Part 8

Noiden rakkaiden kasvojen kärsivällinen ja nöyrä ilme oli parempi läksy Jolle kuin viisainkaan nuhdesaarna tai ankarin moite. Äidin myötätunto ja luottamus lohdutti häntä, ja tietoisuus siitä, että äiti kärsi samanlaisesta virheestä kuin hänkin ja koetti päästä siitä, teki hänen omansa helpommaksi kantaa ja vahvisti hänen päätöstään kasvattaa luonnettaan -- vaikka neljäkymmentä vuotta tuntuikin suunnattoman pitkältä ajalta viisitoistavuotiaasta tytöstä.

-- Äiti, oletko suuttunut silloin kun painat huulesi tiukasti kiinni tai kun väliin menet pois huoneesta, kun Marchin täti toruu sinua? kysyi Jo tuntien olevansa äidilleen läheisempi ja rakkaampi kuin koskaan ennen.

-- Olen, olen oppinut pidättämään kiivaat sanat, jotka nousevat huulilleni, ja kun tunnen että ne pyrkivät vastoin tahtoani esiin, menen hetkeksi ulos ja läksytän itseäni hiukan, kun olen niin heikko ja ilkeä, sanoi rouva March huoahtaen ja hymyillen ja sitoi hyväilevin käsin Jon epäjärjestykseen joutuneet hiukset.

-- Kuinka olet oppinut olemaan vaiti? Se juuri on minulle niin vaikeata, sillä kiivaat sanat tulvivat huuliltani ennen kuin itsekään huomaan, ja mitä enemmän ilkeyksiä sanon, sitä pahemmaksi tulen, kunnes on todellinen nautinto loukata ihmisten tunteita ja huutaa hirvittäviä asioita. Sano miten sinä menettelit, äiti.

-- Hyvä äitini auttoi minua...

-- Kuten sinä autat meitä, keskeytti Jo suudellen äitiään kiitollisena.

-- Mutta kadotin hänet ollessani vähän vanhempi kuin sinä nyt, ja monta vuotta sain taistella yksin, sillä olin liian ylpeä tunnustaakseni heikkouttani kenellekään toiselle. Minulla oli vaikea aika, Jo, ja vuodatin monta katkeraa kyyneltä virheitteni tähden, sillä kaikista ponnistuksistani huolimatta en mielestäni päässyt koskaan eteenpäin. Sitten tuli isäsi, ja sitten tulitte te neljä, ja olin niin onnellinen että tuntui helpolta olla hyvä. Mutta kun tulimme köyhiksi, alkoi vanha levottomuus jälleen nostaa päätään. En ole kärsivällinen, ja oli hyvin vaikeata nähdä että lapsiltani puuttui jotakin.

-- Äiti parka! Kuka auttoi sinua?

-- Isäsi, Jo. Hän ei koskaan menetä kärsivällisyyttään -- ei koskaan epäile eikä valita -- vaan toivoo, tekee työtä ja odottaa niin iloisena, etten voi tuottaa hänelle pettymystä. Hän on auttanut ja tukenut minua ja saanut minut ymmärtämään, että minun pitää itse pyrkiä saavuttamaan ne hyveet, joita toivon pikku tytöilläni olevan, olenhan esimerkkinä. On helpompaa koettaa olla hyvä teidän tähtenne kuin itseni tähden, ja jos joku teistä katsoo minuun säikähtyneenä tai ihmeissään kun puhun kiivaasti, vaikuttaa se minuun enemmän kuin mitkään sanat. Lasteni rakkaus, kunnioitus ja luottamus on suloisin palkka jonka voin saada siitä, että olen yrittänyt tulla sellaiseksi naiseksi, jota te voitte pitää esikuvananne.

-- Oi, äiti, jos koskaan tulen puoliksikaan niin hyväksi kuin sinä, olen tyytyväinen ja onnellinen, huudahti Jo liikuttuneena.

-- Toivon, että tulet paljon paremmaksi, rakkaani, mutta sinun täytyy vartioida 'sydämesi vihollista', kuten isä sanoo, muuten se tulee synkistämään elämäsi. Olet saanut varoituksen, muista se ja koeta kaikesta sielustasi ja sydämestäsi hillitä kiivasta luonnettasi ennen kuin se tuottaa sinulle suurempaa surua ja katumusta kuin tänään olet saanut tuntea.

-- Minä koetan, äiti, todellakin koetan. Mutta sinun täytyy auttaa minua, muistuttaa minua ja estää minua kiivastumasta. Olen nähnyt isän väliin panevan sormen huulilleen ja katsovan sinuun hyvin ystävällisesti mutta vakavana, ja silloin sinä aina olet painanut huulesi lujasti yhteen tai poistunut huoneesta. Muistuttaako hän sinua silloin siitä? kysyi Jo hiljaa.

-- Muistuttaa. Pyysin häntä tekemään niin, eikä hän ole koskaan unohtanut, vaan on pelastanut minut monesta kiivaasta sanasta tuolla pienellä liikkeellä ja ystävällisellä katseella.

Jo näki äidin silmien kyyneltyvän ja hänen huultensa värähtelevän, ja peläten sanoneensa liikaa hän kysyi levottomana:

-- Oliko väärin tarkata sinua ja puhua siitä? En tahtonut olla epähieno, mutta on niin lohdullista sanoa sinulle kaikki ajatuksensa ja saada olla turvassa ja onnellinen luonasi.

-- Rakas oma tyttöni, äidillesi voit sanoa mitä tahdot, sillä suurin onneni ja ylpeyteni on tuntea, että tyttöni luottavat minuun ja tietävät kuinka paljon rakastan heitä.

-- Luulin pahoittaneeni mielesi.

-- Et, kultaseni, mutta isästä puhuessamme muistin, kuinka syvästi kaipaan häntä, kuinka paljosta saan kiittää häntä ja kuinka uskollisesti minun pitäisi tehdä työtä säilyttääkseni hänen pikku tyttärensä viattomina ja hyvinä.

-- Ja kuitenkin kehotit häntä menemään, äiti, etkä itkenyt hänen lähtiessään, etkä nytkään koskaan valita tai näytä kaipaavan hänen tukeaan, sanoi Jo ihmeissään.

-- Annoin parhaani maalle jota rakastan, ja hillitsin kyyneleni kunnes hän oli mennyt. Miksi valittaisin, kun molemmat olemme tehneet vain velvollisuutemme? Jollen näytä tarvitsevan hänen apuaan, se johtuu siitä että minulla on tukenani ja turvanani vieläkin parempi ystävä kuin isä. Lapseni, elämäsi vastoinkäymiset ja kiusaukset alkavat nyt, ja niitä voi olla paljon, mutta voit voittaa ne kaikki, jos opit tuntemaan taivaallisen Isän voiman ja rakkauden yhtä selvästi kuin maallisenkin. Mitä enemmän rakastat Häntä ja luotat Häneen, sitä lähempänä Häntä tunnet olevasi ja sitä vähemmän olet riippuvainen inhimillisestä voimasta ja viisaudesta. Hänen rakkautensa ja huolenpitonsa ei koskaan väsy eikä muutu, kukaan ei voi riistää sitä sinulta, ja siitä voi tulla sinulle rauhan, onnen ja voiman lähde koko elinajaksesi. Luota tähän koko sydämestäsi ja usko Jumalalle pienet huolesi, toiveesi, syntisi ja surusi yhtä vapaasti ja luottavaisena kuin äidillesi.

Jo vastasi vain painautumalla lähemmäksi äitiään, ja hänen sydämestään kohosi sanattomana vilpittömin rukous minkä hän koskaan oli rukoillut, sillä tänä surullisena ja samalla onnellisena hetkenä hän ei ollut oppinut tuntemaan ainoastaan katumuksen ja epätoivon katkeruutta, vaan myös kieltäymyksen ja itsensä unohtamisen ihanuuden, ja äidin ohjaamana hän oli päässyt lähemmäksi Ystävää, paimenta, joka ottaa jokaisen lapsen vastaan niin suurta rakkautta tuntien, että isän ja äidin paraskin huolenpito ja hellyys on vain kuin tuon taivaallisen rakkauden heijastumaa.

Amy liikahti ja huokasi unissaan, ja kuin heti valmiina aloittamaan taistelun luonnettaan vastaan Jo katsahti ylös, kasvoillaan ilme jollaista niissä ei ennen ollut nähty.

-- Minä annoin auringon laskea vihani yli, en tahtonut antaa hänelle anteeksi, ja ilman Lauriea se olisi tänään ollut liian myöhäistä! Kuinka saatoin olla niin paha! sanoi Jo puoliääneen ja kumartui sisarensa yli hyväillen hiljaa tyynylle valuvaa märkää tukkaa.

Amy avasi silmänsä aivan kuin olisi kuullut hänen sanansa ja ojensi käsivartensa hymyillen tavalla, joka tunkeutui suoraan Jon sydämeen. Kumpikaan ei puhunut mitään, mutta he syleilivät toisiaan hellästi, ja kaikki annettiin anteeksi ja unohdettiin sydämellisessä suudelmassa.

9.

MEG JOUTUU TURHUUDEN MARKKINOILLE

-- Paremmin ei totisesti olisi voinut sattua kuin että Kingin lapset saivat tuhkarokon juuri nyt, sanoi Meg eräänä huhtikuun päivänä laittaessaan sisartensa piirittämänä matkalaukkuaan kuntoon.

-- Ja kuinka kiltisti tehty, ettei Annie Moffat unohtanut lupaustaan! Kaksi kokonaista viikkoa huvituksia, siitähän tulee vallan suurenmoista, sanoi Jo, joka muistutti tuulimyllyä kääntäessään pitkillä käsivarsillaan kokoon Megin pukuja.

-- Ja niin kaunis ilma! Olen oikein iloinen siitä, lisäsi Beth asettaessaan kaula- ja tukkanauhoja parhaaseen lippaaseensa, jonka hän oli lainannut Megille tätä suurta tilaisuutta varten.

-- Jospa minäkin saisin matkustaa huvittelemaan ja käyttää kaikkia näitä kauniita tavaroita, sanoi Amy suu täynnä neuloja, joita hän parhaillaan pisteli Megin neulatyynyyn taiteelliseen järjestykseen.

-- Toivoisin, että te kaikki pääsisitte mukaan, mutta kun ette voi päästä, koetan parhaani mukaan kertoa kaikki seikkailuni, kun tulen takaisin. Totisesti se onkin vähin mitä voin tehdä, kun kaikki olette auttaneet minua niin kiltisti ja lainanneet minulle tavaroitanne, sanoi Meg tarkastaen sangen yksinkertaista vaatevarastoaan, joka tyttöjen silmissä näytti melkein täydelliseltä.

-- Mitä äiti antoi sinulle aarrelippaastaan? kysyi Amy, joka oli ollut poissa rouva Marchin avatessa erään setripuisen lippaan, jossa hän säilytti harvoja muistoja menneiltä hyvinvoinnin ja yltäkylläisyyden päiviltä lahjoittaakseen ne tytöille sopivan ajan tultua.

-- Parin silkkisukkia, tuon kauniin leikkauksilla koristetun viuhkan ja soman sinisen vyönauhan. Olisin tahtonut mukaani sinipunervan silkkipuvun, mutta kun ei ollut aikaa korjata sitä, saan tyytyä vanhaan musliinipukuuni.

-- Se näyttää varmasti oikein sievältä minun uuden alushameeni kanssa, ja vyönauha peittää kaikki puutteellisuudet. Mikä vahinko, että rikoin korallirannerenkaani, olisit muuten saanut sen, sanoi Jo, joka mielellään antoi ja lainasi, mutta jonka tavarat useimmiten olivat sellaisessa kunnossa, ettei niistä ollut paljonkaan hyötyä.

-- Aarrelippaassa on ihastuttava vanhanaikainen helmikoru, mutta äiti sanoi että elävät kukat ovat nuoren tytön paras koriste, ja Laurie lupasi lähettää niitä aina kun tarvitsen, vastasi Meg. -- No, katsotaanpa nyt. Tuossa on harmaa kävelypukuni -- taivuta hatun sulkaa vähäsen, Beth -- tuossa popliinipukuni pyhäpäiviä ja pienempiä kutsuja varten -- se näyttää paksulta ja raskaalta näin keväällä, vai mitä? Sinipunerva silkkipuku olisi kaunis -- oi voi sentään!

-- Mitäs siitä, onhan sinulla musliinipukusi suuria kutsuja varten, ja valkoisessa puvussa olet aina kuin enkeli, sanoi Amy, joka nautti koko sielullaan tuosta pienestä pukuvarastosta eikä voinut kyllikseen sitä katsella.

-- Se ei ole kyllin avokaulainen eikä kyllin pitkä, mutta se saa nyt kelvata. Sininen kotipukuni näyttää niin hyvältä käännettynä ja puhdistettuna, että tuntuu kuin olisin saanut uuden. Silkkinen käsilaukkuni ei ole hitustakaan muodinmukainen, eikä hattuni juuri muistuta Sallien hattua. En aikonut sanoa mitään, mutta olen kovasti pettynyt päivänvarjoni suhteen. Pyysin äitiä ostamaan mustan, jossa olisi valkoinen kädensija, mutta hän unohti ja osti vihreän, jonka kädensija on kellertävä. Se on luja ja siisti, eikä minun pitäisi valittaa, mutta tiedän että se joutuu häpeään Annien silkkisen, kultakahvaisen päivänvarjon rinnalla, huokasi Meg ja katseli pientä päivänvarjoa hyvin tyytymättömänä.

-- Vaihda se, neuvoi Jo.

-- Se olisi tyhmää ja äiti tulisi siitä pahoilleen, hän kun on nähnyt niin paljon vaivaa minun vuokseni. Oli lapsellista puhua koko asiasta, enkä aio välittää siitä. Silkkisukkani ja kaksi paria uusia hansikkaita ilahduttavat minua sanomattomasti. Olet herttainen, Jo, kun lainaat minulle omasi. Tunnen itseni niin rikkaaksi, melkeinpä hienoksi, kun minulla on kaksi paria uusia ja lisäksi vanhat puhdistetut. Ja Meg kurkisti ihastuneena käsinelaatikkoonsa.

-- Annie Moffatilla on sinisiä ja punaisia silkkinauhoja yömyssyissään -- panisinko niitä omiini? hän kysyi kun Beth toi sisään kasan lumivalkoisia musliinimyssyjä, jotka Hanna oli juuri silittänyt.

-- Ei, sitä en sinuna tekisi. Niin hienot myssyt eivät sopisi yhteen yksinkertaisten yöpaitojesi kanssa, joissa ei ole mitään koristetta. Köyhien ei tarvitse koreilla, sanoi Jo päättäväisenä.

-- Tulenkohan koskaan niin onnelliseksi, että saan oikeita pitsejä pukuihini ja silkkinauhoja yömyssyihin? sanoi Meg kärsimättömänä.

-- Sanoithan pari päivää sitten, että olisit täydellisen onnellinen, jos vain pääsisit Annie Moffatin luo, huomautti Beth tyyneen tapaansa.

-- Niin sanoinkin! No niin, minä olenkin onnellinen enkä tahdo nurkua, mutta näyttää siltä, että mitä enemmän saa, sitä enemmän tarvitsee. Kas niin, nyt ovat matkatavarani kunnossa ja kaikki pakattuna paitsi tanssiaispukuni, jonka jätän äidin käärittäväksi, sanoi Meg, ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän katsoi monet kerrat silitettyyn ja parsittuun musliinipukuun, jolle hän antoi arvokkaan nimen 'tanssiaispuku'.

Seuraavana päivänä aamu valkeni kauniina, ja juhlallisesti Meg lähti kotoaan kahden viikon huvittelulomalle. Rouva March oli suostunut tähän vierailuun melkein vastahakoisesti, sillä hän pelkäsi, että Margaret tulisi takaisin tyytymättömämpänä kuin oli lähtenyt. Mutta Meg oli pyytänyt niin hartaasti ja Sallie oli luvannut pitää hänestä niin hyvää huolta, että äiti oli myöntynyt, ja tytär lähtikin ensimmäisen kerran maistamaan hienon maailman iloja.

Moffatit olivat hienoa väkeä ja Meg-parkaa alussa vallan masensi talon loisto ja sen asukkaiden ylellisyys. Mutta huolimatta tyhjänpäiväisestä elämästään he olivat ystävällisiä ja saivat vieraansa piankin kotiutumaan. Kenties Meg vaistomaisesti tunsi, että he eivät olleet erikoisen sivistyneitä eivätkä älykkäitä ihmisiä ja että kultaus ei voinut kokonaan peittää sitä arkipäiväistä ainesta, mitä sen alla oli.

Oli epäilemättä hurmaavaa elää ylellisesti, ajaa hienoissa vaunuissa, käyttää parasta pukuaan joka päivä eikä tehdä muuta kuin vain huvitella. Meg oli kuin luotu sellaiseen ja ennen pitkää hän alkoi jäljitellä ympäristönsä käytöstä ja puhetapaa, keimailla hiukan, käyttää ranskalaisia sanoja puheessaan, kähertää tukkaansa, tiukentaa pukujaan ja puhua muotiasioista niin hyvin kuin taisi. Mitä enemmän hän näki Annie Moffatin kauniita tavaroita, sitä enemmän hän alkoi kadehtia häntä ja huokailla köyhyyttään. Koti tuntui niukalta ja ikävältä, työ vaikeammalta kuin koskaan, ja huolimatta uusista hansikkaistaan ja silkkisukistaan Meg tunsi olevansa vääryyttä kärsivä tyttö.

Hänellä ei kuitenkaan ollut paljon aikaa surujensa hautomiseen, sillä ystävykset huvittelivat minkä ennättivät. He kävivät ostoksilla, kävelivät, ratsastivat ja tekivät vierailuja kaiken päivää, kävivät teatterissa ja oopperoissa illalla tai pitivät hauskaa kotona, sillä Anniella oli paljon ystäviä ja hän osasi huvittaa heitä. Hänen vanhemmat sisarensa olivat hienoja nuoria naisia, ja yksi heistä oli kihloissa, mikä Megin mielestä oli sanomattoman romanttista ja jännittävää. Herra Moffat oli lihava, hyväntahtoinen vanha herra, joka tunsi Megin isän, rouva Moffat lihava, hyväntahtoinen vanha rouva, joka ihastui Megiin yhtä lämpimästi kuin tyttärensäkin. Kaikki hemmottelivat tyttöstä, ja 'Daisy', kuten he nimittivät häntä, oli toisinaan miltei päästään pyörällä.

Kun 'pienten kutsujen' ilta tuli, Meg huomasi ettei hänen popliinipukunsa mitenkään kelpaisi, sillä toiset tytöt panivat aivan ohuet puvut ylleen ja laittautuivat hyvin hienoiksi, ja niin hän otti esille valkoisen musliinipuvun, joka Sallien uuden uutukaisen rinnalla näytti vanhemmalta ja kuluneemmalta kuin koskaan.

Meg huomasi tyttöjen vilkaisevan siihen ja sitten toisiinsa, ja hänen poskiaan alkoi polttaa, sillä säyseydestään huolimatta hän oli hyvin ylpeä. Kukaan ei sanonut puvusta mitään, mutta Sallie tarjoutui kampaamaan hänen tukkansa, Annie solmimaan hänen vyönauhansa, ja Belle, kihloissa oleva sisar, kiitti hänen valkeita käsivarsiaan. Meg arveli, että he olivat ystävällisiä vain siksi, että he säälivät häntä, ja hänen sydämensä oli hyvin raskas, kun hän seisoi siinä itsekseen toisten nauraessa, rupatellessa ja pyörähdellessä edestakaisin perhosten tavoin. Katkera tunne hänen sydämessään vain kasvoi, kun palvelustyttö toi laatikollisen kukkia. Ennen kuin tämä oli ehtinyt sanoa mitään, oli Annie siepannut kannen pois, ja kaikki ihailivat hurmaavia ruusuja, kanervia ja sananjalkoja.

-- Se on Bellelle, tietenkin, George aina lähettää hänelle kukkia, huusi Annie, hengittäen syvään kukkien tuoksua.

-- Ne ovat neiti Marchille, niin sanoi lähetti, joka toi kukat, ja tässä on kirjelippu, sanoi palvelustyttö ja ojensi kirjeen Megille.

-- Mitä hullua! Keneltä ne ovat? Emme tienneetkään, että sinulla on ihailija, tytöt huusivat hyppien Megin ympärillä äärettömän uteliaina ja ihmeissään.

-- Kirje on äidiltä ja kukat Laurielta, sanoi Meg yksinkertaisesti, kuitenkin hyvin kiitollisena siitä, ettei Laurie ollut unohtanut häntä.

-- Oh, todellako, sanoi Annie veitikkamaisen näköisenä, kun Meg pisti kirjelipun taskuunsa ikään kuin talismaaniksi kateutta, turhamaisuutta ja väärää ylpeyttä vastaan. Nuo muutamat herttaiset rivit olivat tehneet hänelle hyvää, ja kukkien kauneus sai hänet hyvälle mielelle.

Tuntien itsensä taas melkein onnelliseksi hän varasi muutamia ruusuja ja sananjalkoja itselleen ja teki jäljellejääneistä näppärin sormin pieniä kimppuja tukkaa, rintaa ja vyötä varten ja jakoi ne ystävilleen niin auliisti, että Clara, vanhin sisar, sanoi häntä 'suloisimmaksi pikku olennoksi jonka hän ikinä oli nähnyt', ja hänen pieni huomaavaisuutensa ihastutti heitä suuresti.

Miten olikaan, tämä ystävällinen teko karkotti kokonaan hänen alakuloisuutensa. Kun toiset tytöt olivat menneet näyttämään itseään rouva Moffatille, jäi Meg pujottelemaan sananjalkoja pehmeään tukkaansa ja ruusuja pukuunsa, joka ei enää tuntunutkaan kovin kuluneelta, ja kun hän kurkisti peiliin, häntä vastaan katsoivat onnelliset kirkassilmäiset kasvot.

Hänellä oli hyvin hauskaa sinä iltana, kaikki olivat erittäin ystävällisiä, ja hän sai kuulla kolme kohteliaisuutta. Annie houkutteli hänet laulamaan, ja joku sanoi, että hänellä oli huomattavan kaunis ääni; majuri Lincoln kysyi, kuka tuo raikas tyttö oli, jolla on erikoisen kauniit silmät, ja herra Moffat oli hänelle hyvin huomaavainen pitkin iltaa. Kaiken kaikkiaan hänellä oli erittäin hauskaa, kunnes hän sattui kuulemaan katkelman eräästä keskustelusta, joka turmeli hänen ilonsa.

Hän istui kasvihuoneessa ja odotti että saisi jäätelöä, kun hän kuuli erään äänen kukkaseinän toisella puolen sanovan:

-- Kuinka vanha hän on?

-- Kuusitoista tai seitsemäntoista luullakseni, vastasi toinen ääni.

-- Hm, vai niin. Sellainen naimiskauppa olisi suurenmoinen juttu jollekin noista tytöistä, eikö olisikin? Sallie sanoo että he ovat nyt hyvin läheisiä ystäviä ja että vanha herra on vallan hullaantunut heihin.

-- Lyönpä vetoa että rouva March on tehnyt suunnitelmansa ja pelaa korttinsa hyvin, niin aikaista kuin kaikki vielä onkin. Tyttö ei nähtävästikään vielä ajattele asiaa, sanoi rouva Moffat.

-- Hän sanoi tuon pienen hätävalheen äidistään ikään kuin tämä tietäisi asiasta ja punastui koreasti, kun kukat tulivat. Tyttöparka, hän olisi hyvin sievä, jos hänellä vain olisi jotain muodikkaampaa yllään. Luuletteko että hän loukkaantuisi, jos tarjoisimme hänelle puvun lainaksi torstai-illaksi? kysyi uusi ääni.

-- Hän on ylpeä, mutta en usko että hän pahastuisi, sillä tuo kömpelö musliinipuku on ainoa mitä hänellä on. Ehkä hän repii sen tänä iltana, siitä saisimme hyvän syyn tarjota hänelle säädyllisen puvun.

-- Saammepa nähdä. Minä kutsun nuoren Laurencen meille -- se on pieni huomaavaisuus tytölle -- ja sitten saamme perästäpäin hauskaa.

Megin ystävä tuli kasvihuoneeseen ja löysi hänet sieltä hyvin punaisena ja kiihtyneenä. Hän oli ylpeä, ja hänen ylpeytensä oli juuri nyt hyvään tarpeeseen, sillä se auttoi häntä kätkemään loukkaantumisensa, kiukkunsa ja inhonsa äsken kuulemansa johdosta.

Niin viaton ja pahaa-aavistamaton kuin hän olikin, ei hän kuitenkaan voinut olla ymmärtämättä ystäviensä puheita. Hän koetti unohtaa ne, mutta ei voinut, ja hänen korvissaan soi lakkaamatta "rouva March on tehnyt suunnitelmansa", "tuo pieni hätävalhe äidistä", "kömpelö musliinipuku", kunnes hänen teki mieli purskahtaa itkuun ja rientää kotiin kertomaan hämmingistään ja pyytämään neuvoa. Kun se oli kuitenkin mahdotonta, hän koetti parhaansa mukaan näyttää iloiselta, ja vaikka hän oli hyvin kiihtynyt, se onnistuikin niin hyvin, ettei kukaan aavistanut hänen ponnistuksiaan.

Meg oli hyvin iloinen, kun kaikki oli ohi ja hän itse rauhassa sängyssään, missä hän sai ajatella ja ihmetellä ja pohtia kunnes päätä särki ja kyynelet viilensivät hänen kuumia poskiaan. Nuo hupsut, joskin varmaan hyvää tarkoittavat sanat olivat avanneet Megille aavistamattoman näkökulman ja suuresti häirinneet sitä rauhallista maailmaa, missä hän tähän asti oli elänyt onnellisena kuin lapsi. Viheliäiset puheet olivat turmelleet hänen viattoman ystävyyssuhteensa Laurieen, hänen luottamustaan äitiin oli jonkin verran järkyttänyt rouva Moffatin viittaus suunnitelmiin, joita tällä muka olisi -- rouva Moffat tietenkin arvosteli muita itsensä mukaan -- ja hänen järkevää päätöstään tyytyä siihen puvustoon, joka sopi köyhän miehen tyttärelle, horjutti toisten tyttöjen tarpeeton sääli -- tyttöjen, jotka pitivät kulunutta pukua suurimpana onnettomuutena taivaan alla.

Meg-parka vietti levottoman yön ja nousi aamulla onnettomana, väsynein silmin, toisaalta kantaen kaunaa ystäviään kohtaan, toisaalta häveten itseään siksi että ei puhunut suoraan heidän kanssaan ja selvittänyt asiaa. Kaikki vetelehtivät sinä aamuna, ja kello oli kaksitoista ennen kuin tytöt olivat kyllin pontevia ottaakseen käsityönsä esille.

Meg huomasi heti jotakin uutta ystäviensä käytöksessä häntä kohtaan. He tuntuivat kohtelevan häntä kunnioittavasti, seurasivat miltei hartaasti hänen puhettaan ja katsoivat häneen uteliain silmin. Kaikki tämä ihmetytti ja imarteli häntä, vaikka hän ei ymmärtänyt, mitä oli tekeillä, ennen kuin neiti Belle katsahti ylös kirjoituspöytänsä äärestä ja sanoi haaveellisena:

-- Daisy-kulta, olen lähettänyt kutsun ystävällesi herra Laurencelle torstaiksi. Tahtoisimme mielellämme tutustua häneen. Eikö se sinustakin olisi paikallaan?

Meg punastui, mutta ilkeä halu tehdä kiusaa ystävilleen sai hänet kainosti vastaamaan:

-- Olette hyvin ystävällisiä, mutta pelkään että hän ei tule.

-- Kuinka niin, _cherie?_ kysyi Belle.

-- Hän on liian vanha.

-- Lapsukaiseni, mitä tarkoitat? Mikä hänen ikänsä sitten on, jos saan kysyä? huudahti neiti Clara.

-- Lähes seitsemänkymmentä, luulisin, vastasi Meg ja laski innokkaasti silmukoita kätkeäkseen silmiensä ilkamoivan hilpeyden.

-- Sinä viekas veitikka! Tietysti tarkoitimme nuorta herraa, selitti Belle nauraen.

-- Sellaista ei ole, Laurie on vain pikkupoika. Ja Megiä naurattivat ne merkitsevät katseet, joita sisaret vaihtoivat keskenään, kun hän tällä tavalla kuvasi luuloteltua ihailijaansa.

-- Kai suunnilleen sinun ikäisesi, sanoi Nan.

-- Pikemmin sisareni Jon ikäinen. Minä täytän seitsemäntoista elokuussa, vastasi Meg keikauttaen niskaansa.

-- On hyvin herttaista, että hän lähettää sinulle kukkia, sanoi Annie nokkelasti.

-- Niin onkin. Hän lähettää usein kukkia meille kaikille, heidän talonsa on täynnä kukkia ja me pidämme niistä paljon. Äitini ja vanha herra Laurence ovat vanhoja tuttuja, kuten tiedätte, joten on aivan luonnollista että me lapset leikimme yhdessä. Ja Meg toivoi, että puheet päättyisivät siihen.

-- On selvää, ettei Daisy vielä ymmärrä mitään, sanoi neiti Clara Bellelle nyökäyttäen päätään.

-- Paimenelämän viattomuutta joka puolella, vastasi Belle olkapäitään kohauttaen.

-- Olen menossa ostamaan tyttärilleni muutamia pikkutavaroita. Tarvitsetteko te mitään, nuoret neidit? kysyi rouva Moffat, joka laahusti huoneeseen kuin norsu silkki- ja pitsipukimissaan.

-- Kiitos, ei mitään, vastasi Sallie. -- Minulla on uusi punainen silkkipukuni torstaiksi, enkä tarvitse mitään.

-- En minäkään... aloitti Meg, mutta pysähtyi, sillä hänen mieleensä johtui että hän kyllä tarvitsisi yhtä ja toista, mutta ei voinut saada.

-- Mitä panet yllesi torstaina? kysyi Sallie.

-- Vanhan musliinipukuni taas, jos voin parsia sen käyttökelpoiseksi. Revin sen pahasti eilenillalla, sanoi Meg koettaen näyttää niin huolettomalta kuin suinkin.

-- Miksi et lähetä hakemaan toista pukua kotoa? kysyi Sallie, jonka havaintokyky ei ollut terävimpiä.

-- Minulla ei ole muuta. Megiltä vaadittiin suurta itsekuria ennen kuin hän saattoi sanoa tämän, mutta Sallie ei huomannut sitä, vaan huudahti hämmästyneenä:

-- Vain tuo puku! Kuinka hassua --. Hän ei lopettanut lausettaan, sillä Belle pudisti varoittavasti päätään ja keskeytti hänet sanoen ystävällisesti: