Part 3

Eihän todellakaan voinut kieltää, että neljä ja kuusitoista on yhteensä kaksikymmentä, ja kahdenkymmenen vuoden ikä oli jotakin, josta rohkeimmatkaan eivät uskaltaneet uneksia.

Nuoremmat lapset ihailivat siis Saaraa. Tiedettiin, että hän useammin kuin yhden kerran oli järjestänyt teekutsut omassa huoneessaan näille halveksituille pienille. He olivat saaneet leikkiä Emilyllä, ja Emilyn omat teekupit oli otettu käytäntöön, nuo sinikukkaiset kupit, joihin sopi aika paljon makeaa, mietoa teetä. Ei kukaan ollut ennen nähnyt niin täydellistä nukkien astiastoa. Tästä lähtien piti koko aakkosluokka Saaraa jumalattarenaan.

Lottie Legh jumaloi häntä niin, että jollei Saaralla olisi ollut äidillinen luonne, hän olisi väsynyt. Lottien oli hänen nuori, elämäniloinen isänsä lähettänyt kouluun, kun ei tiennyt, minne hänet muuten sijoittaa. Hänen nuori äitinsä oli kuollut, ja kun lasta oli kohdeltu niin kuin lemmikkinukkea tai lelliteltyä sylikoiraa tai lempiapinaa syntymästään saakka, hän oli pilalle hemmoteltu tyttö. Kun hän tahtoi tai ei tahtonut jotakin, hän itki ja parkui. Ja kun hän aina halusi sellaista, jota ei voinut saada, eikä tahtonut semmoista, joka olisi ollut hänelle hyödyllisintä, hänen kimakat, kovat valitushuutonsa kuuluivat alinomaa talon toisesta päästä toiseen.

Hänen voimakkain aseensa oli sääli; jollain salaperäisellä tavalla hän oli päässyt selville siitä, että hyvin pieni tyttö, joka oli kadottanut äitinsä, oli henkilö, jota oli säälittävä ja johon oli erikoisesti kiinnitettävä huomiota. Luultavasti hän oli kuullut aikuisten ihmisten puhuvan hänestä äidin kuoltua. Ja hänelle tuli tavaksi käyttää hyväkseen tätä tietoa.

Ensimmäisen kerran Saara ryhtyi auttamaan häntä eräänä aamuna, jolloin hän kulkiessaan muutaman huoneen ohi kuuli, kuinka sekä neiti Minchin että neiti Amelia koettivat saada vaikenemaan jotakin lasta, joka parkui vihoissaan ja nähtävästi kieltäytyi tottelemasta. Hän kieltäytyi niin kiukkuisesti, että neiti Minchinin oli pakko huutaa -- ankarasti ja ylpeästi -- saadakseen äänensä kuluviin.

-- Mitä hän parkuu? neiti Minchin melkein ulvoi.

-- Voi, voi, voi! Saara kuuli. -- Minulla ei ole ä-äitiä!

-- Vitsaa sinun pitäisi saada, selitti neiti Minchin, -- ja vitsaa sinä saatkin, ilkeä lapsi.

Lottie parkui kovemmin kuin koskaan, ja neiti Amelia rupesi itkemään. Neiti Minchin korotti ääntään niin, että se jyrisi kuin ukkonen, syöksyi äkkiä tuoliltaan ja purjehti hillittömän vihan vallassa ulos huoneesta jättäen asian selvittelyn neiti Amelialle.

Saara oli seisahtunut eteiseen kahden vaiheilla, mennäkö huoneeseen, koska hän äsken oli kaikessa ystävyydessä tutustunut Lottieen ja toivoi voivansa rauhoittaa häntä.

Kun neiti Minchin huoneesta tullessaan huomasi hänet, hän näytti hieman nololta. Hän tiesi, ettei hänen äänensä ollut kuulunut ystävälliseltä eikä myöskään arvokkaalta.

-- Voi, Saara! hän huudahti koettaen saada esiin soveliaan hymyn.

-- Minä pysähdyin, selitti Saara, -- kun tiesin, että se on Lottie -- ja ajattelin, että minä kenties, kenties voisin saada hänet rauhoittumaan. Saanko minä koettaa, neiti Minchin?

-- Jos vain voit! Sinähän olet kelpo tyttö, vastasi neiti Minchin jäykistyen. Mutta kun hän huomasi, että hänen jäykkyytensä sai Saaran hämilleen, hän muutti tapaansa. -- Sinähän olet aina mallikelpoinen, hän sanoi hyväksyen. -- Kenties voit saada hänet taipumaan. Mene sisään!

Kun Saara tuli huoneeseen, Lottie makasi lattialla kirkuen ja potkien rajusti pienillä, lihavilla jaloillaan. Neiti Amelia oli kumarassa hänen vieressään hämillään ja epätoivoissaan, punoittaen ja palavissaan. Lottie oli aina huomannut, että kotona, hänen omassa lastenhuoneessaan, saatiin potkiminen ja kirkuminen taukoamaan niillä keinoin, joita hän itse halusi käytettäväksi. Lihava neiti Amelia parka koetti vuoronperään toista ja toista tapaa.

-- Pikku raukka, hän sanoi ensin, -- tiedän, ettei sinulla ole äitiä, raukka -- ja sitten aivan toisella äänellä: Jollet vaikene, Lottie, niin minä näytän. -- Pikku enkeli raukka! -- Kas niin, sinä ilkeä, inhottava, hemmoteltu lapsi, minäpä lyön sinua! Niin, niin minä teen!

Saara meni levollisesti heidän luokseen. Hän ei ollenkaan tiennyt, mitä hänen piti tehdä, mutta siitä hän oli varma, ettei ollut hyvä sanoa niin erilaisia asioita niin avuttomana ja kiihtyneenä.

-- Neiti Amelia, hän sanoi hiljaa, -- neiti Minchin lupasi, että saisin koettaa rauhoittaa häntä -- saanko minä?

Neiti Amelia käännähti ja katseli häntä toivottomana.

-- Voi, luuletko voivasi? hän kysyi hengästyneenä.

-- En tiedä, voinko, vastasi Saara yhä kuiskaamalla, -- mutta yritän.

Neiti Amelia nousi ylös syvään huoahtaen, ja Lottien lihavat jalat potkivat yhä rajummin.

-- Tahtoisitteko te hiipiä pois huoneesta, niin minä jään hänen luokseen?

-- Voi, Saara, neiti Amelia melkein nyyhkytti. -- Näin hirveätä lasta ei meillä koskaan ennen ole ollut. Luulen, ettemme voi pitää häntä.

Mutta hän hiipi ulos huoneesta, ja hänen sydämensä tuntui keventyvän, kun hän pääsi pois.

Saara seisoi ääneti muutamia minuutteja kirkuvan, kiukkuisen lapsen vieressä katsellen häntä. Sen jälkeen hän istahti lattialle lapsen viereen ja odotti. Lukuunottamatta Lottien kiukkuista parkunaa oli huoneessa aivan hiljaista. Tämä oli jotakin aivan uutta nuorelle neidille, joka oli tottunut huutaessaan kuulemaan toisten tekevän vastaväitteitä, rukoilevan, käskevän ja uhkaavan vuorotellen. Hän huomasi saavansa potkia, eikä läsnäoleva henkilö ollenkaan näyttänyt välittävän siitä. Hän avasi kiinni puristetut kyyneleiset silmänsä nähdäkseen, kuka oli huoneessa. Siellä olikin vain toinen pieni tyttö. Mutta tämä oli se, jolla oli Emily ja paljon muita kauniita tavaroita. Ja hän katseli häntä levollisesti, niin kuin olisi vain ollut mietteissään. Lottie, joka oli ollut ääneti muutaman silmänräpäyksen huomatakseen kaiken tämän, luuli, että hänen pitäisi jatkaa kirkumistaan, mutta Saaran kasvojen merkillinen ilme laimensi jonkin verran hänen huutoaan.

-- Mi-mi-nulla ei ole ä-äi-tiä! julisti Lottie, mutta hänen äänensä ei ollut enää yhtä voimakas.

Saara katseli häntä yhä vakavammin, mutta hänen katseessaan oli myös ymmärtämystä.

-- Ei minullakaan ole äitiä, hän virkkoi.

Tämä oli aivan odottamatonta ja hämmästytti Lottieta. Lapsi lakkasi potkimasta, kääntyi Saaraan päin ja tuijotti häneen. Uusi ajatus voi saada itkevän lapsen rauhoittumaan, kun ei mistään muusta ole apua. Sitä paitsi Lottie, joka ei pitänyt neiti Minchinistä, koska tämä oli häijy, eikä neiti Ameliasta, joka oli naurettavan avuton, piti Saarasta, vaikka he olivatkin ainoastaan vähän tuttuja. Hän ei tahtonut luopua surustaan, mutta hänen ajatuksensa kääntyivät siitä pois; hän käännähti ja kysyi jurosti nyyhkyttäen:

-- Missä hän on?

-- Hän on mennyt taivaaseen, vastasi Saara. -- Mutta uskon varmaan, että hän joskus tulee tänne tapaamaan minua, vaikken minä näe häntä. Niin sinunkin äitisi. Kenties molemmat näkevät meidät nyt. Kenties molemmat ovat tässä huoneessa.

Lottie nousi äkkiä istumaan ja katseli ympärilleen. Hän oli kaunis pieni tyttö. Hänen tukkansa oli kihara ja hänen silmänsä muistuttivat kosteita lemmikkejä. Mutta jos hänen äitinsä olisi nähnyt hänet viimeisen puolen tunnin aikana, ei hän suinkaan olisi voinut pitää häntä sellaisena lapsena, joka on enkelien sukua.

Saara jatkoi puhettaan. Kaiketikin se, mitä hän puhui, olisi monesta tuntunut kauniilta sadulta, mutta itse hän kuvitteli sen niin elävästi, että Lottie vastoin tahtoaan alkoi kuunnella. Hänelle oli kyllä sanottu, että hänen äidillään oli siivet ja päässä kruunu, ja tauluissa hän oli nähnyt kauniisiin valkoisiin yöpukuihin pukeutuneita olentoja, joita sanottiin enkeleiksi. Mutta Saara kuului kertovan ihanasta maasta, jossa oli oikeita ihmisiä.

Siellä oli suuria kukkasniittyjä, Saara sanoi unohtaen itsensä, niin kuin tavallisesti alkaessaan kertoa, ja puhui melkein kuin unessa. Siellä on vainioita täynnä liljoja, ja kun tuuli hiljaa suhisee niiden yllä, se levittää ilmaan niiden tuoksua. Ja pieniä lapsia juoksentelee vainioilla; he poimivat sylinsä täyteen liljoja, nauravat ja sitovat pieniä seppeleitä. Ja kadut hohtavat. Eikä kukaan koskaan väsy, vaikka kävelisi kuinka pitkälle tahansa. He voivat liidellä ympäri, minne vain tahtovat. Koko kaupunkia ympäröivät helmistä ja kullasta tehdyt muurit, mutta ne eivät ole korkeat, vaan ihmiset voivat nojaten niihin seisoa ja katsella maahan ja hymyillä ja lähettää alas kauniita tervehdyksiä.

Lottie olisi epäilemättä lakannut itkemästä kuunnellakseen, olisipa Saara kertonut mitä tahansa, mutta ei voinut kieltää, että tämä kertomus oli kauniimpi kuin useimmat muut. Lottie hiipi aivan Saaraan kiinni ja kuunteli ahmien joka sanaa, kunnes päästiin loppuun -- liian pian. Kun kertomus loppui, hän oli niin pahoillaan, että hänen pienet huulensa venyivät pahaenteisesti.

-- Minä tahdon mennä sinne, hän sanoi. -- Minulla ei ole äitiä täällä koulussa.

Saara huomasi vaaran ja palasi unelmistaan todellisuuteen. Hän tarttui palleroisen käsiin ja veti hänet puoleensa hiljaa nauraen.

-- Minä rupean sinun äidiksesi! Leikitään, että sinä olet minun pikku tyttöni. Ja Emily saa olla sinun sisaresi.

Kuoppaset Lottien poskissa tulivat näkyviin.

-- Saako se? hän kysyi.

-- Saa-a, vastasi Saara hypähtäen seisoalleen. -- Tule, mennään kertomaan sille. Ja sitten minä pesen kasvosi ja harjaan hiuksesi.

Lottie suostui ihastuksissaan, juoksi ulos huoneesta ja ylös portaita unohtaen kokonaan, että koko viime tunnin murhenäytelmään oli syynä se, ettei hän antanut pestä itseään ja harjata hiuksiaan lounaalle, minkä vuoksi neiti Minchin kutsuttiin käyttämään majesteettista mahtiaan.

Tästä hetkestä alkaen Saarasta tuli kasvattiäiti.

BECKY

Suurin mahti, joka Saaralla oli ja joka hankki hänelle enemmän liittolaisia kuin hänen rikkautensa ja maineensa mallioppilaana, se mahti, jonka vuoksi Lavinia ja muutamat muut tytöt häntä kadehtivat ja joka heitä samalla vastoin heidän tahtoaan viehätti, oli hänen kykynsä kertoa tarinoita ja saada sadun tuntua kaikkeen, mitä hän jutteli, olipa se sitten satua tai ei.

Saara ei ainoastaan osannut kertoa tarinoita, vaan tarinoiminen tuotti hänelle myös nautintoa. Kun hän seisoi kuuntelijoittensa keskellä ja alkoi keksiä ihmeellisiä kertomuksiaan, hänen vihreänharmaat silmänsä suurenivat ja loistivat, hänen poskensa hehkuivat, ja tietämättään hän alkoi näytellä ja teki kertomuksensa viehättäväksi tai kaameaksi joko kohottaen tahi alentaen ääntään, taivuttaen notkeata ruumistaan sekä liikuttaen käsiään niin kuin näytelmässä. Hän unohti, että hän kertoi kuunteleville lapsille; hän eli itse sadussa, niiden kuninkaiden ja kuningattarien ja kauniiden naisten parissa, joiden seikkailuista hän kertoi. Joskus lopettaessaan kertomuksensa hän oli aivan hengästyksissään mielenliikutuksesta, painoi kätensä huohottavalle rinnalleen ja nauroi hiljaa ikään kuin itselleen.

-- Kertoessani ei tarina tunnu minusta keksityltä, hänellä oli tapana sanoa. -- Se tuntuu todellisemmalta kuin mitä itse olemme, todellisemmalta kuin kouluhuone. Tuntuu siltä, kuin itse olisin jokaisena henkilönä kertomuksessa -- vuorotellen kunakin. Se on tosiaankin merkillistä.

Saara oli ollut neiti Minchinin koulussa jotenkin tasan kaksi vuotta, kun hän eräänä sumuisena iltapäivänä talvella laskeutuessaan vaunuistaan lämpimään samettiin ja turkiksiin pukeutuneena ja ulkomuodoltaan ylhäisemmän näköisenä kuin itse tiesikään huomasi likaisen pienen olennon, joka seisoi portaiden vieressä säleaidan takana ja kurotti kaulaansa nähdäkseen hänet. Kaihomielisissä, ujoissa, likaisissa kasvoissa oli jotakin, mikä sai Saaran tarkemmin katselemaan lasta, ja silloin hän hymyili niin kuin hänen tapansa oli hymyillä ihmisille.

Mutta likaisen naaman ja suurten silmien omistaja nähtävästi säikähti, kun oli huomattu hänen tarkastelevan yhtä koulun huomattavimmista oppilaista. Hän hävisi näkyvistä niin kuin vieteriukko rasiaan ja kiiruhti keittiön ovelle, josta hän pujahti sisään niin nopeasti, että Saaran olisi ollut vaikea olla hänelle nauramatta, ellei hän olisi ollut köyhän ja hylätyn näköinen pieni olentoparka.

Samana iltana Saaran istuessa kouluhuoneen nurkassa keskellä kuuntelevaa tyttöryhmää tarinoita kertomassa sama olento tuli ujosti huoneeseen. Hän kantoi hiilitaakkaa, joka näytti olevan hänelle aivan liian raskas, ja laskeutui polvilleen kamiinan eteen lisätäkseen siihen hiiliä ja lakaistakseen pois tuhkan.

Hän oli puhtaampi kuin säleaidan läpi katsoessaan, mutta hieman säikähtäneen näköinen. Nähtävästi häntä pelotti katsella lapsia tai se, että hän näyttäisi kuuntelevan. Hän pani sormillaan hiiliä kamiinaan varovaisesti, ettei suinkaan syntyisi häiritsevää kolinaa, ja käytteli pölyharjaa yhtä varovasti. Mutta Saara huomasi parissa minuutissa, että häntä kovin huvitti kaikki, mitä huoneessa tapahtui ja että hän toimitti tehtävänsä hiljaa toivoen saavansa silloin tällöin siepatuksi muutamia sanoja. Ja sen huomattuaan Saara korotti ääntään ja puhui selvemmin:

-- Merenneitoset uiskentelivat hiljaa kristallinkirkkaassa vedessä ja vetivät perässään kalaverkkoa, joka oli kudottu oikeista helmistä. Prinsessa istui valkoisella kalliolla ja katseli heitä.

Se oli ihmeellinen kertomus prinsessasta, joka rakasti meren prinssiä ja meni elämään hänen kanssaan merenpohjan loistaviin saleihin. Pieni palvelija kamiinan luona lakaisi ja lakaisi, ja kun hän oli lakaissut kaksi kertaa, hän lakaisi vielä kolmannenkin ja sitä tehdessään hän viehättyi kuuntelemaan, eikä jaksanut vastustaa kiusausta, vaan unohti, ettei hänellä ollut oikeutta kuuntelemiseen, unohti kaiken muun. Hän kyykistyi kamiinamatolle, ja harja riippui liikkumattomana hänen sormiensa välissä. Sadunkertoja jatkoi kertomustaan ja vei hänet mukanaan meren sokkeloisiin luoliin, jotka kimmelsivät vienon kirkkaassa, sinisessä valossa ja joiden lattiat olivat kultahiekalla peitetyt. Hänen ympärillään keinui ihmeellisiä meren kukkia ja ruohoja, ja kaukaa kuului hiljaista laulua ja soittoa.

Harja putosi työssä karkeaksi käyneestä kädestä, ja Lavinia Herbert katsahti taakseen.

-- Tuo tyttö on kuunnellut! hän tiuskaisi. Syyllinen tarttui harjaansa ja kavahti pystyyn. Hän otti hiilikopan ja harppasi kuin säikähtänyt kaniini ulos huoneesta.

Saara kiivastui:

-- Tiedän kyllä, että hän kuunteli. Miksi hän ei saisi kuunnella?

Lavinia nakkeli niskojaan ylpeän näköisenä.

-- No niin, hän virkkoi, -- en tiedä, pitäisikö sinun äitisi siitä, että kerrot satuja palvelustytöille, mutta sen tiedän, ettei _minun_ äitini pitäisi siitä, jos minä niin tekisin.

-- Minun äitini! sanoi Saara omituisen näköisenä. -- En luule, että hän välittäisi vähääkään siitä. Hän tietää, että sadut ovat jokaisen omaisuutta.

-- Luulin, että äitisi on kuollut, puuttui Lavinia terävästi puheeseen. -- Kuinka hän siis voi tietää mitään?

-- Luuletko, ettei hän tiedä mitään? sanoi Saara ankarasti. Joskus hänen äänensä saattoi olla ankara.

-- Saaran äiti tietää kaikki, Lottie pisti väliin. -- Ja minun äitini myös. Saara on tosin äitini neiti Minchinin luona, mutta minun toinen äitini tietää kaikki. Kadut ovat kiiltävät, ja siellä kasvaa liljoja vainiolla, ja kaikki poimivat niitä. Saara kertoo siitä minulle iltasella, kun hän asettaa minut nukkumaan.

-- Sinä jumalaton olento, huudahti Lavinia kääntyen Saaraan päin, -- kuinka sinä voit kertoa satuja taivaasta?

-- Ilmestyskirjassa on vielä oivallisempia kertomuksia, vastasi Saara. -- Voit itse lukea. Kuinka sinä tiedät, että minun kertomukseni ovat satuja? Mutta minä sanon sinulle, Saara lisäsi, eikä juuri taivaallisessa mielentilassa, -- että sitä sinä et koskaan saa tietää, jollet ole ystävällisempi ihmisille kuin nyt. -- Tule, Lottie!

Hän lähti huoneesta ja melkein toivoi näkevänsä pienen palvelustytön jossakin, mutta ei huomannut häntä enää, ei vilahdukseltakaan mennessään eteiseen.

-- Kuka on se pikkuinen tyttö, joka pitää huolen kamiinoista? hän kysyi illalla Mariettelta.

Marietten vastaus tuli kuin virran juoksu:

-- Niin, sitä on todellakin syytä kysyä. Hän on hylätty raukka, joka on otettu astioiden pesijäksi, mutta joka sitä paitsi saa toimittaa kaikenlaista muuta. Hän kiillottaa kenkiä ja kamiinanristikkoja, hän kantaa raskaita hiilitaakkoja portaita ylös, pesee lattioita ja ikkunoita ja on sitä paitsi jokaisen käskettävänä. Hän on neljätoistavuotias, mutta niin kitukasvuinen, että häntä luulisi kaksitoistavuotiaaksi. -- Marietten oli häntä todellakin sääli. Hän oli niin ujo, että jos häntä sattumalta puhutteli, hänen silmäraukkansa näyttivät säikähdyksestä putoavan pois päästä.

-- Mikä hänen nimensä on? kysyi Saara, joka istui pöydän ääressä leuka käsien nojassa ja kuunteli jännittyneenä Marietten puhetta.

-- Hänen nimensä on Becky. Joka viides minuutti Mariette kuuli alhaalla huudettavan: "Becky, tee tämä!" ja "Becky, tee tuo!"

Saara istui katsellen tuleen ja ajatteli Beckyä kotvan aikaa vielä sen jälkeen, kun Mariette oli mennyt. Hän kyhäsi mielessään kertomuksen, jossa Becky oli huonosti kohdeltuna sankarittarena. Hänen mielestään Becky oli sen näköinen kuin hän ei olisi koskaan saanut syödä itseään kylläiseksi. Hänen silmänsäkin näyttivät nälkäisiltä. Saara toivoi tapaavansa hänet uudelleen, mutta vaikka hän useita kertoja näkikin tytön vilahdukselta tämän kantaessa tavaroita portaita ylös ja alas, hänellä näytti aina olevan kiire, ja hän näkyi aina pelkäävän, että joku huomaisi hänet. Siten oli mahdotonta puhutella häntä.

Mutta eräänä toisena sumuisena iltapäivänä muutamia viikkoja myöhemmin Saara näki melkeinpä liikuttavan näyn tullessaan huoneeseensa. Hänen omassa mielinojatuolissaan istui leimuavan valkean ääressä Becky -- pieni nokitahra nenällään ja useita esiliinassa, pieni kehno myssy päästä putoamaisillaan ja tyhjä hiiliastia vieressään lattialla -- syvään uneen vaipuneena, lopen uupuneena liian rasittavasta työstä.

Hänet oli lähetetty laittamaan makuuhuoneet yökuntoon. Huoneita oli monta, ja hän oli juossut asioilla koko päivän.

Saaran huoneet Becky oli jättänyt viimeiseksi. Ne eivät olleet samanlaiset kuin toiset, jotka olivat aivan yksinkertaiset. Tavalliset oppilaat saivat tyytyä välttämättömimpään. Saaran mukava huone näytti astioidenpesijästä kerrassaan ihmeelliseltä, vaikkei se todellisuudessa ollut muuta kuin tavallinen sievä, valoisa, pieni huone.

Siellä oli tauluja ja kirjoja ja merkillisiä intialaisia esineitä. Siellä oli sohva ja matala pehmoinen tuoli. Emily istui omalla tuolillaan jumalattaren kaltaisena, ja aina siellä paloi valkea takassa ja takan ristikko oli kiiltävän kirkas. Iltapäivätöistään Becky jätti tämän viimeiseksi, sillä häntä virkisti meneminen tähän huoneeseen, jossa hän toivoi saavansa istua pari minuuttia pehmoisessa tuolissa, katsella ympärilleen ja ajatella tuon lapsen ihmeellistä onnea, hänellä kun oli niin kauniita esineitä ympärillään ja hän kun sai kylmän tullen pukeutua niin kauniisiin hattuihin ja päällystakkeihin, että niitä kannatti katsoa edes vilahdukselta säleaidan läpi.

Kun hän tänä iltapäivänä oli istuutunut tuoliin, se oli tuntunut ihmeellisen ihanalta levolta hänen särkeville jaloilleen, jopa helpotukselta koko hänen ruumiilleen. Takkavalkean miellyttävä lämpö vaikutti häneen uuvuttavasti, ja kun hän katseli punaisia hiiliä, levisi hänen likaisille kasvoilleen väsynyt hymy. Hänen päänsä painui rinnalle huomaamatta, silmät menivät umpeen, ja hän vaipui syvään uneen.

Hän oli todellakin ollut ainoastaan kymmenen minuuttia huoneessa, kun Saara tuli sinne, mutta hän nukkui niin sikeästi, kuin hän olisi prinsessa Ruususen tavoin nukkunut sata vuotta. Mutta Becky parka ei ollut ollenkaan prinsessa Ruususen näköinen. Hän oli ruma, likainen ja väsynyt astioidenpesijä.

Saara oli niin erilainen, että olisi voinut luulla häntä toiseen maailmaan kuuluvaksi.

Tänä iltapäivänä hänellä oli ollut tanssitunti, ja ne päivät, joina tanssinopettaja kävi koulussa, olivat melkein juhlapäiviä, vaikka hän kävikin siellä joka viikko. Oppilaat pukeutuivat sievimpiin leninkeihinsä, ja koska Saara tanssi erittäin hyvin, hän sai usein esiintyä, ja Mariette sai käskyn pukea hänet niin hienoksi ja kauniiksi kuin mahdollista.

Tänään hänellä oli yllään ruusunpunainen puku. Mariette oli ostanut eläviä ruusunnuppuja, sitonut niistä seppeleen ja pannut sen hänen mustille kiharoilleen. Hän oli saanut oppia uuden, kauniin tanssin, jossa hän leijaili ympäri huonetta ruusunpunaisena perhosena, ja ilo ja liikunto olivat nostaneet kauniin punan hänen kasvoillensa.

Omaan huoneeseensa hän astui kevein askelin ja -- siinä istui Becky unissaan, pää nyökällään ja myssy vinossa.

-- Voi, tyttö raukkaa! huudahti Saara huomatessaan hänet.

Hänen mieleensäkään ei johtunut suuttua nähdessään pienen likaisen tytön istuvan mielituolissaan. Todellisuudessa hän oli iloinen nähdessään hänet siinä. Kun hänen satunsa huonosti kohdeltu sankaritar heräisi, hän puhuisi tälle. Saara hiipi varovaisesti hänen luokseen, seisoi siinä ja katseli häntä. Becky kuorsasi hiljaa.

-- Toivon, että hän heräisi itsestään, arveli Saara. -- En tahtoisi herättää häntä. Mutta neiti Minchin suuttuisi, jos saisi tietää tämän. Taidan odottaa pari minuuttia.

Hän istahti pöydän reunalle, heilutteli ruusunpunaisia jalkojaan ja mietti, mitä olisi tehtävä. Neiti Amelia voisi tulla huoneeseen minä hetkenä tahansa, ja jos niin kävisi, Becky saisi varmasti nuhteita.

-- Mutta hän on niin väsynyt, Saara tuumi sitten. -- Hän on kovin väsynyt!

Samassa hehkuva hiili teki lopun hänen epäröimisestään. Se irtaantui suuresta kekäleestä ja putosi säkeneristikolle. Becky säpsähti ja avasi pelästyneenä silmänsä. Hän ei tiennyt, että oli nukahtanut. Hän oli vain hetkiseksi istahtanut ja tuntenut miellyttävää lämpöä -- ja nyt hän tuijotti kovasti huolissaan ihmeelliseen oppilaaseen, joka oli ilmestynyt hänen viereensä ikään kuin ruusunvärinen haltiatar ja katseli häntä myötätuntoisesti.

Becky hyppäsi pystyyn ja tarttui myssyynsä. Hän tunsi sen roikkuvan korvallisellaan ja koetti hurjasti saada sen paikoilleen. Voi, voi! Mikähän rangaistus häntä nyt odottikaan? Kun oli sopimattomasti nukahtanut sellaisen nuoren neidin tuoliin! Tietysti hän saisi eron toimestaan ilman palkkaa! Kuului tukahdutettu nyyhkytys.

-- Voi, neiti! Voi, neiti! hän änkytti. -- Voi, anteeksi, anteeksi, neiti!

Saara hyppäsi maahan ja tuli hänen luokseen.

-- Älä pelkää, hän sanoi ystävällisesti. -- Ei se tee yhtään mitään.

-- En voinut sille mitään, soperteli Becky. Takkavalkea lämmitti -- ja olin niin väsynyt. Ei se ollut tunkeilevaisuutta.

Saara laski kätensä hänen olalleen.

-- Olit väsynyt, hän sanoi, -- etkä voinut sille mitään. Et ole oikein hereillä vieläkään.

Yhä enemmän ihmeissään Becky parka tuijotti häneen. Hän ei todellakaan koskaan ennen ollut kuullut niin kaunista ja ystävällistä sointua kenenkään ihmisen äänessä. Tavallisesti hän oli kuullut vain komentelua ja torumista ja tiuskimista. Ja tämä, ruusunpunaisessa tanssipuvussaan, katsoi häneen, ikään kuin hän ei olisikaan syntipukki, ikään kuin hänellä olisi oikeus olla väsyksissä, vieläpä nukahtaakin. Pienen hennon käden kosketus oli ihaninta, mitä hän koskaan olisi voinut ajatella.

-- Ettekö ole suutuksissa, ettekö todellakaan? hän huohotti. -- Ettekö aio kertoa tästä neidille?

-- En toki! huudahti Saara. -- Sitä en suinkaan tee.

Huolestunut ilme nokisissa kasvoissa saattoi hänet äkkiä niin pahoilleen, ettei hän voinut kauemmin hillitä itseään, vaan taputteli Beckyä poskelle.

-- Samanlaisiahan me olemme; minä olen vain pieni tyttö niin kuin sinäkin. Sattumasta johtuu, etten minä ole sinä ja sinä minä.

Tästä ei Becky ymmärtänyt hitustakaan. Hänen aivonsa eivät voineet sulattaa niin merkillisiä ajatuksia. "Sattuma" merkitsi hänelle samaa kuin onnettomuus, kun jonkun yli ajettiin tai joku tuupertui portaita alas ja vietiin sairashuoneeseen.

-- Sattuma, neiti? hän kuiskasi kunnioittavasti, -- niinkö?

-- Niin juuri, vastasi Saara ja katseli häntä hetkisen haaveksien. Mutta heti hän taas puhui toiseen tapaan. Hän ymmärsi, ettei Becky käsittänyt hänen tarkoitustaan.