Part 12
Sen jälkeen Carmichael selitti asian tyynesti ja selvästi kuten ainakin mies, joka on perehtynyt tehtäväänsä ja tietää sen laillisen merkityksen, ja neiti Minchin ymmärsi, mutta se ei suinkaan ilahduttanut häntä.
-- Herra Carrisford, aloitti herra Carmichael, -- oli kapteeni Crewe-vainajan hyvä ystävä. Hän oli tämän yhtiötoverina suurissa liikeyrityksissä. Kapteeni Crewen omaisuus, jonka hän luuli kadottaneensa, on saatu takaisin, ja se on nyt herra Carrisfordin hallussa.
-- Omaisuus! huudahti neiti Minchin ja lausuessaan tämän sanan hän kalpeni. -- Saaran omaisuus?
-- Niin, sen omaisuuden Saara saa, sanoi herra Carmichael hiukan ylpeästi. -- Oikeastaan omaisuus on jo nyt Saaran. Erinäisistä syistä se on suunnattomasti suurentunut. Timanttikaivoksista on saatu hyvät tulot.
-- Timanttikaivoksista, läähätti neiti Minchin. Hänen mielestänsä ei koko hänen elämässään ollut tapahtunut mitään niin kauheaa kuin tämä -- jos se todellakin oli totta.
-- Timanttikaivoksista, toisti herra Carmichael, eikä hän voinut olla -- lakimiehen tavoista poiketen -- ivallisesti hymyillen lisäämättä: -- Tuskin lienee montakaan prinsessaa, neiti Minchin, jotka olisivat niin rikkaita kuin teidän armeliaisuutta nauttinut oppilaanne Saara Crewe. Herra Carrisford on etsinyt häntä lähes kaksi vuotta; nyt hän on vihdoinkin löytänyt hänet ja aikoo pitääkin hänet.
Sen jälkeen hän pyysi neiti Minchiniä istumaan ja selitti hänelle lähemmin olosuhteita ja yksityisseikkoja saadakseen hänet täysin ymmärtämään, että Saaran tulevaisuus oli turvattu, että omaisuus, joka luultiin menetetyksi, oli saatu kymmenkertaisena takaisin, ja että herra Carrisford oli Saaran suojelija ja ystävä.
Neiti Minchin ei ollut erikoisen älykäs, ja kiihtyneessä mielentilassaan hän oli kyllin typerä tehdäkseen epätoivoisen yrityksen sen takaisin voittamiseksi, minkä hän hyvin kyllä ymmärsi kadottaneensa oman järjettömyytensä vuoksi.
-- Hän on ollut minun hoidettavanani, hän väitti. -- Olen tehnyt voitavani hänen hyväkseen. Jollei minua olisi ollut, hän olisi kuollut nälkään.
Nyt intialainen herra kadotti kärsivällisyytensä.
-- Mitä siihen tulee, että kärsitään nälkää kadulla, hän huomautti, -- ei hän olisi siellä ollut sen enemmän nälissään kuin teidän kopissanne.
-- Kapteeni Crewe jätti hänet minun hoidettavakseni, toisti neiti Minchin itsepintaisesti. -- Hänen täytyy tulla takaisin luokseni, kunnes hän on täysi-ikäinen. Hän saa tulla uudelleen erikoisia oikeuksia nauttivaksi oppilaakseni. Hänen kasvatuksensa on saatettava päätökseen. Laki tuomitsee varmasti minun edukseni.
-- Kas niin, kas niin, neiti Minchin! puuttui herra Carmichael puheeseen. -- Laki ei ratkaise tätä asiaa. Jos Saara itse haluaa palata luoksenne, olen varma siitä, ettei herra Carrisford kiellä häntä. Saara saa ratkaista asian.
-- Silloin vetoan Saaraan. Kenties en ole hemmotellut sinua, hän sanoi hiukan hämillään tytölle, -- mutta sinä tiedät, että sinun isäsi oli tyytyväinen edistymiseesi ja -- hm -- minä olen aina pitänyt sinusta.
Saara katsoi neiti Minchiniin vihreänharmailla silmillänsä, ja niissä oli se ilme, joka oli tälle erikoisen vastenmielinen.
-- Oletteko te, neiti Minchin, pitänyt minusta? hän ihmetteli. -- Sitä en ole tiennyt.
Neiti Minchin punastui ja oikaisihe.
-- Sinun olisi pitänyt tietää se. Mutta pahaksi onneksi lapset eivät koskaan tiedä, mikä on heidän parhaakseen. Amelia ja minä sanoimme aina, että sinä olit koulun ymmärtäväisin lapsi. Etkö sinä halua täyttää velvollisuuttasi isääsi kohtaan ja tulla kotiin minun luokseni?
Saara astui askeleen häntä kohti ja jäi seisomaan hiljaa. Hän ajatteli sitä päivää, jolloin hänelle oli ilmoitettu, ettei hänellä ollut ketään omaista ja että hän oli vaarassa joutua kadulle. Hän ajatteli niitä tunteja, jotka hän viluissaan ja nälissään oli viettänyt ullakkokopissa Emilyn ja rotan kanssa. Hän katsoi neiti Minchiniä suoraan silmiin.
-- Te tiedätte, neiti Minchin, minkä vuoksi minä en tahdo tulla luoksenne. Te tiedätte sen varsin hyvin.
Kuuma puna nousi neiti Minchinin jäykille katkeroituneille kasvoille.
-- Sinä et koskaan enää saa nähdä tovereitasi, hän alkoi puhua. -- Minä kyllä pidän siitä huolen, että Ermengarde ja Lottie pysyvät sinusta loitolla.
Herra Carmichael keskeytti hänet kohteliaasti, mutta vakavasti:
-- Anteeksi! Saara saa tavata ketä tahtoo. Neiti Crewen toverien vanhemmat eivät varmaankaan kiellä lapsiaan tulemasta kutsuihin hänen luokseen hänen holhoojansa kotiin. Herra Carrisford kyllä järjestää sen asian.
Neiti Minchinin täytyi antautua. Tämähän oli pahempi kuin yltiöpäinen vanhapoika, jolla olisi ollut äkäinen luonne ja joka olisi helposti voinut loukkaantua siitä, miten tyttöä kohdeltiin. Halpamainen, saita nainen saattoi helposti käsittää, että useimmat ihmiset eivät kieltäisi lapsiansa olemasta ystäviä pienen timanttikaivoksien perijättären kanssa. Ja jos herra Carrisford kertoisi muutamille neiti Minchinin suojelijoille, kuinka pikku Saara Creweä oli kohdeltu, niin siitä voisi olla seurauksena montakin ikävyyttä.
-- Tehtävä, jonka otatte suorittaaksenne, ei suinkaan ole helppo, sanoi neiti Minchin intialaiselle herralle aikoessaan lähteä huoneesta. -- Sen saatte sangen pian huomata. Tyttö ei pysy totuudessa eikä ole myöskään kiitollinen. -- Ja Saaraan päin kääntyen hän lisäsi: -- Sinä kai olet mielestäsi nyt taas pieni prinsessa?
Saara katsoi alas ja punastui hieman, sillä hän ajatteli, että vieraiden, hyväntahtoistenkaan vieraiden, ei olisi helppoa ymmärtää hänen kuvittelujansa.
-- Koetin aina pysyä prinsessana, hän vastasi hiljaa, -- silloinkin, kun minun oli kylmä ja nälkä.
-- Nyt sinun ei enää tarvitse koettaa, sanoi neiti Minchin happamesti, kun Ram Dass kumartaen avasi hänelle oven.
* * * * *
Neiti Minchin palasi kotiinsa ja mentyään vierashuoneeseensa hän kutsui Amelia neidin luoksensa. Sisarensa kanssa hän istui suljetun oven takana koko iltapäivän, ja neiti Amelia parka sai elää vaikeita hetkiä. Hän itki monet itkut ja hieroi silmiänsä aikalailla. Eräs hänen onnettomista muistutuksistaan sai hänen sisarensa miltei hyökkäämään hänen kimppuunsa, mutta kohtaus päättyikin harvinaisella tavalla.
-- Minun täytyy sanoa, virkkoi Amelia neiti, -- että olen monta kertaa ajatellut, että sinun ei olisi pitänyt olla niin ankara Saara Crewelle. Sinun olisi pitänyt huolehtia, että hän olisi ollut lämpöisemmin ja paremmin puettu. Tiedän, että hän sai tehdä ikäisekseen liian kovaa työtä ja tiedän, että hän sai vain puolet siitä ruokamäärästä, minkä hän olisi tarvinnut --
-- Kuinka uskallat sanoa sellaista? huudahti neiti Minchin.
-- En tiedä, kuinka uskallan, sanoi Amelia neiti rajusti, -- mutta kun nyt kerran olen alkanut, niin voin lopettaakin, tapahtukoon sitten mitä tahansa. Lapsi oli ymmärtäväinen ja hyvä, ja hän olisi palkinnut pienimmänkin ystävällisyytesi. Mutta sinä et osoittanut hänelle yhtään ystävällisyyttä. Asia oli niin, että hän oli mielestäsi liian älykäs, ja siksi et sinä koskaan hänestä pitänyt. Hän huomasi tarkoituksemme --
-- Amelia! läähätti hänen vihan vimmaan joutunut vanhempi sisarensa ja olisi ollut valmis antamaan hänelle korvapuustin tai lyömään myssyn hänen päästään, kuten hänen oli tapana tehdä Beckylle.
Mutta suuttumus oli tehnyt neiti Amelian niin hillittömäksi, ettei hän välittänyt mistään.
-- Hän huomasi! Hän huomasi! hän kirkui. -- Hän huomasi tarkoituksemme. Hän ymmärsi, että sinä olit kovasydäminen nainen ja minä heikko houkka, ja että me molemmat olimme halpamaisuudessamme valmiit matelemaan ja polvistumaan hänen edessään, niin kauan kuin hänellä oli rahoja, mutta käyttäytymään moitittavasti heti kun hän kadotti rahansa -- ja kuitenkin hän itse käyttäytyi kuin prinsessa myös silloin, kun hän oli kerjäläinen. Niin hän käyttäytyi -- aivan kuin prinsessa!
-- Ja nyt sinä olet menettänyt hänet, jatkoi neiti Amelia, -- ja jokin toinen koulu saa hänet ja hänen rahansa, ja jos hän olisi samanlainen kuin muut lapset, niin hän kertoisi, kuinka häntä on kohdeltu, ja me menettäisimme kaikki oppilaamme ja joutuisimme perikatoon. Ja sen me ansaitsisimme, mutta sinä sen ansaitsisit paremmin kuin minä, sillä sinä, Maria Minchin, olet kovasydäminen, itsekäs, maalliseen tavaraan kiintynyt nainen!
Ja tästä hetkestä alkaen -- sen voin mainita -- vanhempi neiti Minchin rupesi osoittamaan hiukkasen kunnioitusta sisartaan kohtaan, joka ilmeisesti ei ollut aivan typerä, vaikka hän siltä näytti, ja joka osasi sanoa ihmisille totuuksia, jotka eivät olleet heille mieluisia.
Kun oppilaat sinä iltana olivat kokoontuneet valkean ääreen kouluhuoneeseen, niin kuin heidän oli tapana tehdä ennen maatapanoa, Ermengarde tuli sisään kirje kädessään ja merkillinen ilme pyöreissä kasvoissaan. Ihastuksen ja hämmästyksen ilme hänen kasvoissaan tuntui oudolta siksi, että se näytti johtuvan äsken saadusta, yllättävästä uutisesta.
-- Mitä on tapahtunut? huusi heti pari ääntä.
-- Onko se missään tekemisissä sen melun kanssa, jota on kuulunut? kysyi Lavinia kiihkeästi. -- Neiti Minchinin huoneessa on ollut kauhea hälinä. Amelia neidillä on ollut jonkinlainen hysteerinen kohtaus, ja hänen on täytynyt mennä levolle.
Ermengarde vastasi heille hitaasti, aivan kuin puoleksi huumauksissa:
-- Olen juuri saanut tämän kirjeen Saaralta! Ja hän näytti heille sen, että he näkisivät, kuinka pitkä se oli.
-- Saaralta! kaikki huusivat yhteen ääneen.
-- Missä hän on? uteli Jessie.
-- Viereisessä talossa, vastasi Ermengarde hitaasti. -- Intialaisen herran luona.
-- Missä? Onko Saara lähetetty pois? Tietääkö neiti Minchin sen? Senkö vuoksi siellä oli kova melu? Minkä vuoksi hän kirjoitti? Sano! Sano!
Syntyi valtava hälinä, ja Lottie rupesi itkemään.
Ermengarde vastasi heille hitaasti, ikään kuin hän olisi ajatellut vain sitä, mikä tällä hetkellä näytti tärkeimmältä, sitä, mikä saattoi selittää kaikki.
-- Timanttikaivokset! hän sanoi ylpeästi. -- Timanttikaivokset!
Suu auki ja silmät tuijottaen kaikki seisoivat hänen ympärillään.
-- Ne olivat oikeita, hän kiiruhti jatkamaan. -- Siinä oli vain väärinkäsitystä. Jotakin tapahtui, ja herra Carrisford luuli, että he joutuisivat perikatoon.
-- Kuka herra Carrisford on? huusi Jessie.
-- Intialainen herra. Voi, kapteeni Crewe luuli myös -- ja hän kuoli. Ja herra Carrisford sairastui aivokuumeeseen ja matkusti pois -- ja hän oli vähällä kuolla. Eikä hän tiennyt, missä Saara oli. Ja kävi ilmi, että kaivoksissa oli miljoonittain timantteja; ja puolet niistä oli Saaran; ja ne olivat hänen silloinkin, kun hän asui ullakkokopissa, eikä hänellä ollut muuta ystävää kuin rotta, ja keittäjätär komensi häntä sinne ja tänne. Ja herra Carrisford löysi hänet tänä iltapäivänä, ja Saara on hänen kodissaan -- eikä hän tule koskaan tänne takaisin -- ja hän on enemmän prinsessa kuin milloinkaan ennen -- sataviisikymmentätuhatta kertaa enemmän. Ja minä saan mennä häntä tervehtimään huomenna iltapäivällä. Siinä sen kuulette!
Tuskinpa itse neiti Minchinkään olisi voinut ehkäistä yleistä hämmennystä, eikä hän sitä yrittänytkään, vaikka kuuli melun. Hän ei ollut sillä mielellä, että olisi voinut kestää enempää kuin mikä hänellä oli kestettävänä omassa huoneessaan, jossa neiti Amelia makasi itkien vuoteessa. Hän ymmärsi, että uutinen jollakin salaperäisellä tavalla oli tunkeutunut seinien läpi ja että palvelijat sekä lapset menisivät levolle puhuen siitä.
Ja niin tapahtui, että kaikki koulun lapset -- aavistaen, että tällä hetkellä voi rankaisematta rikkoa koulun sääntöjä vastaan -- olivat Ermengarden ympärillä kouluhuoneessa miltei puoliyöhön asti kuullaksensa luettavan yhä uudelleen kirjettä, joka sisälsi yhtä ihmeellisen kertomuksen kuin ne sadut, joita Saara itse oli keksinyt ja jonka viehätystä lisäsi se, että tämä oli tapahtunut Saaralle itselleen ja viereisen talon salaperäiselle intialaiselle herralle.
Beckyn, joka myös oli kuullut uutisen, onnistui hiipiä portaita ylös tavallista aikaisemmin. Hän tunsi halua päästä pois ihmisten seurasta ja mennä katsomaan vielä kerran pientä lumottua huonetta. Hän ei tiennyt, miten sen kävisi. Varmastikaan ei neiti Minchin saisi pitää tavaroita. Luultavasti kaikki vietäisiin pois, ja ullakkokoppi jäisi taas tyhjäksi ja autioksi.
Iloinen hän oli Saaran vuoksi, mutta kuitenkin hänellä oli outo tunne kurkussansa ja kyynelet silmissä, kun hän kiipesi viimeisiä portaita ylöspäin. Tänä iltana ei huoneessa palaisi valkeaa eikä tuli loistaisi punaisen lampunvarjostimen läpi, ei olisi illallista eikä prinsessaa, joka istuisi valkean ääressä ja lukisi tai kertoisi -- ei olisi prinsessaa!
Hän nielaisi nyyhkytyksen, avasi oven ja päästi heikon huudahduksen.
Lamppu paloi huoneessa, uunissa leimusi valkea, illallinen odotti, ja Ram Dass seisoi siellä hymyillen ja katseli häntä.
-- Missee Sahib muisti, hän selitti. -- Hän kertoi kaikki Sahibille. Hän tahtoi, että sinä saisit kuulla suuresta onnesta, joka on häntä kohdannut. Tarjottimella on kirje. Hän on kirjoittanut. Hän ei tahdo, että sinä menet onnettomana nukkumaan. Sahib tahtoo, että sinä tulet huomenna hänen luoksensa. Sinä saat olla missee Sahibin kamarineito. Tänä yönä minä vien kattoa myöten pois nämä tavarat.
Kun hän säteilevin kasvoin oli sanonut tämän, hän tervehti ja luisui ikkunan kautta ulos niin hiljaa ja ketterästi, että Becky näki, kuinka helposti se oli häneltä ennenkin käynyt.
ANNE
Ei koskaan ollut sellainen riemu vallinnut ison perheen lastenhuoneessa, eikä tämä perhe koskaan ollut uneksinutkaan riemusta, joka oli seurauksena tutustumisesta pikku tyttöön, "joka ei ollut kerjäläinen".
Jo Saaran kärsimykset ja seikkailut saivat hänet tuntumaan kalliilta aarteelta. Jokainen tahtoi yhä uudelleen kuulla kerrottavan kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut.
Kun istuttiin ihanan valkean ääressä suuressa valoisassa huoneessa, oli oikein viehättävää kuulla, kuinka kylmä ullakkokopissa saattoi olla.
Hauskinta oli kuitenkin kuulla juhla-ateriasta ja unesta, joka toteutui. Saara kertoi siitä ensimmäisen kerran seuraavana päivänä sen jälkeen kun hänet oli "löydetty".
Useita ison perheen jäseniä oli tullut hänen luokseen teelle, ja kun he istuivat tai loikoilivat matolla uunin edessä, hän kertoi tapauksen omalla tavallaan, ja intialainen herra kuunteli ja katseli häntä. Lopetettuaan kertomuksensa Saara laski kätensä pelastajansa polvelle ja katsoi häneen.
-- Tämä oli minun osani; etkö sinä nyt tahdo kertoa omasta osastasi, Tom setä? Herra Carrisford oli pyytänyt, että Saara sanoisi häntä "Tom sedäksi". -- En oikein tunne sinun osuuttasi vielä, ja se on tietysti kaunis.
Ja herra Carrisford kertoi, kuinka hän oli ollut yksin, alakuloinen ja sairas ja kuinka Ram Dass oli koettanut viihdytellä häntä kuvaamalla hänelle ohikulkijoita, joista eräs pieni tyttö oli kulkenut ohi useammin kuin kukaan muu.
Tyttö oli herättänyt hänen mielenkiintonsa -- osaksi kenties sen vuoksi, että hän ajatteli niin paljon erästä pientä tyttöä, ja osaksi sen vuoksi, että Ram Dass oli kertonut käynnistään ullakolla marakattia ajaessaan.
Hän oli kertonut, kuinka kehno ja iloton tuo huone oli, ja oli kuvannut pienen tytön käytöstä ja tapoja -- hän ei näkynyt kuuluvan palvelijain luokkaan. Vähitellen Ram Dass oli tehnyt yhä useampia havaintoja hänen onnettomista oloistaan. Hän oli myös huomannut, kuinka helppo oli kiivetä katolle ne muutamat metrit, jotka erottivat tytön ikkunan hänen omastaan, ja tämä oli kaiken tapahtuneen alku.
-- Sahib, hän oli kerran sanonut, minä voisin kiivetä katolle ja lämmittää uunia lapselle jonakin päivänä, kun hän on kaupungilla asioilla. Kun hän sitten tulee kotiin märkänä ja viluisena ja näkee loimuavan valkean huoneessansa, hän luulee, että siellä on käynyt noitaukko.
Tämä ajatus oli tuntunut niin hupaisalta, että herra Carrisfordin surullisilla kasvoilla oli häivähtänyt hymyä, mistä Ram Dass oli ihastunut niin, että oli kehittänyt tuumaansa ja selittänyt isännälleen, kuinka helppoa olisi saada aikaan paljon muutakin.
Hän oli ollut lapsellisen iloinen ja osoittanut suurta kekseliäisyyttä, ja valmistukset tuuman toimeenpanemiseksi muodostivat harrastuksen, joka täytti monta päivää, jotka muuten olisivat kuluneet ikävystyttävässä yksitoikkoisuudessa.
Samana iltana kun myttyyn mennyttä "juhla-ateriaa" oli yritetty, Ram Dass oli ollut vartioimassa mukanaan kaikki Saaralle hankitut tavarat, ja henkilö, joka oli ollut hänen apunansa, oli myös siellä ja yhtä huvittuneena tästä oudosta seikkailusta kuin Ram Dass itse.
Ram Dass oli maannut vatsallaan katolla, kun "juhla-ateria" loppui niin nolosti! Varmistuttuaan siitä, että uupunut Saara oli vaipunut sikeään uneen, hän oli hiipinyt huoneeseen mukanaan salalyhty, ja hänen toverinsa oli sillä aikaa seisonut ulkopuolella ja ojentanut hänelle tavarat. Niin pian kuin Saara oli hiukankin liikahtanut, Ram Dass oli sulkenut lyhdyn ja laskeutunut lattialle pitkälleen.
Tästä ja monesta muusta huvittavasta asiasta lapset ottivat selvän tekemällä tuhansia kysymyksiä.
-- Olen niin iloinen, sanoi Saara, -- niin iloinen siitä, että sinä, Tom setä, olit se minun ystäväni.
Näistä kahdesta tulikin niin hyvät ystävät, että tuskinpa sellaisia ennen on ollutkaan. He näyttivät sopivan erinomaisen hyvin yhteen. Intialaisella herralla ei ollut koskaan ollut toveria, josta hän olisi pitänyt niin paljon kuin Saarasta. Kuukauden kuluttua hän oli, niin kuin herra Carmichael oli ennustanut, aivan kuin uusi ihminen. Hän oli hilpeä ja hänellä oli kaikenlaisia harrastuksia, ja rikkauskin, joka ennen oli tuntunut raskaalta taakalta, alkoi nyt tuottaa hänelle iloa.
Kerran kun herra Carrisford kohotti katseensa kirjastaan, hän näki pienen toverinsa istuvan liikahtamatta tuleen tuijottaen.
-- Mitä sinä mietit, Saara? hän kysyi.
Saara katsoi häneen, ja hänen poskilleen nousi keveä puna.
-- Ajattelen sitä päivää, jolloin olin niin nälissäni ja jolloin tapasin sen pienen kerjäläistytön, jolla oli vielä kovempi nälkä kuin minulla. Ja ajattelin, että olisi hauska, jos voisin tehdä jotakin...
-- Mitä aikoisit tehdä? Saat tehdä, mitä tahdot, prinsessa!
-- Minä mietin, sanoi Saara hiukan epäröiden, -- sinähän sanot, että minulla on paljon rahaa -- mietin, voisinko mennä leipurinrouvalta pyytämään, että hän, jos nälkäisiä lapsia istuutuu hänen portailleen tai seisoo ja katsoo ikkunasta sisään -- varsinkin tuollaisina hirmuisina päivinä -- kutsuisi heidät sisään ja antaisi heille syötävää ja lähettäisi sitten laskun minulle. Voinko minä tehdä niin?
-- Sen saat tehdä jo huomispäivänä, vastasi intialainen herra.
-- Kiitos! Katso, minä tiedän, miltä tuntuu olla nälissään, ja kuinka vaikea on olla, kun ei edes voi kuvitella olevansa kylläinen.
Seuraavana aamuna, kun neiti Minchin katsoi ulos ikkunastaan, hän näki jotakin, jota hän kenties kaikista vähiten olisi toivonut näkevänsä.
Intialaisen herran komeat hevoset ja vaunut ajoivat viereisen portin eteen, ja niiden omistaja sekä pieni, pehmoisiin, hienoihin turkiksiin pukeutunut olento tulivat ulos ja nousivat vaunuihin.
Pieni olento oli eräs tuttu tyttönen, joka muistutti neiti Minchinille kuluneista päivistä. Häntä seurasi toinen yhtä tuttu tyttönen, jonka näkeminen häntä erikoisesti ärsytti. Se oli Becky, joka Saaran kamarineitona aina ja ihastuneena seurasi nuorta emäntäänsä kantaen vaunuihin huopapeitteitä. Becky oli jo muuttunut pyöreä- ja rusoposkiseksi.
Vähää myöhemmin vaunut pysähtyivät leipämyymälän kohdalle, ja herra Carrisford ja Saara laskeutuivat vaunuista juuri kun leipurinrouva asetti tuoreita lämpöisiä pyöryköitä ikkunaan.
Kun Saara tuli myymälään, nainen kääntyi ja meni myymäläpöydän taakse. Hän katseli hetkisen Saaraa tarkasti, sitten hänen hyväntahtoiset kasvonsa kirkastuivat.
-- Luulen varmasti, että olen nähnyt teidät ennen, neiti! Ja kuitenkin...?
-- Niin, Saara vastasi, te annoitte minulle kerran kuusi pyörykkää neljällä pennyllä, ja...
-- Ja te annoitte viisi niistä kerjäläistytölle, sanoi leipurinrouva. -- En koskaan unohda sitä. En ensin voinut ymmärtää. -- Hän kääntyi intialaisen herran puoleen.
-- Pyydän anteeksi, sir, mutta ei monikaan lapsi huomaisi nälkäisiä kasvoja ja välittäisi niistä. Antakaa anteeksi rohkeapuheisuuteni, neiti, hän sanoi Saaralle, -- mutta te olette paljoa punakamman ja terveemmän näköinen kuin silloin...
-- Kiitos, voin kyllä paremmin, sanoi Saara. -- Ja olen paljon onnellisempi -- ja olen tullut pyytämään, että te tekisitte minulle palveluksen.
Nojaten myymäläpöytään Saara teki hänelle pienen ehdotuksensa vaikeiden päivien ja nälkäisten kulkurilapsien hyväksi.
Leipurinrouva katseli ja kuunteli häntä hämmästyneenä.
-- Hyvänen aika, hän huudahti kuultuansa kaikki, -- mielelläni minä toki teen sen. En voi koskaan unohtaa, kuinka te annoitte pois lämpimät pyörykkänne, vaikka itse olitte niin nälkäinen ja viluisen näköinen.
-- Oletteko nähnyt tyttöä sen perästä? kysyi Saara. -- Tiedättekö missä hän on?
-- Kyllä tiedän, vastasi nainen, ja hänen hymynsä oli vielä hyväntahtoisempi kuin ennen. -- Hän on tuolla sisällä, neiti; hän on ollut luonani kuukauden, ja hänestä alkaa tulla oikein kelpo tyttö, ja minulle on hänestä hyvä apu sekä kaupassa että keittiössä!
Hän meni huoneeseen, ja heti sen jälkeen tuli hänen mukanaan pieni tyttö. Hän oli tosiaankin tuo kerjäläistyttö, mutta nyt puhtaassa ja siistissä asussa, ja näytti siltä, että hänen ei pitkään aikaan ollut tarvinnut nähdä nälkää.
Hän oli ujon näköinen, mutta hänen kasvonsa olivat miellyttävät, kun hän ei enää ollut hoidon puutteessa ja kun vauhko ilme oli hävinnyt hänen silmistänsä.
Hän tunsi heti Saaran ja seisoi ja katseli häntä ikään kuin ei koskaan voisi katsella häntä kylliksensä.
-- Asia on niin, sanoi leipurinrouva, -- että minä käskin hänen tulla tänne, kun hänen oli nälkä, ja kun hän tuli, annoin hänelle tavallisesti jotakin tekemistä. Kun huomasin hänet halukkaaksi työhön, rupesin pitämään hänestä. Ja lopuksi annoin hänelle paikan kodissani; hän auttaa minua, ja se näkyy luonnistuvan hyvin. Hän on niin kiitollinen kuin tyttönen suinkin voi olla. Hänen nimensä on Anne. Muuta nimeä hänellä ei ollut.
Lapset seisoivat ja katselivat toisiansa hetkisen; sitten Saara otti kätensä puuhkastaan ja ojensi sen Annelle. Anne tarttui siihen, ja he katsoivat toisiansa silmiin.
-- Olen niin iloinen, kun sinun on käynyt hyvin, sanoi Saara. -- Ja olen juuri ajatellut jotakin. Kenties rouva Brown tahtoo antaa sinun tehtäväksesi jakaa leipää ja pyöryköitä lapsille. Kenties sinä mielelläsi tekisit sen, koska tiedät, miltä tuntuu olla nälissään?
-- Kyllä, neiti, sanoi tyttö.
Ja Saara tunsi, että Anne ymmärsi häntä, vaikka hän puhui niin vähän ja vain seisoi liikahtamatta ja katseli, kun hän meni intialaisen herran kanssa ulos ja he nousivat vaunuihinsa ja ajoivat pois.