Part 9

-- Minä tunnen hänen jokapäiväisen elämänsä, vastasi Ram Dass. -- Tiedän, koska hän menee ulos ja koska hän tulee takaisin; tiedän, kuinka häntä palelee ja kuinka hän on nälissään. Minä näen hänen keskellä yötä lukevan kirjojansa. Tiedän, milloin hänen ystävänsä salaa hiipivät hänen luokseen, ja silloin hän on onnellisempi, niin kuin lapset voivat olla keskellä köyhyyttään, sen vuoksi, että ystävät tulevat, ja hän voi nauraa ja puhella kuiskutellen heidän kanssaan. Jos hän olisi sairas, niin tietäisin sen ja tulisin palvelemaan häntä, jos se kävisi päinsä.

-- Oletko varma, ettei täällä käy muita kuin hän itse ja ettei hän yllätä meitä? Hän säikähtäisi jos näkisi meidät täällä, ja sahib Carrisfordin tuuma menisi myttyyn.

Ram Dass meni hiljaa ovelle seisahtuen siihen.

-- Tänne ei tule muita kuin hän itse, sahib, hän selitti. -- Hän meni kaupungille koreineen ja viipyy kyllä poissa monta tuntia. Jos minä seison tässä, voin kuulla, kun joku tulee, ennen kuin hän ehtii viimeiseen porras jaksoon.

Sihteeri otti povitaskustaan kynän ja muistikirjan ja katseli ympärilleen.

Ensiksi hän meni kapean vuoteen ääreen. Hän painoi kädellään ja huudahti hämmästyneenä.

-- Kova kuin kivi! Tämä täytyy muuttaa toisenlaiseksi jonakin päivänä, kun tyttö on kaupungilla.

Hän nosti peitettä ja tarkasti ainoaa ohkaista pielusta.

-- Peite on likainen ja kulunut, vuodevaatteet repaleiset ja paikatut. Onko tällainen vuode muka sopiva lapselle nukkumasijaksi -- ja vielä talossa, joka on olevinaan hyvässä maineessa! Ja katsellen ruosteista kamiinaa hän lisäsi: -- Tuota ei ole lämmitetty moneen päivään.

-- Ei niin pitkään aikaan kuin minä olen sen nähnyt. Neiti Minchin ei ole sellainen ihminen, joka muistaa, että muitakin voi palella kuin häntä itseään.

Sihteeri teki nopeasti muutamia muistiinpanoja. Hän repäisi lehden kirjastaan ja pisti sen taskuunsa.

-- Tämä on oikeastaan hieman outo menettelytapa, hän sanoi katsahtaen ylös. -- Kuka sen keksi?

Ram Dass kumarsi ujosti kuin anteeksi anoen.

-- Ensimmäinen ajatus oli tosin minun, mutta se oli vain ajatus. Minä pidän tuosta lapsesta; me olemme molemmat yksin. Hänellä on merkillinen tapa kertoa toivomuksistaan ystävilleen. Eräänä iltana, kun olin alakuloisella mielellä, makasin lähellä avonaista ikkunaa ja kuuntelin. Hän kuvaili, minkälainen tämä kurja huone olisi, jos se sisustettaisiin vähän mukavammin. Hän oli näkevinään sen kertoessaan siitä, ja hän lämpeni ja tuli iloiseksi. Seuraavana päivänä, kun sahib oli sairas ja onneton, kerroin hänelle tästä huvittaakseni häntä. Se tuntui silloin vain haaveelta, mutta se miellytti sahibia. Hänen oli helpompi olla kuunnellessaan kertomustani lapsen ajatuksista. Hän tunsi mielenkiintoa tyttöseen ja hän kyseli kaikenlaista hänen oloistansa. Lopuksi hän päätti huvikseen toteuttaa lapsen unelmat.

-- Luuletko, että sen voi tehdä hänen nukkuessaan? Ajattele, jos hän heräisi, sanoi sihteeri, ja mikä suunniteltu tuuma lienee ollutkin, oli selvää, että se huvitti häntä yhtä paljon kuin sahib Carrisfordiakin.

-- Minä voin liikkua ikään kuin jalkani olisivat samettia, vastasi Ram Dass. -- Lapset nukkuvat sikeästi -- myös silloin kun ovat onnettomia. Monena yönä minä olisin voinut tulla tähän huoneeseen hänen edes kääntymättä vuoteellaan. Kunhan toinen auttaa minua antamalla tavarat ikkunasta, voin järjestää kaikki herättämättä häntä. Kun hän herää, hän luulee varmaankin noitaukon käyneen täällä.

Hän hymyili aivan kuin hänen sydämensä olisi lämmennyt valkoisen takin alla, ja sihteeri hymyili myös.

-- Se tulee olemaan aivan kuin "Tuhannen yhden yön" satu. Ainoastaan itämaalainen olisi voinut keksiä sellaista. Se ei kuulu Lontoon sumuihin.

Nuorta sihteeriä näkyi kaikki huvittavan. Hän kirjoitti lattiasta, tulensijasta, rikkinäisestä jakkarasta, vanhasta pöydästä ja seinistä, joita hän yhtä mittaa kosketteli, ja näytti aika tyytyväiseltä huomatessaan, että niihin oli lyöty nauloja useaan paikkaan.

-- Niihin voi ripustaa esineitä, hän tuumi. Ram Dass hymyili salaperäisesti.

-- Eilen, kun lapsi oli ulkona, tulin tänne, ja minulla oli mukanani pieniä, teräviä nauloja, joita voi painaa seinään tarvitsematta takoa vasaralla. Minä painoin niitä rappaukseen useita.

Intialaisen herran sihteeri seisoi hiljaa ja katseli ympärilleen pistäen muistiinpanokirjan taskuunsa.

-- Luulen, että olen kirjoittanut kylliksi muistiin. Nyt voimme mennä. Sahib Carrisfordilla on lämmin sydän. On todellakin sangen ikävää, ettei hän ole löytänyt kadonnutta lasta.

-- Jos hän löytäisi lapsen, niin hän varmaankin voimistuisi, tuumi Ram Dass. -- Hänen Jumalansa voi tuoda lapsen hänen luokseen.

Sitten he kiipesivät ulos ikkunasta yhtä hiljaa kuin olivat tulleetkin.

TAIKATEMPPU

Kun Saara kulki täysihoitolan vieressä olevan talon ohi, hän näki Ram Dassin sulkevan ikkunaluukkuja ja katsahti silloin siihenkin huoneeseen.

-- Pitkä aika on kulunut siitä, kun näin tuollaisen hauskan huoneen sisältäpäin, hän ajatteli.

Siellä paloi niin kuin tavallisesti leimuava takkavalkea, ja intialainen herra istui sen ääressä. Hän nojasi päätään käteensä ja oli yhtä hylätyn ja onnettoman näköinen kuin ennenkin.

-- Miesraukka, ajatteli Saara. -- Mitähän sinä mietiskelet?

Näin intialainen herra mietiskeli juuri silloin:

-- Otaksutaan, että Carmichael löytää nuo ihmiset Moskovasta, mutta pieni tyttö, jonka he ottivat madame Pascalin koulusta Pariisista, ei ole se, jota etsimme. Otaksutaan, että se on aivan toinen lapsi. Mitä minun sitten pitää tehdä?

Kun Saara tuli sisään, hän tapasi neiti Minchinin, joka oli tullut keittiön puolelle torumaan keittäjätärtä.

-- Missä sinä olet ollut aikaa tuhlaamassa? tiuskaisi neiti heti. -- Sinähän olet ollut ulkona monta tuntia.

-- Oli niin märkää ja likaista, vastasi Saara, -- ja oli vaikea kävellä, kun kenkäni ovat rikki ja minä yhtä mittaa liukastelin.

-- Älä puolusta itseäsi, äläkä puhu valheita!

Saara meni keittäjättären luo. Tämä oli saanut aika nuhteet ja oli sen vuoksi hirveällä tuulella. Hän oli oikein mielissään, kun sai jollekin purkaa raivoaan, ja Saara oli niin kuin tavallisesti siihen sopivin.

-- Miksi et ollut koko yötä poissa yksin tein? hän tiuski.

Saara laski tavarat pöydälle.

-- Tässä ovat ostokset.

Keittäjätär katseli niitä muristen. Hän oli todellakin aika pahalla tuulella.

-- Voinko minä saada jotakin syödäkseni? kysyi Saara melkein epäröiden.

-- Olemme juoneet teetä aikoja sitten, ja se on nyt lopussa. Luulitko kenties, että minä pitäisin sitä sinulle lämpimänä?

Saara seisoi hetkisen ääneti.

-- En saanut minkäänlaista päivällistä, hän sanoi sitten hyvin hiljaa. Hän puhui niin hiljaa, sillä hän pelkäsi, että hänen äänensä vapisisi.

-- Kaapissa on vähän leipää. Muuta et voi saada tähän päivän aikaan.

Saara etsi kaapista leivän. Se oli vanhaa, kovaa ja kuivaa.

Oli raskasta lapsen kiivetä kolmen kerroksen pitkät portaat ullakkokomeroon. Useinkin hänen ollessaan väsyksissä ne olivat tuntuneet hänestä jyrkiltä ja pitkiltä, mutta tänä iltana niistä ei tuntunut loppua tulevankaan. Monta kertaa hänen täytyi pysähtyä lepäämään.

Kun hän vihdoin pääsi viimeiselle portaalle, hän ilostui nähdessään valoa oven raosta. Se merkitsi, että Ermengarden oli onnistunut hiipiä tervehtimään häntä. Tämä lohdutti Saaraa. Olihan parempi niin, kuin tulla tyhjään ja autioon huoneeseen. Punaiseen liinaansa kääriytyneen paksun ja kiltin Ermengarden näkeminenkin hiukan lämmittäisi häntä.

Kun hän avasi oven, Ermengarde oli tosiaankin huoneessa. Hän istui vuoteessa ja oli varmuuden vuoksi vetänyt jalat allensa.

-- En odottanut sinua tänä iltana, Ermie, sanoi Saara. Ermengarde kääri liinan ympärillensä.

-- Neiti Amelia on tervehtimässä jotakin vanhaa tätiä, hän selitti. -- Ei kukaan muu käy makuuhuoneissamme sen jälkeen kun olemme menneet nukkumaan. Voisin jäädä tänne vaikka huomenaamuun, jos tahtoisin.

Hän osoitti ikkunan alla olevaa pöytää. Saara ei ollut katsonut siihen lainkaan tultuaan huoneeseen. Pöydälle oli pantu koko joukko kirjoja, ja Ermengarde oli alakuloisen näköinen.

-- Isä on lähettänyt minulle lisää kirjoja. Tuossa ne ovat.

Saara nousi ja kiiruhti pöydän luo, otti päällimmäisen kirjan ja selaili sitä innokkaasti. Hän unohti hetkeksi surunsa ja vaivansa.

-- Voi kuinka hauskaa! hän huudahti. -- Carlylen _Ranskan vallankumous_. Olen niin toivonut, että saisin lukea sen!

-- Mutta minä en, sanoi Ermengarde. -- Ja isä suuttuu kovasti, jollen lue sitä. Hän odottaa, että minä tunnen koko kirjan sisällön, kun tulen kotiin loma-ajaksi. Mitä minä nyt teen?

Saara lakkasi selailemasta kirjaa ja katseli häntä posket punaisina innostuksesta.

-- Kuulehan! Jos sinä tahdot lainata nämä kirjat minulle, minä luen ne -- ja kerron sitten sinulle kaikesta, mitä niistä olen lukenut -- ja kerron niin, että sinä muistat.

-- Voi! mainiota! huudahti Ermengarde. -- Mutta luuletko sinä osaavasi?

-- Tiedän, että osaan, vastasi Saara. -- Pikkulapsetkin muistavat aina, mitä minä kerron heille.

-- Voi Saara, sanoi Ermengarde toiveikkaasti, -- jos sinä haluat ja voit saada minut muistamaan, mitä olet lukenut, niin minä -- minä annan sinulle jotakin.

-- En tahdo, että annat minulle mitään, huomautti Saara. -- Minä tahdon lukea kirjasi -- kaipaan niitä. Ja hänen silmänsä suurenivat ja hän hengitti syvään.

-- Ota ne sitten. Toivoisinpa, että itsekin tahtoisin lukea ne, mutta en voi. Minulla ei ole hyvää päätä, mutta isällä on, ja hänen mielestään minullakin pitäisi olla.

Saara avasi kirjan toisensa perästä.

-- Mitä sinä sanot isällesi? hän kysyi epäröiden.

-- Eihän hänen tarvitse tietää mitään, vastasi Ermengarde. -- Hän luulee tietysti, että minä olen lukenut kirjat.

Saara pani kirjan pois pudistaen päätään.

-- Se olisi melkein narraamista. Ja katso, valehteleminen ei ole ainoastaan rumaa -- se on myös halpamaista. Joskus, -- hän sanoi miettien, -- olen ajatellut, että voisin tehdä jotakin rumaa -- minä voisin yhtäkkiä raivostua ja tappaa neiti Minchinin, kun hän kohtelee minua pahasti -- mutta en voisi ruveta halpamaiseksi. Miksi sinä et voisi kertoa isällesi, että minä olen lukenut kirjat?

-- Hän tahtoo, että minä itse luen ne, sanoi Ermengarde hiukan alakuloisena asian odottamattomasta käänteestä.

-- Hän tahtoo, että sinä tunnet kirjojen sisällön. Ja jos minä osaan kertoa sen sinulle yksinkertaisella tavalla, niin että sinä muistat sen, isäsi on luullakseni siihen tyytyväinen.

-- Hän on tyytyväinen, kunhan minä vain opin jotakin millä tavalla tahansa, sanoi Ermengarde surkealla äänellä. -- Olisithan sinäkin tyytyväinen, jos olisit isäni?

-- Ei ole sinun syysi, että sinä --, Saara aloitti, mutta vaikeni äkkiä. Hän oli aikonut sanoa: Ei ole sinun syysi, että olet typerä.

-- Että mitä?

-- Ettet sinä voi oppia niin pian, korjasi Saara puhettaan. -- Kun et voi, niin et voi. Jos minä voin -- niin voin. Siinä koko juttu.

He sopivat niin, että herra St. Johnille annettaisiin tieto heidän tuumastansa ja kirjat jäisivät toistaiseksi Saaralle.

-- Kerrotaan nyt toisillemme elämästämme ja olostamme. Miten on ranskantuntiesi laita?

-- Olen osannut paljoa paremmin sen jälkeen kun viimeksi olin täällä ja sinä selitit verbien taivutuksen. Neiti Minchin ei voinut ymmärtää, miten minun kirjoitukseni onnistui niin hyvin sinä ensimmäisenä aamuna.

Saara nauroi ja kietoi käsivartensa polviensa ympäri.

-- Hän ei ymmärrä, minkä vuoksi Lottie laskee niin hyvin, mutta Lottie hiipii myös tänne ja minä autan häntä.

Hän katsoi ympärilleen.

-- Tämä komero olisi melkein hauska -- jollei se olisi niin hirveä, hän sanoi nauraen taas. -- Täällä on hyvä kuvitella.

Asia oli niin, ettei Ermengarde tiennyt mitään ullakkoelämän melkein sietämättömistä varjopuolista, eikä hänellä ollut tarpeeksi mielikuvitusta kuvitellakseen sitä paremmaksi. Niinä harvoina hetkinä, jolloin hän voi tulla Saaran huoneeseen, hän näki sen vain semmoisena, jollaiseksi Saara miellyttävien kertomuksiensa avulla kuvasi sitä. Hänen käyntinsä olivat pikemminkin seikkailun tapaisia, ja vaikka Saara olikin joskus kalpea ja kieltämättä kovasti laihtunut, hän oli kuitenkin siksi uljasluontoinen, ettei ruvennut valittelemaan.

Siten Ermengarde ei tiennyt heidän siinä istuessaan, että Saara oli väsynyt ja nälissään ja että hän tuskin saisi unta nälältään jäätyään yksin. Saarasta tuntui, ettei hänellä ollut koskaan ennen ollut niin nälkä kuin nyt.

-- Toivoisin, että olisin yhtä hoikka kuin sinä, Saara! Luulen, että sinä olet laihempi kuin ennen. Sinun silmäsi näyttävät niin suurilta, ja katso tuota terävää pientä luuta, joka pistää esiin kyynärpääsi kohdalta.

Saara veti alas hihansa, joka oli kääriytynyt ylös.

-- Minä olen aina ollut laiha lapsi ja minulla on aina ollut suuret, vihreät silmät, hän sanoi.

-- Minä pidän sinun ihmeellisistä silmistäsi, sanoi Ermengarde katsellen niitä ihaillen. -- Ne näyttävät aina katselevan etäisyyteen. Minä pidän niistä ja siitä, että ne ovat vihreät -- vaikka mustiltahan ne tavallisesti näyttävät.

-- Ne ovat kissan silmät, sanoi Saara nauraen, -- mutta en voi nähdä niillä pimeässä -- olen koettanut, mutta en voinut. Toivon, että voisin!

Juuri silloin oli ikkunan luukulla joku, mutta ei kumpikaan heistä huomannut sitä. Jos jompikumpi olisi sattumalta kääntynyt ja katsonut sinnepäin, hän olisi nähnyt tummat kasvot, jotka katselivat huoneeseen ja hävisivät yhtä pian ja melkein yhtä hiljaa. Saara, jolla oli hyvä kuulo, kääntyi äkkiä ja katseli kattoon päin.

-- Etkö kuullut mitään?

-- E-en, kuiskasi Ermengarde. -- Kuulitko sinä?

-- Kenties en kuullut, vaikka olin kuulevinani. Kuului aivan siltä kuin joku olisi varovaisesti liikkunut katolla.

-- Mitä se voi olla? Voiko se olla -- rosvo?

-- Ei toki, aloitti Saara iloisesti. -- Täällä ei ole mitään...

Hän keskeytti samassa. Molemmat kuulivat äänen, joka sai heidät vaikenemaan. Se ei kuulunut katolta, vaan alhaalta, portaista, ja se oli neiti Minchinin kiukkuinen ääni. Saara hyppäsi ylös vuoteesta ja sammutti kynttilän.

-- Hän toruu Beckyä, kuiskasi Saara pimeässä. -- Ja Becky itkee.

-- Tuleeko hän tänne? kuiskasi Ermengarde kauhuissaan.

-- Ei, hän luulee minun nukkuvan. Älä liikahda. Aniharvoin neiti Minchin kiipesi portaita ylös asti.

Saara muisti hänen tehneen sen ainoastaan kerran ennen. Mutta nyt hän oli kylliksi vihoissaan tullakseen perille saakka ja tuntui siltä, kuin hän olisi ajanut Beckyä takaa.

-- Sinä hävytön, epärehellinen penikka, he kuulivat hänen kirkuvan. -- Keittäjätär sanoo, että hän alinomaa kaipaa jotakin.

-- En minä ottanut sitä, nyyhkytti Becky. -- Nälkä minulla kyllä oli, mutta en minä ottanut, en!

-- Ansaitsisit joutua vankilaan! Näpistelet ja varastat. Kokonaisen lihavanukkaan!

-- En minä ottanut sitä, nyyhkytti Becky. -- Olisin kyllä voinut syödä kokonaisen -- mutta minä en ole edes katsellut sitä.

Neiti Minchin oli aivan tukehtua kiukusta ja rasituksesta kiivetessään ylös jyrkkiä portaita. Lihavanukas oli aiottu hänelle itselleen illalliseksi.

-- Älä valehtele! Mene huoneeseesi heti paikalla.

Sekä Saara että Ermengarde kuulivat läjähdyksen, sitten he kuulivat Beckyn juosta kopsuttavan ylös portaita huoneeseensa. He kuulivat, kuinka hän pani oven kiinni, ja ymmärsivät, että hän heittäytyi vuoteeseen.

-- Olisin jaksanut syödä kaksikin, mutta en ottanut palastakaan. Keittäjätärhän sen antoi poliisilleen! he kuulivat Beckyn nyyhkyttävän pielukseensa.

Saara seisoi keskellä pimeää huonettaan. Hän puri hammasta ja pui kouristuksentapaisesti nyrkkiään. Töin tuskin hän malttoi seisoa hiljaa, mutta ei uskaltanut liikkua, ennen kuin neiti Minchin oli mennyt alas ja kaikki taas oli hiljaista.

-- Tuo kamala, ilkeä ihminen! hän huudahti. -- Keittäjätär itse ottaa ja syyttää sitten Beckyä varkaudesta. Becky ei varasta! Sitä hän ei tee! Hänen on joskus niin nälkä, että syö leipäkannikoita roskalaatikosta!

Hän painoi kätensä kovasti kasvojaan vasten ja purskahti kiivaaseen itkuun, ja Ermengarde, jolle tämä oli aivan uutta, säikähti. Saara itki! Voittamaton Saara! Sitä hän ei koskaan olisi voinut ajatella. Mitä jos --! Mitä jos --? Hänen hitaissa aivoissaan heräsi kauhean mahdollisuuden aavistus. Hän kiipesi vuoteesta lattialle, haparoi pimeässä pöydän luo ja sytytti kynttilän. Sitten hän katseli Saaraa, ja hänen äskeinen aavistuksensa kasvoi peloksi.

-- Saara, hän aloitti ujolla, melkein pelokkaalla äänellä, o-oletko -- sinä et ole koskaan sanonut minulle -- mutta oletko sinäkin joskus nälissäsi?

Se oli liikaa juuri tällä hetkellä. Muuri luhistui. Saara otti kädet pois kasvojensa edestä.

-- Olen! hän sanoi kiivaasti. -- Kyllä olen. Juuri nytkin olen niin nälissäni, että melkein voisin syödä sinut. Ja nälkäni tulee yhä pahemmaksi, kun kuuntelen Becky raukkaa. Hän on vielä nälkäisempi kuin minä.

Ermengarde hengitti raskaasti.

-- Voi! Voi! hän huudahti vaikeroiden. -- Enkä minä ole tiennyt siitä mitään.

-- En ole tahtonut, että tietäisit. Silloin olisin tuntenut itseni kerjäläiseksi. Tiedän, että näytän kerjäläiseltä.

-- Ei! Ei! Et sinä näytä -- et näytä, puuttui Ermengarde puheeseen. -- Sinun vaatteesi ovat vähän oudot -- mutta sinä et voisi näyttää kerjäläiseltä. Sinulla ei ole kerjäläisen kasvoja.

-- Eräs pieni poika antoi minulle kerran almuna kuusi pennyä, sanoi Saara naurahtaen. -- Tässä se on. Ja hän veti esiin ohuen nauhan kaulaltansa. -- Hän ei olisi antanut minulle joulurahaansa, jollei hän olisi luullut minun tarvitsevan sitä.

Kuinka olikaan, tällä Saaralle kallisarvoisella rahalla oli hyvä vaikutus heihin molempiin. Se sai heidät vähäsen nauramaan, vaikka molemmilla oli kyynelet silmissä.

-- Kuka sen antoi? kysyi Ermengarde katsellen sitä ikään kuin se ei olisi ollut mikään tavallinen kuuden pennyn hopearaha.

-- Se oli pieni herttainen poika, jonka juuri piti lähteä ajelemaan. Hän kuuluu isoon perheeseen -- pieni paksujalkainen poika, jolle olen antanut nimeksi Guy Clarence. Otaksun, että hänen lastenhuoneensa oli täynnä joululahjoja ja koreja, joissa oli kakkuja ja muuta hyvää, ja hän näki, etten minä ollut saanut mitään.

Ermengarde säpsähti. Yhtäkkiä hän muisti ja keksi jotakin.

-- Voi Saara! kuinka tyhmä olenkaan, kun en ole ajatellut sitä!

-- Mitä sitten!

-- Kuulehan! toimitti Ermengarde innoissaan. -- Juuri tänään iltapäivällä sain kaikkein kilteimmältä tädiltäni paketin. Se oli täynnä herkkuja. En ole koskenut siihen, sillä sain paljon vanukasta päivälliseksi ja olin sitä paitsi pahoillani isän lähettämien kirjojen vuoksi. Siinä on kakkuja ja pieniä lihapiirakoita ja hedelmäleivoksia ja vehnäpyöryköitä ja viinimarjamehua ja viikunoita ja suklaata. Minä hiivin heti huoneeseeni ja tuon ne tänne, niin syömme ne nyt.

Saara melkein horjui. Kun on nälästä pyörtymäisillään, on ruoan mainitsemisella joskus kummallinen vaikutus. Hän tarttui Ermengarden käteen.

-- Luuletko, että -- että voisit?

-- Kyllä! Tiedän, että voin! vastasi Ermengarde ja juoksi ovelle, avasi sen varovasti, pisti päänsä ulos ovesta ja kuunteli. Sitten hän palasi Saaran luo. -- Kaikkialla on pimeää ja kaikki ovat menneet nukkumaan, sanoi hän. Voin hiipiä alas kenenkään kuulematta.

Tämä oli niin viehättävää, että he puristivat toistensa käsiä ja Saaran silmät alkoivat säteillä.

-- Ermie, hän sanoi. -- Leikitään, että meillä on kutsut! Ja etkö sinä tahtoisi kutsua niihin myös viereisen kopin vankia?

-- Tietysti! Tietysti! Koputa nyt seinään. Vanginvartija ei kuule.

Saara meni seinän viereen. Hän saattoi sen läpi kuulla, että Beckyn itku oli hiljennyt. Hän koputti viisi kertaa.

-- Se merkitsee: Tule luokseni salaista käytävää myöten, joka on muurissa, hän selitti. -- Minulla on jotakin sanomista sinulle.

Vastaukseksi kuului kuusi koputusta seinään.

-- Hän tulee, sanoi Saara.

Melkein heti sen jälkeen ovi avautui, ja Becky ilmestyi näkyviin. Hänen silmänsä olivat punaiset ja myssy oli putoamaisillaan hänen päästänsä, ja huomatessaan Ermengarden hän alkoi levottomasti hieroa kasvojaan esiliinaansa.

-- Älä välitä minusta vähääkään, Becky! rauhoitti Ermengarde häntä.

-- Ermengarde on kutsunut sinut tänne, selitti Saara. -- Hän aikoo tuoda tänne laatikollisen herkkuja.

Becky innostui niin, että hänen myssynsä oli kokonaan pudota.

-- Syötäväksikö? Onko se syötäväksi kelpaavaa?

-- On kyllä; ja me aiomme leikkiä, että täällä on kutsut.

-- Ja sinä saat niin paljon kuin jaksat syödä, lisäsi Ermengarde. -- Minä menen heti.

Hänellä oli niin kiire, että hän hiipiessään varpaillaan ullakkokopista pudotti punaisen liinansa huomaamatta sitä. Ensiksi ei kukaan huomannut sitä. Becky oli aivan odottamattoman, suuren onnen lumoissa.

-- Voi hyvänen aika! hän läähätti. -- Tiedän teidän pyytäneen, että minä saisin tulla. Mi-minun täytyy itkeä, kun ajattelen sitä.

Ja hän meni Saaran luo ja katseli häntä palvoen. Saara pudisteli Beckyä ystävällisesti.

-- Ei! Ei! Et saa itkeä. Meidän täytyy kiiruhtaa kattamaan pöytää.

-- Kattamaan pöytää? sanoi Becky katsellen ympärilleen. -- Millä me sen katamme?

Saara katseli ympärilleen huoneessa.

-- Ei täällä näy olevan paljon pöydälle panemista, hän sanoi hiukan nauraen.

Samassa hän näki jotakin lattialla ja nosti sen ylös. Se oli Ermengarden punainen liina.

-- Tässä on liina, hän sanoi. -- Tiedän, ettei hän ole siitä pahoillaan. Saamme siitä kauniin punaisen pöytäliinan.

He vetivät esille vanhan pöydän ja peittivät sen liinalla. Punainen väri on sangen lämmin ja miellyttävä. Se teki huoneen melkein kalustetun näköiseksi.

-- Kuinka kaunis olisikaan punainen matto lattialla, huokasi Saara. -- Kuvitellaan, että meillä on sellainen.

Hän katseli paljasta lattiaa ihaillen. Mielikuvituksessaan hän jo oli pannut maton siihen.

-- Kuinka pehmoinen ja paksu se on! Becky kuuli hänelle niin tutun naurun. Ja Saara nosti jalkaansa ja asetti sen varovaisesti alas taas aivan kuin hän olisi tuntenut maton sen alla.

-- Niin on! sanoi Becky katsellen häntä juhlallisena ja ihastuksissaan. -- Hän oli aina juhlallinen.

-- Mitä me nyt keksimme? sanoi Saara ja seisoi hiljaa varjostaen kädellään silmiänsä. -- Kyllä se selviää, kunhan vähän tuumin ja odotan. Noitaukko neuvoo minua, hän lisäsi lempeästi ja hartaasti.

Eräs kuvitelma, jota hän erikoisesti rakasti, oli se, että ajatukset odottivat "ulkopuolella" päästäkseen sisään. Becky oli monta kertaa ennenkin nähnyt hänen seisovan ja odottavan ja tiesi, että hänen kasvonsa muutaman sekunnin kuluttua näyttäisivät iloisilta ja hymyileviltä.

Niin kävi nytkin.

-- Kas niin! hän huudahti, -- nyt tiedän. Nyt se on selvinnyt. Minun täytyy tutkia vanhaa arkkua, jota käytin silloin, kun olin prinsessana.

Hän juoksi nurkkaan, jossa arkku oli, ja kumartui tutkimaan sen sisältöä. Sitä ei ollut nostettu hänen mukavuudekseen, vaan siksi, ettei sille muualla ollut tilaa. Eikä sinne ollut jätetty mitään muuta kuin romua.

Yhdessä nurkassa oli niin mitättömän näköinen paketti, että se oli jäänyt huomaamatta, ja kun Saara itse löysi sen, hän oli säilyttänyt sitä kuin pyhäinjäännöstä. Siinä oli tusina pieniä valkoisia nenäliinoja. Hän otti ne ihastuksissaan ja juoksi pöydän luo. Hän alkoi järjestellä niitä punaiselle pöytäliinalle, silitteli ja käänteli ja muodosteli niitä niin, että kapeat pitsit olivat kähäränä reunana ympärillä.

-- Nämä ovat lautasia, kultaisia lautasia. Ja nämä ovat koruommeltuja lautasliinoja. Ne ovat espanjalaisen luostarin nunnien ompelemia.

-- Onko se mahdollista? kuiskasi Becky, joka tunsi mielensä käyvän yhä juhlallisemmaksi.

-- Kuvitellaan niin. Jos oikein koetat kuvitella, että asia on niin, se tuntuu myös siltä.

-- Katso tätä!

Hän piti kädessään vanhaa kesähattua, jonka oli löytänyt arkun pohjalta. Sen ympärillä oli kukkaseppele, ja sen hän otti irti.

-- Tässä on seppele juhlaan, hän sanoi mahtipontisesti. -- Se täyttää ilman tuoksulla. Pesupöydällä on tuoppi ja saippua-astia, anna ne tänne pöytäkoristeiksi.

Becky antoi hänen pyytämänsä tavarat.

-- Mitä ne nyt ovat? hän kysyi. -- Luulisin, että ne ovat savesta -- mutta tiedän, etteivät ne ole sellaisia.