Part 20

-- Jos olisin poika, matkustaisimme tiehemme yhdessä ja pitäisimme huikean hauskaa, mutta koska olen vain viheliäinen tyttö, saan luvan olla säädyllinen ja pysyä kauniisti kotona. Älä houkuttele minua, Teddy, se on mieletön tuuma.

-- Sepä siinä juuri onkin parasta kaikesta, alkoi Laurie, joka oli uhittelevalla tuulella ja tahtoi katkoa siteet tavalla tai toisella.

-- Hillitse kielesi! huusi Jo kädet korvilla. -- Olen tullut tänne puhumaan järkeä enkä kuulemaan asioita, joiden pelkkä ajatteleminen saa minut hyppimään riemusta.

-- Tiedän kyllä että Meg kauhistuisi sellaista ehdotusta, mutta luulin että sinulla olisi enemmän järkeä, alkoi Laurie taaskin ovelasti.

-- Paha poika, ole hiljaa! Istu miettimään omia syntejäsi äläkä houkuttele minua lisäämään syntiluetteloani. Jos saan isoisäsi pyytämään anteeksi 'röykyttämistä', pysytkö kotona silloin?

-- Kyllä, mutta siihen sinä et pysty, vastasi Laurie, joka jo olisi tahtonut sopia, mutta tunsi että hänen loukatun arvokkuutensa piti sitä ennen saada hyvitystä.

-- Jos osaan käsitellä oikein nuorta nulikkaa, tulen kai toimeen vanhankin kanssa, mutisi Jo ja lähti jättäen Laurien tutkimaan rautatiekarttaa molemmat kädet upotettuina tukkaan.

-- Sisään! Herra Laurencen tuima ääni kuulosti entistä tuimemmalta, kun Jo koputti ovelle.

-- Minä se vain olen, tulen tuomaan takaisin erään kirjan, sanoi Jo makeana astuessaan sisään.

-- Tahdotko lisää kirjoja? kysyi vanha herra vihaisena, vaikka koettikin olla näyttämättä sitä.

-- Kyllä, kiitos. Pidin vanhasta Samista niin paljon, että tahtoisin lukea toisenkin osan, vastasi Jo, joka toivoi saavansa hänet suopeammalle tuulelle ottamalla vastaan vielä toisenkin annoksen Boswellin "Johnsonia", jota vanhus oli suositellut hänelle erittäin hauskana kirjana.

Tuuheat kulmakarvat erkanivat toisistaan hieman, kun vanha herra työnsi tikapuita sitä hyllyä kohti, jolla Johnson-kirjallisuudella oli paikkansa. Jo kiipesi ylös, istahti ylimmälle portaalle ja oli etsivinään kirjaa, vaikka itse asiassa miettikin koko ajan, miten olisi parasta johtaa keskustelu käynnin vaaralliseen tarkoitukseen. Herra Laurence näytti aavistavan että jotakin liikkui hänen mielessään, sillä kuljettuaan pari ripeätä kierrosta lattialla hän äkkiä pysähtyi tytön eteen ja puhutteli häntä niin odottamatta, että kirja putosi Jon kädestä lattialle.

-- Mitä pojalla on tekeillä? Älä koeta puolustaa häntä. Näin heti kun hän tuli kotiin, että hän on ollut pahanteossa. En saa häntä puhumaan sanaakaan, ja kun uhkasin piestä totuuden hänestä, hän karkasi yläkertaan ja lukitsi huoneensa oven.

-- Hän teki kyllä ruman kepposen, se on totta, mutta me annoimme hänelle anteeksi ja lupasimme unohtaa koko jutun, aloitti Jo vastahakoisesti.

-- Se ei kelpaa, hän ei saa piiloutua lupauksen taa, jonka te helläsydämiset tytöt olette antaneet. Jos hän on tehnyt tyhmyyksiä, hänen pitää tunnustaa ne, pyytää anteeksi ja saada rangaistuksensa. Totuus esiin, Jo! En tahdo että minut pimitetään.

Herra Laurence näytti niin suuttuneelta ja puhui niin ankarasti, että Jo olisi mielellään juossut tiehensä jos olisi voinut, mutta koska hän istui ylimmällä portaalla ja vanha herra vartioi tikapuiden juurella paluutietä kuin kiljuva jalopeura, ei hänen auttanut muuta kuin olla urhoollinen.

-- En voi kertoa, äiti kielsi. Laurie on tunnustanut, pyytänyt anteeksi ja saanut rangaistusta aivan tarpeeksi. Emme ole puhumatta hänen tähtensä, vaan erään toisen tähden, ja juttu pahenee vain jos te sekaannutte siihen. Älkää tehkö sitä, olkaa niin hyvä! Minullakin oli syytä asiassa, ja nyt on kaikki hyvin. Unohdetaan se nyt ja puhutaan jostakin hauskemmasta, esimerkiksi "Ramblerista".

-- Hiiteen "Rambler"! Tule alas ja anna minulle kunniasanasi, ettei tuo poikanulikka ole tehnyt mitään hävytöntä. Jos hän on tehnyt kaiken sen ystävällisyyden jälkeen, mitä te olette osoittaneet hänelle, nujerran hänet omin käsin.

Uhkaus kuulosti kauhealta, mutta ei tepsinyt Johon. Hän tuli kuuliaisesti alas ja kertoi kepposesta niin paljon kuin saattoi antamatta Megiä ilmi ja unohtamatta totuutta.

-- Hm, no niin, jos poika ei pitänyt suutaan kiinni itsepäisyydestä vaan siksi että oli luvannut, annan hänelle anteeksi. Hän on uppiniskainen otus ja vaikea ohjattava, sanoi herra Laurence pörröttäen tukkaansa kunnes se näytti aivan myrskyn runtelemalta. Rypyt tasoittuivat hänen otsaltaan ja hän näytti huojentuneelta.

-- Sellainen minäkin olen, mutta hyvällä sanalla minua voi hallita paremmin kuin koko maailman sotajoukoilla, vastasi Jo koettaen jotenkin puolustaa ystäväänsä.

-- Enkö muka ole hyvä hänelle, häh? tokaisi vanha herra.

-- Taivaan vallat, tietysti olette, väliin melkein liiankin hyvä, mutta vähän liian äkkipikainen silloin kun hän koettelee kärsivällisyyttänne. Ettekö itsekin arvele niin?

Jo oli päättänyt saada sen nyt sanotuksi ja koetti näyttää aivan rauhalliselta, vaikka hän hieman vapisikin rohkeata puhettaan. Hänen suureksi ilokseen ja hämmästyksekseen vanha herra viskasi vain silmälasinsa pöydälle ja tunnusti suoraan:

-- Olet oikeassa, tyttö, niin olenkin. Pidän pojasta, mutta hän koettelee kärsivällisyyttäni ylen määrin enkä tiedä kuinka kaikki päättyy jos tällaista jatkuu.

-- Minä sanon teille, hän karkaa.

Jo katui sanojaan samassa silmänräpäyksessä. Hän oli vain tahtonut huomauttaa vanhukselle, että Laurie ei sietänyt pakkokeinoja ja toivoi että tämä antaisi pojalle enemmän vapautta.

Herra Laurencen punakat kasvot kalpenivat äkisti, ja hän istahti ja katseli surullisena erään kauniin miehen kuvaa, joka riippui hänen pöytänsä yläpuolella. Se oli Laurien isä, joka nuoruudessaan oli karannut ja mennyt naimisiin vastoin vallanhimoisen vanhuksen tahtoa. Jo kuvitteli herra Laurencen muistelevan ja ikävöivän menneitä päiviä ja toivoi että olisi hillinnyt kielensä.

-- Hän ei tee sitä jollei hänen mieltään kovasti pahoiteta, ja hän vain joskus uhkaa karata kun on väsynyt lukuihinsa. Minäkin ajattelen usein että se olisi hauskaa, etenkin nyt kun tukkani on leikattu, niin että jos joskus kaipaatte meitä, voitte etsiä kahta poikaa Intiaan lähteviltä laivoilta.

Jo nauroi puhuessaan, ja herra Laurence näytti huojentuneelta. Hän nähtävästi otti koko asian vain leikin kannalta.

-- Sinä letukka, kuinka uskallat puhua tuolla tavalla? Missä on kunnioituksesi minua kohtaan, missä säädyllinen käytöksesi? Taivas varjelkoon ihmistä pojista ja tytöistä! Mitä kiusankappaleita ne ovatkaan, ja kuitenkaan ei ilman niitä tule toimeen. Ja vanhus nipisti Jon poskea hyväntuulisesti. -- Mene nyt hakemaan tuo lurjus päivälliselle, sano hänelle että kaikki on hyvin ja ettei hänen tarvitse ruveta näyttelemään mitään sankariosia isoisänsä edessä.

-- Ei hän tule, hän on pahoillaan siitä että ette uskonut häntä, kun hän sanoi ettei voisi kertoa asiaa. Luulen että ravisteleminen loukkasi hänen tunteitaan kovin.

Jo koetti näyttää intomieliseltä, mutta varmaan epäonnistui, sillä herra Laurence alkoi nauraa, ja silloin Jo totesi että taistelu oli voitettu.

-- Olen kovin pahoillani, ja minun kai pitäisi kiittää häntä siitä, ettei hän ravistellut minua. Mitä hittoa mies sitten odottaa? Vanha herra näytti hieman häpeävän omaa itsepäisyyttään.

-- Jos olisin teidän sijassanne, kirjoittaisin hänelle anteeksipyynnön. Hän ei lupaa tulla alas ennen kuin häneltä on pyydetty anteeksi. Muodollinen anteeksipyyntö saisi hänet käsittämään oman mielettömyytensä ja tulemaan alas ihan kiltisti. Koettakaa, luulen että se olisi parempi keino kuin puhuminen. Minä vien sen ylös ja opetan hänelle tapoja.

Herra Laurence katsoi häneen terävästi, pani silmälasit nenälleen ja sanoi hitaasti:

-- Sinä olet viekas veitikka, mutta annan kernaasti Bethin ja sinun kuljettaa itseäni talutusnuorassa. Kas niin, anna tänne paperilappu ja lopetetaan jo tämä hassutus.

Kirje kirjoitettiin sävyyn, jossa herrasmies puhuttelisi toista pyytäessään anteeksi syvää loukkausta. Jo painoi suukon keskelle herra Laurencen kaljua ja juoksi yläkertaan pistämään kirjeen oven alitse Laurien huoneeseen. Avaimenreiästä hän neuvoi Lauriea olemaan nöyrä ja kiltti ynnä muuta miellyttävää ja mahdotonta. Koska ovi oli taas lukossa, hän jätti kirjeen tekemään tehtävänsä ja aikoi poistua kaikessa hiljaisuudessa, kun nuori herra liukui hänen ohitseen kaidepuuta pitkin ja odotti häntä alhaalla, kasvoillaan miehekkäin ilmeensä:

-- Sinä olet verraton, Jo! Pitelikö hän sinua pahoin? hän lisäsi nauraen.

-- Ei, kyllä hän käyttäytyi aivan kunniallisesti.

-- Aina minä saan sotkua aikaan. Jos sinäkin, Jo, olisit hylännyt minut, olisin painunut suoraa päätä hemmettiin, aloitti Laurie puolustellen.

-- Älä puhu noin, käännä lehteä ja ala alusta, poikani.

-- Käännän lehteä yhtä päätä ja pilaan ne aina, kuten ennen sotkin kirjoitusvihkoni lehdet, ja olen alkanut alusta niin monta kertaa etten koskaan pääse loppuun, valitti Laurie.

-- Mene syömään päivällistä, niin tulet paremmalle tuulelle. Miehet aina marisevat, kun heidän on nälkä. Ja Jo livahti ulos ovesta.

Laurie meni syömään sovintoateriaa isoisänsä kanssa, joka oli loistavalla tuulella ja käyttäytyi koko lopun päivää ylen määrin kunnioittavasti pojanpoikaansa kohtaan.

Jokainen luuli että asiasta nyt oli selvitty ja että tuo pieni pilvi oli jo häipynyt, mutta kepponen ei silti jäänyt vaille seurauksia, sillä Meg muisti sen vaikka toiset unohtivatkin. Hän ei koskaan sanallakaan viitannut Laurien kotiopettajaan, mutta ajatteli häntä sitä enemmän, haaveili hänestä, ja kun Jo kerran penkoi hänen laatikkoaan hakien postimerkkejä, hän löysi paperilapun, joka oli kirjoitettu täyteen sanoja "Rouva John Brooke". Jo voihkaisi tuskasta ja heitti paperin tuleen tuntien, että Laurien kepponen oli jouduttanut tuon onnettoman päivän tuloa.

22.

VIHREITÄ NIITTYJÄ

Seuraavat rauhalliset viikot olivat kuin auringonpaistetta myrskyn jälkeen. Sairaiden parantuminen edistyi nopeasti, ja herra March alkoi arvella pääsevänsä kotiin heti uudenvuoden jälkeen.

Beth kykeni pian makaamaan päivisin lukuhuoneen sohvalla ja leikkimään rakkaiden kissojensa kanssa, ennen pitkää myös ompelemaan vaatteita nukeilleen, jotka olivat jääneet surullisen huonoon hoitoon. Hänen ennen vikkelät jalkansa olivat nyt niin heikot ja sairaat, että Jo kantoi joka päivä häntä voimakkailla käsivarsillaan ympäri huoneita siten 'kävelyttäen' pikku sisartaan. Meg poltti ja turmeli ilomielin valkeat kätensä keittäessään hyvää ruokaa perheen lemmikille, kun taas Amy, joka ei ollut unohtanut sormuksen merkitystä, vietti kotiintuloaan jakamalla sisarille niin paljon aarteitaan kuin sai heidät ottamaan vastaan.

Kun joulu lähestyi, alkoi ilma olla täynnä tavanmukaisia salaisuuksia, ja Jo sai sisaret usein melkein läkähtymään naurusta ehdottamalla mitä loistavimpia ja mahdottomimpia juhlamenoja tämän erikoisen riemukkaan joulun kunniaksi. Laurie oli yhtä hurja ja riehakas ja olisi hommannut kokkovalkeita, raketteja ja riemukaaria, jos vain olisi saanut tahtonsa läpi.

Monien kiistojen ja erimielisyyksien jälkeen saatiin tuo kunnianhimoinen pari sentään kukistetuksi ja ystävykset näyttivät maailmalle epätoivoista naamaa, mutta kun he pääsivät yhteen, kuului niin kaikuvia naurunpuuskauksia, ettei epätoivo juuri tuntunut uskottavalta.

Tavattoman leudot ilmat joulun edellä ennustivat ihanaa joulupäivää. Hanna 'tunsi jaloissaan' että päivä tulisi olemaan harvinaisen onnellinen, ja hän osoittautuikin oikeaksi profeetaksi, sillä kaikki näytti suurenmoisen lupaavalta. Ensiksikin herra March kirjoitti olevansa pian kotona, toiseksi Beth tunsi voivansa tavattoman hyvin sinä aamuna, ja kun hänet oli kiedottu äidin antamaan joululahjaan -- pehmeään punaiseen villahuiviin --, toiset kantoivat hänet riemusaatossa ikkunaan katsomaan Jon ja Laurien lahjaa.

'Kukistumattomat' olivat koettaneet parhaansa ollakseen nimensä arvoisia ja ahertaneet yöllä tonttujen lailla saaden aikaan kauniin yllätyksen. Puutarhassa seisoi muhkea lumityttö, jolla oli päässä rautatammen lehdistä solmittu seppele, korillinen kukkia ja hedelmiä toisessa kädessä, iso käärö uusia nuotteja toisessa, hartioilla kaikissa sateenkaaren väreissä kimalteleva afganistanilainen vaippa ja suussa punainen paperiliuska, johon oli kirjoitettu seuraava jouluruno:

Nyt hyvää päivää, rakas Beth, ja hauskaa joulua! Me toivotamme sinulle terveyttä, iloa.

Kas tässä kukkavihkonen ja heelmät suukkosees, ja pianollesi nuotteja ja vaippa varpailles.

Joannan kuvan tässä näät. Rafael numero kaks sen tunnetulla taidollaan maalasi ihanaks.

Ja sido punanauha tää nyt Mirrin häntähän, ja nauti hyytelö ja jää. Kai arvaat tekijän.

Oon lumityttö valkea, vaan rintan' lämmin on, kun siinä joulutervehdys on Laurien sekä Jon.

Kuinka Beth nauroikaan sen nähdessään! Ja Laurie juoksi pihaan ja taas takaisin hakien lumitytön lahjat sisään, ja Jo piti verrattoman puheen antaessaan ne Bethille.

-- Olen nyt niin onnellinen, että jos isä vain olisi täällä, en kestäisi pisaraakaan enempää, sanoi Beth huoaten sulasta tyytyväisyydestä, kun Jo kantoi hänet sohvalle lepäämään ja virkistämään itseään lumitytön herkullisilla viinirypäleillä.

-- Niin olen minäkin, hirveän onnellinen, sanoi Jo ja taputti taskuaan, jossa nyt oli kauan ikävöity "Undine ja Sintram".

-- Entä minä sitten, säesti Amy, joka ei väsynyt katselemaan painettua jäljennöstä Madonnasta ja Kristuslapsesta. Hän oli saanut sen äidiltä kauniisti kehystettynä.

-- Ja minä! huudahti Meg silitellen ensimmäisen silkkipukunsa kiiltäviä laskoksia. Herra Laurence oli välttämättä tahtonut antaa sen hänelle.

-- Voisinko minä sitten olla muuta kuin onnellinen? sanoi rouva March kiitollisena katsellen vuoroin miehensä kirjettä, vuoroin Bethin hymyileviä kasvoja ja hyväillen kädellään rintasolkea, jonka tytöt olivat juuri kiinnittäneet hänen rintaansa ja joka oli tehty tuhkanharmaista, kullankeltaisista, kastanjanruskeista ja tummanruskeista hiuksista.

Väliin sattuu tässä arkipäiväisessä maailmassa asioita, jotka ovat kuin lainattuja hurmaavista satukirjoista. Puoli tuntia sen jälkeen kun kaikki olivat sanoneet olevansa niin onnellisia, etteivät kestäisi enää kuin pisaran onnea, tuo pisara tuli.

Laurie avasi arkihuoneen oven ja pisti päänsä sisään hyvin hiljaa. Hän olisi yhtä hyvin voinut heittää kuperkeikan tai puhjeta intiaanihuutoon, sillä hänen kasvonsa olivat tulvillaan hillittyä jännitystä ja hänen äänensä niin salaperäisen iloinen, että kaikki hypähtivät pystyyn, vaikka hän sanoikin vain hengästyneellä ja oudolla äänellä:

-- Täällä on vielä yksi joululahja Marchin perheelle.

Ennen kuin oli saanut sanat kunnolla suustaan hän livahti pois ja hänen paikalleen ilmestyi pitkä mies, jonka turkinkaulus ulottui melkein silmiin saakka ja joka nojautui toisen pitkän miehen käsivarteen. Jälkimmäinen yritti sanoa jotakin, mutta ei voinut.

Kaikki näyttivät hetken aivan typertyneiltä. Sitten rouva March vallan upposi rakkaiden käsivarsien syleilyyn, Jo häpäisi itsensä, sillä hän oli vähällä pyörtyä ja Laurien täytyi hoivailla häntä viereisessä huoneessa, herra Brooke suuteli Megiä 'ihan erehdyksessä', kuten hän hiukan hätääntyneenä selitti, ja Amy, arvokas Amy, kaatui tuoliin eikä päässyt ylös, vaan jäi nyyhkien syleilemään isänsä saappaita. Rouva March tointui ensimmäisenä ja kohotti varoittaen kätensä:

-- Hiljaa! Muistakaa Bethiä!

Mutta se oli jo liian myöhäistä. Lukuhuoneen ovi lensi auki, pieni punaiseen huiviin kääritty olento ilmestyi kynnykselle, ilo antoi voimaa heikkoihin jäseniin, ja Beth juoksi suoraan isänsä syliin. Emme huoli kuvailla tarkemmin mitä tapahtui tämän jälkeen. Kaikkien sydämet olivat tulvillaan, kuluneen ajan katkeruus huuhtoutui pois, ja jäljelle jäi vain ihana nykyhetki.

Tässä kaikessa ei ollut mitään romanttista eikä tunteilevaa, ja sydämellinen nauru sai kaikki taas järkiinsä, kun Hanna keksittiin oven takaa nyyhkyttämässä sylissään lihava kalkkuna, jota hän ei ollut muistanut laskea käsistään syöksyessään keittiöstä.

Kun nauru oli asettunut, rouva March alkoi kiitellä herra Brookea siitä, että tämä oli uskollisesti hoitanut hänen miestään ja tällöin Brooke äkkiä muisti että herra March tarvitsi lepoa, sieppasi Laurien mukaansa ja katosi nopeasti. Molemmat sairaat määrättiin levolle, ja he lepäsivät istuen isossa nojatuolissa ja puhuen minkä ennättivät.

Herra March kertoi kuinka kovin hänen oli tehnyt mieli yllättää heidät, ja kun ilmat olivat parahiksi kauniit, oli tohtori sallinut hänen lähteä matkalle. Edelleen hän kertoi kuinka hyvä ja avulias Brooke oli ollut ja miten kaikin puolin kunnioitettava nuori mies hän oli. Jätän lukijan arvattavaksi, minkä tähden herra March pysähtyi hetkeksi juuri silloin ja vilkaisi Megiin, joka kohensi vimmatusti valkeaa, ja katsoi sitten vaimoonsa kohottaen kysyvästi kulmakarvojaan, sekä myös miksi rouva March hymyillen nyökäytti päätään ja kysyi mieheltään hieman odottamatta, eikö hän tahtoisi syödä jotakin. Jo näki ja ymmärsi tuon katseen ja katosi julmistuneena keittiöön hakemaan teetä ja voileipää mutisten itsekseen paiskatessaan oven kiinni:

-- En siedä kunnioitettavia ruskeasilmäisiä nuoria miehiä.

Sellaista joulupäivällistä ei totisesti ole koskaan syöty kuin sinä päivänä Marchin perheessä. Lihava kalkkuna oli näkemisen arvoinen, kun se kannettiin pöytään komeana, ruskeaksi paistettuna ja koristeltuna. Luumuvanukas suli suussa, samoin hyytelö, jonka ääressä Amy hekumoitsi kuin kärpänen hunajassa. Kaikki oli onnistunut erinomaisesti, mikä oli todellinen ihme, sillä Hanna oli omien sanojensa mukaan niin hölmistynyt kun herra tuli kotiin, että oli kumma kun hän ei paistanut vanukasta uunissa ja pannut kalkkunaan rusinoita.

Herra Laurence ja hänen pojanpoikansa söivät päivällistä heidän luonaan, samoin herra Brooke, jota Jo -- Laurien suunnattomaksi iloksi -- mulkoili vihaisesti.

Pöydän päässä oli vierekkäin kaksi isoa nojatuolia, ja niissä istuivat Beth ja hänen isänsä, jotka herkuttelivat vaatimattomasti kananpojalla ja hedelmillä. Juotiin maljoja, kerrottiin juttuja, laulettiin, muisteltiin, ja kaikilla oli äärettömän hauskaa. Laurie oli suunnitellut rekiretken, mutta tytöt eivät tahtoneet jättää isäänsä, ja vieraat lähtivät aikaisin. Hämärän tullen istui onnellinen perhe yhdessä takkatulen ääressä.

-- Juuri vuosi sitten istuimme tässä ja mietimme, miten ikävä joulu meille oli tulossa. Muistatteko? kysyi Jo katkaisten lyhyen hiljaisuuden, joka oli seurannut pitkää ja vilkasta keskustelua.

-- Oikeastaan tämä on ollut aika hauska vuosi, sanoi Meg hymyillen takkavalkeaan ja onnitellen itseään siitä, että oli kohdellut arvokkaasti herra Brookea.

-- Minusta se on ollut aika vaikea, huomautti Amy miettiväisenä ja katseli valon leikkiä sormuksellaan.

-- Olen iloinen että se on ohi ja että olet tullut takaisin, isä, kuiskasi Beth, joka istui isänsä polvella.

-- Se on ollut vaikea taival teille, pienet pyhiinvaeltajani, hyvin vaikea. Mutta olette kulkeneet tietänne urhoollisina, ja luulenpa että taakkamme ennen pitkää putoavat pois, sanoi herra March ja katseli isällisen tyytyväisenä ympärillään olevia nuoria kasvoja.

-- Mistä tiedät, isä? Onko äiti kertonut? kysyi Jo.

-- Ei paljon, mutta ruohosta näkee mistä tuuli puhaltaa, ja olen tehnyt erinäisiä huomioita tänä päivänä.

-- Voi, kerro mitä ne ovat, huudahti Meg.

-- Tässä on yksi.

Herra March tarttui käteen, joka lepäsi hänen tuolinsa selkänojalla, ja osoitti sen karkeata etusormea, palaneen jälkeä ulkopuolella ja paria kovettumaa sisäpuolella.

-- Muistan ajan, jolloin tämä käsi oli valkea ja sileä ja jolloin suurin huolesi oli säilyttää se sellaisena. Se oli hyvin kaunis silloin, mutta minun silmissäni se on paljon kauniimpi nyt, ja siihen jääneistä työn jäljistä luen pienen tarinan. Olen varma, että ne työt, joita nämä ahkerat sormet ovat ommelleet, tulevat kestämään kauan, niin paljon hyvää tahtoa on pantu joka pistoon. Meg, rakas tyttöni, pidän suuremmassa arvossa naisellisia avuja, jotka tekevät kodin onnelliseksi, kuin valkeita käsiä ja niitä taitoja, joita muodikkaat nuoret tytöt tavoittelevat. Puristan ylpeänä tätä hyvää, ahkeraa pientä kättä ja toivon ettei sitä pyydetä minulta vielä vallan pian.

Jos Meg oli kaivannut palkkaa tuntikausien kärsivällisestä työstä, hän sai sitä nyt yllin kyllin, kun isä puristi sydämellisesti hänen kättään ja hymyili hyväksyvästi.

-- Entä Jo? Sano jotain kaunista hänellekin, hän on koettanut parhaansa ja ollut minulle äärettömän hyvä, kuiskasi Beth isänsä korvaan.

Isä nauroi ja katsoi pitkää tyttöään, joka istui häntä vastapäätä ruskeilla kasvoillaan harvinaisen hellä ilme.

-- Huolimatta kiharaisesta pojanpäästä en enää näe 'poikaani Jota', jonka jätin vuosi sitten, herra March sanoi.

-- Näen nuoren neidin, joka kiinnittää kauluksensa suoraan, nyörittää kenkänsä kunnollisesti, ei vihellä, ei puhu katukieltä eikä makaa matolla kuten ennen. Hänen kasvonsa ovat valvomisesta ja levottomuudesta käyneet laihoiksi ja kalpeiksi, mutta katselen niitä mielelläni, sillä ne ovat tulleet lempeämmiksi. Hänen äänensä on matala, hän ei liiku äänekkäästi ja kolistellen, vaan hiljaa ja kauniisti, ja hoitaa pikku sisartaan äidillisen hellästi, mikä suuresti ilahduttaa minua. Melkein kaipaan entistä villiä tyttöäni, mutta jos hänen sijaansa saan voimakkaan, avuliaan, lämminsydämisen naisen, olen täysin tyytyväinen. En tiedä, tekikö keritseminen hyvää mustalle lampaalle, mutta sen tiedän etten koko Washingtonista löytänyt mitään kyllin kaunista ostettavaa niillä kahdellakymmenelläviidellä dollarilla, jotka hyvä tyttöni lähetti minulle.

Jon virkut silmät himmentyivät hetkeksi, ja hänen laihat kasvonsa punastuivat heleästi tulen kajossa, kun hän kuuli isänsä kiitoksen ja tunsi ansaitsevansakin osan siitä.

-- Nyt Beth, sanoi Amy, joka kiihkeästi mutta kärsivällisesti odotti vuoroaan.

-- Bethistä on niin vähän jäljellä, että pelkään hänen kokonaan haihtuvan käsistäni, jos sanon paljon, vaikkei hän olekaan enää niin ujo kuin ennen, alkoi isä hilpeänä, mutta muisti sitten, kuinka vähällä Beth oli todella ollut haihtua heidän käsistään, ja syleili häntä hellästi, poski hänen poskellaan: -- Olen saanut sinut terveeksi, oma Bethini, ja Jumalan avulla saan pitääkin sinut terveenä.

Lyhyen hiljaisuuden jälkeen hän katsoi Amyyn, joka istui jakkaralla hänen jalkojensa juuressa, hyväili hänen välkkyvää tukkaansa ja sanoi:

-- Huomasin ettei Amy päivällisellä valinnut itselleen parhaita paloja, juoksi äitinsä asioita koko iltapäivän, jätti Megille paikkansa illalla ja on kaiken päivää kiltisti ja iloisena auttanut muita. Huomaan myös ettei hän enää marise eikä ole ärtyinen eikä seisoskele peilin edessä. Tästä kaikesta päättelen että hän on oppinut ajattelemaan enemmän muita ja vähemmän itseään ja päättänyt ryhtyä muovaamaan luonnettaan yhtä huolellisesti kuin pieniä saviesineitään. Olen iloinen siitä, sillä vaikka olisinkin hyvin ylpeä jos joskus näkisin hänen veistämänsä kauniin kuvapatsaan, olen äärettömän paljon ylpeämpi rakastettavasta tyttärestä, joka kykenee tekemään elämän kauniiksi itselleen ja muille.

-- Mitä nyt ajattelet, Beth? kysyi Jo, kun Amy oli kiittänyt isäänsä ja kertonut sormuksesta.

-- Luin tänään "Kristityn vaelluksesta", kuinka Kristitty ja Toivova monien vaivojen jälkeen tulivat kauniille vihreälle niitylle, missä liljat kukkivat läpi vuoden, ja levähtivät siellä kuten mekin nyt ennen kuin jatkoivat matkaansa, vastasi Beth. Sitten hän irtautui isänsä syleilystä ja meni hitaasti pianoa kohti sanoen:

-- Nyt on laulamisen aika, ja tahdon olla vanhalla paikallani. Koetan laulaa paimenpojan laulun, jonka vaeltajat kuulivat. Olen tehnyt siihen sävelen, koska isä pitää siitä.

Ja Beth istui rakkaan pianonsa ääreen, painoi pehmeästi koskettimia ja lauloi suloisella äänellään, jota he eivät olleet uskoneet saavansa enää kuulla.

23.

MARCHIN TÄTI TEKEE RATKAISUN