Part 8

Hän oli ihastunut isoon perheeseen siksi, että se näytti onnelliselta, mutta intialaisesta herrasta hän piti sen vuoksi, että tämä oli onnettoman näköinen. Nähtävästi hän ei ollut täydellisesti parantunut ankarasta taudistaan. Keittiössä, jossa jollakin salaperäisellä tavalla saatiin tietää kaikki asiat, puhuttiin paljon hänestä. Oikeastaan hän ei ollut intialainen, vaan englantilainen, joka oli asunut Intiassa. Hän oli joutunut suuriin onnettomuuksiin, jotka olivat -- niin kuin hän luuli -- nielleet koko hänen omaisuutensa, niin että hän uskoi olevansa puilla paljailla. Tämä isku oli koskenut häneen niin kovasti, että hän oli ollut kuolemaisillaan aivokuumeeseen, ja siitä asti oli hänen terveytensä ollut heikko, vaikka hän oli saanut omaisuutensa takaisin ja oli uudelleen tullut varakkaaksi. Hänen liikehuolensa ja häviönsä olivat johtuneet kaivosyrityksistä.

-- Hänellä oli samanlaisia huolia kuin isällä, ajatteli Saara. -- Hän oli sairaana niinkuin minun isänikin, mutta hän ei kuollut.

Siten Saara tunsi sydämessään yhä enemmän vetovoimaa tuntemattomaan. Kun Saara iltaisin lähetettiin asioille, hän tunsi itsensä joskus oikein iloiseksi, sillä ainahan oli mahdollista, että verhot viereisessä talossa eivät vielä olleet alhaalla, vaan hän voisi katsella lämpöiseen huoneeseen ja nähdä uuden ystävänsä. Kun ei ketään ollut läheisyydessä, hän seisahtui joskus, piteli kiinni rautaisesta käsipuusta ja toivotti hänelle hyvää yötä aivan kuin tämä olisi voinut kuulla.

Hänen sydämensä lämpeni tästä ja sai lohtua. Hänen myötätuntonsa oli niin suuri, että hänen mielestänsä vieraan herran täytyi jollain lailla tuntea se istuessaan yksin nojatuolissaan tulen ääressä, melkein aina suuressa yönutussaan pää käteen nojaten tuijottaen tuleen.

-- Hän näyttää aina siltä, kuin hän miettisi jotakin, joka yhä vielä tuottaa hänelle tuskaa, tuumi Saara itsekseen; mutta hänhän on saanut takaisin rahansa ja paranee vähitellen aivokuumeestaan, eikä hänen siksi pitäisi olla tuon näköinen. Onkohan hänellä muita huolia?

Oliko hänellä niitä, sen varmaankin tiesi ison perheen isä, jota Saara nimitti herra Montmorencyksi. Herra Montmorency kävi usein tervehtimässä häntä, rouva Montmorency ja lapset myös, vaikkeivät yhtä usein. Hän näkyi erikoisesti pitävän vanhemmista tytöistä, Janetista ja Norasta, jotka olivat olleet niin levottomia, kun heidän pieni veljensä Donald oli antanut Saaralle kuuden pennyn rahan. Hänellä oli muutoin lämmin sydän kaikkia lapsia, varsinkin pieniä tyttöjä kohtaan.

-- Häntä on sääli, sanoi Janet, -- ja hän sanoo, että me olemme hänelle hauskuudeksi. Koetetaan saada hänet iloiselle tuulelle.

Janet oli sarjan vanhin ja piti toisia kurissa. Hän tiesi, milloin saattoi pyytää intialaista herraa kertomaan Intiasta, ja hän huomasi, milloin herra oli väsynyt ja lasten oli aika hiljaa poistua ja käskeä Ram Dass isäntänsä luo.

Intialaisen herran nimi oli herra Carrisford, ja Janet kertoi hänelle "pikku tytöstä, joka ei ollut kerjäläinen". Herraa tämä huvitti suuresti, ja hänen mielenkiintonsa kasvoi vielä suuremmaksi, kun hän kuuli Ram Dassin kertovan marakatista ja sen seikkailusta katolla. Ram Dass esitti hänelle elävästi aution ullakkohuoneen -- sen paljaan lattian, rikki murenevan rappauksen, ruosteisen, tyhjän tulisijan ja kovan, kapean vuoteen.

-- Carmichael, sanoi intialainen herra ison perheen isälle kuultuaan tämän kuvauksen, -- kuinkahan monta tuollaista komeroa lienee tämän torin varrella ja kuinkahan monta onnetonta pientä palvelustyttöä nukkunee noin kovilla vuoteilla samalla aikaa kun minä kääntelehdin untuvapatjoillani ja minua painavat ja vaivaavat rikkaudet, jotka suurimmaksi osaksi -- eivät ole omiani.

-- Hyvä ystävä, vastasi Carmichael ystävällisesti, -- kuta pikemmin herkeät kiusaamasta itseäsi tuolla tavoin, sitä parempi sinulle.

Herra Carrisford istui tuijottaen hiillokseen.

-- Luuletko sinä, hän sanoi hitaasti oltuaan vähän aikaa vaiti, -- luuletko mahdolliseksi, että se toinen lapsi -- lapsi, jota varmaan en koskaan voi olla ajattelematta -- olisi -- voinut joutua sellaiseen asemaan kuin tuo pieni olentoraukka tässä viereisessä talossa?

Herra Carmichael katseli häntä levottomana. Hän tiesi, että pahin, mitä toinen voi tehdä terveydelleen, oli juuri sen asian ajatteleminen.

-- Jos se lapsi, joka oli rouva Pascalin koulussa Pariisissa, oli etsimäsi, hän vastasi rauhoittaen, -- hän näyttää joutuneen ihmisten luo, jotka voivat pitää hänestä huolta. He ottivat hänet omaksi lapsekseen, koska hän oli ollut heidän kuolleen pikku tyttönsä paras ystävä. Heillä ei ollut omia lapsia, ja rouva Pascal sanoi, että he olivat hyvin varakkaita venäläisiä.

-- Ja tuo kurja nainen ei edes tiennyt, minne he olivat matkustaneet, huudahti herra Carrisford.

Herra Carmichael kohautti olkapäitään.

-- Hän on viekas nainen, joka luultavasti tuli hyvinkin iloiseksi päästessään niin mukavasti lapsesta, joka isän kuoltua jäi puille paljaille.

-- Mutta sinä sanot: "jos" lapsi oli etsimäni. Sinä sanot "jos". Emme ole varmoja. Nimi kuulosti vähän erilaiselta.

-- Rouva Pascal äänsi sen Carew Crewen asemesta -- mutta ero voi riippua ääntämisestä. Muutenhan asianhaarat olivat merkillisen samanlaiset. Englantilainen upseeri Intiasta oli pannut äidittömän pikku lapsensa kouluun. Upseeri kuoli äkkiä menetettyään omaisuutensa.

Herra Carmichael vaikeni hetkeksi, ikäänkuin hänen mieleensä olisi juolahtanut uusi ajatus.

-- Oletko varma siitä, hän kysyi, -- että lapsi pantiin kouluun Pariisissa? Oletko varma, että hänet jätettiin Pariisiin?

-- Hyvä ystävä, vastasi Carrisford katkerasti, -- en ole mistään varma. En ole koskaan nähnyt äitiä enkä lasta. Ralph Crewe ja minä kiinnyimme toisiimme jo poikina, mutta kouluajan päätyttyä emme olleet tavanneet toisiamme ennen kuin Intiassa. Olin aivan haltioissani kaivosten suurenmoisista mahdollisuuksista. Hän innostui myös. Kaikki oli niin mahtavaa ja houkuttelevaa, että meiltä molemmilta meni pää ihan pyörälle. Kun tapasimme toisemme, me tuskin puhuimme muusta. Tiedän vain, että lapsi oli lähetetty jonnekin kouluun. En edes voi muistaa, miten minä sain tietää sen.

Hän alkoi tulla liikuttuneeksi. Niin kävi aina, kun hänen vielä heikkoja aivojansa häiritsivät menneisyyden tuskalliset muistot.

-- Mutta sinun oli syytä otaksua, että koulu oli Pariisissa?

-- Oli, kuului vastaus, -- sillä hänen äitinsä oli kotoisin Ranskasta, ja olin kuullut hänen toivoneen, että lapsi saisi kasvatuksensa Pariisissa. Tuntuihan todenmukaiselta, että hän olisi siellä.

-- Niin, se tuntuu hyvinkin luultavalta. Intialainen herra kumartui eteenpäin ja löi laihtuneen kätensä pöytään:

-- Carmichael, minun täytyy löytää se tyttö! Jos hän elää, niin hän on jossakin. Jos hän on ilman ystäviä ja rahaa, se on minun syyni. Kuinka voi päästä voimiinsa, kun täytyy ajatella tällaista? Äkillinen onnellinen käänne, joka tapahtui kaivoksien kannattavaisuudessa, on toteuttanut rohkeimmatkin unelmamme, ja Crewe paran lapsi kenties kerjää kaduilla!

-- Ei! Ei! Koeta rauhoittua. Lohduta itseäsi sillä tosiasialla, että tavatessasi hänet voit antaa hänelle suuret rikkaudet.

-- Miksi en voinut pysyä pystyssä silloin, kun kaikki näytti synkältä? Luulen, että olisin voinutkin, jollen olisi ollut vastuussa toisten rahoista yhtä paljon kuin omistani. Crewe-parka oli pannut yritykseen jok'ainoan pennyn, jonka hän omisti. Hän luotti minuun. Hän piti minusta. Ja kuoli siinä luulossa, että olin saattanut hänet perikatoon -- minä -- Tom Carrisford, joka pelasin krikettiä hänen kanssaan Etonissa. Minkälaiseksi roistoksi hän lienee luullutkaan minua!

-- Älä soimaa itseäsi noin katkerasti.

-- En minä soimaa itseäni sen vuoksi, että yrityksemme näytti menevän myttyyn -- soimaan itseäni siksi, että mieleni masentui. Livistin pakoon kuin keinottelija tai rosvo, sillä en voinut katsoa parasta ystävääni silmiin ja sanoa hänelle, että olin saattanut häviöön hänet ja hänen lapsensa.

Ison perheen hyväsydäminen isä laski lohduttaen kätensä hänen olalleen.

-- Sinä lähdit tiehesi, koska sieluntuskat olivat vaikuttaneet lamauttavasti aivoihisi. Sinä olit jo puoleksi hermosairas. Jollet olisi ollut sellaisessa tilassa, olisit pysynyt paikoillasi ja taistellut taistelun loppuun asti. Kaksi päivää lähtösi jälkeen olit sairaalassa, vuoteenomana, aivokuumeessa houraillen. Muistatko sen?

Carrisford nojasi otsaansa käsiinsä.

-- Hyvä Jumala! Niin, hän sanoi, minä tulin hulluksi pelosta ja kauhusta. En ollut nukkunut moneen viikkoon. Sinä yönä, jona hoipertelin ulos kodistani, tuntui koko ilma olevan täynnä kaikenlaista kaameaa, ja kaikki pilkkasi ja solvasi minua.

-- Siinä on jo selitystä tarpeeksi. Kuinka voisi mies, joka jo oli sairastumaisillaan aivokuumeeseen, toimia niinkuin terve!

-- Ja kun toinnuin siitä, Crewe parka oli jo kuollut ja haudattu. En voinut muistaa paljon mitään. En muistanut lasta moneen kuukauteen. Vielä silloinkin, kun aloin muistaa, että hän oli olemassa, kaikki oli ikään kuin sumun peitossa.

Hän vaikeni vieden käden otsalleen.

-- Vieläkin on kaikki sumun vallassa, hän jatkoi, -- kun koetan muistella jotain. Varmaankin olen jossakin yhteydessä kuullut Crewen puhuvan koulusta, jonne hänet lähetettiin. Etkö luule niin?

-- Kenties hän ei sentään ole sitä maininnut. Ethän sinä ole kuullut hänen oikeaa nimeänsäkään.

-- Hän oli antanut tytölle ihmeellisen hyväilynimen. Hän sanoi tätä "pikku emännäkseen". Onnettomat kaivokset saivat kaikki muut ajatukset häipymään päästämme. Jos hän on puhunut koulusta, olen unohtanut sen -- unohtanut. Enkä koskaan voi muistaa sitä.

-- No niin, no niin, rauhoitteli Carmichael. -- Kyllä me löydämme hänet. Etsitään yhä edelleen rouva Pascalin hyväntahtoisia venäläisiä. Hän näkyi aavistavan, että he asuivat Moskovassa.

-- Jos kykenisin matkustamaan, lähtisin mukaasi, mutta minusta ei ole muuhun kuin kääriytymään turkkiin ja tuijottamaan tuleen. Näin tässä istuessani olen näkevinäni Crewen iloiset nuorekkaat kasvot. Hän näyttää katselevan minua ja kyselevän jotakin. Joskus yöllä näen hänestä unta... ja aina hän seisoo edessäni kysyen minulta samaa asiaa. Voitko arvata, mitä hän kysyy, Carmichael?

Herra Carmichael vastasi hiljentäen ääntään:

-- En, en oikein.

-- Hän sanoo aina: "Tom, veliseni -- Tom, missä on 'pikku emäntäni'?" Hän tarttui Carmichaelin käteen ja piti lujasti siitä kiinni. -- Minun täytyy osata vastata hänelle -- minun täytyy! hän toisti. -- Auta minua löytämään hänet. Auta minua!

"KANSAN LAPSI"

Talvi oli hyvin ankara. Monta päivää oli satanut taukoamatta; oli koleaa, kadut olivat lokaiset ja ilma täynnä ilkeää, kylmää sumua. Kaikkialla oli likaa -- tahmeaa Lontoon likaa -- kaikkialla usvaa ja vihmasadetta.

Tietysti oli käytävä asioilla pitkän matkan päässä -- ainahan niitä oli! -- ja Saara lähetettiin ulos uudelleen ja yhä uudelleen, niin että hänen kuluneet vaatteensa olivat lopulta läpimärät. Vanhat pörröiset sulat hänen haalistuneessa hatussaan olivat lerpallaan ja entistä enemmän porhollaan, ja hänen linttaan poljetut kenkänsä olivat likomärät. Sen lisäksi hän oli jäänyt ilman päivällistä, neiti Minchin oli rangaissut häntä sillä tavalla.

Hän oli niin viluissaan ja nälissään ja riutuneen näköinen, että silloin tällöin joku hyväsydäminen ohikulkija katsahti häneen myötätuntoisesti säälien. Hän ei kuitenkaan huomannut sitä. Hän kiiruhti eteenpäin ja koetti ajatella jotakin muuta. Se olikin kovin tarpeen. Hän koetti kaikin voimin elää mielikuvituksessaan, mutta tällä kertaa se oli todella vaikeampaa kuin koskaan ennen. Jopa hän pari kertaa ajatteli, että kuvittelut saivat hänet tuntemaan itsensä vieläkin viluisemmaksi ja nälkäisemmäksi, eikä päinvastoin. Mutta kuitenkin hän koetti "kuvitella" herkeämättä, ja kun likainen vesi sirisi hänen kengissänsä ja tuuli oli riistää häneltä hänen ohkaisen nuttunsa, hän eteenpäin pyrkiessään jutteli itseksensä, vaikkei ääneen, ei edes liikuttamalla huuliansa.

-- Olisipa minulla nyt kuivat vaatteet! Ja olisipa minulla hyvät jalkineet ja pitkä, paksu viitta ja pehmoiset villasukat ja pieni sateensuoja. Ja sitten minä -- sitten minä löytäisin kuuden pennyn rahan -- joka ei olisi kenenkään oma, juuri leipurikaupan edustalta, jossa olisi kaupan lämpöisiä vehnäpyöryköitä. Ja jos minä löytäisin rahan, menisin kauppaan ja ostaisin kuusi lämpöisintä pyörykkää ja söisin ne kaikki, toisen toisensa perästä.

Joskus tapahtuu merkillisiä asioita tässä maailmassa.

Saaralle tapahtui tosiaankin jotakin kummallista. Juuri näin ajatellessaan hän kulki kadun poikki. Lokaa oli hirveästi. Hänen täytyi melkein kahlata. Hän kulki niin varovaisesti kuin osasi, mutta vaikeaa se oli. Ainoa, mitä hän saattoi tehdä, oli katsoa eteensä joka askeleella, ja katsoessaan alas juuri kun hän tuli katukäytävälle, hän näki loassa jotakin kiiltävää. Siinä oli todellakin hopearaha -- ohut lantti, jota monet jalat olivat polkeneet, mutta joka sentään vielä vähäsen kiilsi. Ei se ollut juuri kuuden pennyn raha, mutta kyllä neljän.

Heti sen jälkeen se oli hänen pienessä kylmässä sinisenpunaisessa kädessään.

-- Voi! Tämä on totta! hän läähätti. -- Tämä on totta!

Ja sitten hän katsoi suoraan myymälään, joka oli hänen edessään. Se oli leipurin myymälä, ja lihavahko, ystävällisen näköinen, punaposkinen nainen tyhjensi juuri peltiä, jolla oli ihania vehnäpyöryköitä, korkeita sileitä pyöryköitä, joissa oli korinttejakin.

Saaran päätä oikein pyörrytti hänen nähdessään vehnäpyörykät ja tuntiessaan ihanan leivänhajun, joka tunki ulos leipurin kellarikerroksen ikkunasta.

Hän tiesi, ettei hänen tarvinnut epäillä, mihin hän käyttäisi pienen rahasen.

-- Mutta minun täytyy kysyä leipurin rouvalta, onko hän kadottanut tämän rahan, hän tuumi hiukan vastahakoisesti itsekseen.

Niin hän kulki katukäytävän poikki ja nousi portaille. Samassa hän näki jotakin, joka sai hänet pysähtymään.

Siinä oli pieni olento, joka oli häntä itseään vielä kurjempi -- pieni raukka, joka ei ollut juuri kummempi kuin ryysykäärö, josta pistivät esiin paljaat, punaiset, likaiset jalat, joita hän turhaan koetti peittää liian lyhyillä ryysyillään. Vaaterepaleiden yläpuolella näkyi vanukkeinen tukka ja likaiset kasvot, joissa oli suuret syvälle painuneet nälkäiset silmät.

Samassa silmänräpäyksessä kun Saara näki ne, hän ymmärsi, että ne olivat nälkäisen silmät, ja hänen tuli äkkiä sääli lasta.

-- Tuo on kansan lapsi, hän tuumi itsekseen, ja hän on vielä nälkäisempi kuin minä.

"Kansan lapsi" tuijotti Saaraan ja väistyi vähän syrjään antaakseen tietä. Hän oli tottunut väistymään jokaisen tieltä. Hän tiesi, että niin pian kuin poliisi sattuisi näkemään hänet, tämä käskisi hänen "mennä eteenpäin".

Saara puristi kovemmin rahaansa ja hiukan epäiltyänsä kääntyi hänen puoleensa.

-- Onko sinun nälkä? hän kysyi. Lapsi väistyi repaleineen vielä vähän.

-- Että onko minun nälkä? hän sanoi käheällä äänellä. -- Nälkähän minun juuri onkin.

-- Etkö ole syönyt päivällistä? kysyi Saara.

-- En ole syönyt päivällistä -- vielä käheämmin ja yhä väistyen. -- Enkä aamiaista, enkä illallista, enkä yhtään mitään.

-- Kuinka pitkään aikaan? kysyi Saara.

-- En tiedä. En ole tänään saanut rahtuakaan mistään, vaikka olen kerjännyt kerjäämistäni.

Saara tunsi vielä kovempaa nälkää ja väsymystä katsellessaan häntä. Hänen aivoissaan liikkui kuitenkin merkillisiä ajatuksia, ja hän keskusteli itsekseen, vaikka olikin niin alakuloinen:

-- Olenko minä prinsessa? Kun heidät karkotettiin valtaistuimiltaan, kun he tulivat köyhiksi, he aina jakoivat omastaan, jos tuli joku vastaan, joka oli heitä itseään köyhempi.

-- Odota hetkinen, hän sanoi ääneen kerjäläistytölle. Saara meni myymälään. Siellä oli lämmin ja tuoksui hyvälle. Leipurin vaimo asetteli lämpimiä vehnäpyöryköitä ikkunalle.

-- Anteeksi, kysyi Saara, -- oletteko kadottanut hopearahan -- neljä pennyä?

Ja hän ojensi pienen rahan rouvalle.

Nainen katseli rahaa ja katseli Saaraa -- hänen totisia pieniä kasvojansa ja tahraantuneita, ennen hienoja vaatteitaan.

-- En, en suinkaan, hän vastasi. -- Oletko sinä löytänyt sen?

-- Olen, myönsi Saara. -- Tuolta katuloasta.

-- Pidä se sitten, sanoi nainen. -- Se on kenties ollut siinä jo viikkomääriä, ja Jumala tietää, kuka sen on kadottanut. Et sinä siitä koskaan saa selvää.

-- Tiedän sen, mutta ajattelin, että minun pitäisi kysyä teiltä.

-- Sitä ei monikaan olisi viitsinyt tehdä, virkkoi nainen näyttäen samalla hämmästyneeltä, huvittuneelta ja hyväntahtoiselta.

-- Tahdotko ostaa jotakin? hän lisäsi huomatessaan Saaran katselevan vehnäpyöryköitä.

-- Voisinko saada neljä vehnäpyörykkää. Noita, jotka maksavat pennyn kappale.

Nainen meni ikkunan luo ja pisti muutamia pussiin. Saara näki, että hän pani kuusi.

-- Anteeksi, mutta minä sanoin neljä, hän huomautti. -- Minulla on vain neljä pennyä.

-- Minä panen kaksi kaupanpäälliseksi, sanoi nainen ystävällisesti. -- Ajattelen, että voit joskus syödä ne. Eikö sinun ole nälkä?

Saaran silmät kostuivat.

-- On, hän vastasi, -- minun on hyvin nälkä, ja olen hyvin kiitollinen ystävällisyydestänne; ja hän aikoi juuri lisätä, että ulkona oli lapsi, jolla oli kovempi nälkä kuin hänellä, mutta samassa silmänräpäyksessä tuli kauppaan pari ostajaa, joilla näytti olevan kiire, minkä vuoksi hän ehti vain kiittää naista ja poistua.

Kerjäläistyttö istui yhä rappujen nurkkaan kyyristyneenä. Hän oli hirveän näköinen märissä, likaisissa ryysyissään. Hän tuijotti suoraan eteensä, hänen katseensa oli kärsivä ja tylsä. Saara näki hänen karhean tumman kätensä selkämyksellä pyyhkäisevän silmistään kyynelet, jotka väkisin tunkeutuivat esiin. Hän mutisi jotakin itseksensä.

Saara avasi pussinsa ja otti sieltä lämpimän vehnäpyörykän, joka jo oli vähän lämmittänyt hänen omia viluisia käsiänsä.

-- Kas tässä, hän sanoi laskiessaan pyörykän tyttöparan syliin, -- se on hyvä ja lämmin. Syö se, niin sinun ei ole niin nälkä.

Lapsi säpsähti ja tuijotti Saaraan ikäänkuin äkillinen onni olisi säikähdyttänyt häntä. Sitten hän tempasi leivän ja alkoi ahmia sitä.

-- Voi rakas! Voi rakas! kuuli Saara hänen kuiskaavan.

Saara otti vielä kolme pyörykkää ja antoi ne tytölle.

-- Hän on nälkäisempi kuin minä, toisteli Saara itseksensä. -- Hän näkee nälkää. Mutta hänen kätensä vapisi, kun hän otti esiin neljännen pyörykän. Minä en kärsi nälkää, hän ajatteli ottaen esiin viidennen.

Lontoon pieni, ahne, villi lapsi ahmi yhä leipäänsä, kun Saara lähti hänen luotaan. Hän söi liian ahneesti huomatakseen kiittää, vaikka häntä olisikin opetettu kohteliaisuuteen, mitä ei kuitenkaan oltu koskaan tehty.

Hän muistutti pientä villiä eläintä.

-- Hyvästi!

Kun Saara oli kulkenut kadun poikki, hän katsoi taakseen. Tytöllä oli vehnäpyörykkä kumpaisessakin kädessään, ja hän tuijotti hänen jälkeensä. Saara nyökäytti hänelle päätään, ja luotuaan uudelleen katseensa Saaraan -- merkillisen, ikävöivän katseensa -- kadun lapsi kumarsi vastaukseksi pörröistä päätään.

Samassa leipurin rouva katsahti ulos ikkunasta.

-- No enpä ole ennen nähnyt moista! hän huudahti.

-- Eikö tuo tyttöparka antanut vehnäsiänsä kerjäläistytölle! Eikä hän sitä tehnyt siksi, ettei itse olisi huolinut niitä. Ei suinkaan, sillä näyttipä hänellä itselläänkin olevan kova nälkä.

-- Tule sisään, hän sitten sanoi kerjäläistytölle pitäen ovea auki.

Lapsi nousi ja meni sisään. Hän pääsi lämpöiseen huoneeseen, joka oli täynnä leipiä! Se tuntui uskomattomalta. Tyttö ei tiennyt, mitä vielä tapahtuisi. Eikä hän siitä välittänytkään.

-- Lämmittele nyt siinä, virkkoi nainen osoittaen pienen myymälähuoneen uunissa räiskyvää tulta. -- Ja kuule -- kun sinun on vaikea saada leipää, voit tulla täältä sitä hakemaan. Minä tahdon antaa sinulle leipää tuon tytön vuoksi!

* * * * *

Oli jo pimeä, kun Saara ehti torille, jonka varrella täysihoitola oli. Kaikkialta taloista loistivat valot. Verhot olivat vielä ylhäällä siinä huoneessa, jossa hän melkein aina näki vilahdukselta ison perheen jäsenet. Tähän aikaan hän näki usein herran, jota hän nimitti herra Montmorencyksi, istuvan suuressa tuolissa lapsijoukon ympäröimänä. He juttelivat ja nauroivat ja kiipesivät hänen käsivarrelleen ja syliinsä ja nojasivat häneen.

Tänä iltana oli koko perhe hänen ympärillään, mutta hän ei istunut paikallaan. Päinvastoin näytti talossa olevan levotonta. Oli selvää, että joku heistä aikoi lähteä matkalle, ja tämä oli itse herra Montmorency.

Vaunut odottivat portin edessä, ja suuri matkalaukku oli kannettu ulos. Lapset hyppelivät ja juttelivat isänsä ympärillä. Kaunis kukoistava äiti seisoi hänen vieressään ja hän näytti tekevän viimeisiä kysymyksiä. Saara seisahtui hetkiseksi katsellakseen, kuinka isä suuteli ensin pienokaisia ja sitten suurempia.

-- Aikooko hän viipyä kauankin poissa, tuumaili Saara. -- Matkalaukku on aika suuri. Kylläpä he kaipaavat häntä. Minäkin kaipaan häntä, vaikkei hän edes tiedä olemassaolostani.

Kun portti avattiin, hän meni pois, mutta näki matkapukuisen Montmorencyn yhä vanhempien lastensa ympäröimänä tulevan ulos ja hänen taustanaan lämpöisen valaistun eteisen.

-- Onko Moskova ihan lumen peitossa? kysyi pikku Janet. -- Onko siellä kaikkialla jäätä?

-- Kyllä minä kirjoitan ja kerron kaikesta, sanoi isä nauraen. -- Mutta juoskaa sisään nyt. On kovin kosteaa tänä iltana. Minä jäisin mieluummin tänne teidän luoksenne kuin matkustaisin Moskovaan. Hyvää yötä! Hyvää yötä, pienokaiset! Jumala olkoon kanssanne! Ja hän juoksi portaita alas ja hyppäsi vaunuihin.

-- Jos tapaat sen pienen tytön, sano hänelle terveisiä meiltä! huusi Guy Clarence hypellen oven edessä matolla.

Sen jälkeen he menivät sisään ja sulkivat oven.

Saara kulki torin poikki neiti Minchinin keittiöportaille tuntien itsensä aika väsyneeksi ja heikoksi.

-- Kukahan se pieni tyttö on, hän ajatteli, -- se pieni tyttö, jota hän matkustaa etsimään?

Ja hän kiipesi portaita kantaa retustaen koria, joka hänestä tuntui sangen raskaalta, ison perheen isän ajaessa asemalle matkalla Moskovaan, josta hän toivoi löytävänsä kapteeni Crewen kadonneen pienen tyttären.

VIELÄKIN RAM DASS

Samana iltapäivänä, kun Saara oli ulkona, tapahtui ullakolla jotakin ihmeellistä.

Ikkuna avautui salaperäisellä tavalla. Tumma naama katseli huoneeseen; pian sen jälkeen näkyi toinen naama, ja molemmat tarkastelivat varovaisesti ja uteliaasti pientä komeroa. Katolla, ikkunan ulkopuolella, oli kaksi miestä, ja he yrittivät hiipiä sisään ikkunasta. Toinen oli Ram Dass, ja toinen, nuori mies, oli intialaisen herran sihteeri.

Ram Dass laskeutui ikkuna-aukosta niin helposti ja notkeasti, ettei syntynyt pienintäkään kolinaa.

Vaaleaverinen nuori sihteeri hyppäsi ikkunasta sisään yhtä hiljaa kuin Ram Dass ja huomasi samalla rotanreikään vilahtavan hännän.

-- Oliko se rotta? hän kysyi kuiskaten Ram Dassilta.

-- Rotta se oli, sahib, vastasi Ram Dass hiljaa. -- Seinissä on monta rotankoloa.

-- Hyi! huudahti nuori mies. -- Merkillistä, etteivät ne pelota lasta.

Ram Dass viittasi kädellään ja hymyili kunnioittavasti. Hän tunsi olevansa Saaran tuttava, vaikka hän vain kerran oli puhunut tytön kanssa.

-- Hän on kaikkien ystävä, sahib, selitti Ram Dass. -- Hän ei ole samanlainen kuin muut lapset. Minä hiivin monena yönä katolle katsomaan, miten hänen laitansa on. Tutkin häntä ikkunastani, kun hän ei tiedä minun olevan lähellä. Hän seisoo tuolla pöydällä ja katselee taivasta, ikään kuin se puhuisi hänelle. Varpuset tulevat hänen luokseen, kun hän kutsuu niitä. Rottaa hän on syöttänyt ja on yksinäisyydessään kesyttänyt sen. Talon orjaparka tulee lohduttamaan häntä. Eräs pieni tyttö käy salaa hänen luonaan; toinen, vanhempi tyttö jumaloi häntä. Tämän minä olen huomannut katolta. Koulun johtajatar, joka on ilkeä nainen, kohtelee häntä niin kuin paariaa, mutta hän käyttäytyy kuin lapsi, jonka suonissa on kuninkaallista verta!

-- Sinä näytät tietävän melko paljon hänestä, sanoi sihteeri.