Part 2

Jos Saara olisi ollut vanhempi tai jos hän ei olisi pitänyt kohteliaisuutta ihmisiä kohtaan niin tärkeänä, hän olisi helposti voinut antaa selityksen. Mutta kun nyt asian laita oli niin kuin se oli, hän tunsi punastuvansa. Neiti Minchin oli hyvin ankara ja kunnioitusta herättävä henkilö, ja koska hän näytti varmasti otaksuvan, ettei Saara ollenkaan osannut ranskaa, niin Saarasta tuntui melkein epäkohteliaalta oikaista häntä.

Oikeastaan Saara ei muistanut sellaista aikaa olleenkaan, jolloin hän ei olisi osannut ranskaa. Hänen isänsä käytti usein sitä kieltä puhuessaan hänelle jo silloin, kun hän oli aivan pieni. Saaran äiti oli kotoisin Ranskasta, ja kapteeni Crewe piti hänen kielestään; siitä johtui, että Saara aina oli kuullut puhuttavan ranskaa ja oli siihen hyvin perehtynyt.

-- Minä -- minä en ole koskaan opetellut ranskaa, alkoi Saara ujosti selitellä, -- mutta, mutta --

Neiti Minchin ei itse osannut ranskaa, ja hän teki aina parhaansa salatakseen tämän harmillisen tosiasian. Siksi hänen ei nytkään tehnyt mieli pohtia asiaa sen enempää eikä antaa vastatulleen pienen oppilaan viattomilla kysymyksillään ehkä paljastaa hänen taitamattomuuttansa.

-- Hyvä on, hän sanoi kylmän kohteliaasti. -- Jollet ole opetellut ranskaa, niin sinun täytyy heti aloittaa. Ranskan kielen opettaja, monsieur Dufarge, on muutaman minuutin perästä täällä. Ota tämä kirja ja tutki sitä, kunnes hän tulee.

Saaran poskia poltti. Hän meni takaisin paikalleen ja avasi kirjan. Hän katseli totisena ensimmäistä sivua. Hän tiesi, että olisi rumaa nauraa, eikä hän mitenkään tahtonut käyttäytyä sopimattomasti. Mutta hänestä tuntui hullunkuriselta tutkia sivua, jossa kerrottiin, että "le père" merkitsee "isä" ja "la mère" merkitsee "äiti".

Neiti Minchin katsahti tutkivasti häneen.

-- Näyttää melkein siltä kuin olisit pahoillasi. Minusta on todellakin ikävää, ettet pidä ranskan oppimisesta.

-- Kyllä minä siitä paljon pidän, vastasi Saara, -- mutta --

-- Et saa sanoa _mutta_, kun sinun käsketään tehdä jotakin, keskeytti neiti Minchin. -- Lue kirjaasi!

Saara teki niin eikä edes nauranut nähdessään, että "le fils" merkitsee "poika" ja "le frère" "veli".

-- Kun monsieur Dufarge tulee, ajatteli Saara, -- saan kyllä hänet ymmärtämään.

Kohta monsieur Dufarge saapuikin. Hän oli hyvin hauska ja älykäs ranskalainen, ja Saara, joka näytti hartaasti syventyneen pieneen kirjaseensa, kiinnosti heti häntä.

-- Olenko saanut uuden oppilaan, madame? hän kysyi neiti Minchiniltä. -- Toivon, että minulla tulee olemaan iloa hänestä.

-- Hänen isänsä tahtoo välttämättä, että hän oppii ranskaa. Mutta pelkään, että hän on lapsellisen ennakkoluuloinen kieleen nähden. Hänellä ei näytä olevan halua oppia sitä, selitti neiti Minchin.

-- Sepä ikävää, mademoiselle, sanoi monsieur Dufarge ystävällisesti Saaralle. -- Kun rupeamme yhdessä sitä opettelemaan, voin kenties osoittaa, että se on ihana kieli.

Saara nousi seisomaan. Hän oli vähällä joutua epätoivoon. Hän katsoi monsieur Dufargeen viaton, rukoileva ilme vihreänharmaissa silmissään. Hän tiesi, että kaikki selviäisi heti kun hän puhuisi. Ja hän alkoi puhua kauniilla, sujuvalla ranskan kielellä. Madame ei ollut ymmärtänyt häntä. Hän ei ollut koskaan oppinut ranskaa lukemalla kirjoista, mutta hänen isänsä ja muutkin ihmiset olivat puhuneet hänen kanssaan ranskaa, ja hän oli kirjoittanut ja lukenut ranskaa samoin kuin englantiakin. Hänen isänsä piti ranskan kielestä, siksi hänkin piti siitä. Hänen äitinsä, joka kuoli hänen syntyessään, oli Ranskasta kotoisin. Hän tahtoi mielellään oppia, mitä hyvänsä monsieur halusi hänelle opettaa; hän olisi vain tahtonut sanoa madamelle, että hän tunsi ne sanat, jotka olivat tässä kirjassa.

Ja hän ojensi kirjan opettajalle.

Kun Saara alkoi puhua, neiti Minchin oli kiivaasti säpsähtänyt ja tuijotti häneen suutuksissaan silmälasiensa yli, kunnes hän lopetti. Monsieur Dufarge hymyili ja näytti hyvin tyytyväiseltä. Kun hän kuuli tuon kauniin lapsenäänen puhuvan niin luontevasti ja miellyttävästi hänen omaa äidinkieltään, hän melkein saattoi kuvitella olevansa kotimaassaan, joka Lontoon pimeinä, usvaisina päivinä tuntui olevan äärettömän kaukana. Kun Saara vaikeni, monsieur otti ystävällisesti kirjasen häneltä ja kääntyi neiti Minchinin puoleen.

-- Voi, madame, hänelle minä en voi paljonkaan opettaa! Hänen ei ole tarvinnut lukea ranskaa oppiakseen, hän on ranskalainen. Hän ääntää erinomaisesti.

-- Se sinun olisi pitänyt sanoa minulle, neiti Minchin torui suutuksissaan kääntyen Saaran puoleen.

-- Mi -- minä koetin, Saara vastasi. Minä -- minä kai aloitin väärin.

Neiti Minchin ymmärsi, että Saara oli koettanut ja ettei ollut hänen syynsä, ettei hänen annettu selittää. Kun hän huomasi, että toiset tytöt olivat kuunnelleet ja että Lavinia ja Jessie nauraa hihittivät kielioppiensa suojassa, hän raivostui.

-- Hiljaa, nuoret neidit! hän komensi ankarasti ja koputti pöytään. -- Hiljaa, heti paikalla!

Siitä hetkestä alkaen hän rupesi melkein kantamaan kaunaa uutta mallioppilastaan kohtaan.

ERMENGARDE

Kun Saara ensimmäisenä aamuna istui neiti Minchinin vieressä tuntien koko koulun tarkastelevan itseään, hän oli piankin huomannut pienen, melkein hänen ikäisensä tytön, joka katseli häntä hartaasti vaaleilla, melko typerillä silmillään. Tyttö oli lihava eikä näyttänyt erittäin älykkäältä, mutta hänen suunsa ympärillä oli hyväntahtoinen piirre. Hänen pellavanväriset hiuksensa oli palmikoitu kireälle ja kiinnitetty nauhalla. Palmikon hän oli vetänyt kasvoilleen ja pureskeli sen nauhan päätä samalla kun hän nojaten pulpettiinsa tuijotti äsken tulleeseen toveriin.

Kun monsieur Dufarge alkoi puhua Saaralle, hän oli aivan säikähtyneen näköinen, ja kun Saara nousi paikaltaan ja vastasi ranskaksi katsellen opettajaan suurin rukoilevin silmin, pieni lihava tyttönen vallan ihastui ja punastui hämmästyksestä.

Viikkomääriä hän oli vuodattanut lohduttomia kyyneliä yrittäessään painaa muistiinsa, että "la mère" oikealla kielellä merkitsi "äiti" ja "le père" "isä", ja nyt hän yhtäkkiä kuuli ikäisensä tytön käyttävän ei ainoastaan näitä sanoja, vaan monia muitakin, vieläpä sekoittavan niihin verbejä, ikään kuin ei se olisi hänelle paljoakaan merkinnyt. Tätä hänen oli vaikea tajuta.

Hän tuijotti tuijottamistaan ja pureskeli nauhaansa niin innokkaasti, että neiti Minchinin huomio kiintyi häneen, ja koska opettajatar oli perin kiihdyksissä, hän kävi heti tytön kimppuun.

-- Neiti St. John! hän huudahti ankaralla äänellä. -- Mitä tarkoitatte tuollaisella käytöksellä? Alas kyynärpäät! Nauha pois suusta, ja istukaa kunnollisesti.

Ermengarde St. John säpsähti uudelleen, ja kun Lavinia ja Jessie nauraa hihittivät, hän punastui yhä enemmän, punastui niin, että kyynelet näyttivät kihoavan hänen typeriin silmäraukkoihinsa. Kun Saara näki hänet, hänen oli tyttöä niin sääli, että hän melkein rupesi tästä pitämään, vieläpä toivomaan, että heistä tulisi ystävykset. Hänen tapanansa oli antautua millaiseen taisteluun tahansa, kun hän huomasi toista pideltävän pahoin tai toisen onnettomana.

"Jos Saara olisi poika", hänen isänsä oli sanonut, "ja olisi elänyt muutamia vuosisatoja sitten, hän olisi lähtenyt kuljeksimaan miekka kädessä pelastaakseen ja puolustaakseen kaikkia ahdistettuja. Aina kun hän näkee ihmisiä kiusattavan, hän haluaa taistella."

Hän rupesi pitämään pienestä lihavasta, hitaasta tytöstä ja katsahti silloin tällöin aamupäivän kuluessa häneen. Hän huomasi, että läksyt olivat tytölle vaikeita ja ettei häntä suinkaan hemmoteltu minään "mallioppilaana". Ranskantunnilla häntä oli miltei sääli. Hänen ääntämisensä saattoi monsieur Dufargenkin vastoin tahtoaan hymyilemään, ja Lavinia ja Jessie sekä muut lahjakkaammat tytöt nauroivat hänelle ja halveksivat häntä. Mutta Saara ei nauranut. Hän ei ollut kuulevinaan, kun toinen äänsi "le bon pain" "le bong pang". Hän oli hienotunteinen, mutta kiivas, ja hän tunsi melkein raivostuvansa, kun kuuli naurunhihityksen ja näki lapsiparan ilmeen.

-- Se ei todellakaan ole naurettavaa, hän tuumi itsekseen ja kumartui katsomaan kirjaansa. -- Heidän ei pitäisi hihittää.

Kun tunti oli lopussa ja oppilaat kokoontuivat ryhmittäin juttelemaan, Saara löysi tytön melkein lohdutonna ikkunan komeroon kyyristyneenä. Hän meni raukan luo ja alkoi jutella.

Ei hän sanonut muuta kuin sellaista, mitä tyttöjen on tapana sanoa toisilleen tehdessään tuttavuutta, mutta Saarassa oli jotain hyvää ja ystävällistä, ja sen ihmiset aina huomasivat.

-- Mikä sinun nimesi on? hän kysyi. Ymmärtääkseen Ermengarde St. Johnin hämmästyksen täytyy muistaa, että uusi oppilas on aina alussa jotakin epämääräistä; ja tästä uudesta oppilaasta oli koko koulu puhunut edellisenä iltana, kunnes kaikki nukkuivat täydellisesti uupuneina innostuksesta ja vastakkaisista kertomuksista. Uusi oppilas, jolla oli ponihevonen ja vaunut ja kamarineiti ja joka osasi kertoa Intiasta, ei ollut suinkaan tavallinen tuttavuus.

-- Nimeni on Ermengarde St. John, vastasi tyttö.

-- Ja minä olen Saara Crewe. Sinulla on hyvin kaunis nimi. Se on aivan kuin satu.

-- Pidätkö sinä siitä? Ermengarde kuiskasi. Minä -- minä pidän sinun nimestäsi.

Ermengarden suurin huoli elämässä oli, että hänellä oli lahjakas isä. Joskus hän piti sitä hirveänä onnettomuutena. Isä, joka tietää kaikki, joka puhuu seitsemää, kahdeksaa kieltä ja jolla on tuhansittain kirjoja, jotka hän nähtävästi on oppinut ulkoa, odottaa tavallisesti, että hänen lapsensa tietää ainakin mitä koulukirjoissa on; eikä ole mahdotonta, että hän vaatii tämän tuntemaan muutamia historiallisia tapahtumia ja osaamaan ranskan kirjoitusharjoituksen.

Ermengarde oli herra St. Johnille kova koettelemus. Hän ei voinut ymmärtää, että hänen lapsensa saattoi olla niin ilmeisen typerä, ettei hänen etevyyttään voinut koskaan eikä missään huomata. "Voi taivas", hän sanoi usein katsoessaan lapseensa, "luulenpa, että hän on yhtä typerä kuin Elisabeth täti".

Jos täti Elisabeth oli ollut hidasoppinen ja helposti kokonaan unohtanut kaiken, mitä oli saanut päähänsä, silloin Ermengarde oli samanlainen. Hän oli koulun todellinen visapää, sitä ei voinut kieltää.

-- Hänet on pakotettava oppimaan, sanoi hänen isänsä neiti Minchinille.

Seurauksena tästä oli, että Ermengarde sai suuren osan elämästään hävetä tai vuodattaa kyyneliä. Jos hän oppi jotakin, hän unohti sen samalla, tai jos hän muisti mitä oli oppinut, ei hän ymmärtänyt sitä. Sen vuoksi oli luonnollista, että hän tutustuttuaan Saaraan ihmetellen tuijotti häneen.

-- Sinähän osaat puhua ranskaa! hän sanoi kunnioittavasti.

Saara istuutui penkille ikkunakomeroon, joka oli iso ja syvä, veti jalat allensa ja kietoi kädet polvien ympäri.

-- Osaan puhua sitä siksi, että olen aina kuullut sitä puhuttavan, hän vastasi. -- Sinäkin osaisit puhua sitä, jos olisit aina sitä kuullut.

-- Ei! Ei! En minä osaisi! väitti Ermengarde. -- Minä en koskaan osaisi puhua ranskaa.

-- Miksi et? kysyi Saara uteliaasti. Ermengarde pudisti päätään, niin että palmikko heilui edestakaisin.

-- Kuulithan äsken, hän vastasi. -- Semmoista on aina. Minä en osaa ääntää sanoja. Ne ovat niin konstikkaita!

Hän vaikeni hetkiseksi ja lisäsi sitten hieman pelokkaasti:

-- Sinulla on varmaankin hyvä pää?

Saara katseli ikkunasta likaista toria, jossa varpuset hyppelivät viserrellen rautakiskoilla ja nokisilla puiden oksilla. Hän mietti hetkisen. Hän oli usein kuullut sanottavan, että hänellä oli hyvä pää, ja hän ihmetteli, oliko asia tosiaankin niin -- ja mistä se sitten johtui.

-- En tiedä, hän vastasi. -- En osaa sanoa sitä.

Kun hän sitten huomasi surullisen ilmeen pyöreässä typerässä naamassa, hän naurahti kevyesti ja vaihtoi puheen aihetta.

-- Tahtoisitko nähdä Emilyn? hän kysyi.

-- Kuka Emily on? tiedusteli Ermengarde aivan niin kuin neiti Minchin.

-- Tule huoneeseeni katsomaan, sanoi Saara ojentaen hänelle kätensä.

He hyppäsivät alas penkiltä ja kiipesivät portaita toiseen kerrokseen.

-- Onko totta, kuiskasi Ermengarde heidän kulkiessaan eteisen läpi, -- onko totta, että sinulla on aivan oma leikkihuone?

-- On kyllä, vastasi Saara. -- Isä pyysi neiti Minchiniä antamaan minulle sen siksi että -- niin, siksi, että leikkiessäni keksin aina kaikenlaisia tarinoita, joita kerron itsekseni, enkä tahdo, että kukaan kuulee minua. Jos tietäisin, että joku kuuntelee, kaikki olisi pilalla.

He olivat nyt tulleet käytävään, josta mentiin Saaran huoneeseen, ja Ermengarde seisahtui äkkiä henkeään pidätellen ja tuijottaen.

-- Keksitkö sinä tarinoita? hän kysyi huohottaen. -- Osaatko sinä tehdä niitä yhtä hyvin kuin puhua ranskaa? Osaatko?

Saara katsoi häneen hämmästyneenä.

-- Kyllä! Niitähän voi kuka tahansa tehdä. Etkö ole koskaan koettanut?

Hän tarttui varoittaen Ermengarden käteen.

-- Mennään hyvin varovasti ovelle, hän kuiskasi, -- ja sitten minä avaan sen hyvin äkkiä, niin voimme kenties yllättää sen.

Saara naurahti, mutta hänen silmissään oli salaisen toivon vilahdus, joka viehätti Ermengardea, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä se merkitsi ja kenet Saara tahtoi yllättää ja minkä vuoksi. Tarkoittipa hän mitä hyvänsä, se oli Ermengardesta varmasti jotakin ylen ihastuttavaa. Sen vuoksi hän seurasi Saaraa innosta vavisten varpaillaan läpi käytävän.

He eivät aiheuttaneet pienintäkään melua ennen kuin saapuivat ovelle. Silloin Saara tarttui äkisti kahvaan ja avasi oven selko selälleen. Siinä oli huone sievänä ja hienona, uunissa paloi kodikas valkea ja sen edessä tuolilla istui merkillinen nukke, joka näytti lukevan kirjaa.

-- Voi, se ennätti takaisin paikalleen, ennen kuin saimme nähdä sen! huudahti Saara. -- Niin ne aina tekevät. Ne ovat nopeita kuin salama.

Ermengarde katsoi hänestä nukkeen ja takaisin.

-- Voiko se -- kävellä? hän kysyi henkeä pidättäen.

-- Kyllä! Saara vastasi. -- Ainakin luulen, että se osaa. Sen vuoksi tuntuu siltä kuin se olisi totta. Etkö sinä koskaan kuvittele mitään?

-- En, vastasi Ermengarde. -- En koskaan. -- Minä -- kerrohan, minkälaista se on.

Merkillinen uusi toveri sai hänet aivan hämilleen, ja hän vain tuijotti Saaraan sen sijaan, että olisi katsellut Emilyä, vaikka Emily oli ihanin nukke, minkä hän koskaan oli nähnyt.

-- Istuudutaan, sanoi Saara, -- niin minä kerron sinulle. Se on niin helppoa, että kun sinä kerran aloitat, et voi lopettaa. Sinä vain jatkat ja jatkat ja teet sitä aina. Ja se on kaunista. Emily, sinun täytyy kuunnella. Tämä on Ermengarde St. John. Ermengarde, tämä on Emily. Tahtoisitko pitää sitä?

-- Voi saanko minä? ihmetteli Ermengarde. -- Saanko tosiaankin? Kuinka kaunis se on!

Ja Emily pantiin hänen syliinsä.

Ei ikinä elämässään Ermengarde olisi voinut uneksiakaan sellaisesta hetkestä, jonka hän vietti uuden, merkillisen toverinsa seurassa, kunnes kello soi aterialle ja heidän täytyi mennä.

Saara istui matolla uunin edessä ja kertoi hänelle kummallisia asioita. Hän istui kyyryssä vihreänharmaat silmät loistaen, posket hohtaen. Hän kertoi matkasta ja Intiasta. Eniten viehätti Ermengardea kuitenkin hänen ihmeellinen ajatuksensa nukeista, hänen luulonsa, että ne osasivat kävellä ja tehdä mitä tahtoivat, kun ei ihmisiä ollut huoneessa, mutta että niiden täytyi salaman nopeasti joutua paikoilleen niin pian kun joku tuli huoneeseen.

-- Me emme voisi tehdä niin, sanoi Saara totisena. -- Siinä on aivan kuin jotakin taikaa.

Kun hän kertoi Emilyn etsimisestä, Ermengarde huomasi hänen kasvojensa ilmeen äkkiä muuttuvan. Hänen kasvonsa synkistyivät, ja silmien loiste näytti himmenevän. Hän hengitti niin syvään, että kuului kummallinen ääni, ja puristi huulensa yhteen aivan kuin olisi päättänyt joko tehdä tai olla tekemättä jotakin. Ermengardesta tuntui, että jos hän olisi ollut samanlainen kuin muut tytöt, hän olisi yhtäkkiä purskahtanut itkuun ja nyyhkytyksiin. Mutta Saara ei tehnyt niin.

-- Koskeeko sinuun? Ermengarde uskalsi vihdoin kysyä.

-- Koskee, vastasi Saara hetken kuluttua, -- mutta ei ruumiiseen. Sitten hän lisäsi hiljaa, koettaen tehdä äänensä aivan levolliseksi: Pidätkö sinä isästäsi enemmän kuin mistään muusta maailmassa?

Ermengarde istui suu auki. Hän tiesi, ettei ollut ollenkaan soveliasta hyvin kasvatetun tytön sanoa hienossa täysihoitolassa, ettei hän koskaan ollut ajatellutkaan voivansa rakastaa isäänsä ja että hän saattaisi tehdä mitä tahansa, jottei tarvitsisi olla kymmentä minuuttia kahdenkesken hänen kanssaan.

-- Minä -- minä näen häntä niin harvoin, hän änkytti. -- Hän istuu aina kirjastossa lukemassa.

-- Minä pidän isästäni kymmenen kertaa enemmän kuin kaikesta muusta maailmassa, sanoi Saara. -- Hän on matkustanut pois luotani, ja siksi minuun koskee.

Hän nojasi päätään koukistettuihin polviinsa ja istui muutaman minuutin aivan hiljaa.

-- Nyt hän alkaa itkeä ääneen, arveli Ermengarde säikähtyneenä.

Saara ei kuitenkaan tehnyt niin. Lyhyet mustat kiharat kiemurtelivat hänen korvillaan, ja hän istui aivan hiljaa. Sitten hän puhui nostamatta päätään.

-- Lupasin hänelle, että kestäisin, hän aloitti. -- Ja minun täytyy. Täytyy kestää vaikeuksia. Ajattele vain, mitä sotilaat saavat kestää. Isä on sotilas. Jos syttyisi sota, niin hänen täytyisi kestää marssimista, janoa, kenties vaikeita haavojakin. Eikä hän koskaan valittaisi, ei sanallakaan.

Ermengarde ei voinut muuta kuin tuijottaa toveriinsa, mutta tunsi alkavansa ihailla häntä. Saara oli niin merkillinen ja niin erilainen kuin kaikki muut tytöt.

Nyt hän kohotti päätään ja pudisteli hymyillen mustia hiuksiaan.

-- Jos minä vain juttelen ja juttelen ja kerron sinulle sellaista, jota kuvittelen tapahtuvan, niin minun on helpompi kestää. Unohtaa ei voi, mutta voi paremmin kestää.

Ermengarde ei tiennyt, miksi hänelle nousi ikään kuin tulppa kurkkuun ja silmät tuntuivat täyttyvän kyynelillä.

-- Lavinia ja Jessie ovat ystäviä, hän sanoi äkisti. -- Toivoisin, että meistäkin tulisi. Tahtoisitko minut parhaaksi ystäväksesi? Sinä olet hyväpäinen, ja minä olen tyhmin tyttö koko koulussa, mutta -- voi, minä pidän niin paljon sinusta!

-- Siitä olen iloinen, sanoi Saara. -- Voi olla kiitollinen, kun on jollekin rakas. Niin, ollaan ystäviä! Ja minä sanon sinulle erään asian -- hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä -- minä voin auttaa sinua, jos ranskan läksyt ovat sinusta vaikeita.

LOTTIE

Jos Saara olisi ollut toisenlainen lapsi, eivät ne kolme neljä vuotta, jotka hän oli neiti Minchinin oppilaana, olisi olleet hänelle lainkaan hyväksi. Häntä kohdeltiin pikemminkin ylhäisenä vieraana kuin pikku tyttönä. Jos hän olisi ollut itserakas, vallanhimoinen tyttö, hänestä olisi voinut tulla hyvinkin epämiellyttävä, kun häntä niin suosituin ja imarreltiin, ja jos hän olisi ollut laiska, ei hän olisi oppinut mitään.

Oikeastaan neiti Minchin ei pitänyt hänestä, mutta hän oli liian harkitseva sanoakseen tai tehdäkseen mitään, mikä saattaisi niin mieluisan oppilaan toivomaan pois hänen koulustaan. Hän tiesi vallan hyvin, että jos Saara kirjoittaisi isälleen, ettei hänen ollut hyvä olla tai että hän tunsi itsensä onnettomaksi, kapteeni Crewe ottaisi hänet pois koulusta. Neiti Minchin oli varma siitä, että jos lasta aina kiitettäisiin eikä häneltä kiellettäisi mitään, hän varmasti pitäisi paikasta.

Seurauksena tästä oli, että Saaraa aina kehuttiin: hän luki nopeasti läksynsä, hän käyttäytyi hyvin, hän oli herttainen tovereilleen, ja hän oli antelias, jos hän avasi täyden kukkaronsa antaakseen kuusi pennyä kerjäläiselle. Vähäisintäkin asiaa, minkä hän teki, pidettiin hyveenä, ja jollei hän olisi ollut sekä hyväsydäminen että hyväpäinen, hänestä olisi tullut kovin itserakas. Mutta Saaran äly ilmaisi hänelle monta totuutta hänestä itsestään ja olosuhteista, joissa hän eli, ja joskus hän puhui tästä Ermengardelle.

-- Johtuu vain sattumasta, että ihmisille tapahtuu kaikenlaista, hänen oli tapana sanoa. -- Minulle on tapahtunut monenlaista hauskaa. Niinpä minä satun pitämään sekä läksyjen että muiden kirjojen lukemisesta, ja minun on helppo muistaa, mitä olen lukenut. Olen sattunut saamaan isän, joka on hyvä ja lahjakas ja joka voi antaa minulle kaikkea, mistä pidän. Kenties en ole ollenkaan hyväluonteinen, mutta kun on kaikki mitä haluaa ja kaikki ovat ystävällisiä -- kuinka silloin voisi olla muuta kuin hyvällä tuulella? En tiedä, -- hän sanoi varsin totisena, -- voinko koskaan saada tietää, olenko todellakin kiltti vai hirveä tyttö. Kenties olen kamala lapsi, mutta sitä en saa koskaan tietää, koska minulla ei ole milloinkaan vastoinkäymisiä.

-- Lavinialla ei ole mitään vastoinkäymisiä, ja hän on totisesti hirveä, huomautti Ermengarde juhlallisesti.

Saara hieroi miettivästi nenännypykkäänsä punniten asiaa.

-- Niin, hän tuumi vihdoin, -- kenties, kenties se johtuu siitä, että Lavinia juuri kasvaa.

Tämä juolahti hänen mieleensä, koska hän oli kuullut neiti Amelian sanovan, että Lavinian terveys ja mielenlaatu luultavasti kärsivät hänen nopeasta kasvustaan.

Lavinia oli todellakin häijy. Hän kadehti kovasti Saaraa. Hän oli tuntenut olevansa johtavassa asemassa koulussa, kunnes uusi oppilas ilmestyi. Tämän aseman hän oli saavuttanut siksi, että hänellä oli erinomainen kyky olla äärettömän epämiellyttävä, elleivät toiset noudattaneet hänen mieltään. Pieniä lapsia hän hallitsi, ja niille, jotka olivat kylliksi isoja ollakseen hänen tovereitaan, hän kerskaili. Hän oli sangen kaunis ja oli ollut hienoimmin puettu täysihoitolaisten kulkiessa kaksittain rivissä, kunnes Saara ilmestyi samettikappoineen, kärpännahkapuuhkineen ja heiluvine kamelikurjensulkineen ja neiti Minchin asetti hänet ensimmäiseen riviin. Alussa jo tämäkin tuntui katkeralta, mutta vähitellen kävi selväksi, että Saara saavutti johtavan aseman myös sen vuoksi, ettei hän käyttäytynyt epämiellyttävästi, vaan päinvastoin.

-- Saara Crewessä on jotakin erinomaista, oli Jessie suoraan sanonut ärsyttäen "parasta ystäväänsä". -- Hän ei ole koskaan vähääkään ylpeä, ja sinä tiedät kyllä, Lavinia, että hänellä olisi hyvinkin syytä ylpeillä. Luulen, etten minä voisi olla hiukan ylpeilemättä, jos minulla olisi niin paljon kauniita tavaroita ja minuun kiinnitettäisiin niin paljon huomiota. Tympäisee oikein nähdä, kuinka neiti Minchin näyttelee häntä tyttöjen sukulaisten täällä käydessä.

-- Saara kulta, sinun täytyy tulla saliin kertomaan rouva Musgravelle Intiasta, matki Lavinia neiti Minchiniä. -- Saara kullan täytyy puhua ranskaa lady Pitkinille. Hän ääntää niin mainiosti. Hänhän ei olekaan oppinut puhumaan ranskaa koulussa. Eikä ole ollenkaan ihmeellistä, että hän osaa sitä. Itse hän sanoo, ettei hän koskaan ole lukenut sitä. Hän on oppinut ranskaa, koska hänen isänsä aina puhuu sitä. Ja hänen isänsä -- niin, ei ole erittäin ylhäistä olla upseerina Intiassa.

-- Niin kyllä, sanoi Jessie hiljaa, -- mutta hän on tappanut tiikereitä! Senkin hän tappoi, jonka nahka on Saaran huoneessa. Siksi Saara pitää siitä niin paljon. Hän makaa sen päällä ja hyväilee sen päätä ja juttelee sille niin kuin kissalle.

-- Hän tekee aina jotakin typerää, puhisi Lavinia. -- Äiti sanoo, että hänen tapansa kuvitella kaikenlaista on paha. Se kiihoittaa häntä.

Oli totta, ettei Saara koskaan ylpeillyt. Hän oli pieni ystävällinen olento, joka jakoi lahjojaan avokäsin. Pienille, jotka olivat tottuneet siihen, että isot, kymmen- ja kaksitoistavuotiset neitoset halveksivat heitä ja komensivat pois tieltä, ei Saara, jota kaikki eniten kadehtivat, koskaan antanut aihetta itkuun. Saarassa oli jotakin äidillistä, ja kun joku kaatui ja satutti polvensa, hän juoksi heti apuun löytäen tavallisesti makeisen tai jotakin muuta lapselle lohdutukseksi. Ei hän koskaan tuuppinut pienempiään eikä puhunut heidän iästään halveksien.

-- Kun on nelivuotias, niin on nelivuotias, hän sanoi ankarasti Lavinialle kerran, kun tämä -- se on tunnustettava -- oli lyönyt Lottieta ja sanonut häntä penikaksi, -- mutta seuraavana vuonna hän täyttää viisi vuotta, ja sitten kuusi. Eikä ole kuin kuusitoista vuotta siihen, kun hän täyttää kaksikymmentä, hän lisäsi avaten suuret, vakuuttavat silmänsä.

-- Kas vain! sanoi Lavinia. -- Kylläpä osaamme laskea!