Part 1

PIKKU-VEIKON KIRJA

Avioliittoromaani

Kirj.

GUSTAV af GEIJERSTAM

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1916.

So lasst mich scheinen, bis ich werde. Zieht mir das weisse Kleid nicht aus! Ich eile von der schönen Erde Hinab in jenes feste Haus.

Dort ruh' ich eine kleine Stille, Dann öffnet sich der frische Blick; Ich lasse dann die reine Hülle, Den Gürtel und den Kranz zurück.

Und jene himmlischen Gestalten, Sie fragen nicht nach Mann und Weib, Und keine Kleider, keine Falten Umhüllen den verklärten Leib.

Zwar lebt' ich ohne Sorg' und Mühe, Doch fühlt' ich tiefen Schmerz genung; Vor Kummer altert' ich zu frühe; Macht mich auf ewig wieder jung.

Goethen Wilhelm Meisterista.

JOHDANTO.

Oli kerran kirjailija, joka eli onnellisena vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Hän oli niin onnellinen, ettei hän sitä itsekään ymmärtänyt ja onnessaan hän kirjoitti monta kirjaa ihmisten onnettomuuksista.

Kuitenkaan hänen korkein onnensa ei ollut rakkaudessa eikä sitä myöskään tarjonnut hänelle isänilo, jonka hän piti niin teeskentelemättömän luonnollisena asiana, ikäänkuin vanhemmilla ei koskaan olisi muuta kuin iloa vain lapsistaan; ei se ollut siinäkään, että tuo harvinainen lintu, jota kutsutaan murtumattomaksi nuoruudeksi, monivuotisesta avioliitosta huolimatta hallitsi häiritsemättä pesäänsä hänen kodissaan. Hänen korkein onnensa oli siinä, ettei hän koskaan ollut kohtanut tai oppinut tuntemaan mitään pahaa, jota torjuakseen hän ei uskonut omaavansa voimia eikä terveyttäkään. Ne onnettomuudet, jotka olivat uhanneet sukeltautua esiin, olivat ohi liukuvien hattaroiden lailla hävinneet taivaanrannalta ja jättäneet hänen taivaansa vieläkin puhtaammaksi ja kirkkaammaksi. Niin hän kumminkin luuli ja tämä luulo oli se todellisuus, jossa hän eli. Köyhyyden, jota vastaan hän oli lakkaamatta alinomaan taistellut, oli hän kumminkin jaksanut pitää loidolla. Oli vain yksi vihollinen, jonka kanssa hän ei ollut koskaan voimiaan mitellyt ja tämä vihollinen oli kuolema. Se ei ollut ehken mikään vähäinen onni tuolle miehelle, ettei hän ollut koskaan kauvan vakavasti peljännyt, että kuolema voisi murtaa hänet itsensä tai heidät, jotka olivat häntä lähinnä.

Tässä olemassaolon täydellisyyden tunteessa kirjoitti kerran sama kirjailija kesäkirkkaan kirjan, joka kertoi kahdesta hänen omasta suuremmasta pojastaan, heidän leikeistään ja iloistaan, seikkailuistaan ja onnettomuuksistaan. Kirja tuli iloiseksi leikiksi hänelle itselleen, ja kun minä nyt jälleen ajattelen sitä aikaa, tuntuu minusta tuskin käsitettävältä, että tämä mies, josta minä tässä kerron, kerran olin minä itse.

Kun kirja oli painettu ja niottu ja kaikki kunnossa, jolloin tämä kertomus oli lähdössä suureen ja avaraan mailinaan, silloin otti kirjailija muutamia kappaleita tätä kotona ikävöityä kirjaa mukaansa kotiaan. Hän kirjoitti Olofin nimen yhteen ja Svanten nimen toiseen kirjaan ja antoi juhlallisesti kummallekin pojalleen kirjansa.

Olof otti omansa ja Svante omansa. Olofin, joka on käytännöllinen luonne eikä juuri paljonkaan välitä kirjallisista riennoista, kerrotaan ensi kerran tässä tilaisuudessa istuutuneen omasta halustaan lukemaan kirjaa. Minä uskon hänen lukeneen melkein kolme kokonaista kappaletta. Svante taas luki yhteen menoon koko kirjan alusta loppuun. Sitten hän otti muutamia kappaleita, joista hän erikoisesti piti ja luki ne uudestaan ääneensä kuka vain tahtoi kuunnella. Sanalla sanoen koko talo oli uhkuvan ilon vallassa.

Tämän tapahtuessa juoksenteli vielä pieni pojan pallero ympäri huoneita. Se oli Olofin ja Svanten pikku-veikko ja hänellä oli pitkä, kihara ja vaaleankeltainen tukka ja niin suuret siniset silmät kuin sellaisella pienellä pojanpallerolla suinkin saattoi olla Hänen nimensä oli Sven ja hän oli vain kahden vuoden vanha. Puhua hän ei tosin vielä oikeen osannut, mutta hän osasi ymmärtää.

Svanten lukiessa ääneensä hänelle kysyi äiti häneltä:

-- Kenestä sinä luulet siinä kerrottavan? Ja kun Sven ei tiennyt, mitä sanoisi, niin äiti jatkoi:

-- Niin, siinä kerrotaan isoista veljistä. Eikö Nenne ymmärrä sitä?

Sveniä sanottiin nimittäin tavallisesti Nenneksi. Ja sen hän oli itse keksinyt, senvuoksi, ettei hän osannut sanoa s.

-- Niin, mutta veljien nimet eivät ole niinkuin kirjassa on, koetti Nenne väittää.

-- Miten tyhmä sinä olet! sanoi Olof, hän on nimittänyt meitä niin.

Silloin Sven ymmärsi ja silmät loistaen kärsimättöminä hän kysyi:

-- Eikö siellä ole mitään Nennestä?

Isä oli sillävälin tullut sisälle ja nosti lempilapsensa aina kattoon saakka asettaen hänet polvelleen istumaan ja kysyi:

-- Mitä siinä pitäisi olla sinusta poikaressu, joka olet niin pieni, ettet ole vielä mitään tehnytkään?

Mutta Sven ei vain antanut perään.

Hän käytti suuria sinisiä silmiään, miten parhaiden voi, hän jakeli suukkosia pienellä, punasella suullaan, taistellen kaikilla aseillaan, mitä hänellä oli käytettävissään. Hän tahtoi saada kirjan omalle osalleen.

-- Niin, mutta eihän Nenne osaa lukeakaan.

Sellainen syy ei vaikuttanut hitustakaan Nenneen. Hän juoksi edestakaisin huoneissa ja ulkona ja hänen pienet, eloisat kasvonsa punottivat kiihkosta. Olof oli saanut kirjan ja Svante oli myöskin saanut samallaisen kirjan. Miksi Sven yksin jäisi ilman.

Siinä ei auttanut mikään. Kirjailijalla ei ollut yhtään uutta kappaletta käsillä. Siksi äiti luovutti omansa ja kun hänen nimensä ensin huolellisesti raapittiin pois, kirjoitti isä juhlallisesti tähän päällimäiseen paperikanteen:

_Isältä Nennelle_.

Ja silloin vasta Sven oli tyytyväinen.

Se tahtoo sanoa, hän ikäänkuin näytti tyytyväiseltä. Sillä hän ei väitellyt eikä kysellyt enää. Hän kuljeskeli vain lukien uutta kirjaansa. Hän osasi lukea sekä eteenpäin että taapäin, hän piti kirjaa ylös- ja alaspäin, ja luki niin kovasti, jotta koko talo kaikui.

Lopulta hän istui hetken miettien itsekseen. Ja sitten hän juoksi vimmatusti kaikkien huoneiden läpi, ikäänkuin hänen olisi ollut aivan mahdotonta joutua kyllin nopeasti päämääräänsä. Sven juoksi suoraa päätä isän huoneeseen, jossa isä yksin sikaariaan tupruutellen istui kirjoituspöytänsä ääressä. Siellä tekeytyi hän niin pieneksi, että hän voi ryömiä isän tuolin ja kirjoituspöydän väliin ja pisti sieltä päänsä esiin koettaen tirkistellä isää silmiin.

-- Mitäs nyt, Sven? sanoi isä, joka ei suvainnut häiritä itseään.

Mutta Sven ei antanut perään ennenkuin isä työnsi tuolin etemmäs, että hän sai ojentaa itsensä. Sitten hän asettui isän polvien väliin katsellen isää kasvoihin ja sanoi lempeästi, mutta varmasti:

-- Isä kirjoittaa kirjan vain Nennestä.

-- Mitä?

-- Isä kirjoittaa kirjan vain Nennestä, uudisti pienokainen.

Ja tällä kertaa hän sanoi koko lauseen varmalla äänenpainolla.

Silloin isä ymmärsi.

Pikku-veikko suri sitä, ettei ollut saanut olla kirjassa mukana. Niin pieni kuin hän olikin, oli hänellä oikeutettu vaatimus. Niin pieni kuin hän olikin, tunsi hän ehkä kumminkin olevansa yhtä oikeutettu vaatimaan yhtä paljon isältä kuin toiset veljetkin, ja niin pieni kuin hän vielä olikin, tiesi hän, että siellä, missä isä ja äiti oli, oli hänellä myöskin paikkansa. Hän katsoi isää suurilla, kysyvillä silmillään, ja hän oli niin kiihdyksissään ikäänkuin olisi ollut kysymys elämästä ja kuolemasta.

Isä otti sen myöskin vakavalta kannalta ja vastasi:

-- Minä lupaan sinulle, että minä kerran kirjoitan sinusta myöskin kirjan.

-- Vain Nennestä, uudisti pikku-veikko selvästi huomauttaen juuri siinä olevan hänen toiveensa ydinkohdan.

-- Vain Nennestä, sanoi isä vakavasti. Oikeen on aina oikeen.

Pikku-veikko juoksi isän luota ja hän kertoi uutisensa keittiössäkin. Hän oli tällä hetkellä täydellisesti hyvitetty.

Pikku-veikko ei myöskään lyönyt laimin muistuttaa isää siitä. Mutta kirjailijallahan on aina niin paljon kirjoitettavaa. Hän ei voi ehtiä vain milloin hyvänsä kirjoittamaan pienestä, pellavakiharaisesta poikaressusta, joka ei ole mitään muuta mailmassa toimittanut kuin tullut ja mennyt vain, valmistaen kaikille iloa. Ja runossa samoin kuin elämässäkin saavat pienet aina vuottaa, koskeivät isot tahdo päästää heitä esille, ennenkuin heidän vuoronsa tulee.

Siksi on pikku-veikko saanut odottaa kirjaansa aina tähän päivään saakka. Nyt olen minä itse muuttunut toiseksi ja kaikki minun ympärilläni on vaihtunut uudeksi. Pikku-veikko ei kyllä tiennyt, mitä hän minulta pyysi, ja yhtä vähän tiesin minä, mitä minä lupasin.

Mutta minä kuulen korvissani äänen, joka pakoittaa minua pitämään mitä lupasin.

ENSIMÄINEN OSA

I.

Koko tämä kirja on kirja kuolemasta ja kumminkin minusta se näyttää kertovan enemmän onnesta kuin onnettomuudesta. Sillä onnettomuus ei ole kadottaa sitä, mikä on rakasta, onnettomuus on vain liata, turmella tai rumentaa sitä. Ja sitäpaitsi elämään kätkeytyy salaisuus, ja minä sain elää kauvan, ennenkuin minä voin oppia sen. Rakkaus ei seisahdu koskaan. Sen täytyy vuosien vieriessä joko kasvaa tai heiketä. Ja se ei voi ainoastaan viime tapauksessa lahjoittaa kärsimyksiä. Mahtavin on lempi antamaan kärsimyksiä senvuoksi, että se lakkaamatta muuttuu voimakkaammaksi.

Mutta minä tahdon alkaa alusta ja kertoa kaikki, mitä tähän kirjaan on kirjoitettu; kertoa niinkuin unta. Ja niin eriskummalliselta kuin se mahtanee lukijasta soinnahtaakin -- kaikki tyyni on ainoastaan siitä kirjasta, jota pikku-veikko minulta pyysi.

Olenko minä uneksinut, että minä olen rakastanut, mennyt naimisiin ja saanut lapsia? Olenko minä uneksinut olleeni sanomattoman onnellinen ja sanomattoman onneton? Olenko minä uinaillut? Tai olenko minä todellakin kaiken sen elänyt, joka ei näytä minusta muistuttavan muuta kuin inhimillistä elämää, joka on vain joutunut minun näköpiiriini? Minusta tuntuu nyt, ikäänkuin minä jollain käsittämättömällä tavalla olisin -- ei yläpuolella, oi, kaikkea muuta kuin yläpuolella -- mutta kaukana, kaiken sen toisella puolella, ja ainoa, mikä minut nyt siitä saavuttaa, on harras ääni, niin ääretön, ettei musiikkikaan voisi tavotella ja esittää sitä käsitettävällä tavalla. Niin, kun minä kerran olen kirjoittanut sen, mikä nyt etsii tietään kirjoittamattomille paperiarkeille, joista ehkä jonakin kauniina päivänä painetaan kirja, luulen minä voivani toivoa, itse kertomuksen antavan minulle johtolangan sen arvoituksen ratkaisuun, joka minua nyt kiusaa ja häiritsee sillä, mikä minun elämässäni on uinailua ja mikä todellisuutta.

Sillä minua ei nimittäin painosta vain yksistään suru, vaan myöskin tapahtumien ihmeellisyys, tuo sama kummastelu, joka liikkuu kaikesta tietoisen elämän pohjavirtana -- -- --

Minä muistan tällä hetkellä, kuinka minä eräänä iltana menin vaimoni huoneeseen ja tapasin hänet raskaasti miettimässä avoimen kirjan ääressä. Hän oli lukenut kirjaa ja hänen kasvojensa ilmeet ilmaisivat sisäistä tyytymättömyyttä.

Minä kumarruin hänen olkansa yli ja näin, että hän oli lukenut raamattua. Se oli auki 1 Mooseksen kirjan kohdalta, ja minun kysymykseeni, mitä hän oli siitä lukenut, osoitti hän sormellaan vain paria riviä: jotka minä vieläkin luulen löytäväni alimpana eräällä sivulla.

Ja minä luin sanat:

-- Kirottu olkoon maa sinun tähtesi... Tuskalla ja kivulla olet sinä lapsesi synnyttävä.

-- Eikö tuo ole rumaa? kysyi hän. Minä en muista olenko minä synnyttänyt tuskalla. Sitä minä en ole koskaan ajatellut.

Hän nousi ylös ja meni pienen kehdon viereen, joka oli vinottain meidän oman vuoteemme pääpuolessa; hän kumartui pyöreiden ja hyötyisien lapsenkasvojen yli, joka nukkua tuhnotti huulten liikkuessa ikäänkuin poika olisi uinunut äidin rinnoilla.

-- Olenko minä sinut tuskalla synnyttänyt? sanoi hän, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen. Ei, onnessa minä olen sinut synnyttänyt, onnessa ja riemussa, niin sanomattoman suuressa onnessa, etten minä ole sitä koskaan ennen tiennyt kuin nyt.

Hän veti minut sohvaan ja painoi päänsä minun olkapäätäni vastaan, kyyristyi pienenä minun syliini, ikäänkuin hän olisi tahtonut etsiä suojaa kaikelta mailman surulta ja kovuudelta. Muuttamatta asentoaan ojensi hän kätensä ja heitti kirjan kiinni.

-- Se on tyhmä kirja tuo, sanoi hän. Minä en ole koskaan sitä ymmärtänyt.

-- Sitähän se ei kylläkään ole, sanoin minä hymyillen.

-- Sinähän olet itse sen sanonut, sanoi hän nousten puolittain ylös.

-- Minäkö? En koskaan!

-- No, sinä olet sanonut jotain muuta sitten.

Hän painautui jälleen minun syliini.

-- Minä en muista sitä. Minä tiedän vain, että minä tahtoisin ajatella samoin kuin sinä, uskoa kuin sinä, olla kuin sinä. Sillä kukaan ei ole sinun laisesi, ei kukaan mailmassa.

Sellaisiin sanoihin ei osaa kukaan mies vastata. Niitä ei tarvitse torjua, koskei niitä ole tarkoitettu suitsutusuhriksi itserakkaudelle. Ne tulevat vain kuin hyväilyinä, kuin mies katsoessaan vaimoaan sanoisi: "Minulle sinä olet ainoa nainen mailmassa."

Vaimoni jatkoi myöskin keskeytettyään ainoastaan sen verran, että minä tuskin ehdin sen huomata.

-- Minä en ole varmaankaan koskaan kiittänyt sinua siitä, sanoi hän, että sinä olet opettanut minut uskomaan samoin kuin sinäkin uskot, mutta minä olen siitä niin iloinen, että sinä olet sen tehnyt. Sinä et voi tuntea niinkuin minä tunnen. Sinä et voi koskaan tuntea niin. Jokainen kuluva päivä tekee minut rikkaammaksi. Joka tunti minun onneni suurenee ja eheytyy. On niin ihmeellistä ajatella nyt sitä, että minä kerran, kun olin paljon nuorempi, ikävöitsin saada kuolla päästäkseni taivaaseen. Mitä minä silloin ajattelin ja mitä minä silloin ikävöin? Minusta tuntuu, että minä olen sen unohtanut niinkuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan. Ainoa, mikä ennen tuntui toisinaan niin raskaalta, oli se pelko etten minä koskaan enää saisi nähdä isääni, joka on kuollut. Mutta nyt minusta tuntuu, etten minä pyydä mitään sen enemmän kuin saada elää poikien ja sinun kanssasi. Minä en toivoisi olevan mitään muuta elämää, kun se elämä, jonka minä ja sinä olemme saaneet elää. Minä tahdon elää sinun kanssasi, kunnes pojat ovat kasvaneet isoiksi ja menneet mailmaan. Sitten me saamme vanheta yhdessä -- sinä ja minä -- ja mitään sen enempää minä en osaa ajatellakaan.

-- Etkö sinä usko mitään toisen elämän mahdollisuuttakaan? virkoin minä.

Hän pudisti päätään tarmokkaan ilmeekkäästi.

-- Ei, virkkoi hän. Minä en tahdo mitään enemmän, kuin sen mikä on. Minä tahdon saada kerran uinua kauniin kukkaiskummun alla. Siinä on minun kaikkeni ja sitä minä rukoilen Jumalalta joka ilta.

Hän rukoili Jumalaa joka ilta, ja hän ei uskonut kuolematonta elämää olevan. Minä tiesin sen, ja minä tunsin jälleen kummallisuutta tuossa hänen omassa arvoituksessaan, joka hänelle oli vain luonnollisin todellisuus. Minä hivelin hänen olkapäätään osoittaakseni, että minä olin kuullut ja ymmärtänyt, ja äkkiä siirtyen toiseen asiaan, hän kysyi:

-- Etkö sinä usko mitään muuta?

-- Minä en usko enkä epäile.

Hän toisteli useita kertoja aivan soinnuttomasti minun sanojani, vaikka hän oli kuullut ne monasti ennenkin, uudisti niitä, ikäänkuin ne olisivat sisältäneet jotain kerrassaan käsittämätöntä ja virkkoi äkkiä.

-- Sinä olet sitten muuttunut.

-- Minä en usko sitä.

-- Kyllä. Sinä olet. Kuinkas minä muuten voisin uskoa elämän loppuvan kuolemaan? Senhän sinä olet minulle opettanut. Miks'et sinä nyt tahdo uskoa niinkuin minäkin?

Hänen sanansa herättivät erään muiston minun sielussani. Minä näin hänet ja itseni kulkevan kapealla polulla saariston rehevien koivujen suojassa. Meidän päidemme päällä tuikkivat tuhansina taivaan kirkkaat tähtöset ja ruohikossa meidän jaloissamme vilkkui himmeänä valonheijastukset meidän ensimäisen kesäkodimme ikkunoista. Minä olin vielä kuulevinani niitä sanoja, joita me illan hiljaisuudessa silloin toisillemme kuiskailimme, sanoja elämästä ja kuolemasta, Jumalasta ja tulevaisesta elämästä, noita sanoja, jotka imivät vakavuutensa ja hehkunsa meidän ensi lempemme hurmauksesta. Minä muistan vielä, että hän tuli syvästi surulliseksi ja muuttui hiljaiseksi, kun hän istui ajatellen minun vastauksiani, ja kun tämä muisto nyt kiiti minun sielussani niin valtavan selvänä, jota ei sanoin voi kuvailla, niin tuntui minusta, ikäänkuin mitä minä silloin olin sanonut, olisi vaikuttanut aivan toisella tavalla, kuin minä oikeastaan olin tarkoittanut, ja minä tunsin sydämessäni vihlovaa tuskaa, ikäänkuin minä olisin tahtomattani tehnyt vaimolleni jotain oikeen pahaa.

Hän keskeytti minut sanoen:

-- Minä en voi käsittää sitä, ettei usko eikä epäilekään. Minun täytyy vain tyytyä yhteen.

Hän lausui nämä sanat sellaisella äänensävyllä, ikäänkuin hän olisi rukoillut minua, ettei vastustaa häntä ja minä en sitä myöskään tehnyt. Minä säilytin vain sielussani tunnelman meidän nuoruudemme valoisalta saarelta ja ihmettelin, että minä olin koko ajan näkevinäni tähtien tuiketta koivunlehtien lomitse.

Minun vaimoni oli meidän keskustellessamme noussut ylös ja seisoi taas tuon pienen vuoteen vieressä. Keskustelumme kestäessä hän oli huomannut pojan liikkuvan. Hän nosti hänet ylös, otti käsivarsilleen sellaisella turvaavalla ja suojelevalla tavalla, kuin vain äidit voivat tehdä ja laski hänet rinnoilleen. Hänen kasvonsa säteilivät, kun hän näki ja tunsi pojan imevän maitoaan niin kertomattomalla, vienolla tyyneydellä, josta yhteenkuuluvaisuudentunne äidin ja lapsen välillä pulppuaa.

Mistä me olimme äsken puhuneet ja mitä minä nyt näin, sulautui niin omituisella tavalla yhtenäisyydeksi minun tunteissani, ja minä muistin ne sanat, jotka aluksi antoivat aiheen meidän lyhyeen keskusteluumme. Minä istuin kauvan ajatellen, mitä minä olisin tahtonut sanoa. Minä ajattelin noita julmia sanoja: "Kirottu olkoon maa sinun tähtesi" ja tuota lisäystä maa raukalle: "orjantappuroita ja ohdakkeita olet sinä kasvava." Minun tunteeni siitä, mitä minä omasin ja näin, olivat niin valtavia, että minä pelkäsin alkaa puhua senvuoksi, ettei minun sanani uupuisi kyyneliin, ja samalla kertaa minä koetin pidättää ajatuksiani muodostumasta sanoiksi, jotta en näyttäytyisi vaimolleni kiihkoilijana.

Lopulta minä otin raamatun käteeni ja panin sen syrjään. -- Sinä olet oikeassa, sanoin minä. Ja nuo kovat sanat sisältävät vääryyden. Siellä pitäisi olla: Siunattu olkoon maa sinun tähtesi. Viinirypäleitä ja ruusuja se kasvakoon.

Ja sen sanottuani minä polvistuin nojaten otsani vaimooni ja lapseeni. Mutta sillä kädellään, joka oli hänellä vapaana, hän silitteli minun hiuksiani.

Oi! Me olimme silloin nuoria, nuoria ja hyvin onnellisia.

II.

Tähän saakka minä en ole maininnut vaimoni nimeä ja minun on vieläkin vaikea tehdä sitä. Ajatuksissani minä nimitän häntä toisinaan Mignoniksi, senvuoksi, että tämä nimi on ainoa, jossa minä voin kuvata hänet itsensä sellaiseksi, jollaisena hän tuli ja meni. Tiedänkö minä sitten muuten, josko minä nyt kuvailen häntä itseään tai sitä muistoa, jonka hän jätti? Eikö hän sisimmäiseltä olemukseltaan ole juuri sellainen, joka jäi jälelle hänestä, kun kaikki ulkonainen ja satunnainen haihtui? Onko se mahdollista, että se, mitä usea kutsuu ihannoimiseksi, oikeastaan onkin sen sisäistä luonteen yhtäläisyyttä, sitä, joka kerran siinä mailmassa, johon ei yksikään ihmissilmä kanna, muuttuu meidän todelliseksi, kaikille näkyväksi minuudeksemme.

Hän oli lyhytkasvuinen ja hento, kun minä ensi kerran hänet näin ja tulin kadulla kaasulyhdyn valossa ohimennen hänelle esitetyksi. Hänet jätettyäni jäi minulle muisto hänen ihmeellisen suurista ja syvistä silmistään. Muuten minä muistin ainoastaan hänen mustan nahkakaulustansa, hänen pitkät, mustat käsineensä ja hänen kädenpuristuksensa, joka jätti minuun pikaisesti niin voimakkaan, suoran, valppaan ja rehellisen vaikutuksen hänestä. Muuten minä muistin hänen piirteensä niin huonosti, että minä pari päivää myöhemmin kuljin kadulla hänen ohitsensa tuntematta häntä. Ja kuitenkaan eivät nuo silmät koskaan suoneet minulle rauhaa, ne olivat alinomaan palanneet minun mielikuviini säteilevinä ja surullisina, kätkien kiiltoonsa kummaista elämänhalua ja hartautta. Jos koskaan silmät ovat kuvastaneet sielua, niin hänen silmänsä tekivät sen.

Ajatellessani kaikkea sitä, miten minun vaimoni osasi aina minua virkistää, minä tiedän, ettei kukaan muu olisi minun kirjavien elonvuosieni vieriessä voinut opettaa minua säilyttämään uskonnollista tunnettani niinkuin hän teki. Minä en luule koskaan kuulleeni hänen mainitsevan sanaa uskonto, ja hänet olisi ehkä hyvin voinut narrata sekottamaan Abrahami apostoli Paavaliin. Mutta kaikki, mitä hän ajatuksillaan tai tunteillaan käsitti, muuttui eriskummallisella tavalla hänelle pyhäksi. Hänen olentonsa oli hellyys, ja se elämä, jota hän tahtoi elää, oli juhla, juhla, jossa hänen elämän arvon- ja pyhyydentunteensa ei voinut sietää mitään rumentavaa. Mutta kaikki, joka eli valtavana hänen sielussaan, oli samalla kertaa haurasta ja murtuvaa. Hänen sielunsa syvyydessä oli pyhäkkö eheydenjumalalle, joka ei sietänyt elämää senvuoksi, että se näytti olevan itse elämää korkeammalla.

Me olimme olleet monta vuotta naimisissa, kun hän kerran sanoi minulle äkkiä, odottamatta ja ilman vähintäkään aihetta, joten hänen voimakkaimmat tunteensa aina pulpahtivat: -- Sinä et saa koskaan, et koskaan antaa minun tuntea minkään muuttuvan minun ja sinun välillä vanhaksi ja totutuksi. Sinä päivänä, jolloin se tapahtuu, tahdon minä kuolla.

Kuinka moni nainen on sanonut samoin ja kuinka moni on elänyt ja jälestäpäin hymyillyt omille sanoilleen! Minä kuulin kerran naisesta, joka sanoi miehelleen:

-- Etkö usko sitä, että mitä kaikki naiset sanovat, voi löytyä vain harvoja, jotka tuntevat?

Minä muistan tämän pujahtaneen minun mieleeni vaimoni sanojen mukana, ja että minä hänen sanojensa totuuden tuntien ainoastaan puristin hänen kättään vastaukseksi niihin. Minä ymmärsin, että mitä hän oli sanonut, oli hänen syvin vakaumuksensa ja minä tiesin, ettei sitä sopinut sanoa tunteellisuudeksi. Mutta minä näin hänen odottavan minun vastaustani, joka ilmaisisi hänelle jotain, ja senvuoksi minä sanoin:

-- Etkö sinä usko minkään voivan tulla vanhaksi ja totutuksi kadottamatta kumminkaan ilon ja pyhyyden voimaansa?

Hän katsoi minua suurilla silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut katsoa minun sieluni pohjaan. Sitten tuli hän minun luokseni ja suuteli minua, ja minä huomasin, miten hänen silmänsä olivat kosteat, jolloin minä tunsin, kuinka hänen olentonsa vain suurena hellyytenä painautui minuun.

-- Salli sen sitten muuttua vanhaksi ja totutuksi, sanoi hän. Minä ikävöin sen muuttuvan sellaiseksi.

Sitten ei lausuttu sanaakaan enempi. Mutta minä näin hänen koko päivän liikkuvan ikäänkuin hillityn hiljaa pyhässä juhlassa. Päivällisten jälkeen hän oli ulkona puutarhassa ja minä kuulin ikkunastani hänen laulavan siellä yksinään, hän lauloi niin täyteläisellä, puhdassointuisella äänellä.

Hetken perästä hän tuli sisälle kedonkukkaisista taidokkaasti sidottu kukkaisvihko kädessään, johon kesän kukkaisrikkaus oli sommiteltu kuin sävelet lauluun. Hän asetti sen hiljaa hymyillen sanaakaan sanomatta minun pöydälleni, jottei häiritsisi minua. Sitten hän istuutui edemmäs huoneeseen, ja kun minä kirjoitin, kohotin minä toisinaan katseeni vain saadakseni nähdä häntä. Ilta-aurinko värjäili hänen tummia kiharoitaan ja leikki monivärisinä vivahduksina hänen kasvoillaan, jotka alinomaan muuttuivat eivätkä koskaan saaneet säilyttää entisiä ilmeitään.

III.

Sitä aikaa ei tullutkaan koskaan, että mitään olisi meidän välillämme vanhentunut ja muuttunut totutuksi.

Minä tiedän lausuvani suuria sanoja. Mutta se on totta. Ja senvuoksi minä voin vielä sanoa: Siunattu olkoon elämä, ja mitä elämä antoi! Kaikki siunaavat elämää siitä, mitä se otti, sitä minä en voi.

Mutta sen sijaan tapahtui meille, että suru tuli meidän kotiimme, ja minä ymmärrän nyt, että se olisi voinut erottaa meidät toisistamme siksi, etten minä jaksanut surra niinkuin hän. Minä tiedän sydämellisimmällä kiidollisuudella, ettei niin kuitenkaan koskaan käynyt. Ja kumminkin -- ihmiset olivat sen kestäneet, se oli onnistunut.