Part 7

Saara oli alkanut kasvaa nopeasti, ja kun hänelle oli annettu ainoastaan hänen entisen vaatevarastonsa yksinkertaisimmat jäännökset, hän tiesi olevansa varsin merkillisen näköinen. Kaikki paremmat vaatteet oli otettu pois ja toisia hän sai käyttää niin kauan kuin ne vähänkin pysyivät koossa. Joskus, kun hän kulki myymälänikkunan ohi, jossa oli kuvastin, hän nauroi melkein ääneen nähdessään vilahdukselta kuvansa, mutta joskus hän punastui, puri huultaan ja kääntyi pois.

Kulkiessaan iltaisin talojen ohi, joiden ikkunanluukkuja ei vielä ollut suljettu ja joiden huoneistot olivat valaistut, hän pysähtyi katsomaan ikkunoista lämpöisiin huoneisiin.

Siten hän oli tutustunut moniin perheisiin, jotka asuivat saman torin varrella kuin neiti Minchin. Sitä perhettä, josta hän eniten piti, hän nimitti "isoksi perheeksi". Siihen kului kahdeksan lasta, iso, punaposkinen äiti ja iso, punaposkinen isä, sekä iso, punaposkinen äidinäiti, sitä paitsi koko joukko palvelijoita.

Saara oli kerrassaan ihastunut heihin ja antoi heille kirjoista saamiansa aika romanttisia nimiä. Milloin hän ei nimittänyt heitä isoksi perheeksi, hän sanoi heitä Montmorency-nimellä. Paksu, pullea kapalovauva, jolla oli pitsimyssy päässä, oli Ethelberta Beauchamp Montmorency; seuraavaksi pienin oli Violet Cholmondeley Montmorency; pikkuinen poika, jolla oli pyöreät jalat ja joka juuri oli alkanut kävellä, oli Sydney Cecil Vivian Montmorency, ja sitten tuli Lilian Evangeline Maud Marion, Rosalind Gladys, Guy Clarence, Veronica Eustacia ja Claude Harold Hector.

Eräänä iltana tapahtui jotain oikein hullunkurista, vaikkei se oikeastaan ollut sellaista.

Useat Montmorencyistä olivat luultavasti lähdössä lastenkutsuihin, ja juuri kun Saaran piti kulkea heidän porttinsa ohi, he olivat nousemassa odottaviin vaunuihin. Veronica Eustacia ja Rosalind Gladys valkoisissa pitsihameissa, joissa oli kaunis vyö, olivat juuri nousseet vaunuihin, ja viisivuotias Guy Clarence seurasi heitä. Poika oli kovin hauska. Hänellä oli punaiset posket ja siniset silmät, ja hänen pientä sievää päätään ympäröi kihara tukka. Saara unohti kokonaan korinsa ja kuluneet vaatteensa -- niin, hän unohti kaiken ja tahtoi hetkisen katsella poikaa. Sen vuoksi hän pysähtyi.

Oli joulun aika, ja suuri perhe oli kuullut monta kertomusta lapsista, jotka olivat köyhiä ja joilla ei ollut vanhempia, jotka olisivat voineet antaa heille joululahjoja -- lapsista, jotka olivat ohkaisissa ja huonoissa pukimissa. Kertomuksissa oli aina ystävällisiä ihmisiä, joskus hyväsydämisiä lapsia, jotka näkivät köyhät lapset ja antoivat heille rahaa tai muita lahjoja tahi veivät heidät kotiin ja tarjosivat heille hyvän päivällisen. Guy Clarence oli samana iltapäivänä aivan itkenyt liikutuksesta kuullessaan sellaisen kertomuksen, ja hän oli hartaasti toivonut tapaavansa köyhän tytön antaakseen hänelle kuuden pennyn rahan, jonka hän omisti ja jolla hän luuli voivansa muuttaa tytön koko elämän. Hän oli ihan varma siitä, että kuusi pennyä voisi hankkia tytölle hyvät olot.

Kun hän kulki punaisella matolla, joka oli pantu katukäytävälle portin ja vaunujen väliin, hänellä oli juuri tämä raha lyhkäisten housujensa taskussa. Ja juuri kun Rosalind Gladys nousi vaunuihin ja istuutui niiden pehmeille patjoille, Guy Clarence näki Saaran seisovan märällä katukivityksellä kuluneissa vaatteissaan vanha kori käsivarrellaan katsellen nälkäisin silmin häntä.

Hän luuli Saaran silmien näyttävän nälkäisiltä siksi, ettei hänellä kenties ollut pitkään aikaan ollut mitään syömistä. Hän ei tiennyt, että Saaran silmissä kuvastui halu päästä hänen kotinsa lämpöiseen, iloiseen elämään, josta hänen punaiset poskensa kertoivat, ja että Saaran olisi tehnyt mieli sulkea hänet syliinsä ja suudella häntä. Hän tiesi vain, että Saaralla oli suuret silmät, laihat kasvot ja hoikat sääret sekä huono kori käsivarrellaan ja kehnot vaatteet yllään. Siksi hän otti rahan taskustaan ja meni ystävällisesti hänen luokseen:

-- Katso tässä, pikku tyttö raukka! Tässä on kuuden pennyn raha. Tahdon antaa sen sinulle.

Saara säpsähti. Yhtäkkiä hän ymmärsi, että hän oli niiden köyhien lasten kaltainen, joiden hän oli parempina päivinään nähnyt seisovan katukäytävällä katsellen häntä, kun hän nousi vaunuistaan. Monta kertaa hän oli antanut näille lantin. Hän vuoroin punastui ja kalpeni ja luuli ensin, ettei hän voisi ottaa rahaa vastaan.

-- Ei! Ei! hän sanoi. -- Ei kiitoksia, en todellakaan voi ottaa sitä vastaan.

Hänen äänensä ei ollenkaan muistuttanut tavallisen katulapsen ääntä, ja hänen käytöksensä oli kuin hyvän kasvatuksen saaneen henkilön konsanaan, minkä vuoksi Veronica Eustacia (jonka oikea nimi oli Janet) ja Rosalind Gladys (oikeastaan Nora) kääntyivät kuuntelemaan.

Mutta Guy Clarence ei tahtonut, että hänen hyväntekeväisyytensä saisi näin nolon lopun. Hän pisti rahan tytön käteen.

-- Kyllä sinun täytyy se ottaa, köyhä tyttö! tyrkytti poika. -- Voit ostaa sillä jotakin syötävää. Siinä on kokonaista kuusi pennyä.

Poika näytti kiltiltä ja ystävälliseltä ja olisi varmaankin ollut pahoillaan, jollei Saara olisi huolinut rahaa. Sen vuoksi Saara ei voinut kieltäytyä. Hän ei saanut olla ylpeä, se olisi ollut julmaa; siksi hän voitti ylpeytensä, mutta hänen poskensa hehkuivat.

-- Kiitoksia, hän sopersi, -- sinä olet oikein kiltti ja herttainen poika.

Kun poika iloisena kiipesi vaunuihinsa, Saara lähti tiehensä koettaen hymyillä, vaikka hänen rintaansa ahdisti ja hänen silmissään kiilsivät kyyneleet. Hän oli tiennyt olevansa merkillisen näköinen, mutta tähän asti hän ei ollut tiennyt, että häntä voisi luulla kerjäläiseksi.

"Ison perheen" vaunujen vieriessä pois lapset juttelivat innokkaasti keskenään.

-- Voi, Donald (se oli Guy Clarencen nimi), huudahti Janet levottomana. -- Miksi sinä annoit rahasi tuolle pienelle tytölle? Olen varma siitä, ettei hän ollut kerjäläinen.

-- Hän ei puhunut niin kuin kerjäläinen, puuttui Nora puheeseen. -- Eikä hän kerjäläiseltä näyttänytkään.

-- Eikä hän myöskään kerjännyt. Pelkäsin niin, että hän suuttuisi sinuun. Katsos, ihmiset suuttuvat, jos heitä luullaan kerjäläisiksi, jolleivät he ole sellaisia.

-- Ei hän suuttunut, sanoi Donald hiukan epävarmalla äänellä, mutta rauhallisena. -- Hän nauroi vähän ja sanoi, että minä olin oikein kiltti ja herttainen pieni poika.

Ja niin minä olinkin, hän lisäsi varmaa varmemmin. Annoinhan hänelle kuusi pennyä. Janet ja Nora katselivat toisiinsa.

-- Ei kerjäläinen koskaan olisi sanonut niin kuin tämä, päätteli Janet. -- Hän olisi sanonut: "Paljon kiitoksia, nuori herra" -- "kiitos, hyvä herra" ja olisi luultavasti niiannut syvään.

Saara ei tiennyt mitään tästä keskustelusta, mutta siitä päivästä "iso perhe" ajatteli häntä yhtä paljon kuin hän perhettä. Monta silmäparia oli ikkunassa, kun hän kulki ohi, ja usein hänestä puhuttiin takkavalkean ääressä.

-- Hän on jonkinlaisena palvelijana täysihoitolassa, selitti Janet. Luulen, ettei hänellä ole sukulaisia. Luulen, että hän on orpo. Mutta kerjäläinen hän ei ole, vaikka hänellä onkin kuluneet vaatteet.

Ja sitten hän sai nimen: "Pikku tyttö, joka ei ole kerjäläinen", mikä tietysti oli pitkänlainen nimi ja kuului kummalliselta, varsinkin kun nuoremmat lapset lausuivat sen nopeasti.

Saaran onnistui porata reikä saamaansa kuuden pennyn rahaan, ja hän pujotti hienon nauhan sen läpi ja kiersi sitten nauhan kaulaansa. Hänen kiintymyksensä isoon perheeseen lisääntyi -- niin kuin myös hänen kiintymyksensä kaikkeen, jota hän saattoi rakastaa. Hän piti yhä enemmän Beckystä ja odotti ikävöiden niitä kahta aamua viikossa, jolloin hän sai mennä kouluhuoneeseen opettamaan ranskaa pienille lapsille. Hänen pienet oppilaansa pitivät hänestä ja koettivat kilvan päästä hänen viereensä seisomaan ja pistää pienen kätensä hänen käteensä. Hänen nälkäinen sydämensä tunsi, että he turvautuivat häneen, ja se teki hänelle hyvää.

Varpusten kanssa hän tuli oikein hyväksi ystäväksi. Kun hän nousi huoneensa pöydälle, kumartui ulos ikkunasta ja piipitti, kuului heti vastaukseksi siipien suhinaa ja viserrystä, ja pieni joukko likaisia kaupungin lintuja lensi katolle juttelemaan hänen kanssaan ja syömään muruja, joita hän niille jakeli.

Talvi-iltoina, kun hän tuli upi-uupuneena, viluisena ja nälkäisenä huoneeseensa, hän tunsi selvimmin itsensä onnettomaksi ja hylätyksi.

Hän oli kovin toivonut, että joku vuokraisi asumattoman naapuritalon. Sen ullakkohuoneen ikkuna oli aivan lähellä hänen omaansa, ja hänestä olisi ollut hyvin hauska nähdä se jonakin päivänä valaistuna, ja hauskaa olisi ollut myös, jos jonkun pää ja hartiat olisivat kurottautuneet ulos nelikulmaisesta aukosta.

-- Jos sieltä näkyisi miellyttävä pää, hänen oli tapana ajatella, -- minä sanoisin: "Hyvää päivää", ja kaikenlaistahan voisi tapahtua. Mutta tietysti ei ole luultavaa, että sinne tulisi asumaan muita kuin joku palvelijoista.

Kerran aamulla, kun hän käytyään maustekaupassa, teurastajalla ja leipurissa kääntyi torin kulmasta kotiin, hän näki ilokseen huonekaluvaunut, jotka olivat hänen poissa ollessaan pysähtyneet naapuritalon eteen. Portit olivat auki, ja miehet kulkivat paitahihasillaan edestakaisin kantaen taloon raskaita laatikoita ja huonekaluja.

-- Talo on vuokrattu! hän tuumi itsekseen. -- Se on todellakin vuokrattu. Voi, toivoisin niin, että ullakon ikkunasta kurkistaisi hyvä pää.

Huonekaluvaunut kulkivat edestakaisin pitkin päivää. Monta kertaa Saara näki, kuinka tavaroita kannettiin sisään. Ja hän oli nähtävästi oikeassa arvatessaan, että taloon muutti rikkaita ihmisiä. Huonekalut olivat kallisarvoisia ja kauniita, ja suuri osa niistä oli peräisin itämailta. Sinne tuotiin ihmeellisiä mattoja, verhoja ja koriste-esineitä, paljon tauluja ja kirjoja, niin että olisi saanut kokonaisen kirjastohuoneen täyteen. Muiden muassa oli siellä myös erinomainen Budhan kuva kauniissa kehyksessä.

-- Joku perheestä on varmaankin käynyt Intiassa, ajatteli Saara. -- He ovat tottuneet intialaisiin tavaroihin ja pitävät niistä. Olen niin iloinen. Minusta rupeaa varmaan tuntumaan, että he ovat minun ystäviäni, vaikkei ullakonaukosta kurkistaisikaan minkään valtakunnan päätä.

Illalla, kun päivän työt oli tehty, tuli Becky tervehtimään vankilatoveriaan ja kertomaan hänelle uutisia.

-- Naapuritaloon muuttaa intialainen herra, hän kertoi. -- En tiedä, onko hän musta, mutta intialainen hän on. Hän on hyvin rikas ja sairas, ja se herra, jolla on iso perhe, on hänen neuvonantajansa. Hänellä on ollut paljon huolia, siksi hän on tullut sairaaksi ja vähän omituiseksi. Hän palvelee epäjumalia, neiti! Hän on pakana ja kumartaa puita ja kiviä. Minä näin, kuinka taloon kannettiin epäjumala. Hänelle pitäisi lähettää kirkollinen lehti. Pennyllähän sellaisen voi saada.

Saara naurahti.

-- En luule, että hän palvelee sitä epäjumalaa. Muutamista ne ovat muuten hauskoja, joten he katselevat niitä mielellään. Minunkin isälläni oli sellainen kuva, mutta ei hän sitä palvellut.

-- Minulla ei ole koskaan ollut pakanoita naapurina, Becky toimitti. -- Tahtoisin nähdä, kuinka he oikein ovat ja elävät.

Kului monta viikkoa, ennen kuin hän voi tyydyttää uteliaisuutensa. Silloin kävi ilmi, ettei uudella vuokralaisella ollut vaimoa eikä lapsia. Hän oli aivan yksinäinen, perheetön mies, ja oli selvää, että hänen terveytensä oli murtunut ja että hän oli onneton.

Kerran vaunut seisahtuivat talon eteen. Palvelija hyppäsi kuskinpenkiltä avaamaan vaunun ovea. Sieltä tuli ensimmäisenä "ison perheen" isä, ja häntä seurasi virkapukuinen sairaanhoitaja. Samassa tuli talosta kaksi palvelijaa isäntäänsä vastaan, ja sairaanhoitajan kanssa he auttoivat hänet ulos vaunuista. Hän oli sairaan ja surullisen näköinen, äärettömän laiha ja kääriytynyt turkkeihin. Hänet kannettiin portaita ylös, ja ison perheen isä kulki hänen vieressään levottoman näköisenä. Heti sen jälkeen ilmestyivät talon eteen lääkärin vaunut, ja lääkäri meni sisään -- tietenkin katsomaan sairasta herraa.

RAM DASS

Joskus näkyi torinkin luota kauniita auringonlaskuja. Niitä voi nähdä savupiippujen lomitse ja kattojen yläpuolelta. Keittiön ikkunoihin ei niitä ollenkaan näkynyt, mutta olipa paikka, jonne ne näkyivät kaikessa komeudessaan: punaisia ja kullalle hohtavia pilviä lännessä, häikäisevän valoreunaisia rusopilviä tai pieniä ruusunvärisiä hattaroita, jotka liidellessään sinitaivaalla muistuttivat lentävää kyyhkysparvea. Se paikka, josta voi kaikkea tätä katsella ja jossa samalla voi hengittää puhtaampaa ilmaa, oli tietysti ullakkohuone.

Kun tori yhtäkkiä alkoi hehkua lumoavassa hohteessa näyttäen ihmeelliseltä nokisista puistaan ja pystyaidoistaan huolimatta, tiesi Saara, että pilvissä tapahtui jotakin. Jos silloin oli mahdollista lähteä keittiöstä tarvitsematta pelätä, että häntä kaivattaisiin tai huudettaisiin takaisin, hän hiipi aina pois, juoksi rappusia huoneeseensa, kiipesi vanhalle pöydälle ja kurottautui ulos ikkunasta niin kauas kuin mahdollista. Kun hän oli päässyt niin pitkälle, hän hengitti aina syvään katsellen ympärilleen. Hänestä tuntui, että taivas ja koko maailma olivat olemassa ikään kuin häntä varten.

Toisista ullakonikkunoista ei kukaan koskaan katsellut ulos. Tavallisesti ne olivat kiinni, mutta silloinkin, kun ne olivat auki tuuletettaessa, ei näkynyt ketään niiden läheisyydessä. Ikkunassa Saaran oli tapana katsella sinitaivasta, joka näytti olevan niin ystävällinen ja lähellä, aivan kuin kaunis holvikatto. Hän katseli läntistä taivaanrantaa, jossa tapahtui ilmeellisiä asioita: pilviä, jotka haihtuivat tai kiitivät eteenpäin tai pysähtyivät muuttaakseen väriä ruusunpunaisesta karmosiininpunaiseksi, lumivalkoiseksi, tulipunaiseksi tai vaalean siniharmaaksi.

Sellainen auringonlasku oli muutamia päiviä sen jälkeen, kun intialainen herra oli muuttanut uuteen kotiinsa. Kun kaikeksi onneksi iltapäivän työt keittiössä olivat lopussa eikä kukaan ollut käskenyt Saaraa tekemään mitään eikä menemään minnekään, hänen oli tavallista helpompi päästä pakoon ullakolle.

Hän kiipesi pöydälle, seisoi ja katseli ympärilleen. Oli ihmeellinen hetki. Kultainen meri peitti taivaan lännessä aivan kuin loistava nousuveden aalto olisi tulvinut yli maailman. Suuri ja laaja keltainen valo levisi ilmaan, ja linnut, jotka lentelivät kattojen yllä, näyttivät aivan mustilta sitä vasten.

-- Tämä on suurenmoinen auringonlasku, tuumi Saara mieli heltyneenä itsekseen. -- Minua melkein pelottaa, aivan kuin tapahtuisi jotakin outoa.

Yhtäkkiä Saara käänsi päätänsä, sillä hän kuuli merkillisen äänen muutaman kyynärän päästä; oli aivan kuin joku olisi nauranut lyhyesti ja kimakasti. Ääni tuli viereisen kopin ikkunasta. Joku katseli auringonlaskua niin kuin hänkin.

Ikkunasta näkyi pää ja osa ihmisen ruumista, mutta ne eivät olleet pienen tytön eikä sisäkön, vaan synnynnäisen Intian asukkaan outo, valkoisiin puettu vartalo ja pää, johon oli kiedottu valkoinen turbaani.

-- Se on intialainen palvelija, arvasi Saara heti, ja naurun oli päästänyt pieni marakatti, jota mies piteli sylissään aivan kuin hän olisi ollut siihen kiintynyt. Marakatti painautui lörpötellen hänen rintaansa vasten.

Kun Saara katsoi sinnepäin, mieskin katsoi häneen. Saaran ensimmäinen vaikutelma oli, että mies oli surullinen ja että hän ikävöi kotiansa. Varmaankin hän oli tullut katsomaan aurinkoa, koska hän harvoin näki sen Englannissa ollessaan ja kaipasi sitä. Saara katseli miestä ja hymyili sitten hänelle. Hän oli oppinut ymmärtämään, että hymyilystä voi olla lohdutusta, vaikkakin hymyilijä olisi vieras. Hänen hymyilynsä nähtävästi huvitti miestä.

Miehen ilme muuttui, ja kun hän hymyili takaisin, tulivat hänen hampaansa näkyviin, ja ne olivat niin kiiltävän valkoiset, että ne ikään kuin valaisivat hänen tummat kasvonsa. Saaran ystävälliset silmät tekivät aina hyvää, kun ihmiset olivat väsyksissä tai surullisia.

Luultavasti silloin kun mies tervehti Saaraa, marakatti pääsi häneltä irti. Se oli juonikas eläin, aina valmis kepposiin. Se loikkasi peltikatolle, juoksi lörpötellen kattoa myöten Saaran luo, hyppäsi hänen olkapäälleen ja siitä hänen huoneeseensa. Se nauratti ja huvitti Saaraa, mutta hän tiesi, että se oli saatava takaisin isäntänsä luo -- lieneekö hindu sitten ollut sen isäntä. Hän tuumaili, voisiko hän saada sen kiinni vai olisiko se juonikas eikä antautuisi hänen käsiinsä, vaan karkaisi vielä pitkin kattoa ja joutuisi kadoksiin. Eihän se mitenkään kävisi laatuun. Kenties se olikin intialaisen herran oma, ja kenties herraraukka oli siihen kiintynyt.

Hindu vastasi oikealla sanatulvalla. Hän oli missee Sahibin palvelija. Marakatti oli kiltti eläin eikä purrut, mutta valitettavasti sitä oli vaikea saada kiinni. Se saattoi paeta paikasta toiseen salaman nopeasti. Se oli tottelematon, mutta ei häijy. Ram Dass tunsi sen kuin oman lapsensa, ja joskus se totteli Ram Dassia, mutta ei aina. Jos missee Sahib sallisi, niin hän tulisi kattoa pitkin ja ikkunan kautta Saaran huoneeseen ottamaan kiinni tottelemattoman pienen elukan. Mutta hän pelkäsi, että Saara pitäisi häntä liian rohkeana eikä antaisi hänen tulla. Mutta Saara antoi hänelle heti luvan.

-- Voitteko te tulla tänne? hän kysyi.

-- Voin tulla hetkiseksi, vastasi hindu.

-- Tulkaa sitten. Marakatti hyppii huoneen toiselta puolelta toiselle, ikään kuin se pelkäisi.

Ram Dass kiipesi ulos ikkunastaan ja kulki Saaran ikkunan luo niin varmasti ja kevyesti kuin hän olisi tottunut aina katolla kävelemään. Hän pujahti sisään ikkunasta ja hyppäsi alas aivan äänettömästi. Sitten hän kääntyi Saaran puoleen ja tervehti häntä uudelleen. Marakatti näki hänet ja päästi pienen kirkaisun. Varmuuden vuoksi Ram Dass heti sulki ikkunan ja alkoi sitten ajonsa. Sitä ei kestänyt kauan. Marakatti pitensi sitä muutamia minuutteja nähtävästi ainoastaan huvin vuoksi, mutta hyppäsi pian lörpötellen Ram Dassin olkapäälle, istuutui siihen ja piti kiinni hänen kaulastaan pienellä laihalla käsivarrellaan.

Ram Dass kiitti Saaraa nöyrästi. Saara oli nähnyt, että Ram Dass oli alkuasukkaille ominaisella nopeudella huomannut huoneen tyhjyyden ja kehnouden, mutta hän ei ollut näkevinään mitään, vaan puhutteli Saaraa kuin pientä rajahin tytärtä. Hän uskalsi viipyä vain hetken saatuaan marakatin, mutta tämän hetken hän käytti ilmaistakseen vielä kohteliaasti syvää kiitollisuutta Saaran hyväntahtoisuuden vuoksi.

Kun Ram Dass oli mennyt, Saara seisoi keskellä huonetta ja mietti kaikenlaisia asioita, jotka olivat juolahtaneet hänen mieleensä, kun hän näki Ram Dassin. Hänen pukunsa ja syvästi kunnioittava tapansa palauttivat Saaran mieleen monta vanhaa muistoa. Oli kummallista ajatella, että hän -- asiatyttö, jota keittäjä tunti sitten oli parjannut niin pahasti -- oli vielä muutama vuosi sitten ollut ihmisten ympäröimänä, jotka kaikki kohtelivat häntä niin kuin Ram Dass oli häntä kohdellut, jotka tervehtivät häntä, kun hän kulki ohi, joiden otsa melkein koski maahan, kun hän puhutteli heitä, ja jotka olivat hänen palvelijoitansa ja orjiansa. Se oli kuin unennäköä. Kaikki oli mennyttä eikä koskaan voinut uudistua.

Tuntui varmalta, että muutosta ei mitenkään voinut tapahtua. Hän tiesi, minkälaiseksi neiti Minchin oli ajatellut hänen tulevaisuutensa. Niin kauan kuin hän oli liian nuori tavalliseksi opettajaksi, käytettäisiin häntä asiatyttönä ja palvelijattarena, mutta siitä huolimatta hänen täytyisi sekä muistaa se, minkä oli lukenut, että jollakin salaperäisellä tavalla oppia lisää. Useimmat illat hänen piti käyttää lukemiseen ja epämääräisten väliaikojen perästä häntä kuulusteltiin. Hän tiesi hyvin saavansa ankarat nuhteet, jollei hän ollut edistynyt niin kuin odotettiin. Kun hän tulisi vanhemmaksi, saisi hän ylenmäärin aherrella kouluhuoneessa, niin kuin hän nyt sai uurastaa eri paikoissa talossa. Olisihan heidän pakko antaa hänelle siistimpiä vaatteita, mutta varmaankin ne olisivat rumia ja huonoja, niin että hän näyttäisi palvelijattarelta.

Tämmöiseltä hänen tulevaisuutensa näytti ja hän seisoi monta minuuttia miettien sitä.

Mutta sitten hänen mieleensä tuli ajatus, joka sai hänen poskensa punoittamaan ja silmänsä säteilemään... Hän oikaisi pienen laihan ruumiinsa ja kohotti päätään. -- Mitä tahansa tapahtuneekin, on sentään jotain, jota ei voi muuttaa. Vaikka olenkin repaleinen ja ryysyinen, voin kuitenkin sisimmässäni olla prinsessa. Helppo olisi olla prinsessa, jos olisin puettu kultavaatteisiin, mutta kunniakkaampaa on olla prinsessa, kun ei kukaan sitä näe, niin kuin Maria Antoinette, kun hän menetettyään kruununsa oli vankilassa mustassa puvussa ja harmaahapsisena, kun roskaväki loukkasi häntä sanoen häntä Capet'n-leskeksi. Paljon ylevämpi kuningatar hän oli silloin kuin ollessaan iloinen ja kaiken ollessa suurenmoista. Minä pidän hänestä eniten semmoisena. Ulvova roskaväki ei saanut häntä säikähtämään.

Tämä ei ollut mikään uusi ajatus. Se oli lohduttanut häntä monena katkerana päivänä, ja hänen kasvoissaan oli silloin ollut ilme, jota neiti Minchin ei voinut ymmärtää ja joka kovasti harmitti arvoisaa neitiä, sillä lapsi näytti elävän elämää, joka korotti hänet muun maailman yläpuolelle. Tuntui melkein siltä kuin hän ei olisi kuullut raakoja ja häijyjä sanoja, joita hänelle sanottiin, tai jos hän ne kuuli, ei olisi välittänyt niistä. Joskus neiti Minchin saattoi kesken tuiman, käskevän puheensa huomata lapsen katseen kohdistuneen häneen itseensä ja siinä jonkinlaisen hymyilevän, ylpeän ilmeen. Hän ei voinut aavistaakaan, että Saara silloin mietti itsekseen:

-- Sinä et tiedä, että sanot kaiken tämän prinsessalle ja että minä voisin, jos tahtoisin, viitata riistämään hengen sinulta. Armahdan sinut, koska minä olen prinsessa ja sinä yksinkertainen, epäystävällinen, halpamainen vanha olento, raukka, joka ei ymmärrä parempaa.

Tämä tavallisesti huvitti häntä ja kiinnosti häntä enemmän kuin mikään muu, ja tämä hänen ihmeellinen haaveilunsa toi hänelle lohdutusta. Kun hän haaveili näin, hän ei voinut olla raaka ja epäkohtelias niille, jotka olivat raakoja ja epäkohteliaita hänelle.

-- Prinsessan täytyy olla kohtelias, hän tuumi itsekseen.

Ja kun palvelijat -- jäljitellen emäntäänsä -- olivat röyhkeitä ja komensivat häntä juoksemaan kaikenlaisille asioille, hän piti päänsä pystyssä ja vastasi heille kohteliaasti, mikä usein sai heidät ihmetellen tuijottamaan häneen.

SEINÄN TOISELLA PUOLEN

Kun asuu rivitalossa, on mielenkiintoista ajatella, mitä mahtanee tapahtua ja mitä puhuttaneen toisella puolen sen huoneen seinää, jossa itse asuu. Saara mietti huvikseen, mitä mahtoi tapahtua toisella puolen sitä seinää, joka erotti täysihoitolan intialaisen herran talosta. Hän tiesi, että kouluhuone oli intialaisen herran työhuoneen vieressä, ja toivoi, että seinä olisi niin paksu, ettei melu, joka joskus vallitsi oppituntien loputtua, häiritsisi häntä.

-- Minä alan oikein pitää hänestä, hän sanoi Ermengardelle. -- En tahtoisi, että hän häiriytyisi. Olen ottanut hänet ystäväkseni. Voi pitää ihmisiä ystävinään, vaikkei koskaan puhu heidän kanssaan. Voi kiinnittää huomionsa heihin, ajatella heitä ja olla heidän puolestaan huolissaan, kunnes he melkein tuntuvat sukulaisilta.

-- Minulla ei ole monta sukulaista, sanoi Ermengarde miettiväisesti, -- ja olen siitä iloinen. En pidä niistä, joita minulla on. Molemmat tätini sanovat aina: "Varjelkoon, Ermengarde, miten lihava sinä olet! Sinun ei pidä syödä niin paljon makeisia!" Ja setä kysyy minulta aina: "Milloin Edvard kolmas nousi valtaistuimelle?" tai muuta sen tapaista.

Saara nauroi:

-- Ihmiset, joille ei koskaan puhu mitään, eivät voi tehdä sellaisia kysymyksiä, ja olen varma, ettei intialainen herra tekisi sellaisia, vaikka tuntisinkin hänet oikein hyvin. Minä pidän hänestä.