Part 6

Kun Saara taas rupesi tajuamaan elämää ympärillään, hän huomasi unohtaneensa kokonaan Ermengarden olemassaolon. He olivat aina olleet ystäviä, vaikka Saara oli mielestään useampia vuosia vanhempi. Ei voinut kieltää, että Ermengarde oli yhtä typerä kuin Saaraan kiintynyt. Hän turvautui Saaraan yksinkertaisena ja avuttomana; hän tuli läksyineen Saaran luo saadakseen apua, hän kuunteli jokaista hänen sanaansa ja aneli alituisesti, että Saara kertoisi satuja. Mutta hänellä ei itsellään ollut mitään mielenkiintoista kerrottavaa ja hän inhosi kirjoja sanomattomasti. Oikeastaan hän ei ollut sellainen, joita surun valtaamana muistetaan, joten Saara unohti hänet.

Vielä helpompi oli unohtaa hänet sen vuoksi, että hän oli matkustanut kotiinsa muutamiksi viikoiksi. Kun hän tuli takaisin, hän ei nähnyt Saaraa pariin viikkoon, ja kun hän tapasi tämän ensimmäisen kerran, Saara tuli häntä vastaan käytävässä syli täynnä vaatteita, jotka hänen piti viedä korjattavaksi. Saara itse oli jo saanut oppia korjaamaan niitä. Hän oli kalpea ja muuttunut ja pukeutuneena kummalliseen, pieneksi käyneeseen pukuun.

Ermengarde oli liian typerä suoriutuakseen kunnialla sellaisesta tilanteesta. Hän ei voinut keksiä mitään sanottavaa. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut, mutta ei koskaan ollut voinut kuvitella Saaraa tuon näköiseksi -- hänhän oli niin kummallinen ja köyhä, melkein kuin palvelustyttö. Hän tunsi itsensä aivan onnettomaksi eikä voinut muuta kuin naurahtaa lyhyesti ja huudahtaa ajattelemattomasti tarkoittamatta mitään:

-- Kas Saara! Sinäkö se olet?

-- Niin olen, sanoi Saara punastuen.

Hän piti vaatekantamusta sylissään tukien sitä leuallaan. Hänen rehellisessä katseessaan oli jotakin, mikä sai Ermengarden vielä enemmän hämilleen. Hänestä tuntui, että Saarasta oli tullut aivan toinen tyttö ja ettei hän ollut koskaan ennen tuntenut häntä. Kenties tämä oli niin muuttunut siksi, että hän yhtäkkiä oli tullut köyhäksi ja että hänen täytyi korjata vaatteita ja tehdä työtä niin kuin Becky.

-- Voi! hän änkytti. -- Kuinka -- kuinka sinä jaksat?

-- En tiedä, vastasi Saara. -- Entä sinä itse?

-- Minä olen -- minä voin aivan hyvin, sanoi Ermengarde ujostellen. Sen jälkeen hän koetti sanoa jotakin soveliaampaa. -- O -- oletko sinä -- hyvin onneton? hän kysyi kiireesti.

Silloin Saara ymmärsi Ermengardea väärin. Hänen sydänparkansa oli aivan pakahtua, ja hän ajatteli, että kun joku on noin typerä, niin on paras poistua hänen luotaan.

-- Mitä luulet? hän vastasi tiukasti. -- Luuletko, että olen hyvin onnellinen?

Ja hän lähti tiehensä puhumatta muuta.

Vähitellen Saara huomasi, että hän surunsa vuoksi oli unohtanut, että Ermengarde raukka aina oli kömpelö, ja kuta enemmän hän tarkoitti hyvää sitä typerämpi hän oli.

-- Hän on samanlainen kuin muutkin, oli Saara ajatellut. -- Hän ei tahdo puhua minun kanssani. Hän tietää, ettei kukaan enää puhuttele minua.

Ja siten oli monta viikkoa aivan kuin juopa heidän välillään. Jos he joskus sattumalta tapasivat toisensa, Saara katsoi syrjään. Ja Ermengarde jäykistyi ja meni yhä nolommaksi eikä voinut puhua. Joskus he ohimennen nyökkäsivät toisilleen, mutta joskus he eivät edes tervehtineet.

-- Jollei hän mielellään puhu minun kanssani, ajatteli Saara, minun on paras väistyä hänen tieltään. Neiti Minchin tekee sen minulle helpoksi.

Neiti Minchin teki sen niin helpoksi, että he pian eivät ollenkaan nähneet toisiaan. Pian ruvettiin huomaamaan, että Ermengarde oli entistä typerämpi ja että hän näytti toivottomalta ja onnettomalta. Hänen oli tapana kyyristyä penkille ikkunakomeroon ja äänetönnä tuijottaa ikkunasta ulos. Kerran Jessie ohi kulkiessaan tarkasteli Ermengardea uteliaasti.

-- Mitä sinä itket, Ermengarde? hän kysyi.

-- En minä itke, vastasi Ermengarde hiljaa epävarmalla äänellä.

-- Kyllä sinä itket, väitti Jessie. -- Nenääsi pitkin vieri juuri suuri kyynel.

-- Entä sitten? Olen pahoilla mielin, eikä kenenkään tarvitse siitä välittää.

Hän käänsi Jessielle selkänsä, otti nenäliinansa ja kätki kasvonsa siihen.

Samana iltana Saara meni tavallista myöhemmin ullakkokoppiinsa. Häntä oli pidetty työssä yli sen ajan, jolloin oppilaat panivat maata, ja sitten hän oli mennyt kouluhuoneeseen lukemaan. Kun hän kiipesi portaita huoneeseensa, hän ihmeekseen näki oven raosta valoa.

-- Eiväthän siellä tavallisesti käy muut kuin minä, mutta joku on sytyttänyt kynttilän.

Joku oli todellakin sytyttänyt kynttilän, eikä se palanut siinä kynttilänjalassa, jonka Saara oli saanut keittiöstä käytettäväkseen, vaan sellaisessa kynttilänjalassa, joka kuului alakerran makuuhuoneisiin. Ja rikkinäisellä jakkaralla istui joku, jolla oli yllä ryppyinen yöpaita ja punainen liina. Se oli Ermengarde.

-- Ermengarde! huudahti Saara. Hän ällistyi niin, että miltei pelkäsi. -- Sinulle tulee tästä ikävyyksiä.

Ermengarde nousi horjuen jakkaralta. Hän laahusti yli lattian liian isoissa tohveleissaan. Hänen silmänsä ja nenänsä olivat punaiset itkusta.

-- Tiedän, että tulee ikävyyksiä -- jos tämä tulee ilmi, hän myönsi. -- Mutta en välitä siitä -- en välitä siitä hituistakaan. Voi, Saara, ole kiltti ja puhu minulle. Mitä sinä ajattelet? Miksi et enää pidä minusta?

Saara tunsi jotakin kohoavan kurkkuunsa kuullessaan Ermengarden äänen. Tämä puhui niin yksinkertaisesti ja liikuttavasti aivan kuin entinen Ermengarde, joka oli pyytänyt, että he olisivat "parhaita ystäviä". Tuntui siltä, että hän ei ollut tarkoittanut sitä, mitä oli näyttänyt tarkoittavan viime viikkoina.

-- Minä pidän sinusta, vastasi Saara. -- Mutta ajattelin -- sillä kaikkihan on nyt toisin. Minä luulin, että sinäkin olit muuttunut.

Ermengarde avasi itkettyneet silmänsä.

-- Sinähän olit muuttunut! hän huudahti. -- Sinä et tahtonut puhua minulle. En tiennyt, mitä minun piti tehdä. Sinä olit aivan toisenlainen, kun minä tulin takaisin.

Saara mietti hetkisen. Hän huomasi erehtyneensä.

-- Minä olen muuttunut, vaikken sillä tavalla kuin sinä luulet. Neiti Minchin ei tahdo, että minä puhun tyttöjen kanssa. Useimmat heistä eivät liioin tahdo puhua minun kanssani. Ajattelin, että sinä kenties et myöskään tahtoisi. Ja sen vuoksi koetin väistää sinua.

-- Voi Saara! Ermengarde melkein vaikeroi epätoivoissaan. He katsoivat vielä kerran toisiinsa ja juoksivat toistensa syliin, ja Saaran pieni musta pää nojasi muutaman minuutin punaisen liinan peittämää olkapäätä vasten. Ermengarde katseli ihastuksissaan noita merkillisiä, suurisilmäisiä kasvoja.

-- En voinut kestää kauemmin, hän toimitti. -- Luulen, että sinä voit elää ilman minua, Saara, mutta minä en voinut elää ilman sinua. Minä olin melkein kuin kuollut. Ja tänä iltana, kun makasin itkien peitteen alla, päätin yhtäkkiä hiipiä ylös sinun luoksesi ja pyytää, että olisimme ystäviä taas.

-- Sinä olet kiltimpi kuin minä! Minä olin liian ylpeä pyrkiäkseni uudelleen ystäväksesi. Kun koettelemukset tulivat, näyttivät ne, niin kuin näet, etten minä ole mikään kiltti lapsi. Pelkäsin, että niin kävisi. Kenties -- Saara rypisti otsaansa pikkuvanhasti -- ne ovat minua kohdanneet juuri sen vuoksi.

-- Minä en voi nähdä niissä mitään hyvää, sanoi Ermengarde rohkeasti.

-- En minäkään, jos sanon totuuden, myönsi Saara rehellisesti. -- Mutta otaksun, että koettelemuksista voi olla jotakin hyötyä, vaikkemme sitä huomaakaan.

Ermengarde katseli ympärilleen melkein pelokkaan uteliaasti:

-- Saara, luuletko, että voit kestää täällä asumista? Saara katseli myös ympärilleen.

-- Jos kuvittelen, että täällä on aivan toisenlaista, voin kestää, hän vastasi. -- Tai jos kuvittelen, että tämä kaikki on satua.

Hän puhui hitaasti. Hänen mielikuvituksensa alkoi elää. Se ei ollut elänyt kertaakaan hänen kokemansa suuren surun jälkeen. Hänestä oli tuntunut siltä kuin ei hänellä olisikaan enää mielikuvitusta.

-- Onhan monella ollut huonompikin asunto. Ajattele Monte Criston kreiviä Ii-linnan vankiluolissa. Ja ajattele Bastiljia!

-- Bastiljia, Ermengarde puoleksi kuiskasi katsellen Saaraa ikään kuin lumottuna. Hän muisti Ranskan vallankumouksesta kertomukset, jotka Saaran oli onnistunut kuvittelutaidollaan opettaa hänelle. Ei kukaan muu kuin Saara olisi voinut tehdä sitä.

Saaran silmiin syttyi tuttu hehku.

-- Niin! hän sanoi käsivarret polvien ympäri kierrettyinä. -- Tässä paikassa on hyvä kuvitella. Minä olen Bastiljin vanki. Olen ollut täällä vuosikausia, äärettömän kauan, ja kaikki ovat unohtaneet minut. Neiti Minchin on vanginvartija, ja Becky -- äkillinen valonvälähdys lisäsi hehkua hänen silmissään -- Becky on viereisen kopin vanki.

Hän kääntyi Ermengardeen päin ja oli aivan entisen Saaran kaltainen.

-- Kuvittelen näin. Saan siitä paljon lohtua. Ermengarde heti sekä innostui että pelästyi.

-- Ja kerrotko sitten minulle kaikesta? hän kysyi. -- Saanko minä hiipiä tänne illalla, kun kaikki on hiljaista, ja kuulla, mitä sinä olet päivän kuluessa keksinyt? Tuntuu siltä, kuin me olisimme parempia ystäviä kuin koskaan ennen.

-- Niin kyllä, vastasi Saara nyökäyttäen päätään. -- Vastoinkäymiset koettelevat ihmistä, ja minun vastoinkäymiseni ovat koetelleet sinua ja näyttäneet, kuinka hyvä sinä olet.

TAASKIN LOTTIE

Kolmas Saaran ystävä oli Lottie. Pieni raukka, joka ei tiennyt mitään suruista ja huolista ja joka oli hyvin hämillään nähdessään, millainen muutos hänen kasvatusäitinsä elämässä oli tapahtunut. Hän oli kuullut kerrottavan, että Saara oli kokenut merkillisiä asioita, mutta ei voinut ymmärtää, minkä vuoksi hän oli niin muuttunut -- minkä vuoksi hänellä oli vanha, musta puku ja minkä vuoksi hän tuli kouluhuoneeseen ainoastaan opettamaan, sen sijaan että olisi istunut kunniapaikallaan ja itse saanut opetella läksyjä.

Paljon oli kuiskuteltu pienokaisten kesken, kun huomattiin, ettei Saara enää asunut niissä huoneissa, joissa Emily niin kauan oli ollut näytteillä.

-- Oletko sinä nyt hyvin köyhä, Saara? hän oli viattomasti kysynyt ensimmäisenä aamuna, jolloin hänen ystävänsä alkoi opettaa ranskaa pikkulapsille. -- Oletko sinä yhtä köyhä kuin kerjäläinen? Hän pisti palleroisen kätensä Saaran laihaan kouraan, ja hänen pyöreät silmänsä olivat kyynelissä. -- Minä en tahdo, että sinä olet köyhä kuin kerjäläinen.

Hän näytti rupeavan itkemään, mutta Saara ehätti lohduttamaan:

-- Kerjäläisellä ei ole asuntoa, mutta minulla on.

-- Missä sinä asut? jatkoi Lottie. -- Sinun huoneessasi asuu uusi tyttö, eikä se ole enää kaunis.

-- Minä asun toisessa huoneessa.

-- Onko se kaunis? jatkoi Lottie. -- Minä tahdon mennä katsomaan.

-- Et saa jutella. Neiti Minchin katsoo meihin. Hän suuttuu, jos minä annan sinun kuiskata.

Hän oli jo huomannut, että kaikki mitä tapahtui pantiin hänen syykseen. Jos lapset olivat tarkkaamattomia, jos he juttelivat, jolleivät he istuneet hiljaa, hän sai toruja.

Lottie oli kuitenkin itsepintainen. Jollei Saara tahtonut sanoa, missä hän asui, pienokainen aikoi jollakin toisella tavalla ottaa selvän asiasta. Hän puheli ikäistensä kanssa, kierteli vanhempien tyttöjen seurassa ja kuunteli heidän puhettaan ja sai heidän huomaamattaan erinäisiä tietoja, joiden johdosta hän lähti eräänä iltapäivänä löytöretkelle. Hän kiipesi portaita, joiden olemassaolosta hänellä ei ennen ollut aavistustakaan, kunnes tuli ullakkokerrokseen. Siellä hän näki kaksi ovea vieretysten, ja kun hän avasi toisen niistä, hän huomasi rakkaan Saaransa, joka seisoen jakkaralla katseli ulos ikkunasta.

-- Saara! hän huusi hämillään. -- Saara äiti! Hän säikähti huomatessaan, että huone oli autio ja ruma ja tuntui olevan kaukana muusta maailmasta. Hän oli mielestään kiivennyt satoja portaita.

Saara kääntyi äkisti kuullessaan hänen äänensä. Nyt oli hänen vuoronsa hämmästyä. Mitähän nyt tapahtuisi? Jos Lottie alkaisi huutaa ja joku kuulisi, he olisivat molemmat pulassa. Hän hyppäsi alas jakkaralta ja juoksi lapsen luo.

-- Älä huuda, älä melua! hän rukoili. -- Minua torutaan, jos sinä huudat, ja minua on jo toruttu koko päivän. Ei tämä -- ei tämä ole mikään huono huone, Lottie!

-- Eikö se ole huono? läähätti Lottie ja puri huultaan tarkastellessaan sitä. Hän oli tosin lellitelty lapsi, mutta hän rakasti kasvattiäitiään ja koetti sen vuoksi hillitä itseään. Sitä paitsi hän ajatteli, että mikä paikka tahansa voisi muuttua hauskaksi, kun Saara tuli sinne asumaan.

-- Miksi se ei ole huono, Saara? hän kuiskasi.

Saara veti hänet luoksensa ja koetti nauraa. Pehmoisen lapsenruumiin lämpö tavallaan lohdutti häntä. Hänellä oli ollut vaikea päivä ja hän oli tuijottanut ulos ikkunasta kuumin silmin.

-- Täältä voi nähdä kaikenlaista, jota sieltä alhaalta ei näe.

-- Mitä sitten? kysyi Lottie uteliaana.

-- Savupiippuja aivan meidän lähellämme, ja savua, joka kiertelee ylöspäin renkaina ja pilvinä ja häviää ilmaan; ja varpusia, jotka hyppelevät ja juttelevat keskenään aivan kuin ihmiset -- ja toisia ullakkoikkunoita, joista koska tahansa voi näkyä joku ihmisen pää, ja silloin haluaisi tietää, kenen se on. Ja kaikki tuntuu olevan niin korkealla, aivan kuin olisi jossakin toisessa maailmassa.

-- Voi anna minun katsella! pyysi Lottie. -- Nosta ylös.

Saara nosti hänet ylös, ja he seisoivat vieretysten vanhalla pöydällä, nojautuivat katossa olevaan ikkunaan ja katselivat ulos.

Se joka ei ole kertaakaan tehnyt samoin, ei tiedä, kuinka toisenlaisen maailman he sieltä näkivät. Peltikatto levisi heidän ympärillään viettäen räystäskourua kohti. Varpuset olivat siellä kuin kotonaan, hyppelivät ja visertelivät pelkäämättä. Kaksi istuutui savupiipun reunalle riidellen kiivaasti, kunnes toinen nokki toista ajaen sen pois. Viereinen ikkuna, joka kuului toiseen taloon, oli suljettu, sillä talossa ei asunut ketään.

Taivas näytti olevan paljon lähempänä täällä kuin kadulla, ja Lottie oli innoissaan. Kaikki alhaalla oleva tuntui häipyvän. Saattoi tuskin uskoa, että neiti Minchiniä ja neiti Ameliaa ja kouluhuonetta oli olemassakaan, ja vaununpyörien jyrinä kuului kuin toisesta maailmasta.

-- Voi Saara! huudahti Lottie puristaen hänen suojelevaa käsivarttaan. -- Minä pidän tästä ullakosta -- minä pidän siitä! Se on hauskempi kuin huoneet tuolla alhaalla.

-- Katso tuota varpusta, kuiskasi Saara. -- Toivoisin, että minulla olisi muruja heittää sille.

-- Minulla on! huusi Lottie. -- Minulla on palanen kakkua taskussa.

Kun he heittivät katolle muutamia muruja, varpunen hyppäsi pois ja lensi lähellä olevalle savupiipulle. Se ei nähtävästi ollut tottunut tuttavallisuuteen, joten odottamattomat murut tekivät sen levottomaksi. Mutta kun Lottie oli aivan hiljaa ja Saara piipitti vienolla äänellä -- melkein kuin itse olisi ollut varpunen -- lintu huomasi, että se, mikä oli säikähdyttänyt sitä, olikin vieraanvaraisuutta. Se tarkasteli pää kallellaan ja säihkyvin silmin murusia. Lottie tuskin malttoi pysyä hiljaa.

-- Tuleekohan se? Tuleekohan se? hän kuiskasi.

-- Silmistä päättäen se tahtoisi, kuiskasi Saara takaisin. -- Se miettii, uskaltaako. Kyllä se tulee, se tulee.

Varpunen lensi katolle ja hyppi muruja kohden, mutta pysähtyi muutaman tuuman päähän niistä, kallisti taas päätänsä ja näytti harkitsevan, voisivatko Saara ja Lottie muuttua suuriksi kissoiksi ja karata kimppuun. Vihdoin se tunsi sydämessään, että he olivat kiltimpiä kuin olisi luullut, hyppäsi lähemmäksi ja lähemmäksi, tarttui yhdellä nokkaisulla isoimpaan muruun ja vei sen savupiipun toiselle puolelle.

-- Nyt se tietää, ja se tulee kyllä takaisin hakemaan lisää.

Se tuli takaisin; vieläpä sillä oli ystävä mukanaan. Ja ystävä lensi pois ja palasi tuoden mukanaan sukulaisen; siitä syntyi oikeat pidot. Ne visertelivät, juttelivat ja piipittivät. Silloin tällöin ne seisahtuivat ja pää kallellaan tutkien tarkastelivat Lottieta ja Saaraa.

Lottie oli niin ihastuksissaan, että hän aivan unohti, kuinka ensin oli säikähtänyt, kun näki Saaran huoneen. Kun he laskeutuivat alas pöydältä ja palasivat entiseen maailmaansa, Saara kykeni näyttämään hänelle huoneessa kaikenlaista kaunista, jonka olemassaoloa hän ei itsekään ollut aavistanut.

-- Se on niin pieni ja kaiken muun yläpuolella, sanoi hän huoneestaan, -- että se on melkein kuin linnunpesä oksalla. Kalteva katto on niin lystikäs. Katso, sinä tuskin voit seisoa suorana tällä puolella huonetta; ja kun aamu koittaa, minä voin vuoteessani maaten ikkunasta nähdä taivaan. Näen ikään kuin nelikulmaisen valopaikan. Kun aurinko paistaa, leijailee helakoita pieniä pilviä ohi, ja mielestäni voisin aivan koskea niihin. Kun sataa, loiskivat ja ratisevat pisarat aivan kuin ne kertoisivat jotakin kaunista. Ja kun taivas on tähdessä, voi maatessaan koettaa laskea, kuinka monta tähteä sopii valopaikkaan. Aika paljon siihen sopiikin. Ja katsopa tuota pientä, ruosteista uuninristikkoa nurkassa! Ajattele, kuinka hauskalta se näyttäisi, jos se olisi kiilloitettu kirkkaaksi ja tuli palaisi uunissa. Niin kuin näet, tämä on todellakin pieni, hauska huone.

Hän kulki ympäri huonetta pitäen Lottieta kädestä ja selitti käsien liikkeillä kaikkea kaunista, mitä hän oli näkevinään. Ja Lottie näki kaiken semmoisena kuin Saara sen hänelle esitti, sillä Saara sai hänet aina uskomaan kertomuksiansa.

-- Katso, Saara taas aloitti, -- lattialla voisi olla paksu pehmoinen, sininen intialainen matto. Ja tuossa nurkassa voisi olla pehmoinen, pieni sohva pieluksineen, jolle voisi nousta istumaan, ja sen yläpuolella voisi olla hylly täynnä kirjoja. Ja sitten täällä voisi olla lamppu ja tummanpunainen lampunvarjostin, ja pöytä keskellä lattiaa, jonka ääressä voisi juoda teetä, ja pieni pyöreä kuparikattila, joka laulaisi uuninreunuksella, ja vuode voisi olla aivan toisenlainen. Se voisi olla pehmoinen, ja siinä voisi olla kaunis silkkipeite. Olisikohan se kaunista. Ja kenties voisimme kesyttää varpuset ystäviksemme, niin että ne naputtaisivat ikkunaan ja kysyisivät, saisivatko tulla sisään.

-- Voi Saara! huudahti Lottie, -- minä asuisin mielelläni täällä.

Saara houkutteli Lottieta menemään takaisin alakertaan, ja kun hän oli auttanut pikku tytön matkalle ja palannut huoneeseensa, hän seisoi keskellä lattiaa ja katsoi ympärilleen. Lumo, jonka hänen mielikuvituksensa oli luonut Lottielle, oli haihtunut. Vuode oli kova, ja siinä oli likainen peite. Valkaistulla seinällä näkyi kuluneita paikkoja, lattia oli kylmä ja paljas, uuninristikko ruosteinen ja rikkinäinen, ja risainen jakkara, joka oli vinossa rikkinäisillä jaloillaan, oli ainoa istumapaikka. Hän istahti sille ja nojasi päätään käsiinsä. Vain se, että Lottie oli käynyt siellä ja taas mennyt pois, sai esineet näyttämään huonommilta. Varmaan vangitkin tuntevat itsensä hylätymmiksi sen jälkeen, kun joku heidän luonansa käynyt on poistunut jättäen heidät yksinäisyyteen.

-- Täällä on autiota. Joskus minusta tuntuu, että tämä on yksinäisin paikka maailmassa.

Viikkoa myöhemmin oli sellainen harvinainen ilta, jolloin Ermengarde uskalsi hiipiä ullakolle. Hän naputti sormenpäillään oveen, mutta kului pari minuuttia Saaran tulematta avaamaan. Oli niin hiljaista, että Ermengarde luuli Saaran nukkuvan. Mutta sitten hän kuuli ihmeekseen tämän hiljaa nauravan ja puhuvan hyväillen jollekulle.

-- Katsos tässä! kuuli Ermengarde hänen sanovan. -- Ota se ja mene kotiin, Melkisedek! Mene kotiin vaimosi luo! Sen jälkeen Saara avasi oven ja näki Ermengarden seisovan levottomana kynnyksellä.

-- Ke-kenelle sinä puhut, Saara? hän läähätti.

Saara työnsi hänet varovaisesti sisään iloisen näköisenä.

-- Sinun täytyy luvata, ettet pelkää -- etkä suinkaan huuda, sillä muuten en voi kertoa mitään.

Ermengarden teki kovasti mieli huutaa samassa, mutta hän sai sentään hillityksi itsensä. Hän katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään.

-- Onko täällä jotakin, joka voi säikähdyttää? hän kysyi.

-- Muutamat pelkäävät niitä. Minäkin ensin pelkäsin, mutta en nyt enää.

-- Onko täällä kummitus?

-- Ei toki, sanoi Saara nauraen. -- Minulla on rotta.

Ermengarde hyppäsi suoraan pieneen likaiseen vuoteeseen. Hän veti jalkansa yöpaitansa ja punaisen liinan alle. Hän ei huutanut, mutta huohotti pelosta.

-- Voi! Hyi! hän kuiskasi. -- Rotta! Rotta!

-- Arvasin, että pelkäisit. Mutta ei sinun tarvitse pelätä. Minä parastaikaa kesytän sitä. Se jo tuntee minut hyvin ja tulee tänne, kun houkuttelen. Minä olen pannut sille nimeksi Melkisedek. Etkö sinä uskalla katsoa sitä?

Asia oli niin, että aikaa myöten keittiöstä saatujen murujen avulla tämä tuttavuus oli kehittynyt; Saara oli vähitellen unohtanut, että arka olento, johon hän oli niin hyvin tutustunut, oli tavallinen rotta.

Ensin Ermengarde oli niin säikähtynyt, ettei hän uskaltanut muuta kuin istua vuoteeseen kyyristyneenä ja vetää jalat alleen, mutta kun hän näki Saaran rauhalliset kasvot ja kuuli kertomuksen Melkisedek-rotan ensimmäisestä esiintymisestä, hän alkoi käydä uteliaaksi ja kumartui vuoteen laidan yli katselemaan, kun Saara laskeutui polvilleen lattiassa olevan reiän eteen.

-- Eihän se vain hyppää vuoteeseen? hän kysyi.

-- Ei toki. Se osaa käyttäytyä yhtä hyvin kuin mekin. Se onkin ihmisen kaltainen. Pidä nyt varasi!

Hän vihelsi aivan hiljaa, toisti vihellyksensä moneen kertaan ja näkyi kokonaan syventyvän yritykseensä. Ermengardesta tuntui siltä kuin Saara lukisi jonkinlaisia loitsuja. Ja vihdoin tuli reiästä esiin viiksekäs kirkassilmäinen pää. Saaralla oli muutamia muruja kädessä. Hän pudotti ne lattialle, ja Melkisedek tuli rauhallisesti syömään ne. Suurimman palasen se tietenkin vei kotiinsa.

-- Katso, tuon se vei vaimolleen ja lapsilleen. Se on hyvin kiltti. Se syö vain pienet muruset. Sitten se menee kotiinsa, ja minä voin aina kuulla, kuinka sen perhe piipittää iloisesti.

Ermengarde rupesi nauramaan.

-- Voi Saara! Sinä olet merkillinen -- mutta sinä olet niin hyvä ja hauska!

Samassa kuului kaksi kovaa koputusta seinään. Ermengarde säikähti niin, että oli hypätä pois vuoteesta. Saara nousi seisomaan ja vastasi varsin juhlallisesti:

-- Se on viereisen kopin vanki.

-- Becky! huudahti Ermengarde ihastuksissaan.

-- Niin juuri. Saat kuulla: kaksi koputusta merkitsee: "Vanki, oletko siellä?"

Hän koputti itse kolme kertaa seinään vastaukseksi.

-- Se merkitsee: "Kyllä, minä olen täällä ja kaikki on hyvin."

Beckyn puolelta seurasi neljä koputusta.

-- Se merkitsee, Saara selitti: "Siis, onnettomuustoveri, nukutaan rauhassa. Hyvää yötä!"

Ermengarde säteili ihastuksesta.

-- Voi, Saara! hän kuiskasi iloisesti, -- tämähän on aivan kuin satua!

Saara istui ja jutteli, niin että Ermengarde unohti itse olevansa tavallaan karannut vanki, ja Saaran täytyi muistuttaa hänelle, ettei hän voinut jäädä Bastiljiin koko yöksi, vaan että hänen täytyi hiljaa hiipiä alas ja kiivetä takaisin vuoteeseensa.

INTIALAINEN HERRA

Ermengarden ja Lottien vaellukset ullakolle olivat uskaliaita. He eivät koskaan varmasti tienneet, oliko Saara siellä. Tuskin he myöskään voivat olla varmoja siitä, ettei neiti Amelia kierrellyt juuri silloin tarkastelemassa makuuhuoneita, joissa oppilaiden tuli olla nukkumassa.

Sen vuoksi he vain harvoin kävivät Saaran luona, ja Saara vietti yksinäistä elämää. Kun hän oli alhaalla, elämä tuntui hänestä vieläkin yksinäisemmältä kuin ullakkokopissa. Hänellä ei ollut ketään, jonka kanssa hän olisi voinut puhua. Ja kun hänet lähetettiin asioille ja hän, pieni hylätty olento, kulki katuja pitkin kantaen koria tai myttyjä, tuulisella ilmalla pidellen hattuaan ja sateisella tuntien veden sirisevän kengissään, hänen mielestään ohitse rientävät ihmisjoukot tekivät hänen yksinäisyytensä yhä suuremmaksi. Kun hän oli prinsessa Saara, joka ajoi kaduilla hienoissa vaunuissaan tai käveli Marietten seuraamana, hänen säteilevät pirteät pienet kasvonsa, kauniit hattunsa ja viittansa olivat usein kiinnittäneet ihmisten huomion häneen, niin että he seisahtuivat katselemaan häntä. Onnellinen ja hyvin puettu pieni tyttö herättää tietenkin huomiota. Repaleiset ja köyhästi puetut lapset eivät ole kylliksi harvinaisia ja kauniita saadakseen ihmiset seisahtumaan ja hymyilemään.