Part 10

-- Tämä on kristallimaljakko, sanoi Saara järjestäessään seppeleestä ottamiaan oksia siihen, -- ja tämä, hän sanoi hellästi katsellen saippua-astiaa, jonka hän täytti ruusuilla, -- on jalokivillä koristettua puhtainta alabasteria.

Hän kosketteli totisena tavaroita, ja hänen huulillaan oli onnellinen hymy.

-- Varjelkoon! Kuinka se on kaunista! kuiskasi Becky.

-- Mutta mihin panisimme Ermien herkut? mutisi Saara. Minä tiedän -- ja hän kiiruhti kirstun luo -- muistan, että näin äsken jotakin.

Siellä oli vain hiukan villalankaa, joka oli kääritty silkkipaperiin, mutta pian silkkipaperi oli muodostettu pieniksi vadeiksi, jota paitsi siitä osa käytettiin yhdessä jäljellä olevien kukkien kanssa koristamaan kynttilänjalkoja. Ainoastaan taikatempun avulla olisi siitä voinut tulla muuta kuin vanha pöytä, joka oli peitetty punaisella liinalla ja katettu romulla. Mutta Saara katseli kaikkea muutaman askeleen päästä ja näki ihmeitä. Ja Becky oli aivan ihastuksissaan ja puhui hiljaa.

-- Onko tämä, hän tuumi katsellen huonetta, -- onko tämä nyt Bastilji -- vai onko se muuttunut joksikin toiseksi paikaksi?

-- On kyllä, aivan toiseksi. Se on sali, jossa aiotaan syödä juhla-ateria.

-- Herranen aika, Saara neiti! Becky päivitteli. -- Sali, jossa syödään juhla-ateria? Ja hän katseli kovin hämmästyneenä kaikkea.

-- Niin, sanoi Saara, -- suuri huone, jossa pidetään juhlia. Siinä on holvikatto, soittoparvekkeita ja suuri uuni täynnä leimuavia puita, ja sitä valaisevat vahakynttilät, jotka loistavat kaikkialla.

-- Herranen aika! huudahti Becky uudelleen.

Nyt ovi avautui, ja Ermengarde tuli sisään melkein horjuen, sillä hänen korinsa oli raskas. Hän hämmästyi ja huudahti ilosta, sillä tullessaan ulkoa pimeästä oli hänelle punaisella verhottu, valkoisilla liinoilla ja kukilla koristeltu juhlapöytä aivan odottamaton näky, ja hän ymmärsi, että valmistukset olivat olleet suurenmoiset.

-- Voi Saara! hän huudahti. -- Sinä olet ihmeellisin tyttö, mitä koskaan olen nähnyt.

-- Eikö tämä ole kaunista? Löysin tavarat vanhasta arkustani. Kysyin neuvoa noitaukoltani, ja hän kehoitta minua katsomaan sinne.

-- Mutta odottakaa, neiti, sanoi Becky, -- kunnes hän kertoo teille, mitä tämä kaikki on. Eivät nämä ole juuri -- voi, Saara neiti, olkaa hyvä ja kertokaa hänelle! Becky pyysi.

Ja Saara kertoi ja sai taikavoimansa avulla Ermengarden näkemään melkein kaikki: kultaiset lautaset, holvikattoisen huoneen, leimuavan valkean ja loistavat vahakynttilät. Kun sitten tavarat oli otettu korista -- sokeroidut leivokset, hedelmät ja makeiset -- tuli juhlasta suurenmoinen.

-- Meillähän on oikein pidot! huudahti Ermengarde.

-- Tämä on aivan kuin kuningattaren pöytä, huokasi Becky.

Silloin Ermengarde keksi jotakin loistavaa:

-- Minä sanon sinulle jotakin, Saara! Leikitään, että sinä olet prinsessa ja että tämä on kuninkaallinen juhla.

-- Mutta sehän on sinun juhlasi, sanoi Saara. -- Sinun pitää olla prinsessa, ja me olemme sinun hovineitojasi.

-- Voi, en minä osaa! esteli Ermengarde. -- Minä olen liian lihava enkä tiedä, miten pitää käyttäytyä. Sinä saat olla prinsessa.

-- No niin, jos sinä tahdot, sanoi Saara.

Mutta yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi jotain muuta ja juoksi ruosteisen kamiinan luo.

-- Kamiinassa on koko joukko paperia ja muuta roskaa, hän sanoi. -- Jos me sytytämme ne, niin saamme leimuavan tulen muutamiksi minuuteiksi, ja meistä tuntuu, että meillä on oikea takkavalkea.

Hän sytytti romun palamaan; tuli leimahteli ja valaisi koko huoneen. Hän hymyili seistessään siinä leimuavan tulen valossa.

-- Eikö kaikki näytä aivan toisenlaiselta? hän kysyi. -- Nyt me aloitamme juhlan.

Hän osoitti tien pöytään ja teki armollisen kädenliikkeen Ermengardelle ja Beckylle. Hän eli kokonaan haaveessaan.

-- Käykää juhlapöytään istumaan, soreat neitoset, hän sanoi onnellisella, unelmoivalla äänellään. -- Jalo isäni, kuningas, joka on poissa pitkällä matkalla, on kehoittanut minua pitämään juhlat teille.

Hän kääntyi huoneen nurkkaan päin.

-- Kuulkaa, soittajat! hän huusi. -- Virittäkää viulunne ja fagottinne. Prinsessoilla -- hän selitti kiireesti Ermengardelle ja Beckylle -- oli aina soittajia, jotka soittivat heidän juhlissaan. Tuolla nurkassa on olevinaan soittoparveke. Nyt me aloitamme.

Tuskin he olivat ennättäneet ottaa kakkupalasen käteensä -- ei kukaan heistä ollut ennättänyt enempää -- kun kaikki kolme hypähtivät paikaltaan kääntäen kalpeat kasvonsa oveen päin -- kuuntelivat -- kuuntelivat.

Joku kiipesi portaissa. Ei voinut mitenkään erehtyä siitä, kuka se oli. Jokainen heistä tunsi neiti Minchinin raskaat askeleet ja tiesi, että nyt oli loppu tulossa.

-- Se on -- neiti! Becky sanoi puoleksi tukahtuneella äänellä ja pudotti kakkupalasensa lattialle.

-- Niin! sanoi Saara ja hänen silmänsä laajenivat pienissä kalpeissa kasvoissa. Neiti Minchin on saanut tietää, että meillä on jotakin tekeillä.

Neiti Minchin työnsi oven auki. Hän oli kiukusta kalpeana. Hän katsoi pelokkaista kasvoista juhlapöytään ja juhlapöydästä viimeisiin kamiinassa palaviin paperikaistaleisiin.

-- Olen epäillyt jotakin tämän tapaista, hän sanoi, -- mutta en voinut uneksiakaan tällaisesta röyhkeydestä. Lavinia puhui totta.

Siten he saivat tietää, että Lavinia oli jollakin tavoin päässyt selville heidän salaisuudestansa ja antanut heidät ilmi. Neiti Minchin meni Beckyn luo ja löi häntä korvalle toisen kerran.

-- Sinä hävytön olento! Sinä lähdet tästä talosta huomispäivänä!

Saara seisoi aivan hiljaa; hänen silmänsä laajenivat ja hänen kasvonsa kalpenivat yhä enemmän. Ermengarde purskahti itkuun.

-- Voi, älkää panko häntä pois! hän nyyhkytti. -- Tätini lähetti minulle korin. Pidimme vain pitoja.

-- Minä näen sen, virkkoi neiti Minchin kuivasti. -- Ja prinsessa Saara istui kunniaistuimella. Hän kääntyi kiivaasti Saaran puoleen. -- Sinä tämän keksit, sen tiedän, hän kirkui. -- Ermengarde ei olisi koskaan ajatellut sellaista. Sinä tietysti pöydänkin koristit -- tuolla romulla.

Hän kääntyi Beckyn puoleen ja polki jalkaansa lattiaan.

-- Mene huoneeseesi! hän komensi, ja Becky hiipi pois kätkien kasvonsa esiliinaan ja itkusta hytkien.

Sitten oli taas Saaran vuoro.

-- Kyllä minä muistan huomenna. Et saa aamiaista etkä päivällistä etkä illallista.

-- En ole tänäänkään saanut päivällistä enkä illallista, sanoi Saara hiljaa.

-- Sitä parempi. Saat jotakin muistamista. Älä seiso siinä. Pane nuo takaisin koriin.

Hän alkoi itse syytää kaikkea koriin ja huomasi Ermengarden uudet kirjat.

-- Ja sinä -- hän huusi Ermengardelle -- olet ottanut uudet kauniit kirjasi tänne ullakkokoppiin! Ota ne ja mene takaisin vuoteeseesi. Saat maata siinä koko huomisen päivän, ja minä kirjoitan isällesi. Mitä hän sanoisi, jos tietäisi, missä olit tänä iltana?

Samassa hän huomasi jotain erikoista Saaran totisessa vakavassa katseessa ja kääntyi kiivaasti tämän puoleen.

-- Mitä sinä ajattelet? Miksi katsot minuun tuolla tavalla?

-- Minä mietin, vastasi Saara aivan samoin kuin hän oli vastannut tuona merkillisenä päivänä kouluhuoneessa.

-- Mitä sinä mietit?

Tämä muistutti paljon kohtausta kouluhuoneessa. Saara ei käyttäytynyt mitenkään nenäkkäästi. Hän oli ainoastaan murheellinen ja levollinen.

-- Minä mietin, hän sanoi hiljaisella äänellä, -- mitä minun isäni sanoisi, jos tietäisi, missä minä olen tänä iltana.

Neiti Minchin raivostui kuten hän oli ennenkin raivostunut, ja hänen kiukkunsa purkaantui niin kuin ennenkin hyvin hillittömällä tavalla.

-- Sinä hävytön, niskoitteleva lapsi! Kuinka sinä uskallat?

Hän otti kirjat pöydältä, viskeli muut tavarat sikinsokin koriin, heitti sen Ermengardelle ja työnsi hänet edellään ulos ovesta.

-- Jätän sinut miettimään, hän sanoi. -- Mene heti nukkumaan!

Lumous oli haihtunut. Viimeinen kipinä kamiinasta oli sammunut, ainoastaan tuhkaa oli jäljellä; pöytä oli tyhjä, kultaiset lautaset, koruompeleiset lautasliinat ja seppeleet olivat muuttuneet vanhoiksi nenäliinoiksi, punaisiksi ja valkoisiksi paperinpalasiksi ja tekokukiksi, jotka olivat hajallaan lattialla; soittajat olivat hiipineet pois soittoparvekkeelta, viulut ja fagotit olivat vaienneet. Emily istui selkä seinää vasten ja tuijotti jäykästi eteensä. Saara huomasi sen, meni ja otti sen vapisevin käsin syliinsä.

-- Juhla-ateria on päättynyt, Emily! hän selitti. -- Eikä enää ole mitään prinsessaa. Ei ole jäljellä muuta kuin Bastiljin vangit.

Ja hän istuutui ja kätki kasvot käsiinsä.

Ei tiedä, mitä olisi tapahtunut, jollei hän juuri sillä hetkellä olisi kätkenyt kasvojaan tai jos hän olisi katsonut ikkunaan sopimattomalla hetkellä -- kenties tämän luvun loppu olisi silloin ollut aivan toisenlainen. Sillä jos hän olisi katsonut ikkunaan, hän olisi varmaankin hämmästynyt näkemästään.

Hän olisi nähnyt samat kasvot, jotka aikaisemmin iltapäivällä, kun hän jutteli Ermengarden kanssa, katselivat häntä ikkunasta painautuneina sen ruutua vasten.

Mutta Saara ei katsonut ylös. Hän istui hetken pieni musta pää käsivarsien varaan painuneena. Niin hänen oli tapana istua aina, kun hän koetti ääneti kestää jotakin. Sitten hän nousi ja meni hitaasti vuoteeseen.

-- En voi kuvitella mitään toisenlaiseksi niin kauan kuin olen hereillä, hän tuumi. -- Ei maksaisi vaivaa yrittääkään. Jos menen nukkumaan, niin tulee mahdollisesti uni ja muuttaa kaikki toisenlaiseksi.

Yhtäkkiä hän tunsi olevansa -- kenties ravinnon puutteesta -- niin väsynyt, että hän uupuneena lysähti vuoteen laidalle.

-- Mitäpä, jos kamiinassa olisi leimuava tuli ja pienet liekit leikkisivät siinä! hän mutisi. -- Entä jos sen ääressä olisi mukava tuoli ja tuolin vieressä pieni pöytä, -- hän veti ohuen peitteen päällensä -- mitäpä jos tämä olisi kaunis, pehmoinen vuode, jossa olisi villaiset peitteet ja suuret untuvapielukset. Mitäpä jos -- mitäpä --

Ja hänen väsymyksensä oli hänelle hyödyksi, sillä hänen silmänsä painuivat umpeen, ja hän vaipui sikeään uneen.

Hänen heräämisensä tapahtui hyvin äkkiä, eikä hän tiennyt, että mikään erityinen olisi häntä herättänyt.

Oikeastaan hän oli herännyt meluun -- todelliseen meluun, sillä ikkunaluukku paukahti sulkeutuessaan notkean olennon perässä, joka kiipesi siitä ulos ja laskeutui pitkäkseen katolle juuri sen viereen, tarpeeksi lähelle voidakseen nähdä mitä ullakkokopissa tapahtui, mutta ei niin lähelle, että häntä itseään näkyi sinne.

Ensiksi Saara ei avannut silmiään, sillä häntä nukutti -- ja merkillistä kyllä -- hänen oli lämmin ja hyvä olla. Hänen oli niin hyvä ja lämmin olla, ettei hän uskonut olevansa oikein hereillä. Ei hänen koskaan ollut näin lämmin ja hyvä muulloin kuin mahdollisesti nähdessään suloista unta.

-- Voi kuinka kaunis uni! hän mutisi. -- Minun on oikein lämmin. Minä -- en -- tahdo -- herätä.

Tietysti tämä oli unta. Tuntui aivan kuin hänen ympärillään olisi ollut lämpöisiä, ihania vuodevaatteita. Hän saattoi ihan kosketella peitettä, ja kun hän ojensi kätensä, se sattui johonkin, joka oli aivan kuin satiinilla päällystetty haahkanuntuvapeitto. Hän ei saanut herätä tästä suloisuudesta -- hänen täytyi maata aivan hiljaa, niin että sitä jatkuisi.

Mutta hän ei voinut; vaikka hän painoi kiinni silmänsä, ei hän voinut. Jokin pakotti hänet heräämään -- jokin, joka oli huoneessa. Tuntui aivan kuin kamiinassa olisi ollut tuli -- leimuava, räiskyvä tuli.

Hänen silmänsä avautuivat vasten hänen tahtoansa. Ja sitten hän todellakin hymyili -- sillä mitä hän nyt näki, sitä ei hän koskaan ennen ollut nähnyt ullakolla eikä vastakaan koskaan näkisi.

-- Voi, enhän minä kuitenkaan ole herännyt, hän kuiskasi nojaten kyynärpäähänsä ja katsellen ympärilleen. -- Näen vieläkin unta.

Tietysti tämä kaikki oli unta, sillä eihän sitä voinut olla olemassa silloin, kun hän oli hereillä.

Kamiinassa oli leimuava valkea, ja takan arinalla oli pieni, poriseva kuparikattila; lattialla oli paksu, lämpöinen, punainen matto; tulen ääressä oli pehmustettu saranatuoli, tuolin vieressä pieni valkoisella liinalla peitetty laskupöytä, jolle oli asetettu pieniä kulhoja, kuppi, kerma-astia ja teekannu; vuoteessa oli uusia lämpimiä huopapeitteitä ja satiinipeitto, huopatohvelit ja muutamia kirjoja. Koko huone oli ikään kuin taikaiskusta muuttunut -- ja sinne tulvi valoa, sillä pöydällä oli kirkkaasti loistava lamppu, jossa oli punainen varjostin.

Hän nousi istumaan ja hengitti kiivaasti.

-- Uni ei häivy, hän läähätti. -- Voi, en ole koskaan ennen nähnyt tällaista unta!

Hän uskalsi tuskin liikahtaa, mutta vihdoin hän sentään työnsi vaatteet sivulle ja pisti hurmaantuneena hymyillen jalkansa lattialle.

-- Näen vain unta -- nousen vuoteesta, hän kuuli oman äänensä puhuvan, ja kun hän sitten seisoi katsellen kaikkea ympärillään, hän lisäsi: Näen unta, että kaikki tämä on totta. Se tuntuu kaikki todelliselta. Kaikki on kuin lumottua -- tai minä itse lienen lumottu. Minähän luulen vain, että todella näen kaiken tämän. Hän alkoi puhua nopeammin. -- Jos tätä unta vain voisi jatkua, muu on samantekevää.

Hän seisoi hetkisen huohottaen, sitten hän virkkoi:

-- Voi! eihän se ole totta! Ei se voi olla totta. Mutta todelliselta se näyttää!

Leimuava valkea houkutteli häntä, ja hän laskeutui polvilleen sen eteen ja pani kätensä niin lähelle sitä, että kuumuus pakotti hänet peräytymään.

-- Tuli, josta näen unta, ei voi polttaa, hän tuumi. Hän hyppäsi ylös, kosketteli pöytää, vateja, mattoa; hän meni vuoteen ääreen ja tunnusteli huopapeitteitä. Hän otti pehmoisen, vanulla sisustetun aamunutun ja painoi sitä rintaansa ja kasvojansa vasten.

-- Se on lämmin. Se on pehmoinen! hän melkein nyyhkytti. -- Se on totta. Sen täytyy olla totta!

Hän heitti sen hartioilleen ja pisti tohvelit jalkaansa.

-- Ne ovat myös todelliset. Kaikki on totta! hän huudahti. -- Minä en näe unta.

Melkein horjuen hän meni kirjojen luo, otti niistä päällimmäisen ja avasi sen. Jotakin oli kirjoitettu nimilehdelle, ja Saara luki:

"Pienelle ullakontytölle. Ystävältä."

Kun hän näki tämän, niin hän -- eikö se ollut merkillistä? -- painoi päänsä kirjaan ja purskahti itkuun.

-- Joku välittää hiukan minusta, en tiedä, kuka. Minulla on ystävä!

Hän otti kynttilänsä ja hiipi huoneestansa Beckyn huoneeseen ja asettui hänen vuoteensa viereen seisomaan.

-- Becky! Becky! hän kuiskasi niin kovasti kuin uskalsi. -- Herää!

Kun Becky heräsi ja nousi säikähtyneenä istualleen naama likaisena itkusta, hänen vuoteensa vieressä seisoi pieni olento, jolla oli yllä kallisarvoinen, vanulla sisustettu aamunuttu. Ja hän näki ilosta säteilevät ihmeelliset kasvot. Prinsessa Saara, semmoisena kuin hän hänet muisti, seisoi hänen vuoteensa vieressä kynttilä kädessä.

-- Tule! hän sanoi. -- Voi, Becky, tule!

Becky ei uskaltanut puhua. Hän seurasi Saaraa ääneti suu ja silmät selällään.

Ja kun he olivat tulleet kynnyksen yli, Saara sulki varovaisesti oven ja veti hänet lämpöiseen huoneeseen keskelle kaikkia houkuttelevia tavaroita, jotka huimasivat hänen päätään ja lisäsivät hänen nälkäänsä.

-- Tämä on totta. Tämä on totta! Saara huusi. -- Olen kosketellut kaikkea. Kaikki on yhtä todellista kuin mekin. Noitaukko on käynyt täällä ja tehnyt tämän, Becky, sillä aikaa kun me nukuimme -- noitaukko, joka ei tahdo, että pahin tapahtuisi.

VIERAILU

Kuvittele mielessäsi, jos voit, kuinka loppuosa yötä kului. Tytöt hiipivät valkean ääreen, joka leimusi ja näytti niin hauskalta pienessä uunissa. He nostelivat kulhojen kansia ja löysivät maukkaita, lämpimiä ruokalajeja, voileipiä, paahdettua leipää ja teeleipiä niin paljon, että siitä riitti heille molemmille.

Becky sai käyttää pesupöydän tuoppia teekuppina, ja tee oli niin hyvää, ettei heidän suinkaan tarvinnut ajatella, että se oli olevinaan jotain muuta. Heidän oli lämmin olla ja he olivat sekä kylläisiä että onnellisia, ja oli aivan Saaran tapaista, että hän, huomatessaan ihmeellisen onnensa todelliseksi, koko sielustaan nautti siitä, mitä oli saanut. Hän oli niin tottunut elämään mielikuvituksessaan, että hän oli aivan valmis hämmästymättä kokemaan minkälaisia kummallisia asioita tahansa.

-- En tiedä ketään koko maailmassa, joka olisi voinut tehdä tämän, hän sanoi, -- mutta joku on tehnyt sen. Ja tässä me istumme valkean ääressä -- ja -- ja tämä on totta. Ja kuka hän lieneekin -- ja missä lieneekin -- minulla on ystävä, Becky -- joku on minun ystäväni.

Ei voi kieltää, että he istuessaan leimuavan valkean ääressä ja syödessään ravitsevaa, hyvää ruokaa tunsivat väliin pelkoa ja katselivat toisiansa ikään kuin epäillen.

-- Ettekö te, Becky änkytti kerran kuiskaten, -- ettekö te luule, että tämä voi häipyä pois? Eikö olisi paras kiiruhtaa?

Ja hän työnsi nopeasti koko voileivän kerrallaan suuhunsa. Jos tämä oli vain unta, niin täytyihän antaa anteeksi keittiössä opitut tavat.

-- Ei, tämä ei häivy, lohdutteli Saara, -- minähän olen syönyt tätä teekakkua. Eihän unessa voi syödä. Silloin vain luulee syövänsä. Sitä paitsi minä nipistin itseäni; ja äsken minä koetteeksi liikutin kuumaa hiiltä.

Miellyttävä raukeus, joka lopuksi valtasi heidät, oli ihana. He tunsivat mielihyvää, jollaista kylläinen, onnellinen lapsi voi tuntea, ja he istuivat tulen ääressä ja nauttivat siitä, kunnes Saara tuli katsoneeksi muuttunutta vuodetta.

Siinä oli niin monta huopapeitettä, että niitä riitti Beckyllekin, eikä hän koskaan olisi voinut uneksiakaan viereisen kopin kapeaa vuodetta niin hauskaksi kuin se tänä iltana oli.

-- Mistä tämä kaikki on tullut? Becky huudahti. -- Hyvänen aika, neiti, kuka tämän on tehnyt?

-- Ei kysellä, Becky! Jollen kernaasti tahtoisi kiittää tästä kaikesta, minusta olisi parempi olla tietämättä, mistä kaikki tulee. Se on kauniimpaa niin.

Tästä hetkestä alkaen elämä muuttui päivä päivältä ihmeellisemmäksi. Satu jatkui todellisuudessa. Melkein joka päivä tuli jotakin uutta. Joka ilta, kun Saara avasi huoneensa oven, sinne oli ilmestynyt jokin hyödyllinen tavara tahi koriste-esine, kunnes komero lyhyen ajan kuluessa oli muuttunut kauniiksi pieneksi huoneeksi, jossa oli kaikenlaisia hauskoja tavaroita.

Rumat seinät peittyivät vähitellen tauluilla ja verhoilla, kirjahylly seinällä oli täynnä kirjoja, ja silloin tällöin ilmestyi älykkäästi keksittyjä kokoonlaskettavia huonekaluja ja kaikenlaisia sopivia ja hyödyllisiä esineitä, niin että tuskin voi enää muuta toivoa.

Kun Saara aamulla meni alas, oli pöydällä illallisen tähteitä; ja kun hän palasi illalla huoneeseensa, ne olivat poissa, ja noitaukko oli pannut uutta ruokaa tilalle.

Neiti Minchin oli yhtä kova ja riidanhaluinen kuin ennenkin, neiti Amelia yhtä nyreissään ja palvelijat yhtä halpamaisia ja raakoja. Saara lähetettiin kaupungille asioille tuulella ja tyynellä, hän sai toruja, ja häntä komenneltiin sinne tänne. Hän sai tuskin puhua Ermengarden ja Lottien kanssa, Lavinia pilkkasi hänen yhä enemmän kuluneita vaatteitaan, ja toiset tytöt katselivat häntä uteliaasti, kun hän näyttäytyi kouluhuoneessa.

Mutta mitä hän välitti kaikesta tästä, kun hän eli salaperäistä, ihmeellistä satuelämäänsä! Se oli runollisempaa ja viehättävämpää kuin kaikki kuvitelmat, joita hän oli keksinyt lohduttaakseen janoavaa nuorta sieluaan ja pelastuakseen epätoivosta. Joskus, kun häntä toruttiin, hän voi töintuskin olla hymyilemättä.

-- Jospa tietäisitte! hän tuumi itsekseen. -- Jospa te tietäisitte!

Mielihyvä ja onni, jota hän tunsi, antoivat hänelle voimia ja täyttivät hänen ajatuksensa. Kun hän tuli kotiin kaupungilta märkänä, väsyneenä ja nälissään, hän tiesi päästessään ullakkokoppiinsa pian lämpenevänsä ja saavansa nälkänsä tyydytetyksi. Vaikeimpinakin päivinä hän saattoi tuntea iloa, kun mietti, mitä hän saisi nähdä avatessaan ovensa, ja ihmetteli, mikä uusi miellyttävä yllätys häntä odottaisi.

Ennen pitkää hän alkoi näyttää lihavammalta. Hänen kasvonsa saivat väriä, eivätkä hänen silmänsä enää olleet liian suuret hänen kasvoihinsa.

-- Saara Crewe on merkillisen reippaan näköinen, sanoi neiti Minchin moittien sisarelleen.

-- Niin, vastasi typerä neiti Amelia parka. -- Hän on todellakin lihonnut. Hän oli aikaisemmin aivan kuin nälkiintynyt variksenpoika.

-- Nälkiintynyt! huusi neiti Minchin suutuksissaan. -- Ei hänen ole suinkaan tarvinnut nähdä nälkää. Aina hänellä on ollut kylliksi ruokaa.

-- Niin -- tietysti, -- Amelia neiti myönsi nöyrästi peläten, että hän -- niin kuin tavallisesti -- oli sanonut jotain hullua.

Tietenkin myös Becky alkoi lihoa eikä näyttänyt niin säikähtyneeltä. Hän ei voinut välttää sitä. Hänelläkin oli osansa salaisessa sadussa. Hänellä oli kaksi patjaa, kaksi pielusta ja riittävästi peitteitä, ja hän sai joka ilta ruokaa ja lämmitteli valkean ääressä.

Joskus Saara luki ääneen jotakin kirjaansa, joskus hän luki omia läksyjään, joskus hän istui katsellen tuleen ja arvaillen, kuka hänen ystävänsä voi olla ja toivoen voivansa sanoa hänelle, mitä hänen sydämensä tunsi.

Eräänä päivänä tapahtui jotakin muuta merkillistä. Taloon tuli mies tuoden useita myttyjä ja kääröjä. Kaikissa oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu osoite:

"Oikeanpuoleisen ullakkokopin pienelle tytölle."

Saara lähetettiin avaamaan ovea, ja hän otti tavarat vastaan. Hän pani kaksi suurinta kääröä eteisen pöydälle ja katseli osoitetta, kun neiti Minchin laskeutui portaita ja huomasi hänet.

-- Vie tavarat sille nuorelle neidille, jolle ne ovat, hän sanoi ankarasti; äläkä jää siihen seisomaan ja tuijottamaan niihin.

-- Ne ovat minulle, sanoi Saara levollisesti.

-- Sinulle? ihmetteli neiti Minchin. -- Mitä sinä tarkoitat?

-- En tiedä, mistä ne tulevat, mutta ne on osoitettu minulle. Minä asun oikeanpuoleisessa ullakkokopissa, Becky toisessa.

Neiti Minchin meni hänen luokseen ja katseli uteliaasti kääröjä.

-- Mitä niissä on? hän kysyi.

-- En tiedä, vastasi Saara.

-- Avaa ne, johtajatar komensi.

Saara teki työtä käskettyä. Kun kääröt oli avattu, neiti Minchinin kasvojen ilme muuttui merkillisesti. Hän näki muhkeita vaatteita -- erilaisia vaatteita: kenkiä, sukkia ja lämpimän kauniin viitan. Oli siellä myös hauska hattu ja sateensuoja. Kaikki oli hyvää ja hyödyllistä, ja viitan taskuun oli nuppineuloilla kiinnitetty paperi, johon oli kirjoitettu:

"Käytettäväksi joka päivä -- uusia tulee tilalle tarvittaessa."

Neiti Minchinistä tämä nähtävästi tuntui epämiellyttävältä. Olisiko mahdollista, että hän sittenkin olisi erehtynyt ja että laiminlyödyllä lapsella olisi rikas, mutta omituinen ystävä -- kenties joku ennen tuntematon sukulainen, joka yhtäkkiä oli päässyt selville hänen olinpaikastaan ja tahtoi pitää huolta hänestä moisella salaperäisellä ja kummallisella tavalla? Sukulaiset ovat joskus sangen omituisia -- varsinkin rikkaat, vanhat poikamiehet, jotka eivät tahdo lapsia läheisyyteensä. Sellainen mies piti mahdollisesti parempana kauempaa valvoa nuoren sukulaisensa menestystä. Mutta sellainen henkilö olisi varmaan kylliksi oikullinen ja tuittupäinen loukkaantuakseen helposti. Ei olisi miellyttävää tulla tekemisiin sellaisen henkilön kanssa, varsinkin jos hän saisi selvän koko totuudesta, ohuista, kuluneista vaatteista, niukasta ruoasta ja kovasta työstä. Hän oli todellakin pahalla, levottomalla mielellä ja vilkaisi salaa Saaraan.

-- Niin, aloitti hän, eikä hän ollut käyttänyt sellaista äänensävyä Saaraa kohtaan sen jälkeen kun kapteeni Crewe oli kuollut. -- Joku näkyy olevan hyvin ystävällinen sinulle. Koska vaatteet on lähetetty tänne ja sinä saat uusia, kun nämä ovat kuluneet, voit kernaasti pukeutua näihin, niin että olet siistimmän näköinen. Ja kun olet pukeutunut, voit tulla kouluhuoneeseen lukemaan läksyjäsi. Sinun ei tarvitse tänään mennä asioille.

Puoli tuntia myöhemmin kouluhuoneen ovi avautui ja Saara astui huoneeseen hämmästyttäen kaikkia oppilaita.

-- Herranen aika! huudahti Jessie töytäisten Laviniaa kyynärpäällään. -- Katso prinsessa Saaraa!

Kaikki katsoivat, ja kun Lavinia katsoi samaan suuntaan, hän punastui.