ja tässä kaikessa ei ole vähintäkään liioittelua, ainoastaan kohtaloonsa tyytyvää ikävää, joka on hyvin kolkosti kalvennut.

Tammikuun 25.

Vaimoni istui tänään ensikerran pianon ääressä. Laulaa hän ei vielä tahtonut, mutta minä olen kumminkin taas kuullut musiikkia kotonani ja menneisyyden säveleet ovat virittäneet meidän mieliimme ikäänkuin uuden ja kirkkaamman äänen. Ylipäätään viime aikoina häneen on ilmestynyt jotain uutta, jotain, joka lupaa enemmän kuin ennen. Hän on herännyt elämään ja hän on meidän mukanamme kuin ennenkin. Ehk'ei oikein vielä. Mutta minä tunnen kuinka hän joka päivä lähenee meitä. Toisinaan minä uskon mitä hän sanoo, että kaikki tuo tulee siitä, että hän tietää pian pääsevänsä pois ja että tämä toive pitää häntä valveilla. Mutta toisinaan minä uskon, että joskin nyt on niin, niin kumminkin kaikki tuo on muuttumaisillaan joksikin suuremmaksi, jonka hän itse tuntee tuskalla ja ihmetyksellä, muttei tahdo uskoa.

Kuinka sen suhteen lienee, sitä minä en tiedä. Mutta minä tiedän, etten minä nyt ole niin epätoivoinen, kuin ennen olin. Sillä nyt minä elän sen kohtalon alaisena, joka on minun, ja joka tapahtukoon mitä tahansa -- niinkuin minä nyt huomaan -- ei voi heittää mitään ilkeää hänen ja minun elämään. Sitä minä juuri olen peljännyt.

Helmikuun 19.

Minä en kestä tätä kauvan. Minä olen nähnyt mustaa ja mustaa ja mustaa vain silmissäni niin, että minä joudun raivoon, kun näen vain itseni peilissä. Ja se on parasta, että vaimoni näyttää alkavan hieman itsekin tuntea tätä kaikkea.

Maaliskuun 26.

Minä odotan vain talven vihdoinkin loppuvan, että saisimme matkustaa täältä pois. Minä olen kovin kummallisen mielentylsyyden vallassa ja pelkään toisinaan, että tämä talvi on murtava minut. Mitä kesä voi tuoda mukanaan, se ei ole ehkä sellaista, että sitä voisi odottaa. Me muutimme Tukholmaan tai oikeimmin vuokrasimme huoneuston, kun luulimme, että kaikki veisi meitä parempaan päin, joskin vitkalleen. Kumminkin olisi ollut parempi, jos olisimme jääneet maalle, pysyneet muista eroitettuina, joka näyttää olevan paras kohtalomme. Täällä on vielä yksinäisempää kuin siellä.

Suru peloittaa.

Toukokuun 31.