Part 6

Toinen leijona oli se tosiseikka, että he olivat köyhiä ja Laurie rikas, sillä he ujostelivat ottaa vastaan ystävyydenosoituksia, joita eivät kyenneet maksamaan takaisin. Mutta he huomasivat pian, että Laurie piti heitä hyväntekijöinään eikä voinut kyllin selvästi osoittaa, kuinka kiitollinen hän oli rouva Marchin äidillisestä ystävyydestä, tyttöjen iloisesta seurasta ja kaikesta lämmöstä, jota hän sai osakseen heidän vaatimattomassa kodissaan. Niinpä tytöt pian unohtivat ylpeytensä ja antoivat ja ottivat vastaan ystävällisyydenosoituksia pysähtymättä ajattelemaan, kumpi puoli antoi enemmän.

Tähän aikaan tapahtui paljon kaikenlaista hauskaa, sillä uusi ystävyys versoi kuin ruoho keväällä. Kaikki pitivät Lauriesta ja hän taas uskoi kotiopettajalleen, että 'Marchin tytöt ovat mainioita'. Nuoruuden raikkaalla välittömyydellä sisarukset ottivat tuon yksinäisen pojan joukkoonsa. Kun Laurie ei koskaan ollut tuntenut, mitä äidin ja sisarten omistaminen merkitsi, hän oli hyvin herkkä heidän vaikutukselleen, ja heidän toimelias, virkeä elämänsä sai hänet häpeämään omaa joutilasta oloaan. Hän oli väsynyt kirjoihin ja piti toisten ihmisten seuraa nyt niin hauskana, että herra Brooken oli pakko antaa hyvin huonoja lausuntoja herra Laurencelle, sillä Laurie karkasi koulusta alituiseen ja juoksi Marchille.

-- Mitä siitä, antakaa pojalle lupapäivä ja korvatkaa vahinko myöhemmin, sanoi vanha herra. -- Tuo naapuritalon hyvä rouva sanoo, että hän lukee liiaksi ja tarvitsee seuraa, hauskuutta ja vaihtelua. Luulen hänen olevan oikeassa, ja olen nähtävästi hemmotellut poikaa kuin olisin hänen isoäitinsä. Antakaa hänen tehdä mitä hän tahtoo niin kauan kuin hän nauttii siitä. Hän ei voi oppia mitään pahaa tuossa pienessä nunnaluostarissa, ja rouva March tekee enemmän hänen hyväkseen kuin me muut yhteensä.

Voitte uskoa, että heillä oli hauskaa! Leikkejä ja kuvaelmia, rekiretkiä ja luistelua, kotoisia iltoja vanhassa arkihuoneessa ja silloin tällöin iloiset pienet kutsut isossa talossa. Meg sai kävellä kasvihuoneessa mielin määrin, Jo heittäytyi intohimoisesti uuden kirjaston kimppuun ja sai arvosteluillaan vanhan herran vääntelehtimään naurusta, Amy jäljensi maalauksia ja nautti sydämensä pohjasta ympärillään olevasta kauneudesta, ja Laurie leikki talon herraa erinomaisesti.

Mutta Beth, joka kiihkeästi kaipasi suurta flyygeliä, ei voinut rohkaista mieltänsä ja mennä naapuritaloon. Vihdoin hän uskalsi lähteä Jon mukaan, mutta vanha herra, joka ei tiennyt mitään hänen ujoudestaan, katsoi häneen niin tuikeasti paksujen kulmakarvojensa takaa ja sanoi "häh" niin kovaäänisesti, että Bethin polvet tärisivät pelosta, kuten äidille kerrottiin, ja tyttö juoksi pois sanoen, ettei hän enää koskaan menisi sinne, ei edes rakkaan flyygelin tähden. Mitkään houkutukset ja maanittelut eivät pystyneet häneen.

Vihdoin asia tuli salaperäisellä tavalla herra Laurencen korviin. Eräällä lyhyellä käynnillään rouva Marchin luona hän johti taitavasti puheen musiikkiin ja kertoi suurista laulajista ja hienoista uruista, joita oli kuullut soitettavan, ja höysti kertomustaan niin ihastuttavilla kaskuilla, ettei Beth enää malttanut pysyä nurkassaan, vaan hiipi kuin lumottuna lähemmäksi. Vanhan herran tuolin takana hän pysähtyi ja kuunteli suuret silmät selkoselällään ja posket kiihtymyksestä punaisina keskustelua, joka avasi hänelle aivan uusia maailmoja.

Kiinnittämättä häneen huomiota enempää kuin kärpäseen herra Laurence kertoi edelleen Laurien soittotunneista ja sanoi äkkiä rouva Marchille, aivan kuin asia olisi juuri juolahtanut hänen mieleensä:

-- Musiikki ei kiinnosta poikaa juuri nyt, ja olen iloinen siitä, sillä hän oli ihastumassa siihen liiaksi. Eikö joku tytöistä tahtoisi silloin tällöin käydä soittamassa flyygeliä, vain sen verran että se pysyy vireessä?

Beth otti askelen eteenpäin ja puristi käsiään lujasti yhteen voidakseen olla taputtamatta niitä, sillä ajatus että hän saisi käydä soittamassa tuota ihanaa konetta melkein salpasi hänen henkensä. Ennen kuin rouva March ehti vastata, herra Laurence jatkoi nyökäyttäen päätään salaperäisesti hymyillen:

-- Ei heidän tarvitse nähdä tai puhutella ketään, vaan pistäytykööt talossa omia aikojaan milloin vain. Minä vietän suurimman osan päivästä työhuoneessani toisessa päässä taloa, Laurie on paljon ulkona eivätkä palvelijat koskaan käy salissa yhdeksän jälkeen.

Hän nousi ikään kuin lähteäkseen ja sanoi lopuksi:

-- Olkaa hyvä ja kertokaa nuorille neideille mitä olen sanonut, ja jos he eivät viitsi tulla -- niin, mitä sitten.

Silloin pieni käsi hiipi hänen käteensä ja Beth katsoi häneen kiitollisuudesta loistavin silmin ja sanoi vakavaan, ujoon tapaansa:

-- Oi, kyllä he viitsivät -- he tulevat hyvin, hyvin mielellään.

-- Oletko sinä se musikaalinen tyttö? kysyi vanhus ilman mitään pelottavaa "häh"-äännähdystä ja katsoi häneen hyvin ystävällisesti.

-- Minä olen Beth. Minä pidän soitosta tavattomasti ja tulen kyllä, jos olette ihan varma, ettei kukaan kuule minua -- eikä häiriinny, hän lisäsi peläten olevansa epäkohtelias ja vapisten omaa rohkeuttaan.

-- Ei yksikään sielu, lapsi. Talo on tyhjä puolen päivää, niin että tule vain ja rummuta niin paljon kuin ikinä jaksat. Minä olen siitä vain iloinen.

Beth punastui kuin ruusu kohdatessaan vanhan herran ystävällisen katseen. Tällä kertaa hän ei pelännyt, vaan pusersi kiitollisena vanhuksen suurta kättä. Vanha herra silitti kevyesti hänen tukkaansa ja kumartui suutelemaan häntä sanoen hiljaa:

-- Minulla oli kerran pieni tyttö, jolla oli tuollaiset silmät. Jumala siunatkoon sinua, kultaseni! -- Hyvästi, rouva March.

Ja hän riensi pois.

Beth vietti ensimmäiset riemun ja haltioitumisen hetket äitinsä kanssa, sitten hän syöksyi yläkertaan kertomaan suurta uutistaan sairaalle nukkeperheelle, sillä tytöt olivat poissa kotoa. Kuinka heleästi hän lauloikaan sinä iltana -- kuin leivonen.

Seuraavana päivänä, nähtyään sekä vanhan että nuoren herran lähtevän ulos Beth pujahti sisään sivuovesta ja meni hiljaa kuin hiiri saliin, jossa hänen palvontansa kohde sijaitsi. Aivan sattumalta -- tietenkin -- oli flyygelin kannella pari vihkoa helppoja, kauniita kappaleita, ja vapisevin sormin, pysähtyen joka hetki arasti kuuntelemaan, Beth kosketti vihdoin suurta soittokonetta. Siinä samassa hän unohti pelkonsa, itsensä ja kaiken muunkin sen sanomattoman nautinnon tähden, jota soitto tuotti hänelle, sillä se oli kuin rakastetun ystävän ääni.

Hän soitti kunnes Hanna tuli hakemaan häntä kotiin päivälliselle, mutta ruoka ei maistanut, eikä hän voinut kuin istua ja hymyillä autuaasti koko maailmalle.

Tämän jälkeen vilahti pieni ruskea hilkka pensasaidan taakse harva se päivä, ja suuressa salissa vieraili onnellinen nuori tyttö, joka tuli ja meni näkymättömänä kuin henki.

Beth ei aavistanut, että herra Laurence avasi usein työhuoneensa oven kuunnellakseen noita vanhoja lauluja, joihin hän oli mieltynyt; hän ei koskaan nähnyt, miten Laurie vartioi käytävissä ja karkotti palvelijat pois, hän ei tullut ajatelleeksi, että etydit ja uudet laulut oli pantu nuottitelineelle juuri häntä varten, ja kun vanha herra keskusteli hänen kanssaan musiikista joskus kotona, hän ajatteli vain kuinka kiltti tämä oli puhellessaan asioista, jotka hänelle olivat kaikki kaikessa. Hän nautti sydämensä pohjasta, sillä hänen hartain toiveensa oli nyt täyttynyt.

Ehkä juuri siksi, että hän oli niin kiitollinen tästä onnesta, hän sai toisen vielä suuremman.

-- Äiti, minä aion ommella herra Laurencelle tohvelit. Hän on hirveän ystävällinen; minun täytyy jotenkin kiittää häntä enkä keksi muuta. Voinko tehdä sen? kysyi Beth muutamia viikkoja herra Laurencen merkitsevän vierailun jälkeen.

-- Voit kyllä, kultaseni. Se on oikein sopiva tapa kiittää häntä. Tytöt kyllä auttavat sinua ompelemisessa, ja minä maksan aineet, vastasi rouva March, jonka mielestä oli erityisen hauskaa suostua Bethin pyyntöihin, koska hän pyysi hyvin harvoin mitään itselleen.

Monien Megin ja Jon kanssa käytyjen vakavien keskustelujen jälkeen valittiin kangas, ostettiin aineet ja työ aloitettiin. Kimppu tummia, mutta iloisia orvokkeja purppuraisella pohjalla katsottiin sekä sopivaksi että kauniiksi, ja Beth ahersi aamusta iltaan levähtäen vain silloin tällöin vaikeimpien kirjailujen jälkeen. Hän käytti näppärästi neulaa, ja tohvelit valmistuivat ennen kuin kukaan ehti kyllästyä niihin. Sitten hän kirjoitti hyvin lyhyen ja koruttoman kirjeen ja onnistui Laurien avulla jättämään lahjansa kirjaston pöydälle eräänä aamuna ennen kuin vanha herra oli noussut.

Kun lahjan aiheuttama jännitys oli ohi, odotti Beth mitä tuleman pitäisi. Koko päivä kului ja osa seuraavaakin ennen kuin mitään kuului, ja hän alkoi jo pelätä loukanneensa omituista vanhaa ystäväänsä. Toisen päivän iltapuolella hän meni ulos asialle ja vei Joanna-nuken, tuon sairaimman kaikista, jokapäiväiselle kävelylle. Palatessaan kotikatua pitkin hän näki kolme, ei, neljä päätä arkihuoneen ikkunassa, hänelle viittoiltiin innokkaasti ja iloiset äänet huusivat:

-- Kirje vanhalta herralta! Tule pian lukemaan!

-- Oi, Beth, hän on lähettänyt sinulle... aloitti Amy huitoen käsillään, mutta ei päässyt pitemmälle, sillä Jo sulki samassa ikkunan.

Beth riensi kiihtyneenä eteenpäin. Ovella sisaret tarttuivat häneen ja kantoivat hänet riemusaatossa sisään huutaen kaikki yhdestä suusta:

-- Katso tuonne, katso tuonne!

Beth katsoi ja kalpeni mielenliikutuksesta, hämmästyksestä ja riemusta, sillä siinä oli pieni piano, jonka kiillotetulla kannella oli neiti Elisabeth Marchille osoitettu kirje.

-- Minulleko? henkäisi Beth ja tarttui Johon, sillä hänen jalkojaan heikotti. Tämä kävi melkein yli hänen voimiensa.

-- Sinulle, kultaseni! Eikö se ole suurenmoista? Eikö hän ole maailman herttaisin vanha herra? Avain on kirjeessä. Emme avanneet sitä, mutta pakahdumme uteliaisuudesta, jollemme pian saa tietää mitä hän sanoo.

-- Lue sinä, minä en voi. Käteni aivan vapisevat. Oh, se on liian ihanaa. Ja Beth kätki kasvonsa Jon esiliinaan vallan huumautuneena.

Jo avasi kirjeen ja alkoi nauraa, sillä ensimmäiset sanat, jotka hän näki, olivat "Rakas Madam --".

-- Kuinka hienoa! Jospa joku kirjoittaisi minullekin noin! sanoi Amy, joka piti tuota vanhanaikaista muotoa kerrassaan ylhäisenä.

"Minulla on ollut monta paria tohveleita elämässäni, mutta mitkään eivät ole miellyttäneet minua niin suuresti kuin Teidän antamanne", Jo jatkoi lukemistaan. "Orvokki on lempikukkani, ja nämä muistuttavat minua aina herttaisesta antajasta. Tahdon aina maksaa kiitollisuudenvelkani, ja tiedän että sallitte 'vanhan herran' lähettää Teille esineen, joka kerran on kuulunut hänen menettämälleen pienelle pojantyttärelle. Sydämestäni kiittäen ja toivottaen kaikkea hyvää

Teidän kiitollinen ystävänne ja altis palvelijanne

James Laurence."

-- Tuosta kunniasta kannattaa olla ylpeä. Laurie kertoi minulle, kuinka kiintynyt herra Laurence oli ollut lapseen joka kuoli ja kuinka tarkoin hän on säilyttänyt tytölle kuuluneet esineet. Ajattele, sinä olet saanut hänen pianonsa! Sellaista se on kun on saanut suuret siniset silmät ja rakastaa musiikkia, sanoi Jo koettaen tyynnyttää Bethiä, joka vapisi ja näytti kiihtyneemmältä kuin koskaan ennen.

-- Katsohan vain noita kauniita kynttilänjalkoja ja hienoa vihreätä silkkiä, siroa nuottitelinettä ja tuolia. Kaikki on kuin olla pitää, lisäsi Meg avaten pianon ja ihaillen sen kauneutta.

-- Altis palvelijanne James Laurence -- ajattele että hän on kirjoittanut sinulle niin, huoahti Amy, johon kirje oli tehnyt syvän vaikutuksen. -- Minäpä kerron tytöille. Heidän mielestään se on aivan suurenmoista.

-- Soitahan nyt, lapsi, että kuulemme tuon pikkuisen pianon äänen, sanoi Hanna, joka aina otti osaa perheen suruihin ja iloihin.

Ja Beth soitti, ja kaikkien mielestä piano oli täydellinen. Se oli nähtävästi äskettäin viritetty ja kunnostettu, mutta niin erinomainen kuin se olikin, viehättävintä tässä 'konsertissa' olivat ne onnellisista onnellisimmat kasvot, jotka kumartuivat sen ylle, kun Beth paineli hellästi sen valkoisia ja mustia koskettimia ja polki kiiltäviä pedaaleja.

-- Sinä saat mennä kiittämään häntä, sanoi Jo leikillään, sillä hänen mieleensä ei juolahtanutkaan ajatus että Beth todella tahtoisi mennä.

-- Niin menenkin. Menenkin nyt heti, ennen kuin alan taas pelätä.

Ja koko perheen suureksi hämmästykseksi Beth kulki päättävästi puutarhan poikki suoraan Laurencen ovelle.

-- No tuo on kyllä merkillisintä mitä milloinkaan olen nähnyt. Piano on pannut hänen päänsä pyörälle. Selväpäisenä hän ei olisi ikinä mennyt, huudahti Hanna tuijottaen hänen jälkeensä.

Kotona olisi ihmetelty vielä enemmän jos olisi nähty, mitä Beth sitten teki. Uskokaa tai älkää, mutta hän koputti kirjaston oveen pysähtymättä lainkaan aprikoimaan, ja kun sisältä kuului järeä ääni: "Sisään", hän meni kuin menikin sisään, astui suoraan herra Laurencen eteen, joka näytti olevan vallan hämillään, ojensi kätensä ja sanoi ääni värähtäen:

-- Tulin kiittämään teitä...

Mutta hän ei päättänyt lausettaan, sillä vanha herra näytti niin ystävälliseltä, että Beth unohti puheensa, ja muistaen vain että herra Laurence oli menettänyt rakkaan pienen tyttönsä hän kietoi molemmat käsivarret vanhuksen kaulaan ja suuteli häntä.

Jos talon katto olisi äkkiä lähtenyt lentoon, ei vanha herra olisi hämmästynyt niin kuin nyt, ja kuitenkin hän oli mielissään -- voi miten mielissään! -- ja niin liikuttunut tuosta pienestä luottavaisesta suudelmasta, että koko hänen tuikeutensa tyystin katosi. Hän nosti Bethin polvelleen ja painoi kurttuisen poskensa hänen ruusuista poskeaan vasten, ja hänestä tuntui kuin hän olisi saanut pienen pojantyttärensä takaisin. Beth lakkasi siitä hetkestä asti pelkäämästä häntä ja istui hänen polvellaan puhellen yhtä tuttavallisen luottavaisesti kuin olisi tuntenut hänet kaiken ikänsä, sillä rakkaus karkottaa pelon ja kiitollisuus voittaa ylpeyden. Ja Bethin lähtiessä kotiin vanha herra saattoi hänet kotiovelle asti, puristi hänen kättään ja nosti hattuaan kääntyessään takaisin, ja hän näytti hyvin ryhdikkäältä ja komealta kuten kaunis, sotilaallinen vanha herra ainakin.

Kun tytöt näkivät tämän, aloitti Jo intiaanitanssin ilmaisten siten ihastuksensa. Amy oli hämmästyksestä pudota ikkunasta, ja Meg huudahti kädet kohotettuina:

-- Totisesti luulen että maailmanloppu on tulossa.

7.

AMYN NÖYRYYDEN LAAKSO

-- Tuo poika on oikea kyklooppi, sanoi Amy eräänä päivänä kun Laurie kiiti ohi hevosen selässä ja heilautti ratsupiiskaansa tervehdykseksi.

-- Kuinka uskallat sanoa niin, kun hänellä on molemmat silmät tallella ja hyvin kauniit silmät sitä paitsi, huusi Jo, joka ei kärsinyt mitään halventavia huomautuksia ystävästään.

-- Enhän minä sanonut mitään hänen silmistään, enkä käsitä miksi sinun tarvitsee tulistua, kun ihailen hänen ratsastamistaan.

-- Voi totisesti, tuo pieni hanhi tarkoitti kentauria ja sanoi kyklooppi, huudahti Jo purskahtaen nauruun.

-- Älä viitsi olla ilkeä, sehän oli vain 'lapsu lingee', kuten herra Davis sanoo, vastasi Amy masentaen Jon latinallaan. -- Soisinpa vain, että minulla olisi edes pieni osa niistä rahoista, jotka Laurie tuhlaa tuohon hevoseen, hän lisäsi ikään kuin itsekseen, mutta toivoen kuitenkin että sisaret kuulisivat sen.

-- Miksi niin? kysyi Meg ystävällisesti, sillä Jo oli pakahtua nauruun Amyn uuden erehdyksen tähden.

-- Minä tarvitsisin kipeästi rahaa, olen velkaantunut korvia myöten.

-- Velkaantunut, Amy? Mitä tarkoitat? Meg näytti vakavalta.

-- No niin, minä olen velkaa ainakin tusinan limetta-karamelleja enkä voi ostaa niitä ennen kuin saan rahaa, sillä äiti on kieltänyt minua ottamasta mitään laskuun.

-- Kerro minulle kaikki. Ovatko limetta-karamellit muodissa nykyään? Minun aikanani piti kaikilla olla paukkukumia.

Meg koetti pysyä totisena, sillä Amy näytti hyvin vakavalta ja huolestuneelta.

-- Niin, katsos, tytöt ostavat niitä aina, ja jollei tahdo saada köyhän nimeä, täytyy tehdä samoin. Nykyään ei tiedetä muusta kuin limetta-karamelleista, kaikki tytöt imevät niitä tunnilla ja vaihtavat kyniä, helminauhoja, paperinukkeja tai muuta sellaista niihin. Jos joku tyttö pitää toisesta tytöstä, hän antaa tälle karamellin, jos hän on suuttunut häneen, hän syö sellaisen tuon toisen nenän edessä eikä anna hänen edes maistaa. Tytöt antavat niitä toisilleen vuorotellen, ja minä olen saanut jo monta, mutta en ole antanut ainoatakaan, ja minun pitäisi antaa, sillä ymmärräthän että sellaiset ovat kunniavelkoja.

-- Kuinka paljon tarvitsisit pelastaaksesi kunniasi, kysyi Meg vetäen kukkaronsa esiin.

-- Neljännesdollari riittäisi hyvin, ja siitä jäisikin vielä muutamia centejä, joilla saisin kestitä sinua. Pidätkö limetta-karamelleista?

-- Enpä juuri, pidä itse minun osani. Tästä saat rahaa. Katso että se riittää mahdollisimman kauan -- tiedäthän, että minulla ei ole juuri liikoja.

-- Voi, paljon kiitoksia! Mahtaa olla ihanaa, kun on omaa rahaa! Nytpä minun kelpaa. En ole koko viikkoon syönyt limetta-karamelleja, sillä en ole tahtonut ottaa keltään vastaan kun en voi maksaa takaisin, ja nyt ihan kuolen, jollen pian saa niitä.

Seuraavana päivänä Amy tuli myöhään kouluun, mutta ei voinut vastustaa kiusausta, vaan näytti tytöille vilauksen tahmeasta ruskeasta paperipussista ennen kuin kätki sen pulpettinsa uumeniin. Olihan ylpeys tässä tapauksessa anteeksiannettavaa.

Seuraavina minuutteina levisi luokkaan huhu, että Amy Marchilla oli kaksikymmentäneljä ihanaa limetta-karamellia (yhden hän oli syönyt matkalla) ja että hän aikoi pitää kestityksen. Lähinnä istuvien ystävyydenosoitukset olivat valtavat. Katy Brown kutsui Amyn heti seuraaviin tanssiaisiinsa, Mary Kingsley tahtoi välttämättä lainata hänelle kellonsa seuraavaan väliaikaan asti, ja Jenny Snow, ivallinen nuori neiti, joka hiljattain oli piikitellyt Amya, koska hänellä ei ollut karamelleja, teki paikalla rauhan ja tarjosi Amylle muutamien vaikeiden laskujen tulokset. Mutta Amy ei ollut unohtanut neiti Snow'n myrkyllisiä huomautuksia 'ihmisistä, joiden tylppä nenä kyllä tunsi toisten limetta-karamellien tuoksun ja jotka eivät olleet liian ylpeitä pyytämään toisilta', ja hän musersi muitta mutkitta 'Snow'n tytön' sanomalla:

-- Sinun ei ollenkaan tarvitse vaivautua noin kovasti, et kuitenkaan saa mitään.

Eräs huomattava henkilö sattui käymään koulussa sinä aamuna, ja Amyn hyvin piirretyt kartat saivat osakseen kiitosta. Vihollisen menestys kismitti pahasti neiti Snow'n sielua ja sai neiti Marchin näyttämään ylvästelevältä riikinkukolta. Mutta voi! ylpeys käy lankeemuksen edellä, ja kostonhimoinen Snow teki siirtonsa tuhoisalla menestyksellä. Vieras oli tuskin ehtinyt lausua muutamia kuluneita kohteliaisuuksia ja kumartaa hyvästiksi, kun Jenny teki asiaa herra Davisin, opettajan, pöydän luo ja ilmoitti tälle että Amy Marchilla on limetta-karamelleja pulpetissaan.

Herra Davis oli näet kieltänyt edellä mainittujen karamellien tuomisen kouluun ja juhlallisesti luvannut julkisen rangaistuksen ensimmäiselle, joka saataisiin kiinni lainrikkomisesta. Tämän karaistuneen miehen oli pitkällisen ja myrskyisen sodan jälkeen onnistunut hävittää koulusta paukkukumi, tehdä rovio takavarikkoon otetuista romaaneista ja sanomalehdistä, lakkauttaa salainen postitoimisto, kieltää virnistelyt, haukkumanimet ja pilakuvat, ja hän oli tehnyt kaiken mitä mies voi tehdä viidenkymmenen kapinallisen tytön pitämiseksi kurissa. Pojat osaavat kyllin koetella inhimillistä kärsivällisyyttä, taivas sen tietää, mutta tytöt käyvät vielä tuhat kertaa tukalammiksi -- varsinkin hermostuneille herrasmiehille, joilla on tyrannimainen luonteenlaatu eikä vähääkään taipumuksia kasvattamiseen.

Hetki oli mahdollisimman epäsuotuisa Amylle, ja ilmiantaja Jenny tiesi sen. Herra Davis oli nähtävästi juonut liian väkevää kahvia sinä aamuna, ulkona puhalsi itätuuli, joka aina sai hänet ärtyneeksi, eivätkä oppilaat olleet osoittaneet hänelle sitä kunnioitusta, jonka hän katsoi ansaitsevansa. Kaiken tämän vuoksi hän oli, käyttääksemme koulutyttöjen mehevää, joskaan ei varsin kaunista puhetapaa, 'ilkeä kuin noita ja äreä kuin karhu'.

Sana 'limetta' oli kuin kipinä ruutiin. Hänen keltaiset kasvonsa lehahtivat punaisiksi ja hän iski kämmenensä pöytään niin pontevasti, että Jenny puikki kiireen vilkkaa takaisin paikalleen.

-- Nuoret neidit, olkaa tarkkaavaisia!

Tämä tuikea käsky katkaisi kaiken supinan, ja viisikymmentä paria sinisiä, mustia, harmaita ja ruskeita silmiä kääntyi tottelevaisesti tarkkaamaan herra Davisin pelottavia kasvoja.

-- Neiti March, tulkaa tänne.

Amy nousi näennäisesti levollisena, mutta mielessä salainen pelko, sillä limetta-karamellit ahdistivat hänen omaatuntoaan.

-- Tuokaa tänne makeiset, jotka ovat pulpetissanne, kuului odottamaton määräys, joka pysäytti hänet ennen kuin hän oli ehtinyt lähteä paikaltaan.

-- Älä vie kaikkia, kuiskasi hänen vierustoverinsa, harvinaisen kylmäverinen nuori nainen.

Amy ravisti nopeasti pussista laatikon pohjalle puolentusinaa ja laski loput herra Davisin eteen arvellen että jokainen inhimillinen olento leppyisi tuntiessaan nenässään tuon suloisen tuoksun. Onnettomuudeksi herra Davis sattui kuitenkin aivan erityisesti vihaamaan limetan tuoksua, ja inho lisäsi hänen suuttumustaan.

-- Onko siinä kaikki?

-- Ei ihan, änkytti Amy.

-- Tuokaa heti paikalla loput tänne.

Amy totteli luoden tovereihinsa toivottoman katseen.

-- Oletteko varma, että pulpettiin ei nyt jäänyt mitään?

-- En koskaan valehtele.

-- Vain niin, ottakaa nyt nämä inhottavat kapineet ja heittäkää ne yksitellen ulos ikkunasta.

Luokasta kuului raskas huokaus. Tulipunaisena häpeästä ja suuttumuksesta Amy kulki aarteineen ikkunaan, ja aina kun tuomittu limetta-karamellipari -- voi kuinka mehukkailta ja täyteläisiltä ne näyttivät! -- putosi Amyn vastahakoisista käsistä, kuului tyttöjen rajattomaksi harmiksi kadulta äänekäs riemunhuuto, joka kertoi että irlantilaiset lapset, heidän ilmivihollisensa, anastivat heidän herkkunsa. Tämä -- tämä oli jo liikaa. Kaikki lähettivät salamoivia tai rukoilevia katseita herra Davisiin, ja eräs intohimoinen limetta-karamellien ihailija puhkesi pettymyksestä ja mielipahasta kyyneliin.

Kun Amy oli nakellut kaikki karamellit kadulle, yskäisi herra Davis pahanenteisesti ja sanoi ankarimmalla äänellään:

-- Nuoret neidit, te muistatte mitä sanoin viikko sitten. Olen pahoillani että tällaista on tapahtunut, mutta minä en salli käskyjäni halveksittavan enkä koskaan riko lupaustani. Neiti March, ojentakaa kätenne.

Amy hätkähti ja pani molemmat kätensä selän taakse luoden herra Davisiin rukoilevan katseen, joka puhui hänen puolestaan paremmin kuin mitkään sanat. Hän oli tavallaan 'vanhan Davisin' suosiossa, ja minun yksityinen arveluni on että tämä olisi rikkonut lupauksensa, jollei eräs hillitön nuori neiti olisi purkanut kiukkuaan vihellykseen. Tämä vihellys, niin heikko kuin se olikin, raivostutti suuttunutta herrasmiestä ja vahvisti rikollisen kohtalon.

-- Kätenne, neiti March! oli ainoa vastaus Amyn mykkään avunpyyntöön, ja koska Amy oli liian ylpeä itkemään tai pyytämään armoa, hän kiristi vain hampaitaan, viskasi päänsä uhitellen taaksepäin ja otti silmää räpäyttämättä vastaan kirvelevät iskut, jotka hän sai pienelle kämmenelleen. Ne eivät olleet kovia eikä niitä ollut monta, mutta se oli sivuseikka. Ensi kerran elämässään hän oli nyt saanut maistaa ruumiillista kuritusta, ja häpeä oli hänen silmissään yhtä suuri kuin jos herra Davis olisi lyönyt hänet maahan.

-- Saatte jäädä seisomaan katederille väliaikaan asti, sanoi herra Davis, joka oli päättänyt nöyryyttää pientä rikollista perusteellisesti kerran aloitettuaan.