Part 5

-- Menetti jok'ainoan rovon. Nuorella kapteenilla oli liian paljon rahaa. Rakas ystävä teki hullun yrityksen timanttikaivoksellaan. Hän pani siihen kaikki rahansa ja kaikki kapteeni Crewen rahat myös. Sitten rakas ystävä karkasi -- kapteeni Crewe makasi kuumeessa jo silloin, kun sai tiedon tästä. Isku oli hänelle liian ankara. Hän kuoli mielisairaana houraillen pikku tytöstään. Eikä häneltä jäänyt penniäkään!

Nyt neiti Minchin ymmärsi, mistä oli kysymys, eikä hän ollut eläessään saanut sellaista iskua. Yhtäkkiä hän menettäisi parhaimman oppilaansa ja parhaimman suosijansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi joutunut rosvouksen ja pahoinpitelyn alaiseksi, ja hänen mielestään kapteeni Crewe, Saara ja herra Barrow olivat kaikki yhtä moitittavia.

-- Onko tarkoituksenne, hän huudahti, -- sanoa minulle, ettei häneltä jäänyt mitään? Ettei Saaralla ole lainkaan omaisuutta? Että lapsi on kerjäläinen? Että hänet jätetään minulle köyhäinhoitolaisena eikä perijättärenä?

Herra Barrow oli ovela liikemies ja piti parhaana viipymättä vapautua kaikesta edesvastuusta.

-- Hän on tullut kerjäläiseksi, hän vastasi. -- Ja hän on jäänyt teidän huostaanne -- koska hänellä ei tietääksemme ole ketään sukulaista koko maailmassa.

Neiti Minchin tuijotti eteensä. Näytti siltä, kuin hän olisi aikonut avata oven ja syöksyä ulos huoneesta keskeyttämään juhlallisuudet, jotka jatkuivat meluavina ja riemuisina virvokkeiden ääressä.

-- Se on ennenkuulumatonta! Tyttö on parast'aikaa vierashuoneessani ja pitää kutsuja minun kustannuksellani.

-- Jos hän pitää kutsuja, hän pitää ne teidän kustannuksellanne, selitti herra Barrow levollisesti. -- Barrow & Skipworth ei vastaa mistään. Harvoin on kenenkään miehen omaisuus täydellisemmin sulanut olemattomiin. Kapteeni Crewe kuoli maksamatta meille viimeistä laskuamme -- ja se lasku oli suuri.

Neiti Minchin kääntyi takaisin ovelta yhä enemmän kiihdyksissään. Asia oli pahempi kuin kukaan olisi voinut uneksiakaan.

-- Pitipä tämän nyt sattua! hän huusi. -- Olin niin varma hänen maksuistaan, että panin rahaa suorastaan naurettaviin asioihin tuon lapsen vuoksi. Minä maksoin tuon naurettavan nuken ja sen naurettavan eriskummallisen koristelun. Tytönhän piti saada mitä ikinä halusi. Hänellä on vaunut ja ponihevonen ja kamarineito, ja kaikesta minä olen maksanut sen jälkeen, kun sain viimeisen maksuosoituksen.

-- Paras on olla maksamatta mitään, jollette tahdo antaa lahjoja tuolle nuorelle neitoselle, muistutti herra Barrow. -- Ei kukaan muista teitä kuitenkaan. Hänellä ei ole pennin pyöreääkään, jota voisi sanoa omakseen.

-- Mutta mitä minun pitää tehdä? kysyi neiti Minchin, ikään kuin hänen mielestään herra Barrow'n ilmeinen velvollisuus olisi ollut järjestää asia.

-- Siinä ei ole mitään tekemistä, sanoi herra Barrow ottaen nenältään silmälasinsa ja pistäen ne taskuunsa.

-- Kapteeni Crewe on kuollut. Lapsi on rutiköyhä. Te olette hänestä vastuussa. Te eikä kukaan muu.

-- Minä en ole hänestä vastuussa, en nyt enkä koskaan!

Neiti Minchin ihan kalpeni kiukusta. Herra Barrow kääntyi lähteäkseen.

-- Asia ei koske minua, hän sanoi välinpitämättömästi. -- Barrow & Skipworth ei ole hänestä vastuussa.

-- Jos kuvittelette, että voitte tyrkyttää hänet minulle, niin erehdytte suuresti! läähätti neiti Minchin. -- Minut on ryöstetty ja petetty; minä heitän hänet kadulle!

Jollei hän olisi ollut niin raivoissaan, hän olisi pitänyt varomattomana sanoa näin paljon. Hänelle tyrkytettiin lasta, joka oli saanut kalliin kasvatuksen ja joka oli häntä aina harmittanut; hän menetti kokonaan mielenmalttinsa.

Herra Barrow meni levollisena ovea kohti.

-- Minä en tekisi niin. Se ei näyttäisi hyvältä. Siitä syntyisi ikävä juttu, josta juorupuheet saisivat vettä myllyynsä. Oppilas kadulle ilman rahaa ja ilman ystäviä! Parempi on pitää tyttö ja käyttää häntä hyödykseen, kun hän tulee vanhemmaksi.

-- Kyllä kai minä hänestä hyödyn! neiti Minchin huudahti katkerasti.

-- Siitä olen varma, sanoi herra Barrow hieman häijysti hymyillen. -- Hyvästi!

Hän poistui kumartaen ja painoi oven kiinni mennessään.

Neiti Minchin jäi seisomaan paikalleen useaksi minuutiksi tuijottaen oveen.

Kohta sen jälkeen neiti Amelia avasi oven, mutta peräytyi säikähtyneenä askelen huomatessaan neiti Minchinin muuttuneet, vihan vääristämät kasvot.

-- Mitä on tapahtunut, sisar? hän kysyi.

-- Missä Saara Crewe on? vastasi neiti Minchin tylysti.

Neiti Amelia hämmästyi.

-- Saarako? hän kysyi änkyttäen. -- Hän on tietysti toisten lasten kanssa sinun huoneessasi.

-- Mene sanomaan hänelle, että hän riisuu päältään tuon koristellun hienon silkkipuvun ja pukeutuu mustaan, olipa se sopiva tai pieni. Nyt tuli hänen koristelemisistaan loppu.

Silloin alkoi neiti Amelia väännellä lihavia käsiänsä ja itkeä.

-- Voi sisar! hän nyyhkytti. -- Voi, sisko, mitä on tapahtunut?

Neiti Minchin ei tuhlannut sanojaan.

-- Kapteeni Crewe on kuollut, hän aloitti. -- Kuollut jättämättä penniäkään omaisuutta. Tuo lellitelty, pilattu haaveksiva lapsi on jätetty köyhäinhoitolaisena huostaani. Satoja puntia olen tuhlannut kaikenlaiseen turhuuteen hänen vuokseen, enkä saa pennyäkään takaisin. Lopeta hänen naurettavat kutsunsa! Sano, että hän muuttaa leningin heti paikalla!

-- Minäkö? läähätti neiti Amelia. -- Pi-pitääkö minun mennä sanomaan se hänelle nyt?

-- Silmänräpäyksessä! kuului ankara vastaus. Äläkä istu siinä ja tuijota kuin lehmä uutta konttia! Mene!

Neiti Amelia raukka oli tottunut siihen, että häntä sanottiin milloin miksikin.

Hän hieroi nenäliinallaan silmänsä punaisiksi ja lähti huoneesta uskaltamatta sanoa sanaakaan. Kun hänen vanhempi sisarensa oli sen näköinen kuin nyt ja puhui niin kuin nyt, oli viisainta totella käskyä napisematta.

Kun Saara muutamaa hetkeä myöhemmin tuli noudattaen neiti Minchinin käskyä tämän luo, johtajatar oli ankaramman ja armottomamman näköinen kuin koskaan ennen.

Jo silloin Saarasta tuntui, että syntymäpäiväjuhla oli joko uni tai tapaus, joka oli vuosikausia sitten sattunut jonkun toisen tytön elämässä.

Kaikki juhlan merkit oli jo poistettu; rautatammiseppeleet olivat poissa, ja pulpetit ja penkit oli nostettu paikoilleen.

-- Sisar, oli neiti Amelia sanonut, -- merkillisempää lasta en koskaan ole nähnyt. Hän on niin hiljainen. Kun kerroin hänelle, mitä on tapahtunut, hän seisoi aivan rauhallisena ja katseli äänettömänä minuun. Hänen silmänsä laajenivat laajenemistaan ja hän meni kalman kalpeaksi. Kun olin lopettanut kertomukseni, hän seisoi tuokion hiljaa tuijottaen, sitten hänen leukansa alkoi vapista, ja hän kääntyi, juoksi ulos huoneesta ja portaita ylös. Toisista lapsista alkoivat useat itkeä, mutta hän ei huomannut eikä kuullut muuta kuin mitä minä sanoin. Minun oli oikein paha olla, kun en saanut mitään vastausta.

Ei kukaan muu kuin Saara itse tiennyt, mitä tapahtui hänen huoneessaan sen jälkeen, kun hän oli juossut sinne ja sulkenut oven. Ei hän itsekään muistanut muuta kuin että hän kulki edestakaisin ja toisti toistamistaan aivan vieraalla äänellä:

-- Minun isäni on kuollut! Minun isäni on kuollut! Kerran hän seisahtui Emilyn eteen, joka istui tuolissaan ja katseli häntä, ja huusi rajusti:

-- Emily! Kuuletko sinä? Kuuletko sinä -- isäni on kuollut! Hän on kuollut Intiassa -- tuhannen peninkulman päässä täältä.

Kun hän neiti Minchinin käskyä noudattaen tuli vierashuoneeseen, hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen silmiensä ympärillä oli tummat renkaat. Hänen suunsa oli jäykistynyt, aivan kuin hän ei olisi tahtonut ilmaista, miten hän oli kärsinyt ja yhä kärsi. Hän ei ollut vähääkään sen ruusunvärisen perhoslapsen näköinen, joka oli leijaillut koristetussa kouluhuoneessa aarteensa luota toisen luo. Hän oli kuin mikäkin vieras, hylätty, melkein omituinen pieni olento.

Ilman Marietten apua hän oli pukenut ylleen kuluneen mustan samettileningin. Se oli liian lyhyt ja liian ahdas, ja hänen hoikat säärensä näkyivät pitkinä ja laihoina lyhykäisen hameen alta. Hän ei ollut löytänyt mitään mustaa nauhaa, minkä vuoksi hänen paksut mustat kiharansa olivat valtoiminaan hänen kasvojensa ympärillä ja tekivät niiden kalpeuden silmiinpistäväksi. Toisella kädellään hän piti rintaansa vasten painettuna Emilyä, jonka hän oli käärinyt mustaan kangaspalaseen.

-- Pane nukke pois, sanoi neiti Minchin. -- Mitä varten sinä sitä tänne kuljetat?

-- Ei, vastasi Saara, -- en tahdo panna sitä pois. Sehän on kaikki, mitä omistan. Isä antoi sen minulle.

Hän oli aina saanut neiti Minchinin pahalle tuulelle, niin nytkin. Hän ei ollut puheessaan epäkohtelias, vaan pikemminkin kylmän levollinen, ja tätä hänen levollisuuttaan vastaan oli neiti Minchinin vaikea taistella -- kenties sen vuoksi, että hän aikoi käyttäytyä sydämettömästi ja epäinhimillisesti.

-- Tästä lähtien ei sinulla ole aikaa leikkiä nukkien kanssa, hän sanoi. -- Sinun täytyy tehdä työtä ja edistyä, niin että voit olla hyödyksi.

Saara katseli häntä vaiteliaana suurilla, ihmeellisillä silmillään.

-- Kaikki muuttuu nyt toisenlaiseksi, jatkoi neiti Minchin. -- Otaksun, että neiti Amelia on selittänyt asian sinulle?

-- On, vastasi Saara. -- Isä on kuollut. Häneltä ei jäänyt yhtään rahaa. Olen aivan köyhä.

-- Sinä olet kerjäläinen! neiti Minchin kirkui, ja hän kiukustui yhä enemmän ajatellessaan, mitä kaikkea se merkitsi. -- Näyttää olevan niin, ettei sinulla ole sukulaisia, ei kotia, eikä ketään, joka voisi pitää sinusta huolta.

Saaran kalpeat laihat kasvot värähtivät, mutta hän vaikeni yhä.

-- Mitä sinä tuijotat? kysyi neiti Minchin tuimasti. -- Oletko niin tyhmä, ettet ymmärrä? Minä sanon sinulle, että olet aivan yksin maailmassa, ettei sinulla ole ketään, joka pitäisi sinusta huolta, jollen minä tee sitä armeliaisuudesta.

-- Kyllä ymmärrän, vastasi Saara hiljaa, ja kuului siltä kuin hän olisi kiivaasti nielaissut jotakin, mikä kohosi hänelle kurkkuun. Kyllä minä ymmärrän.

-- Tuon nuken, sanoi neiti Minchin osoittaen komeaa syntymäpäivälahjaa, joka oli lähellä tuolilla, -- tuon naurettavan nuken ja sen kalliit koristukset -- olen minä maksanut!

Saara kääntyi tuoliin päin.

-- Olkaa hyvä ja ottakaa se sitten. Minä en tarvitse sitä.

Jos hän olisi kirkunut tai nyyhkyttänyt tai ollut säikähtyneen näköinen, neiti Minchinillä olisi ollut enemmän kärsivällisyyttä. Hän oli nainen, joka tahtoi hallita ja tuntea valtansa, mutta nähdessään Saaran pienet, kalpeat, tyynet kasvot ja kuullessaan hänen levollisen äänensä hän tunsi mahtinsa joutuvan alakynteen.

-- Älä huoli ylpeillä. Siihen ei sinulla enää ole syytä. Sinä et enää ole mikään prinsessa. Vaunusi ja ponihevosesi lähetetään pois -- kamarineitosi erotetaan palveluksestasi. Saat pukeutua vanhimpiin ja huonoimpiin vaatteisiisi -- paremmat eivät sovi nykyiseen asemaasi. Sinä olet Beckyn vertainen, ja sinun täytyy tehdä työtä hankkiaksesi elatuksesi.

Yllätyksekseen hän huomasi heikon valonpilkahduksen lapsen silmissä, helpotuksen merkin.

-- Saanko tehdä työtä? kysyi Saara. -- Jos minä voin tehdä työtä, niin ei tunnu yhtä vaikealta. Mitä minä saan tehdä?

-- Saat tehdä kaikkea, mihin sinua käsketään! Sinä olet sangen ymmärtäväinen lapsi, ja sinun on helppo oppia. Sinä puhut sujuvasti ranskaa; ja saat olla apuna pienten lasten hoidossa.

-- Saanko minä? huudahti Saara. -- Voi, saanhan minä! Minä pidän niin paljon pienistä lapsista, ja he pitävät minusta.

-- Älä puhu joutavia, että ihmiset muka pitävät sinusta, tiuskaisi neiti Minchin. -- Tulee sinulle muutakin tekemistä kuin pienten opettamista. Saat juosta asioilla ja auttaa sekä keittiössä että kouluhuoneessa. Jollen ole sinuun tyytyväinen, niin lähetän sinut pois. Muista se! Mene nyt!

Saara seisoi hetkisen hiljaa ja katseli neiti Minchiniä. Hänestä tuntui niin kummalliselta ja hänen mielessään liikkui syviä ja ihmeellisiä ajatuksia. Sitten hän kääntyi lähteäkseen huoneesta.

-- Seisahdu! sanoi neiti Minchin. -- Etkö aio kiittää minua?

Saara seisahtui, ja hänestä tuntui vielä omituisemmalta.

-- Mistä? hän kysyi.

-- Hyvyydestäni sinua kohtaan, vastasi neiti Minchin. -- Hyvyydestäni, kun annan sinulle kodin.

Saara kulki pari askelta lähemmäksi neitiä. Hänen pieni rintansa kohosi ja laski, ja hän puhui vieraalla, ankaralla, kaikkea muuta kuin lapsellisella äänellä:

-- Te ette ole hyvä; te _ette_ ole hyvä, eikä tämä ole _mikään_ koti.

Ja hän juoksi ulos huoneesta, ennen kuin neiti Minchin ennätti estää tai tehdä muuta kuin seisoa ja tuijottaa vihasta mykkänä.

Saara kiipesi hitaasti portaita, mutta hänen henkeään ahdisti, ja hän painoi Emilyä lujasti rintaansa vasten.

Hän aikoi mennä huoneeseensa, heittäytyä pitkäkseen suurelle tiikerintaljalle, painaa poskensa pedon täytettyä päätä vasten ja miettiä, miettiä, miettiä.

Mutta samassa kun hän pääsi välikäytävään, neiti Amelia tuli hänen huoneestaan, pani oven kiinni ja asettui hermostuneen näköisenä sen eteen seisomaan. Asia oli niin, että hän salaa häpesi sitä, mihin häntä oli käsketty.

-- Sinä... sinä et saa mennä sinne, hän änkytti.

-- Vai en saa? huudahti Saara peräytyen askelen taaksepäin.

-- Se ei ole enää sinun huoneesi, sanoi neiti Amelia punastuen hiukan.

Saara ymmärsi heti. Hän ymmärsi, että tämä oli sen muutoksen alkua, josta neiti Minchin oli puhunut.

-- Missä minun huoneeni on? hän kysyi.

-- Saat maata Beckyn huoneen vieressä ullakkohuoneessa.

Saara tiesi missä se oli. Becky oli puhunut ullakkohuoneesta. Hän kääntyi ja kiipesi vielä kahdet portaat ylös.

Kun hän saapui ullakkohuoneen ovelle ja avasi sen, hän tunsi ahdistusta mielessään.

Hän painoi oven kiinni, asettui sitä vasten seisomaan ja katseli ympärilleen.

Huone oli valkaistu, ja siinä oli viettävä katto. Väri oli likaista ja lohkeillut pois monista paikoista. Takan ristikko oli ruostunut, ja vanhassa rautasängyssä oli kova patja ja haalistunut peite.

Kattoikkunan alla, josta ei näkynyt muuta kuin kaistale harmaata taivasta, oli vanha, rikkinäinen, punainen jakkara. Saara istuutui sille.

Hän itki harvoin eikä hän itkenyt nytkään. Hän asetti Emilyn polvelleen, painoi päänsä sitä vasten, kietoi käsivartensa sen ympärille ja istui aivan hiljaa.

Jonkin ajan kuluttua kuului hiljainen koputus ovelta -- se oli niin hiljainen ja nöyrä, ettei hän sitä ensin kuullut eikä havahtunut mietteistään, ennen kuin ovi ujosti avattiin, ja näkyviin tulivat itkettyneet kasvot.

Ne olivat Beckyn kasvot. Becky oli varkain itkenyt tuntikausia ja hieronut silmiään astialiinalla, niin että hän oli sangen kummallisen näköinen.

-- Voi, neiti! hän sanoi kuiskaten. -- Saanko minä -- sallitteko te, että tulen sisään?

Saara kohotti päätään ja katsoi häneen. Hän koetti hymyillä, mutta ei jaksanut. Hän ojensi kätensä ja sanoi nyyhkyttäen:

-- Voi, Becky, sanoinhan sinulle kerran, että olimme aivan samanlaisia -- kaksi pientä tyttöä vain. Nyt näet, kuinka totta se on. Nyt ei ole mitään eroa. Minä en ole enää mikään prinsessa.

Becky juoksi hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja painoi sitä rintaansa vasten, polvistui hänen viereensä ja nyyhkytti kiintymyksestä ja surusta.

-- Kyllä, neiti, prinsessa te olette, hän sanoi murtuneella äänellä. -- Vaikka tapahtuisi mitä tahansa -- niin, mitä tahansa -- te olette kuitenkin prinsessa -- eikä mikään voi muuttaa sitä.

ULLAKKOHUONEESSA

Saara ei koskaan voinut unohtaa ensimmäistä yötä, jonka hän vietti ullakkohuoneessa. Hän kärsi silloin surua ja sieluntuskia, joista hän ei koskaan puhunut kenellekään. Ei kukaan olisi ymmärtänyt häntä. Oli tosiaankin hyvä, että vieras ympäristö kiinnitti hänen huomionsa puoleensa, kun hän valveilla makasi pimeässä. Oli kenties myös hyvä, että hänen oli pakko muistaa ruumiillisia asioita, sillä muuten hänen olisi ollut mahdoton kestää sieluntuskaansa. Mutta yön kuluessa hän tuskin muisti, että hänellä oli ruumista tai ylipäänsä mitään muuta, sillä hän muisti vain yhden asian.

-- Isä on kuollut! hän kuiskaili alituiseen itseksensä. -- Isä on kuollut!

Vasta kauan perästäpäin hän muisteli, että hänen vuoteensa oli ollut kova, että hän oli heittelehtinyt kyljeltä toiselle löytääkseen paikan, jossa voisi levähtää, että pimeys tuntui hänestä sankemmalta kuin koskaan aikaisemmin ja että tuuli ulvoi katolla savupiipuissa aivan kuin joku olisi valittanut. Mutta vieläkin pahemmalta tuntui melu ja rapina ja vinkuminen seinissä ja lattianraoissa. Hän tiesi, mitä se merkitsi, sillä Becky oli kertonut siitä. Se merkitsi sitä, että rotat ja hiiret siellä mellastivat ja tappelivat. Pari kertaa hän myös kuuli teräväkyntisten käpälien kiitävän yli lattian, ja muisti perästäpäin, kuinka hän vavisten nousi vuoteessaan istumaan ja laskeutuessaan takaisin makuulle veti peitteen päänsä yli.

Muutos hänen elämässään ei tapahtunut vähitellen, vaan se tuli yhtäkkiä.

Hänen täytyy aloittaa niin kuin hänen on jatkaminenkin, neiti Minchin sanoi neiti Amelialle. Hänen täytyy heti oppia ymmärtämään, mikä häntä odottaa.

Mariette oli lähtenyt talosta seuraavana aamuna. Kun Saara meni entisen huoneensa ohi, hän näki vilahdukselta avonaisesta ovesta, että kaikki oli siellä muutettu uuteen kuntoon. Hänen koruesineensä ja ylellisyystavaransa oli viety pois, ja huone oli järjestetty uudelle oppilaalle.

Tullessaan alas aamiaiselle hän näki, että hänen paikallaan neiti Minchinin vieressä istui Lavinia. Saara huomasi, että neiti Minchin puhui hänelle kylmästi:

-- Saat aloittaa uudet velvollisuutesi menemällä nuorempien lasten luo pienempään pöytään. Sinun pitää katsoa, että he ovat hiljaa, käyttäytyvät hyvin eivätkä tahraa pöytäliinaa. Sinun olisi pitänyt olla aikaisemmin täällä. Lottie on jo kaatanut teekuppinsa.

Tällainen oli alku, ja päivä päivältä Saaran tehtävät lisääntyivät. Hän opetti nuorimmille lapsille ranskaa ja kuulusteli heidän läksynsä. Tämä oli helpoin hänen tehtävistään. Huomattiin, että hän voi olla hyödyksi monella tavalla. Hänet saattoi lähettää asioille mihin aikaan ja millä ilmalla tahansa. Hänet sai käskeä tekemään, mitä toiset olivat laiminlyöneet. Keittäjä ja sisäkkö ottivat neiti Minchinistä esimerkkiä ja melkein nautinnokseen komensivat "penikkaa", josta kauan oli pidetty suurta melua. Heitä ei voinut sanoa kunnon palvelijoiksi, eivätkä he olleet hyviä, eivät tavoiltaan eivätkä mielenlaadultaan. Aina heillä piti olla joku, jota he voivat syyttää.

Kahtena ensimmäisenä kuukautena Saara luuli, että hän koettamalla tehdä tehtävänsä mahdollisimman hyvin ja ottamalla vastaan moitteet vaieten voisi saada lempeämmiksi nuo ihmiset, jotka pakottivat hänet niin ankaraan työhön. Ylpeydessään hän tahtoi, että he näkisivät, kuinka hän koetti ansaita elatuksensa ja olla ottamatta vastaan almuja.

Mutta aikaa myöten hän huomasi, ettei kukaan heltynyt, ja kuta kerkeämpi hän oli tekemään mitä käskettiin, sitä enemmän sisäkkö komensi ja vaati ja sitä enemmän riitaisa keittäjä torui häntä.

Jos hän olisi ollut vanhempi, neiti Minchin olisi antanut hänen opettaa suurempia tyttöjä, sillä olisihan häneltä silloin säästynyt yhden opettajan palkka, mutta niin kauan kuin hän oli lapsi ja näytti lapselta, hänestä oli suurempi hyöty asiatyttönä. Tavallinen asiatyttö ei olisi ollut yhtä reipas ja luotettava. Saaralle saattoi uskoa toimeksi vaikeita monimutkaisiakin asioita. Hän saattoi mennä laskujakin maksamaan. Sitä paitsi hän osasi tomuuttaa huoneen hyvin ja asettaa kaikki paikoilleen.

Hänen omat oppituntinsa kuuluivat menneeseen aikaan. Hänelle ei opetettu mitään, ja vasta pitkän kiireisen päivän jälkeen, kun hän oli juossut jokaisen käskystä sinne ja tänne, hänelle annettiin vastahakoisesti lupa mennä vanhoine kirjoinensa tyhjään kouluhuoneeseen, jossa hän luki yksinään myöhään illalla.

-- Jollen kertaa, mitä olen oppinut, unohdan kenties kaiken, hän tuumi itseksensä. -- Minähän olen melkein astiainpesijä, ja jos olen sellainen astiainpesijä, joka ei tiedä mitään, minusta tulee samanlainen kuin Becky parka.

Miltei merkillisintä Saaran uudessa olossa oli hänen muuttunut suhteensa oppilaisiin. Sen sijaan että häntä ennen oli pidetty tavallaan kuninkaallisena henkilönä, häntä nyt tuskin hyväksyttiin heidän joukkoonsa. Hän oli aina niin touhussa, että hänellä tuskin oli tilaisuutta puhua heidän kanssaan, eikä hän voinut olla huomaamatta, että neiti Minchin näki mieluummin hänen pysyttelevän erillään niistä, jotka kuuluivat kouluhuoneeseen.

-- En tahdo, että hän on tuttavallinen ja juttelee toisten lasten kanssa, sanoi tuo arvoisa nainen. -- Tytöt kuuntelevat mielellään toisten valituksia, ja jos hän alkaa kertoa runollisia kertomuksia itsestään, hänestä tulee pahoinpidelty sankaritar, ja lasten vanhemmat saavat vääriä käsityksiä. Parempi, että hän elää erillään olosuhteittensa mukaan. Minä annan hänelle kodin, enempää ei hän voi minulta odottaa.

Saara ei odottanut paljoa ja oli aivan liian ylpeä koettaakseen olla yhä edelleen tuttavallinen tovereilleen, jotka eivät näyttäneet tietävän, miten suhtautua häneen. Neiti Minchinin oppilaat olivat nimittäin hitaita käsittämään ja mielikuvitusta vailla. He olivat tottuneet rikkauteen ja mukavuuteen. Kun Saaran puvut kuluivat ja kävivät yhä lyhyemmän ja kummallisemman näköisiksi ja kun hänen kenkänsä menivät rikki ja hän kantoi kaupungilta korilla kotiin maustetavaroita, heistä alkoi tuntua melkein kuin he olisivat puhutelleet palvelijaa keskustellessaan hänen kanssaan.

-- Kuinka voi ajatella, että hän on sama tyttö, joka omisti timanttikaivoksia! huomautti Lavinia. -- Häntä on surkea katsella. Ja kummallisempi hän on kuin koskaan ennen. En ole juuri milloinkaan pitänyt hänestä, mutta hänen tapansa tarkastella toista puhumatta mitään on sietämätön -- aivan kuin hän tahtoisi tunkea toisen läpi.

Saara ei koskaan kujeillut eikä sekaantunut toisten asioihin. Hän teki työtä kuin juhta, riensi märkiä katuja kantaen myttyjä ja koreja, teki parhaansa opettaakseen ranskaa lapsellisen huolimattomille pikkulapsille; kun hänen vaatteensa kävivät kuluneiksi ja kehnoiksi, hän sai kuulla, että hänen oli paras syödä ateriansa keittiön puolella. Häntä kohdeltiin kerrassaan välinpitämättömästi, ja hän loukkaantui sisimmässään ja kävi ylpeäksi, mutta ei koskaan kertonut kenellekään, mitä tunsi ja ajatteli.

-- Sotilaat eivät valita, hänellä oli tapana ajatella hammasta purren. -- Enkä minäkään aio valittaa. Tahdon kuvitella olevani sodassa.

Oli kuitenkin hetkiä, jolloin hänen lapsensydämensä melkein olisi voinut pakahtua, jollei olisi ollut kolmea henkilöä.

Ensimmäinen näistä, se on tunnustettava, oli Becky -- juuri Becky. Ensimmäisestä ullakolla vietetystä yöstä alkaen Saaraa oli lohduttanut suuresti tieto, että toisella puolella seinää, jonka lokeroissa rotat tappelivat ja vinkuivat, oli toinen nuori ihmisolento. Ja seuraavina öinä tämä lohdutuksen tunne kasvoi.

Harvoin heillä oli tilaisuutta päivän kuluessa jutella keskenään. Kummankin täytyi pitää huoli askareistaan, ja jokaista juttelemisyritystä olisi pidetty laiskottelemisen haluna ja ajan hukkana.

Mutta jo ennen päivän valkenemista Becky tavallisesti hiipi Saaran koppiin napittamaan hänen pukuaan ja muutenkin auttamaan häntä, ennen kuin itse meni alas laittamaan valkeaa keittiön uuniin. Ja kun tuli ilta, Saara kuuli aina nöyrän koputuksen, joka merkitsi sitä, että hänen kamarineitonsa oli valmis auttamaan, jos hänen apuaan tarvittiin.

Ensimmäisinä viikkoina Saara suri niin, ettei hän voinut puhua, minkä vuoksi kului jonkin verran aikaa, ennen kuin he alkoivat tavata toisiaan useammin ja käydä toistensa luona. Beckyn sydän sanoi hänelle, että oli parasta jättää sureva rauhaan.

Toinen lohduttavassa kolmikossa oli Ermengarde, mutta merkillisiä asioita tapahtui, ennen kuin Ermengarde löysi sijansa siinä.