Part 11

Siinä oli tosiaankin prinsessa Saara. Ainakaan ei Saara ollut kertaakaan ollut tämän näköinen sen jälkeen, kun hän oli ollut prinsessa. Hän ei ollut heidän mielestään sama Saara kuin se, joka oli tullut takaportaita muutama tunti sitten. Hänellä oli sellainen puku, jonka vuoksi Lavinia ennen oli kadehtinut häntä. Sen väri oli lämmin ja kaunis, ja se oli hyvin ommeltu. Hänen hoikat jalkansa olivat samanlaiset kuin silloin, kun Jessie oli ihaillut niitä, ja kiharat hiukset, jotka hajallaan riippuessaan tekivät Saaran melkein Shetlannin ponihevosen näköiseksi, oli sidottu nauhalla.

-- Kenties joku on lahjoittanut hänelle omaisuuden? kuiskasi Jessie. -- Olen aina uskonut, että hänelle tapahtuisi jotakin. Hän on niin merkillinen.

-- Kenties on löydetty uusia timanttikaivoksia, sanoi Lavinia pilkallisesti. -- Älä ilahduta häntä katselemalla, senkin tyhmyri!

-- Saara, kuului neiti Minchinin kova ääni, -- tule tänne istumaan.

Ja sillä aikaa kun kaikki kouluhuoneessa katselivat ja töykkivät kyynärpäillään toisiaan tuskin edes yrittäen salata uteliaisuuttaan, meni Saara entiselle kunniapaikalleen ja kumartui katsomaan kirjojaan.

Kun hän samana iltana oli tullut huoneeseensa ja hän ja Becky olivat syöneet illallisensa, hän istui kauan aikaa tuijottaen totisena tuleen.

-- Keksittekö te jotakin, neiti? kysyi Becky hiljaa. Kun Saara istui hiljaa katsellen haaveksien tuleen, se merkitsi tavallisesti, että hän keksi jonkin uuden kertomuksen. Mutta tällä kertaa ei ollut niin, ja hän pudisti päätänsä.

-- Ei! Minä tuumin, mitä minun pitäisi tehdä.

Becky katseli häntä yhä ihaillen. Hän tunsi jonkinlaista kunnioitusta kaikkea kohtaan, mitä Saara sanoi ja teki.

-- En voi olla ajattelematta ystävääni, selitti Saara.

-- Jos hän itse tahtoo pysyä tuntemattomana, olisi epäkohteliasta koettaa saada selvä siitä, kuka hän on. Mutta tahtoisin niin mielelläni hänen tietävän, kuinka kiitollinen olen hänelle -- ja kuinka onnelliseksi hän on tehnyt minut. Minä toivon -- minä toivon --

Hän vaikeni äkkiä, sillä hänen katseensa sattui johonkin pöydällä olevaan esineeseen. Siinä oli pieni lipas, jossa oli paperia, kyniä, kirjekuoria ja mustetta. Pari päivää aikaisemmin hän oli löytänyt sen tullessaan huoneeseensa.

-- Voi, miksi en tullut ennen ajatelleeksi sitä! Hän otti lippaan tulen ääreen.

-- Minä voin kirjoittaa hänelle! sanoi Saara iloisesti, -- ja jättää kirjeen pöydälle. Kenties se henkilö, joka korjaa pois tavarat, ottaa senkin. En aio kysyä mitään. Mutta uskon varmasti, ettei hän paheksu sitä, että kiitän häntä.

Saara kirjoitti näin kuuluvan kirjeen:

"Toivon, ettette pidä minua epäkohteliaana, kun kirjoitan teille, vaikka näytte tahtovan pysyä tuntemattomana. Pyydän teitä uskomaan, ettei aikomukseni ole olla epäkohtelias eikä koettaa saada jostakin selvää. Tahtoisin vain kiittää teitä, kun olette ollut minua kohtaan niin hyvä -- niin taivaallisen hyvä -- ja tehnyt kaikki minulle ikään kuin saduksi. Olen teille kiitollinen ja olen niin onnellinen -- ja niin on Becky myös. Becky tuntee kiitollisuutta niin kuin minäkin -- kaikki on yhtä kaunista ja ihmeellistä hänelle kuin minullekin. Olimme niin yksin ja viluisia ja nälkäisiä, ja nyt -- ajatelkaa kuinka te olette muuttanut kaikki toisenlaiseksi! Sallikaa minun sanoa ainoastaan nämä sanat. Mielestäni minun täytyi sanoa ne. Kiitos -- kiitos -- kiitos!

Pieni ullakkohuoneen tyttö."

Seuraavana aamuna hän jätti kirjeen pienelle pöydälle, ja illalla se oli viety pois muiden tavaroiden mukana. Hän tiesi siis, että noitaukko oli saanut sen, mikä ajatus teki hänet onnelliseksi.

Kerran illalla, kun Saara luki uutta kirjaansa Beckylle juuri ennen kuin heidän piti mennä maata, herätti Saaran huomiota ikkunan luota kuuluva kolina. Hän katsoi ylös kirjastaan ja näki, että Beckykin oli kuullut melun, sillä hän oli kääntänyt päätään katsellakseen ja kuunteli hieman levottomana.

-- Siellä on joku, neiti, hän kuiskasi.

-- Niin, sanoi Saara hiljaa. -- Kuului melkein siltä kuin kissa olisi pyrkinyt sisään.

Hän nousi seisomaan ja meni ikkunan luo. Hän kuuli kummallista ääntä, aivan kuin heikkoa raapimista. Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä jotakin, ja hän naurahti. Hän muisti lystikkään pienen olennon, joka kerran ennen oli löytänyt tien ullakolle. Hän oli juuri samana iltapäivänä nähnyt sen istuvan sangen alakuloisena pöydällä, joka oli ikkunan edessä intialaisen herran huoneessa.

-- Ajattele! hän kuiskasi hyvin iloisena ja innoissaan, -- ajattele, jospa se olisi apina, joka on taas karannut.

Hän kiipesi tuolille, avasi ikkunan hyvin varovaisesti ja katsoi ulos. Oli satanut lunta koko päivän, ja lumessa, aivan hänen vieressään, istui pieni, vapiseva olento kokoon lyyhistyneenä. Kun apina näki hänet, se rypisti surkeasti pientä mustaa otsaansa.

-- Siellä on apina! huusi Saara. -- Se on ryöminyt ulos toisesta ullakkokopista, ja se näki valoa.

Becky juoksi hänen luoksensa.

-- Aiotteko te päästää sen sisään, neiti? hän kysyi.

-- Kyllä, Saara vastasi iloisesti. -- Ulkona on apinoille liian kylmä. Ne ovat arkoja. Houkuttelen sen sisään.

Hän ojensi kätensä ja puhui hyväilevällä äänellä.

-- Tule, pikku apina, hän sanoi. -- En tee sinulle pahaa.

Apina ymmärsi, ettei hän tekisi sille pahaa. Se ymmärsi sen ennen kuin Saara tarttui siihen hyväilevällä, pienellä kädellään ja veti sen luoksensa. Se oli tuntenut inhimillistä ystävällisyyttä Ram Dassin tummissa käsissä, ja se tunsi sitä näissä käsissä. Apina antoi nostaa itsensä ikkunasta sisään, ja kun se oli Saaran sylissä, se painautui hänen rintaansa vasten, piti kiinni hänen kiharoista hiuksistaan ja katsoi häntä silmiin.

-- Kiltti apina! Kiltti apina! sanoi Saara hyväillen sitä. -- Voi, minä pidän niin paljon pienistä eläimistä.

Marakatti oli kovin iloinen, kun oli päässyt lämpimään, ja kun Saara oli ruvennut istumaan pitäen sitä polvillaan, se katseli vuoroin häntä vuoroin Beckyä hiukan uteliaasti.

-- Kylläpä se on ruma, neiti, eikö teistäkin? kysyi Becky.

-- Se on kuin hyvin ruma lapsi, vastasi Saara nauraen. -- Pyydän anteeksi, apina, mutta minua ilahduttaa, ettet sinä ole ihmisen lapsi. Äitisi ei todellakaan voisi ylpeillä sinusta, eikä kukaan uskaltaisi sanoa, että olisit sukulaistesi näköinen. Mutta minä pidän sinusta kuitenkin.

-- Kenties siitä on ikävää, että se on ruma, jatkoi Saara sitten, -- ja kenties se ei voi unohtaa sitä. Onkohan sillä mitään ajatuksia?

Mutta apina ojensi laihan kätensä ja raapi päätänsä.

-- Mitä me teemme sille? kysyi Becky.

-- Annan sen nukkua luonani tämän yön ja vien sen sitten huomenaamuna intialaiselle herralle. On ikävä viedä sinut takaisin, apina, mutta sinun täytyy mennä. Sinun pitäisi olla eniten kiintynyt omaan perheeseesi, enkä minä ole oikea sukulainen.

Ja kun Saara meni nukkumaan, hän laittoi vuoteensa jalkapuoleen tilan apinalle, ja se kyyristyi siihen ja nukkui kuin lapsi tyytyväisenä yösijaansa.

"HÄN ON SE LAPSI"

Seuraavana iltapäivänä istui kolme ison perheen jäsentä intialaisen herran kirjastossa tehden parhaansa ilahduttaakseen häntä.

Sairas herra oli jonkin aikaa elänyt jännittävässä odotuksessa, ja tänään häntä hermostutti erikoisesti eräs tapaus. Herra Carmichael oli nimittäin palannut kotiin Moskovasta. Hänen siellä olonsa oli pidentynyt viikon toisensa perästä.

Kun hän ensin saapui outoon suureen kaupunkiin, hänen oli ollut mahdotonta päästä sen perheen jäljille, jota hän etsi. Kun hän vihdoin varmasti tiesi löytäneensä sen ja oli käynyt heidän kotonaan, oli hänelle ilmoitettu, että he olivat matkoilla. Hänen yrityksensä päästä yhteyteen heidän kanssaan olivat turhia, minkä vuoksi hän päätti jäädä Moskovaan siksi, kunnes he palaisivat matkaltansa.

Herra Carrisford istui lepotuolissaan, Janet lattialla hänen vieressänsä. Hän piti paljon Janetista. Nora oli löytänyt jakkaran, ja Donald istui hajareisin ratsastaen tiikerillä, jonka pää koristi sen nahasta tehtyä mattoa, vieläpä hän ratsasti aika rajusti.

-- Älä reuhtoile niin kovasti, Donald, nuhteli Janet.

-- Kun olemme tulleet tänne ilahduttamaan sairasta, ei pidä meluta noin! Kenties meidän "ilahduttamisemme" on liiaksi meluavaa, herra Carrisford?

-- Ei ollenkaan, tämä vastasi taputtaen häntä olalle.

-- Se estää minua ajattelemasta liikaa.

-- Kas, tuolla tulevat ajurinrattaat! huudahti Janet heti sen jälkeen. -- Ne seisahtuivat portille. Se on isä!

Kaikki juoksivat ikkunaan ja katsoivat ulos.

-- Se on isä! ilmoitti Donald. -- Mutta ei hänellä ole mitään pientä tyttöä mukanaan.

Kaikki kolme juoksivat viipymättä ja riemuiten ulos huoneesta eteiseen. Tällä tavalla he aina lausuivat isänsä tervetulleeksi. Saattoi kuulla heidän hyppelevän ja taputtavan käsiään sekä kuinka heitä nosteltiin ja suudeltiin.

Herra Carrisford yritti nousta tuoliltansa, mutta vaipui siihen takaisin.

-- Ei maksa vaivaa koettaakaan, hän sanoi. -- Minkälainen raukka minä olenkaan!

Herra Carmichaelin ääni kului sanovan:

-- Ei, lapset, te saatte tulla sisään sitten, kun minä olen puhunut herra Carrisfordin kanssa. Menkää nyt Ram Dassin luo leikkimään.

Sitten hän avasi oven ja tuli sisään. Hän näytti entistäkin kukoistavammalta ja toi mukanaan terveyden ja reippauden tuulahduksen, mutta hänen silmissään oli pettymyksen ja levottomuuden ilme, kun hän kohtasi sairaan hartaasti kysyvän katseen.

-- Mitä uutta? kysyi herra Carrisford. -- Mitä tiedät tytöstä, jonka venäläinen perhe otti lapseksensa?

-- Hän ei ole se lapsi, jota me etsimme, kuului herra Carmichaelin vastaus. -- Hän on paljon nuorempi kuin kapteeni Crewen pieni tyttö. Hänen nimensä on Emily Carew. Olen nähnyt hänet ja puhunut hänen kanssaan. Venäläiset eivät voineet antaa minulle kaikkia tietoja.

Kuinka väsyneeltä intialainen herra näyttikään!

-- Sitten täytyy aloittaa tiedustelut uudelleen, hän sanoi. -- Siinä on kaikki, mitä voimme tehdä. Mutta ole hyvä ja paina puuta.

Herra Carmichael istuutui. Hän oli vähitellen oppinut pitämään tästä onnettomasta miehestä. Hän oli itse hyvinvoipa ja onnellinen ja häntä ympäröivät hilpeys ja rakkaus, joten yksinäisyys ja sairaus tuntuivat hänestä sietämättömiltä ja surkuteltavilta.

-- Niin, niin, hän sanoi iloisesti, -- kyllä me hänet viimein löydämme.

-- Meidän täytyy aloittaa heti. Aikaa ei saa hukata, puuttui herra Carrisford kiihkeästi puheeseen. Voitko tehdä jotakin uutta ehdotusta -- mitä tahansa?

-- Kenties, vastasi herra Carmichael. -- Muuan ajatus juolahti päähäni miettiessäni tätä asiaa matkalla Doverista.

-- Mikä se oli? Jossakinhan hänen täytyy olla, jos hän elää.

-- Niin, jossakin hän on. Olemme etsineet Pariisin kouluista. Jätetään Pariisi rauhaan ja ruvetaan etsimään Lontoosta. Se oli ajatukseni -- etsitään Lontoosta.

-- Lontoossa on paljon kouluja, sanoi herra Carrisford. -- Todellakin, viereisessä talossakin on yksi.

-- No hyvä, parasta aloittaa siitä. Emmehän voi aloittaa lähempää kuin viereisestä talosta.

-- Emme kylläkään, sanoi Carrisford. -- Siellä on lapsi, joka on herättänyt mielenkiintoani, mutta hän ei ole oppilaana siellä. Se on pieni, tumma, hylätty raukka ja on niin vähän Crewe-paran näköinen kuin yleensä kukaan lapsi voi olla.

Mahdollisesti taikavoima vaikutti juuri tällä hetkellä -- hyvä taikavoima. Siltä tosiaankin näytti. Mikä muuten olisi tuonut Ram Dassin huoneeseen juuri kun hänen isäntänsä puhui.

Ram Dass tervehti kunnioittavasti, mutta hänen tummat silmänsä välähtivät innostuksesta.

-- Sahib, hän sanoi, -- lapsi on itse tullut -- lapsi, jota sahibin oli niin sääli. Hän on tullut tuomaan apinan, joka taas on karannut hänen ullakkokoppiinsa. Olen pyytänyt häntä odottamaan hetkisen. Ajattelin, että sahibia huvittaisi nähdä hänet ja puhutella häntä.

-- Kuka hän on? kysyi herra Carmichael.

-- Jumala sen tietää, vastasi herra Carrisford. -- Sama lapsi, josta juuri puhuin. Koulun pienin palvelustyttö.

Hän viittasi Ram Dassille ja sanoi hänelle:

-- Kyllä minä mielelläni tahtoisin nähdä hänet. Mene hakemaan hänet.

Heti sen jälkeen Saara tuli huoneeseen. Hänellä oli marakatti sylissään, eikä se ollenkaan näyttänyt haluavan erota, sillä se piteli lörpöttäen kiinni hänestä.

-- Teidän apinanne karkasi taas, selitti Saara. -- Se tuli minun ikkunani taakse eilen illalla, ja minä päästin sen sisään, kun oli niin kylmä. Olisin tuonut sen heti takaisin, mutta oli jo myöhäinen ilta, ja kun tiesin, että olette sairas, en tohtinut häiritä teitä.

Intialainen herra katseli häntä uteliaasti.

-- Se oli oikein hyvin ajateltu, hän sanoi. Saara katsoi Ram Dassiin, joka seisoi ovella.

-- Jätänkö minä sen hindulle? hän kysyi.

-- Miten sinä tiedät, että hän on hindu? vastasi intialainen herra hieman hymyillen.

-- Voi, kyllä minä tunnen heidät, sanoi Saara antaen pois vastahakoisen apinan. -- Minä olen syntynyt Intiassa.

Intialainen herra nousi äkisti istumaan, ja hänen kasvojensa ilme muuttui niin, että Saara miltei säikähti.

-- Oletko sinä syntynyt Intiassa? hän huudahti. -- Oikeinko totta? Tule tänne!

Hän ojensi kätensä. Saara meni hänen luoksensa ja pani kätensä hänen käteensä, koska hän näkyi tahtovan sitä.

-- Sinä asut viereisessä talossa? hän kysyi.

-- Niin, asun neiti Minchinin täysihoitolassa.

-- Mutta et ole hänen oppilaitaan?

Saara hymyili oudosti.

-- Luulen, etten oikein tiedä, mikä minä olen, hän vastasi.

-- Miksi et tiedä?

-- Ensin olin oppilas ja minulla oli kaksi omaa huonetta, mutta nyt --

-- Sinä olit oppilas! Mikä sinä olet nyt?

Taas Saara hymyili surullisesti.

-- Minä asun ullakkokopissa astianpesijätytön vieressä, hän selitti. -- Juoksen keittäjättären asioilla -- teen kaikkea, mitä he käskevät -- ja opetan pikkutytöille läksyjä.

-- Kysy häneltä, Carmichael, sanoi Carrisford vaipuen takaisin makaavaan asentoon ikään kuin olisi menettänyt kaikki voimansa. -- Minä en jaksa.

Ja ison perheen suuri, ystävällinen isä tiesi, miten pieniltä tytöiltä on kysyttävä. Saara ymmärsi, kuinka paljon kokemusta hänellä oli, kun hän puhui hänelle ystävällisellä, rohkaisevalla äänellään.

-- Mitä sinä tarkoitat, lapseni, kun sanot "ensin?" hän kysyi.

-- Kun isäni ensin toi minut tänne.

-- Missä sinun isäsi on?

-- Hän on kuollut, kertoi Saara. -- Hän kadotti kaikki rahansa, eikä minulle jäänyt mitään. Eikä ollut ketään ihmistä, joka olisi voinut pitää minusta huolta tai maksaa neiti Minchinille.

-- Meidän ei pidä säikähdyttää häntä, sanoi herra Carmichael syrjään hiljaisella äänellä ja lisäsi kovemmin Saaralle: -- Ja sitten sait mennä ullakkokoppiin, ja sinusta tuli pieni palvelustyttö. Eikö niin?

-- Ei ollut ketään, joka olisi voinut pitää minusta huolta. Eikä minulla ollut ollenkaan rahaa. Ja olin aivan yksin.

-- Kuinka sinun isäsi menetti rahansa? intialainen herra puuttui läähättäen puheeseen.

-- Ei se ollut hänen oma syynsä, vastasi Saara, joka joutui yhä enemmän hämilleen. -- Hänellä oli ystävä, josta hän paljon piti -- hän piti hänestä paljon. Hänen ystävänsä otti hänen rahansa. Hän luotti liiaksi ystäväänsä.

-- Kenties ei ystävän aikomus ollut vahingoittaa häntä? huomautti herra Carrisford. Kenties oli syynä erehdys?

Saara ei tiennyt, kuinka julmalta hänen levollinen äänensä kuului, kun hän vastasi. Jos hän olisi voinut aavistaa sellaista, hän olisi varmaan puhunut lempeämmin intialaisen herran vuoksi.

-- Se koski kuitenkin isääni sangen kovasti. Se vei häneltä hengen.

-- Kuka isäsi oli? kysyi intialainen herra. -- Sano se!

-- Hänen nimensä oli Ralph Crewe, vastasi Saara hiukan levottomana. -- Kapteeni Crewe. Hän kuoli Intiassa.

Riutuneet kasvot vääntyivät, ja Ram Dass juoksi isäntänsä luo.

-- Carmichael! läähätti sairas, -- hän on se lapsi -- se lapsi!

Saara luuli hetkisen, että intialainen herra kuolisi siihen paikkaan. Ram Dass kaatoi pullosta jotakin lääkettä hänen suuhunsa. Saara seisoi vieressä hiukan vavisten. Hän katsoi neuvottomana herra Carmichaeliin.

-- Mikä lapsi minä olen? hän kuiskasi.

-- Hän oli sinun isäsi ystävä, vastasi herra Carmichael. -- Älä säikähdä. Me olemme etsineet sinua kaksi vuotta.

Saara vei kätensä otsalleen ja hänen huulensa vapisivat. Hän puhui ikään kuin unessa, puoleksi kuiskaten:

-- Ja minä olen koko ajan ollut neiti Minchinin luona. Seinä vain välillä!

MINÄ KOETIN

Kiltti rouva Carmichael sai selittää asian Saaralle. Hänelle lähetettiin heti sana, ja hän tuli syleilemään Saaraa ja kertomaan hänelle kaikesta, mitä oli tapahtunut. Kerrassaan odottamaton asiain käänne oli hetkeksi kokonaan lamauttanut sairaalloisen herra Carrisfordin.

Kun ehdotettiin, että pieni tyttönen menisi toiseen huoneeseen, hän kuiskasi väsyneenä herra Carmichaelille:

-- Minä vakuutan, että minusta tuntuu, kuin en voisi olla katselematta häntä.

-- Minä pidän hänestä huolen, sanoi Janet, -- ja äiti tulee heti. Janet talutti hänet pois.

-- Olemme hyvin iloisia, kun olemme löytäneet sinut, hän selitti. -- Et tiedä, kuinka iloisia me olemme.

Donald seisoi kädet taskussa ja katseli Saaraa miettien, tavallaan soimaten itseänsä:

-- Jos minä vain olisin kysynyt, mikä sinun nimesi on, silloin kun annoin sinulle kuusi pennyä, sinä olisit sanonut, että nimesi on Saara Crewe, ja silloin olisimme heti löytäneet sinut.

Ja sitten tuli rouva Carmichael. Hän näytti hyvin liikuttuneelta, sulki Saaran syliinsä ja suuteli häntä.

-- Sinä olet hämilläsi, lapsi raukka! Eikä se ole yhtään ihmeellistä.

Saaran täytyi vain ajatella erästä asiaa.

-- Oliko hän, sanoi Saara katsoen kirjastohuoneeseen vievää ovea, joka oli kiinni, -- oliko hän se paha ystävä? Voi, sanokaa minulle se!

Rouva Carmichael itki suudellessaan uudelleen Saaraa. Hänen mielestään Saaraa oli suudeltava hyvin usein, koska ei kukaan ollut suudellut häntä pitkään aikaan.

-- Ei hän ollut paha, rakas lapseni, hän selitti. -- Hän ei todellakaan hävittänyt isäsi rahoja. Hän vain luuli hukanneensa ne, ja kun hän oli kovasti kiintynyt isääsi, niin hän tuli surusta niin sairaaksi, että hän jonkin aikaa oli hiukan sekaisin. Hän oli kuolemaisillaan aivokuumeeseen, ja jo kauan ennen kuin hän alkoi parantua, oli sinun isäsi kuollut.

-- Eikä hän tiennyt, mistä hän löytäisi minut, mutisi Saara. -- Ja minä olin niin lähellä.

Hän ei voinut unohtaa, että hän oli ollut niin lähellä.

-- Hän luuli, että olit koulussa Ranskassa, selitti rouva Carmichael, -- ja aina hän joutui väärille jäljille. Hän on etsinyt sinua kaikkialta. Kun hän näki sinun kulkevan tästä ohi surullisena ja laiminlyötynä, ei hän voinut uneksiakaan, että sinä olit hänen rakkaan ystävänsä lapsiraukka. Mutta koska sinäkin olit pieni tyttö, hänen oli sinua sääli, ja hän tahtoi tehdä sinut onnellisemmaksi. Niinpä hän käski Ram Dassin kiivetä ikkunan kautta huoneeseesi ja tehdä huoneesi hauskemmaksi.

Saara päästi ilonhuudon. Hänen kasvojensa ilme muuttui kokonaan.

-- Ram Dassko sen teki? hän huudahti. -- Käskikö hän Ram Dassin tehdä sen? Hänkö aiheutti unen, joka muuttui todellisuudeksi?

-- Niin, lapseni -- niin! Hän on ystävällinen ja hyvä, ja hänen oli sääli sinua kadonneen Saara Crewen vuoksi.

Kirjastohuoneen ovi avautui, ja herra Carmichael tuli kutsumaan Saaraa.

-- Herra Carrisford voi jo paremmin. Hän tahtoo, että tulet hänen luoksensa.

Saara ei viivytellyt. Kun hän tuli huoneeseen, intialainen herra katseli häntä ja huomasi, että hänen kasvonsa olivat pelkkää aurinkoa.

Saara meni hänen luoksensa ja asettui hänen tuolinsa viereen seisomaan kädet ristissä rinnallansa.

-- Tekö lähetitte tavarat minulle? hän kysyi iloisesti. -- Ne kauniit, kauniit tavarat? Tekö ne lähetitte?

-- Niin, rakas lapsi, minä ne lähetin.

Pitkällinen tauti ja huolet olivat heikontaneet hänet, mutta kun hän katseli Saaraa, hänen katseessansa oli jotakin, mikä muistutti Saaran isän silmiä -- siinä oli rakkautta ja halua sulkea hänet syliinsä. Saara vaipui polvilleen hänen viereensä, niin kuin hän ennen oli polvistunut isänsä viereen, kun he olivat parhaimmat ystävykset maailmassa.

-- Tekö siis olette minun ystäväni? Tekö olette minun ystäväni! Ja hän painoi kasvonsa hänen laihaa kättänsä vasten ja suuteli sitä yhä uudelleen ja uudelleen.

-- Carrisford paranee entiselleen kolmen viikon kuluessa, sanoi herra Carmichael salaa vaimolleen. -- Sen voi nyt jo nähdä hänen kasvoistansa.

Hän oli todellakin muuttunut. Tässä oli 'pikku emäntä', ja hänellä oli jo paljon uutta ajattelemista ja tuumimista. Ensiksikin neiti Minchin. Hänen kanssaan oli puhuttava ja hänelle oli annettava tieto hänen oppilaansa muuttuneista varallisuussuhteista.

Saara ei enää ollenkaan saanut mennä takaisin täysihoitolaan. Siinä kohden intialainen herra oli hyvin luja. Hänen täytyi pysyä siellä missä oli, ja herra Carmichael saisi mennä tapaamaan neiti Minchiniä itseään.

-- Olen iloinen, kun minun ei tarvitse mennä sinne takaisin, tunnusti Saara. -- Hän suuttuu varmasti kauheasti. Hän ei pidä minusta, mutta siihen olen kenties itse syypää, sillä minäkään en pidä hänestä.

Mutta merkillistä kyllä neiti Minchin säästi herra Carmichaelilta sen vaivan, sillä hän ilmestyi itse etsimään oppilastaan. Hän oli tarvinnut Saaraa jollekin asialle, ja kun hän oli kysynyt tyttöä, hän oli saanut kuulla hämmästyttäviä asioita. Eräs sisäköistä oli nähnyt Saaran hiipivän ulos kätkien jotakin vaippansa alle ja oli myös nähnyt hänen menevän viereiseen taloon.

-- Mitähän se merkitsee? sanoi neiti Minchin Amelia neidille.

-- Siitä ei minulla todellakaan ole aavistustakaan, vastasi Amelia neiti. -- Ehkä Saara on ystävystynyt intialaisen herran kanssa, koska hän itse on ollut Intiassa?

-- Olisi juuri Saaran tapaista tunkeutua hänen luokseen ja koettaa jollakin hävyttömällä tavalla herättää hänessä sääliä, tiuskaisi neiti Minchin. -- Hänen on täytynyt olla siellä pari tuntia. Sellaista julkeutta en salli. Menen itse kysymään, miten asia on, ja pyytämään anteeksi hänen röyhkeyttään.

Saara istui jakkaralla herra Carrisfordin vieressä kuunnellen kaikkea, mitä tämä piti tarpeellisena koettaa selittää hänelle, kun Ram Dass ilmoitti vieraan tulon.

Saara nousi vastahakoisesti seisomaan ja kalpeni vähän, mutta herra Carrisford näki, että hän pysyi rauhallisena eikä osoittanut lapsellisen säikähtymisen tavallisia merkkejä.

Neiti Minchin tuli huoneeseen arvokkaana ja totisena. Hän oli moitteettomasti pukeutunut ja kohtelias mutta jäykkä.

-- Olen pahoillani, kun minun täytyy häiritä teitä, herra Carrisford, hän aloitti. -- Mutta minun täytyy antaa teille selitys. Olen neiti Minchin, tässä vieressä olevan tyttöjen koulun omistaja.

Intialainen herra tarkasti häntä hetkisen ääneti. Hän oli sangen kiivasluontoinen mies, mutta hän ei tahtonut, että hänen kiivas luontonsa pääsisi valloilleen.

-- Vai niin, te olette neiti Minchin?

-- Niin olen.

-- Siinä tapauksessa, jatkoi intialainen herra, -- te olette saapunut oikeaan aikaan. Asiamieheni, herra Carmichael, aikoi juuri tulla luoksenne.

Herra Carmichael kumarsi hieman, ja neiti Minchin katsoi hämmästyneenä hänestä herra Carrisfordiin.

-- Teidän asiamiehenne! hän sanoi. -- En ymmärrä. Velvollisuudentunto on tuonut minut tänne. Olen juuri huomannut, että eräs oppilaani -- jota pidän luonani armeliaisuudesta -- on ollut kyllin julkea tunkeutuakseen asuntoonne. Tulen selittämään, että hän on tehnyt sen ilman minun tietoani!

Hän kääntyi Saaran puoleen.

-- Mene heti kotiin! hän komensi tuimasti. -- Saat ankaran rangaistuksen. Mene heti kotiin!

Intialainen herra veti Saaran lähemmäksi ja taputti hänen kättänsä.

-- Ei hän mene minnekään.

Neiti Minchinistä tuntui, että hän oli menettämäisillään järkensä.

-- Eikö hän mene? hän toisti.

-- Ei, herra Carrisford sanoi lujasti. -- Hän ei mene "kotiin" -- jos annatte talollenne sen nimen. Hänen kotinsa on tästä lähtien minun luonani.

-- Teidän luonanne! Teidän luonanne, sir! Mitä se merkitsee?

-- Ole hyvä ja selitä asia, Carmichael, sanoi intialainen herra, -- ja tee se niin nopeasti kuin mahdollista.

Niin hän sai Saaran takaisin istumaan ja otti hänen kätensä omiensa väliin -- siten oli Saaran isänkin ollut tapana tehdä.