Part 4

-- Oletko saanut työsi valmiiksi? hän kysyi. -- Uskallatko viipyä täällä muutaman minuutin?

Becky joutui taas hämilleen:

-- Täälläkö, neiti? Minäkö?

Saara juoksi ovelle, avasi sen, katseli ja kuunteli.

-- Ei ole ketään lähellä, hän selitti. -- Jos makuuhuoneet ovat yökunnossa, voit kenties viipyä täällä hetkisen. Ajattelin, että sinä kenties pitäisit kakkupalasesta.

Seuraavat kymmenen minuuttia olivat Beckylle kuin hurmaavaa unta. Saara avasi kaapin ja antoi hänelle suuren palasen kakkua. Hän nautti nähdessään, miten ahmien raukka söi sen. Saara jutteli ja kyseli ja naureskeli, kunnes Beckyn pelko alkoi hävitä, ja hän jo pariin kertaan rohkaisi mielensä, niin että uskalsi kysyä jotakin, vaikka hän pitikin sitä julkeana.

-- Onko tuo, hän uskalsi änkyttäen kysyä tarkastaen ruusunpunaista pukua, -- onko tuo paras leninkinne?

-- Se on tanssipukujani, vastasi Saara. -- Minä pidän siitä. Pidätkö sinäkin?

Becky seisoi hetken aikaa ihailusta sanattomana. Sitten hän kertoi vapisevalla äänellä:

-- Kerran minä näin prinsessan. Seisoin väkijoukossa kadulla Covent Gardenin ulkopuolella ja katselin teatteriin menevää herrasväkeä. Erästä heidän joukossaan kaikki eniten tarkastelivat. Ihmiset sanoivat toisilleen: "Tuossa on prinsessa!" Hän oli täysikasvuinen nuori nainen ja hänen pukunsa oli pelkkää harsoa -- leninki ja viitta ja kukat, kaikki olivat ruusunpunaista. Minä muistin hänet heti, kun näin teidän istuvan pöydällä. Olitte niin hänen näköisensä.

-- Olen usein ajatellut, sanoi Saara miettivällä äänellään, -- että olisin mielelläni prinsessa. Miltähän se tuntuisi? Jospa rupeaisin kuvittelemaan olevani prinsessa!

Becky tuijotti häneen ihaillen, mutta taaskaan hän ei ymmärtänyt ollenkaan. Hän tarkasteli Saaraa tavallaan jumaloiden. Saara havahtui pian haaveilustaan ja kääntyi hänen puoleensa.

-- Becky, hän kysyi, -- etkö sinä kuunnellut tuota satua?

-- Kuuntelin, Becky tunnusti taaskin hieman levottomana. -- Tiedän, ettei minun olisi pitänyt tehdä niin, mutta satu oli niin kaunis, etten voinut olla kuuntelematta.

-- Minusta oli hauskaa, että kuuntelit. Kun kertoo satuja, ei mikään ole niin mieluisaa kuin kertoa ihmisille, jotka kuuntelevat. En tiedä, miksi niin on. Tahtoisitko kuulla sadun loppuun?

Taas Becky oli sanattomana.

-- Minäkö saisin kuulla? hän vihdoin sopersi. -- Aivan niin kuin olisin joku oppilaista? Saisinko kuulla prinssistä -- ja pienistä valkoisista merenlapsista, jotka uiskentelivat ja naureskelivat ja joilla oli -- tähtiä hiuksissa?

Saara nyökkäsi.

-- Pelkään, ettei sinulla nyt ole aikaa kuunnella satua, hän virkkoi, -- mutta jos sanot, mihin aikaan tulet siivoamaan minun huoneitani, niin koetan olla täällä silloin, ja kerron sinulle vähän joka päivä, kunnes pääsemme sadun loppuun. Se on aika pitkä, ja minä lisään siihen yhä jotakin uutta.

-- En välitä siitä, että hiiliastia on raskas, enkä siitäkään, mitä keittäjä minulle tekee, kuiskasi Becky hartaasti, -- jos saan ajatella tätä.

-- Tietysti saat, vakuutti Saara. -- Kerron sinulle kaikesta.

Kun Becky laskeutui portaita, ei hän enää ollut sama Becky, joka oli hilannut niitä ylös raskasta hiilitaakkaa. Hänellä oli palanen kakkua taskussaan, ja hän oli saanut ravintoa ja lämpöä enemmänkin kuin sen, minkä kakku ja tuli hänelle antoivat. Jokin muu oli häntä lämmittänyt ja ravinnut, ja sen oli Saara tehnyt.

Kun Becky oli mennyt, Saara istahti mielipaikalleen pöydänreunalle. Hän nojasi jalkojaan tuoliin, kyynärpäitään polviinsa ja leukaansa käsiinsä.

-- Jos olisin prinsessa -- oikea prinsessa, hän mutisi, -- voisin antaa lahjoja ihmisille. Mutta vaikka vain kuvittelen olevani prinsessa, voin kuitenkin keksiä heille jotakin pientä hauskuutta. Tämäntapaista kuin nyt. Olihan Becky niin onnellinen. Aivan kuin olisi saanut suuren lahjan. Tahdon kuvitella, että annan lahjoja joka kerran, kun voin tehdä ihmisille jotakin, josta he pitävät. Kuvittelen antavani lahjoja.

TIMANTTIKAIVOKSET

Vähän aikaa tämän jälkeen tapahtui jotakin, mikä herätti suurta mielenkiintoa. Ei yksin Saara kiinnittänyt huomiotaan siihen, vaan koko koulu, ja siitä puhuttiin monta viikkoa vielä jälkeenpäin.

Kapteeni Crewe oli kerran kirjeessään kertonut erittäin mielenkiintoisen jutun. Eräs hänen ystävänsä ja entinen koulutoverinsa oli aivan odottamatta käynyt Intiassa tervehtimässä häntä. Tämä omisti suuren maa-alueen, josta oli löydetty timantteja, ja kaivoksissa työskenneltiin parastaikaa. Jos kaikki kävisi, niin kuin oli syytä otaksua, hänestä tulisi niin suurten rikkauksien omistaja, että päätä huimasi niitä ajatellessakin. Koska hän oli hyvin kiintynyt lapsuudenystäväänsä, hän oli tarjonnut tälle tilaisuuden päästä rikkauksista osalliseksi rupeamalla osakkaaksi liikeyritykseen.

Niin Saara ainakin oli ymmärtänyt hänen kirjeensä. Tosin ei mikään muu liikeyritys, kuinka suurenmoinen tahansa, olisi herättänyt hänen mielenkiintoaan eikä muidenkaan koululaisten, mutta timanttikaivokset! -- sehän oli aivan kuin "Tuhannesta yhdestä yöstä" otettua, eikä sen vuoksi kukaan voinut pysyä välinpitämättömänä.

Saara kuvitteli ne loihdituiksi ja keksi satuja Ermengardelle ja Lottielle maanalaisista sokkelokäytävistä, joiden seinät, lattia ja katto olivat hohtokivien peitossa ja joissa tummaihoiset miehet hakkasivat irti kiviä raskailla kaivoskoukuilla. Ermengarde oli hyvin ihastunut kertomukseen, ja Lottie tahtoi joka ilta kuulla sen uudelleen. Laviniaa harmitti! Hän sanoi Jessielle, ettei hän uskonut sellaisia timanttikaivoksia olevankaan.

-- Minun äidilleni on timanttisormus, joka on maksanut neljäkymmentä puntaa, hän sanoi, -- eikä se ole suinkaan suuri. Jos olisi oikein kaivoksia täynnä timantteja, niin ihmiset tulisivat ihan naurettavan rikkaiksi.

-- Kenties Saarasta tulee naurettavan rikas, hihitti Jessie.

-- Hän on naurettava olematta rikas, Lavinia sanoa sävähdytti.

-- Minä luulen, että sinä vihaat häntä, tuumi Jessie.

-- En suinkaan, Lavinia tiuskaisi. -- Mutta en usko olevan kaivoksia, jotka olisivat täynnä timantteja.

-- Ihmistenhän täytyy kuitenkin saada timanttinsa jostakin, huomautti Jessie ja kysyi uudelleen hihittäen: Tiedätkö, mitä Gertrude sanoo?

-- En, enkä siitä välitäkään, jos se koskee tuota siunattua Saaraa!

-- Häntä se juuri koskeekin. Hän on nyt keksinyt, että hän muka on prinsessa. Sitä hän aina leikkii. Koulussakin. Hän sanoo oppivansa läksynsä paremmin sillä tavalla. Hän tahtoisi, että Ermengardekin olisi prinsessa, mutta Ermengarde sanoo olevansa liian lihava.

-- Hän onkin liian lihava, ja Saara liian laiha. Taaskin Jessie nauraa hihitti.

-- Hän sanoo, ettei se riipu siitä, minkä näköinen on tai mitä omistaa. Se riippuu vain siitä, mitä ajattelee ja tekee.

-- Kai meidän täytyy sanoa hänelle "teidän kuninkaallinen korkeutenne", ilkkui Lavinia.

Päivän oppitunnit olivat päättyneet, ja tytöt istuivat takkavalkean ääressä kouluhuoneessa ja viettivät aikaansa mielensä mukaan.

Lavinian puhuessa ovi avautui ja Saara tuli huoneeseen mukanaan Lottie, jonka oli tapana seurata hänen kintereillään kuin pieni koira.

-- Tuossa hän on, tuo kamala penikka! kuiskasi Lavinia. -- Jos Saara on häneen niin ihastunut, niin miksi ei hän sitten pidä häntä omassa huoneessaan? Varmaankin hän rupeaa kirkumaan, ennen kuin on kulunut viittäkään minuuttia.

Lottieta oli yhtäkkiä haluttanut leikkiä kouluhuoneessa, ja hän oli pyytänyt "kasvatusäitiänsä" seuraamaan häntä sinne. Hän meni muutamien pienokaisten seuraan, jotka leikkivät huoneen nurkassa.

Saara kiipesi ikkunakomeroon, avasi kirjan ja alkoi lukea. Kirjassa kerrottiin Ranskan vallankumouksesta, ja pian hän oli syventynyt kertomukseen Bastiljin vangeista. Nämä miehet olivat viettäneet niin monta vuotta vankiluolissa, että kun heidän vapauttajansa päästivät heidät ulos, heidän kasvonsa olivat melkein kokonaan pitkän tukan ja parran peitossa, ja he olivat melkein unohtaneet, että oli maailmaa heidän vankilansa ulkopuolella.

Hän oli kaukana kouluhuoneesta, eikä ollut suinkaan miellyttävää joutua sinne takaisin, kun Lottie yhtäkkiä päästi kimakan ulvonnan. Saarasta ei mikään ollut niin vaikeaa kuin malttaa mielensä, jos joku häiritsi häntä, kun hän oli syventyneenä kirjoihin.

Hänen täytyi väkisin tukahduttaa ärtyisyyden tunne, kun hän pani pois kirjansa ja hyppäsi alas sopestaan.

Lottie oli laskenut luikua lattialla, oli ärsyttänyt Laviniaa ja Jessietä melullaan ja vihdoin kellahtanut kumoon ja satuttanut lihavan polvensa. Hän huusi ja hyppeli keskellä ystävien ja vihollisten piiriä, jotka milloin hyväilivät, milloin toruivat häntä.

-- Suu kiinni, irvisuu! Heti paikalla! komensi Lavinia.

-- Minä en ole irvisuu -- en ole irvisuu! valitti Lottie. -- Saara!

-- Jollei hän vaikene, niin neiti Minchin kuulee, sanoi Jessie.

Saara juoksi huoneen poikki, laskeutui polvilleen ja syleili Lottieta.

-- Kas niin, Lottie! hän sanoi. Lottie pieni, sinähän _lupasit_ Saaralle!

-- Hän sanoi, että minä olen irvisuu, nyyhkytti Lottie.

Saara hyväili häntä, mutta puhui totisella äänellä, jonka Lottie tunsi.

-- Jos sinä itket ja parut, niin sinusta tulee sellainen, pikku Lottie. Sinähän lupasit!

Lottie muisti, että oli luvannut, mutta huusi vain kovemmin.

-- Minulla ei ole äitiä! hän julisti. -- Ei äitiä ollenkaan.

-- Onhan sinulla sentään, sanoi Saara ystävällisesti. -- Oletko unohtanut? Etkö tiedä, että Saara on sinun äitisi? Etkö huoli Saaraa äidiksesi?

Lottie painautui häntä vasten, ja hänen nyyhkytyksensä hiljenivät.

-- Tule ikkunakomeroon luokseni istumaan, jatkoi Saara, -- niin kuiskutan sinulle sadun.

-- Kerrotko sinä? Lottie ihasteli lopettaen nyyhkytyksensä. Kerrotko minulle -- timanttikaivoksista?

-- Timanttikaivoksista! tirskahti Lavinia. -- Ilkeä lellitelty penikka, tahtoisin pieksää häntä!

Saara hyökkäsi äkisti ylös. Täytyy muistaa, että hän oli ollut syventyneenä kertomukseen Bastiljista ja että hänen oli täytynyt nopeasti palauttaa mieleensä kasvattinsa ja hoivata häntä. Hän ei ollut enkeli, eikä suinkaan pitänyt Laviniasta.

-- Niin, hän sanoi kiivaasti, -- mutta minäpä tahtoisin pieksää sinua -- mutta en nyt tee sitä kuitenkaan, hän lisäsi hilliten itsensä. -- Emmehän ole katulapsia. Olemme kylliksi vanhoja ymmärtääksemme.

Nyt sai Lavinia toivomansa tilaisuuden.

-- Niinpä niin, teidän kuninkaallinen korkeutenne! hän virkkoi ivallisesti. -- Mehän olemme luullakseni prinsessoja -- ainakin eräs meistä. Koulun maineen pitäisi kohota korkealle nyt, kun neiti Minchinillä on prinsessa oppilaana.

Saara juoksi hänen luoksensa. Näytti siltä kuin hän olisi aikonut antaa Lavinialle korvapuustin. Kenties hän aikoikin.

Hänen tapansa kuvitella kaikenlaista tuotti hänelle paljon iloa. Näistä kuvitelmistaan hän ei kertonut koskaan sellaisille tytöille, joista hän ei pitänyt. Uutta "keksintöään", että hän oli prinsessa, hän oli pitänyt sydämenasianaan ja pelkäsi kovasti, että joku saisi siitä vihiä. Hän oli pitänyt sitä salaisuutena, ja nyt Lavinia pilkkasi sitä melkein koko koulun kuullen.

Hän tunsi veren kohoavan poskilleen ja suhisevan korvissaan. Mutta hän hillitsi itsensä ajoissa.

Prinsessa ei saanut joutua raivon valtaan. -- Hänen kätensä vaipui alas, ja hän seisoi hetkisen aivan hiljaa. Kun hän sitten puhui, hänen äänensä oli levollinen ja vakava. Hänen päänsä oli pystyssä, ja kaikki kuuntelivat häntä.

-- Se on totta, hän sanoi. -- Joskus kuvittelen olevani prinsessa voidakseni koettaa käyttäytyä niin kuin prinsessa käyttäytyisi.

Lavinia ei voinut keksiä sopivaa vastausta. Monta kertaa hän oli huomannut, ettei hän voinut löytää tyydyttävää vastausta joutuessaan riitaan Saaran kanssa.

-- Vai niin, hän sanoi vihdoin. -- Toivon, ettet unohda meitä, kun nouset valtaistuimelle.

-- En unohda, vastasi Saara ja katseli vaieten ja vakavasti Laviniaa, joka näki parhaaksi kääntyä, tarttua Jessien käsivarteen ja poistua.

Tämän jälkeen ne tytöt, jotka kadehtivat Saaraa, sanoivat häntä "Saara-prinsessaksi", kun milloin tahtoivat erikoisesti näyttää halveksivansa häntä. Ne, jotka pitivät hänestä, käyttivät samaa nimitystä hyväilynimenä.

Beckyn mielestä se oli Saaralle sopivin nimi, mitä koko maailmasta voi löytyä. Tuttavuus, joka oli alkanut sinä sumuisena iltapäivänä, jolloin hän oli säikähtyneenä herännyt mukavassa tuolissa, oli kehittynyt ja kasvanut neiti Minchinin tietämättä siitä mitään.

Joskus Becky uskalsi viipyä vain muutaman minuutin valoisassa, lämpöisessä huoneessa, jolloin tytöt saattoivat ainoastaan vaihtaa muutaman sanan ja Saara pistää vain jonkin pienen lahjan Beckyn avaraan taskuun.

Makupalojen etsiminen ja löytäminen ja kääriminen pieneen pakettiin tuotti Saaralle uutta huvia. Kun hän oli kaupungilla kävelemässä tai ajelemassa, hänen oli tapana tarkastella kauppojen ikkunoita. Kun hän ensimmäisen kerran oli tuonut mukanaan kotiin kaksi pientä piirakkaa, hän oli mielestään tehnyt oikein hyvän keksinnön. Beckyn silmät loistivat ihastuksesta, kun hän näki ne.

Vähitellen Beckyltä alkoi tämän ylimääräisen kestityksen vaikutuksesta hävitä alituinen näläntunne, eikä hiilikoppa tuntunut hänestä enää niin sietämättömän raskaalta kuin ennen.

Ja vaikka se olikin aika raskas ja keittäjä pahalla tuulella, ja vaikka työt, jotka sälytettiin Beckyn tehtäväksi, olivatkin raskaita, niin olihan odotettavissa iltapäivän lohduttava hetki, toivo, että Saara neiti olisi huoneessaan. Olisi hän ollut iloinen ilman lihapiirakoitakin, kunhan vain sai nähdä Saaran.

Becky-poloinen oli joutunut koko elämänsä ajan raatamaan, ja hän tuskin tiesi, mitä nauru olikaan. Saara sai hänet sekä hymyilemään että nauramaan ja nauroi itse mukana, ja vaikkei kumpikaan heistä oikein ymmärtänyt sitä, tämä nauru oli yhtä ravitsevaa kuin lihapiirakatkin.

Pari viikkoa ennen kuin Saara täytti yksitoista vuotta, hän sai isältään kirjeen, jota kirjoittaessaan isä ei näyttänyt olleen yhtä poikamaisen hyvällä tuulella kuin tavallisesti. Hän ei ollut oikein terve, ja timanttikaivoksen aiheuttamat puuhat nähtävästi rasittivat häntä liiaksi.

-- Katso, pikku Saara, hän kirjoitti, -- isäsi ei ole liikemies, ja numerot ja asiakirjat vaivaavat häntä. Hän ei ymmärrä niitä ja kaikki touhu tuntuu niin hankalalta. Jollei minulla olisi kuumetta, en luultavasti pysyisi öisin valveilla heittelehtien vuoteellani puolelta toiselle. Jos oma pikku emäntäni olisi täällä, luulen, että hän antaisi minulle monta vakavaa, hyvää neuvoa. Antaisithan, pikku emäntäni?

Kapteeni Crewe oli leikillään sanonut Saaraa "pikku emännäkseen" tytön pikkuvanhan käytöksen vuoksi.

Hän oli ryhtynyt suurenmoisiin valmisteluihin Saaran syntymäpäiväksi. Muun muassa oli Pariisista tilattu uusi nukke, ja sen vaatetuksesta oli pidetty erinomainen huoli.

Syntymäpäivää aiottiin viettää suurin juhlallisuuksin. Tarkoituksena oli koristaa koulusali ja panna siellä toimeen illanvietto.

Laatikot ja lahjapaketit avattaisiin juhlallisesti, ja neiti Minchinin yksityisissä huoneissa vietettäisiin loistavat juhlat.

Kouluhuone koristettiin rautatammen lehvistä sidotuilla seppeleillä, pulpetit nostettiin pois, ja penkit peitettiin punaisella kankaalla ja asetettiin seinäviereen ympäri huonetta.

VIELÄ KERRAN TIMANTTIKAIVOKSET

Iltapäivällä Saara astui koristettuun kouluhuoneeseen ensimmäisenä oikein juhlasaatossa.

Neiti Minchin, joka oli sonnustautunut hienoimpaan silkkipukuunsa, talutti häntä kädestä. Heitä seurasi miespalvelija kantaen rasiaa, jossa uusi nukke oli, sisäkkö kantoi toista rasiaa, ja viimeisenä tuli Becky kantaen kolmatta. Päivän kunniaksi hänellä oli puhdas esiliina ja uusi myssy.

Saara olisi paljon mieluummin tahtonut tulla sisään niin kuin tavallisesti, mutta neiti Minchin oli kutsunut hänet luokseen huoneeseensa ja esittänyt hänelle toivomuksensa.

Sen vuoksi siis Saara talutettiin sisään näin suurenmoisella tavalla, ja hän ujosteli vähän tullessaan huoneeseen, kun suuret tytöt tuijottivat häntä tyrkkien toisiansa kyynärpäillään, ja pienet, jotka istuivat riveissä, alkoivat kuiskia ja iloisesti liikahdella.

-- Hiljaa, nuoret neidit! varoitti neiti Minchin. -- James, pane laatikko pöydälle ja ota kansi pois. Emma, pane rasiasi tuolille. -- Becky! hän sanoi sitten jyrkästi ja ankarasti.

Becky oli innoissaan aivan unohtanut itsensä ja nauroi Lottielle, joka vääntelehti ihastuksissaan. Hän oli pudottaa rasiansa, sillä hän säikähti paheksuvaa ääntä, ja kun hän pelästyneenä niiasi ikään kuin anteeksi pyytäen, hän oli niin hullunkurisen näköinen, että Lavinia ja Jessie nauraa hihittivät.

-- Sinun ei sovi tirkistellä nuoria neitejä, torui neiti Minchin. -- Unohdat, miten on käyttäydyttävä. Pane rasia pois!

Becky totteli peloissaan ja riensi kiireesti ovelle.

-- Saatte mennä, ilmoitti neiti Minchin viitaten kädellään palvelijoille.

-- Ettekö voisi sallia, neiti Minchin, sanoi Saara äkkiä, -- että Becky saisi jäädä?

Se oli rohkea pyyntö. Neiti Minchin säpsähti hieman. Sitten hän otti lornjenttinsa ja katseli Saaraa sangen kiihtyneenä.

-- Beckykö! hän huudahti. -- Mutta... Saara kulta!

-- Pyydän sitä, sillä tiedän, että hän mielellään tahtoisi nähdä lahjat, selitti Saara. -- Hänhän on myös pieni tyttö.

-- Mutta Saara kulta! sanoi neiti Minchin nuhdellen... Beckyhän on keittiötyttö, eivätkä sellaiset ole... eivät ole... pikkutyttöjä.

Hänen mieleensä ei tosiaankaan ollut koskaan juolahtanut ajatella heitä pikku tyttöinä. Keittiötytöt olivat koneita, jotka pesivät astioita, kantoivat hiilikoppia ja panivat tulen uuniin.

-- Mutta Becky on kuitenkin pikkutyttö! väitti Saara.

-- Ja minä tiedän, että hänellä olisi hauskaa. Olkaa hyvä ja antakaa hänen jäädä -- koska on minun syntymäpäiväni.

Neiti Minchin vastasi hyvin arvokkaasti:

-- Koska pyydät sitä suosionosoituksena syntymäpäivänäsi -- niin jääköön. Rebecka, kiitä Saara neitiä hänen suuresta ystävällisyydestänsä! Hän viittasi kädellään oven lähellä olevaan nurkkaan.

-- Mene tuonne seisomaan! hän komensi. -- Ei liian lähelle nuoria neitejä!

Becky niiasi ja kiitti ja meni hymyillen paikalleen. Hän ei välittänyt siitä, missä hänen piti seisoa, oli vain onnellinen, kun sai jäädä huoneeseen sen sijaan, että hänet olisi lähetetty keittiöön astianpesuun näiden juhlien ajaksi.

-- Minulla on vähän sanomista teille, nuoret neidit, lausui neiti Minchin selvitettyään kurkkuansa merkitsevällä tavalla.

-- Hän aikoo pitää puheen, kuiskasi joku tytöistä. -- Kunpa se olisi lyhyt!

Saaraa ei tämä ollenkaan miellyttänyt. Koska juhla oli hänen kunniakseen, oli otaksuttavaa, että puhekin koskisi häntä. Ei ole miellyttävää seisoa kouluhuoneessa ja kuunnella puhetta, joka koskee asianomaista itseään.

-- Te tiedätte, nuoret neidit, aloitti neiti Minchin, -- että rakas Saara täyttää tänään yksitoista vuotta.

-- _Rakas_ Saara, mutisi Lavinia.

-- Useat teistäkin ovat täyttäneet yksitoista vuotta, mutta Saaran syntymäpäivä on vähän erilainen kuin muiden pienten tyttöjen. Kun hän tulee vanhemmaksi, hän saa periä suuren omaisuuden, ja hänen velvollisuutensa on käyttää sitä ansiokkaalla tavalla. Kun hänen isänsä, kapteeni Crewe, tuli hänen kanssaan tänne Intiasta ja jätti hänet minun huostaani, hän sanoi minulle leikillisesti: "Pelkään, että hänestä tulee hyvin rikas, neiti Minchin!" Minun vastaukseni kuului: "Hänen kasvatuksensa minun koulussani tulee olemaan suurimmallekin varallisuudelle kunniaksi." Saarasta on tullut paras oppilaani. Hänen ranskankielentaitonsa ja tanssinsa tuottavat koululle kunniaa. Hänen käytöksensä, joka on antanut teille aihetta sanoa häntä prinsessa Saaraksi, on mallikelpoinen. Hän osoittaa herttaisuuttansa kutsumalla teidät tähän illanviettoon. Minä toivon, että te pidätte arvossa hänen auliuttansa. Minä toivon, että ilmaisette tyytyväisyytenne sanomalla ääneen ja yhtaikaa: Kiitos, Saara!

Kaikki nousivat seisomaan, niin kuin he olivat tehneet tuona ensimmäisenä aamuna, jonka Saara niin hyvin muisti.

-- Kiitos, Saara, he sanoivat, ja Lottie hyppeli innoissaan. Saara oli hetkisen hiukan ujon näköinen. Hän niiasi -- niiasi sievästi.

-- Kiitos, hän sanoi, -- kun tahdoitte tulla tänne.

-- Hyvä, oikein hyvä todellakin! sanoi neiti Minchin hyväksyen. -- Juuri noin tekee oikea prinsessa, kun kansa taputtaa käsiään hänelle. Ja nyt minä lähden, että voitte huvitella mielenne mukaan.

Kaikki syöksyivät rasioiden kimppuun. Saara kumartui yhden ääreen ihastuneen näköisenä.

-- Tässä on kirjoja, sen tiedän!

Pikkulapset mutisivat pettymyksestä, ja Ermengarde oli aivan hämillään.

-- Lähettääkö isäsi sinulle kirjoja syntymäpäivälahjaksi? hän huudahti. -- Silloin hän on yhtä ankara kuin minun isäni. Älä viitsi avata sitä laatikkoa, Saara!

-- Minä pidän niistä, sanoi Saara nauraen, mutta meni suurimman laatikon luo. Kun hän otti siitä "viimeisen nuken" -- niin kuin hän sitä sanoi, koska ajatteli, ettei hän tästedes enää huolisi uusia, lapset suorastaan huusivat riemusta.

-- Se on melkein yhtä suuri kuin Lottie, joku väitti hengästyneenä.

-- Tässä on sen matkalaukku, sanoi Saara. -- Avataan se ja katsotaan, minkälaisia tavaroita siellä on.

Hän istuutui lattialle ja väänsi avainta. Lapset tunkeutuivat meluten hänen ympärilleen, kun hän tutki, mitä matkalaukun eri osastot sisälsivät. Eikä kouluhuoneessa ollut koskaan ennen ollut sellaista hälinää kuin nyt.

Kaikenlaistapa matkalaukusta löytyikin: siinä oli pitsikauluksia, silkkisukkia ja nenäliinoja, siellä oli jalokivilipas, jonka sisästä löytyi kaula- ja otsakoriste, jotka näyttivät olevan oikeista timanteista tehtyjä, siellä oli kylpy viittoja ja kävelypukuja, hattuja ja viuhkoja.

Lavinia ja Jessiekin unohtivat olevansa liian suuria välittääkseen nukeista, huudahtelivat ihastuksesta ja tarkastelivat kapineita.

Silloin neiti Amelia ilmestyi äkkiä huoneeseen.

-- Saara, hän sanoi, -- isäsi asiamies, herra Barrow, on tullut tänne tapaamaan neiti Minchiniä. Hän tahtoo puhutella neiti Minchiniä kahdenkesken, ja koska virvokkeet ovat kaikki hänen vastaanottohuoneessansa, niin on parasta, että te kaikki tulette nyt sinne viettämään juhlaanne, niin että sisareni voi pyytää herra Barrow'n tänne kouluhuoneeseen.

Virvokkeita nauttimasta ei kukaan kieltäytynyt, milloin tahansa niitä tarjottiinkin, ja monet silmät loistivat, kun lapset menivät huoneesta jättäen "viimeisen nuken" istumaan tuolille keskelle komeuttaan.

Heti sen jälkeen neiti Minchin tuli huoneeseen. Häntä seurasi pieni, kuivannäköinen, teräväpiirteinen herra. Neiti Minchin istuutui jäykän arvokkaasti ja viittasi tuoliin.

-- Käykää istumaan, olkaa hyvä, herra Barrow!

Herra Barrow ei heti istuutunut. Hänen huomionsa näkyi kiintyneen "viimeiseen nukkeen" ja sitä ympäröiviin tavaroihin. Hän pani silmälasit nenälleen ja tutki kaikkea hermostuneen paheksuvasti.

-- Syntymäpäivälahjoja sadan punnan arvosta! hän huomautti arvostellen, -- yksitoistavuotiaalle lapselle! Mieletöntä tuhlausta!

Neiti Minchin oikaisihe loukkaantuneena.

-- Kapteeni Crewe on rikas, hän huomautti. -- Jo timanttikaivokset...

Herra Barrow kääntyi häneen päin.

-- Timanttikaivokset saattavat useammin perikatoon kuin rikkauteen. Kun mies, joka ei itse ole liikemies, joutuu tekemisiin "rakkaan ystävän" kanssa, olisi hänen paras pysytellä visusti erillään rakkaan ystävän timanttikaivoksista ja kultakaivoksista, yleensä kaivoksista kuin kaivoksista, joihin tuo rakas ystävä tahtoo käyttää hänen rahojansa. Kapteeni Crewe vainaja...

Tässä keskeytti hänet neiti Minchinin läähätys.

-- Kapteeni Crewe vainaja! hän huudahti. -- Vainaja! Ette suinkaan aio kertoa, että kapteeni Crewe on...?

-- Hän on kuollut, vastasi herra Barrow lyhyesti ja tylysti. -- Kuollut liejukuumeeseen ja rahahuoliin. Liejukuume ei olisi tappanut häntä, jollei hän olisi tullut hulluksi rahahuolista, eivätkä rahahuolet olisi vieneet hänen henkeänsä, jollei hänellä olisi ollut liejukuumetta. Kapteeni Crewe on kuollut!

Neiti Minchin vaipui tuoliinsa. Herra Barrow'n sanat tekivät hänet levottomaksi.

-- Mitkä rahahuolet? hän kysyi. -- Mitkä? Mitkä?

-- Timanttikaivokset, herra Barrow vastasi, -- ja hyvä ystävä -- ja vararikko.

Neiti Minchin oli tukehtumaisillaan.

-- Vararikko! hän läähätti.