Part 19

-- Varjelkoon! En minä ymmärrä mitään rakkaudesta ja sen sellaisesta roskasta! huudahti Jo, ja hänen äänensävynsä oli lystikäs sekoitus uteliaisuutta ja ylenkatsetta. -- Kun tytöt romaaneissa ovat rakastuneita, he punastelevat ja säikkyvät, pyörtyilevät, laihtuvat ja käyttäytyvät kuin hupsut. Meg ei tee mitään sellaista, hän syö ja juo ja nukkuu kuin järkevä ihminen ainakin, katsoo suoraan silmiin kun puhun tuosta miehestä ja punastuu vain hiukan kun Teddy tekee hänelle kiusaa sulhasista. Minä olen kieltänyt häntä, mutta hän ei tottele minua.

-- Arvelet siis että Meg ei välitä Johnista?

-- Kenestä? huusi Jo ällistyneenä.

-- Herra Brookesta. Minä sanon häntä Johniksi nyt, totuimme siihen sairaalassa, ja hän pitää siitä.

-- Herranen aika! Minä tiedän että sinä olet hänen puolellaan, hän on ollut kiltti isälle, etkä sinä lähetä häntä pois, vaan annat Megin mennä naimisiin hänen kanssaan jos Meg tahtoo. On halpamaista hoitaa isää ja auttaa sinua ja sillä tavalla luikerrella suosioonne. Ja Jo pörrötti vihastuneena tukkaansa.

-- Rakas tyttö, älä nyt suutu, selitän sinulle aivan kaikki. John matkusti kanssani herra Laurencen tahdosta ja hoiti niin auliisti isäparkaa, ettemme voineet olla pitämättä hänestä. Hän oli täysin rehellinen ja avomielinen Megin suhteen ja kertoi meille rakastavansa häntä, mutta tahtovansa hankkia hänelle hyvän kodin ennen kuin pyytäisi häntä vaimokseen. Hän pyysi vain meidän suostumustamme saada rakastaa ja tehdä työtä hänen hyväkseen ja koettaa herättää hänessä vastarakkautta. Hän on todellakin oivallinen nuori mies, emmekä voineet kieltäytyä kuulemasta häntä, mutta en tahtoisi että Meg menisi kihloihin näin nuorena.

-- Tietysti ei, sehän olisi typerää. Minä tiesin että jotakin kurjaa oli tekeillä, tunsin sen, mutta tuo on pahempaa kuin luulinkaan. Toivoisin että voisin itse naida Megin ja pelastaa hänet kodille.

Tämä hullunkurinen ehdotus sai rouva Marchin hymyilemään, mutta hän sanoi vakavasti:

-- Jo, minä luotan sinuun enkä soisi sinun vielä puhuvan mitään Megille. Kun John tulee takaisin ja näen heidät yhdessä, voin paremmin arvostella, millaiset Megin tunteet häntä kohtaan ovat.

-- Hän katsoo Brooken kauniisiin suklaasilmiin, ja silloin on kaikki mennyttä. Hänellä on hellä sydän, se sulaa kuin voi auringossa, jos vain joku katsoo häneen siirappimaisesta. Hän luki Johnin lyhyet tiedonannot useampaan kertaan kuin sinun kirjeesi ja nipisti minua kun huomautin hänelle siitä, ja hän pitää ruskeista silmistä, ja hänen mielestään John ei ole ruma nimi, ja hän ottaa ja rakastuu, usko pois, ja hyvästi sitten kaikki rauha ja hauskuus ja iloiset päivät. Minä näen jo kuinka tulee käymään, he kulkevat kuherrellen ympäri taloa ja me saamme pysyä loitolla, Meg tulee hajamieliseksi eikä hänestä ole mihinkään, Brooke haalii jostakin kokoon pienen omaisuuden, vie hänet pois ja tekee aukon perheeseen. Ja minun sydämeni särkyy, ja kaikki on ikävää ja inhottavaa. Voi sentään, miksi emme kaikki ole poikia, niin ei tulisi mitään tällaista!

Jo nojasi leukansa käsiinsä lohduttoman näköisenä ja pui nyrkkiä tuolle rikolliselle Johnille. Rouva March huokasi, ja Jo katsahti häneen huojentuneena.

-- Et sinäkään pidä siitä, äiti! No sepä hauskaa. Lähetetään John tiehensä eikä puhuta Megille mitään koko asiasta, vaan pysytään kaikki yhdessä ja ollaan onnellisia kuten ennenkin.

-- Tein väärin kun huokasin, Jo. On oikein ja luonnollista että te kaikki saatte aikananne oman kodin, mutta tahtoisin pitää tyttöni luonani mahdollisimman kauan, ja olen pahoillani että tämä tapahtui niin pian, sillä Meg on vasta seitsemäntoista, ja kestää varmaan vuosia ennen kuin John voi hankkia hänelle kodin. Isäsi ja minä olemme päättäneet, että hän ei saisi sitoa itseään millään tavalla eikä mennä naimisiin ennen kuin kaksikymmenvuotiaana. Jos hän ja John rakastavat toisiaan, he voivat odottaa ja siten antaa todistuksen rakkaudestaan. Meg on hienotunteinen tyttö, enkä pelkää että hän kohtelee Johnia pahoin. Kaunis, helläsydäminen tyttöni! Minä toivon että hän tulee onnelliseksi.

-- Etkö olisi mieluummin suonut hänen menevän naimisiin rikkaan miehen kanssa? kysyi Jo, kun äidin ääni hieman vapisi viime sanoissa.

-- Raha on hyvä ja hyödyllinen asia, Jo, ja toivon etteivät tyttöni koskaan liian katkerasti saisi kokea sen puutetta mutta etteivät he myöskään joutuisi niihin kiusauksiin, joita liikanainen rikkaus tuottaa. Minulle olisi mieluisaa, että Johnilla olisi vakinainen paikka ja niin suuret tulot että hän pysyisi velattomana ja voisi tarjota Megille hauskan kodin. En ole kunnianhimoinen tytöistäni sillä tavalla, että tahtoisin heille paljon rikkautta, hyvän aseman tai kuuluisan nimen. Jos rikkaus ja maine seuraisi hyvettä ja rakkautta, ottaisin ne kiitollisena vastaan ja iloitsisin onnestanne, mutta tiedän kokemuksesta, kuinka paljon todellista onnea voi olla pienessä kodissa, jossa jokapäiväinen leipä ansaitaan ahkeralla työllä ja jossa kieltäymykset tekevät harvat nautinnot sitäkin suloisemmiksi. Olen tyytyväinen nähdessäni Megin aloittavan vaatimattomasti, sillä ellen erehdy, hän tulee tuntemaan itsensä rikkaaksi omistaessaan hyvän miehen sydämen, ja se on parempi kuin suurinkaan omaisuus.

-- Minä ymmärrän, äiti, ja olen täysin yhtä mieltä kanssasi, mutta olen pettynyt Megin suhteen, sillä olin suunnitellut että hän aikanaan menisi naimisiin Teddyn kanssa ja saisi elää ylellisyydessä koko ikänsä. Eikö se olisi hauskaa? kysyi Jo katsoen äitiinsä vähän kirkkaammin kasvoin.

-- Laurie on nuorempi kuin Meg, kuten tiedät, aloitti rouva March, mutta Jo keskeytti:

-- Vain vähäsen, Laurie on kehittynyt ja iso ikäisekseen ja osaa käyttäytyä kuin täysikasvuinen mies jos tahtoo. Ja hän on rikas, jalomielinen ja hyvä ja pitää meistä kaikista. Sanon vain että on vahinko, kun suunnitelmani menee myttyyn.

-- Pelkään ettei Laurie ole kyllin täysikasvuinen Megille. Ainakin toistaiseksi hän on sellainen hulivili, ettei pystyisi pitämään huolta kenestäkään. Älä tee 'suunnitelmia', Jo, vaan anna ajan ja oman sydämen äänen yhdistää ystäväsi. Emme voi menestyksellisesti sekaantua tuollaisiin asioihin eikä meillä ole lupaakaan sitä tehdä. Paras on ettemme saa päähämme 'romanttista hölynpölyä' kuten sinä sitä nimität, sillä sellainen vain turmelisi kaiken.

-- No niin, minä luovun siitä sitten, vaikka harmillista on nähdä kaiken menevän päin seiniä, kun pieni asioiden kulkuun puuttuminen voisi pelastaa kaiken. Toivon että voisimme pitää päämme päällä silitysrautoja, jotka estäisivät meitä kasvamasta. Mutta nupuista tulee ruusuja, kissanpoikasista kissoja -- paha kyllä!

-- Mitä sinä puhut silitysraudoista ja kissoista? kysyi Meg, joka samassa tuli huoneeseen kädessään valmis kirje.

-- Silkkaa lorua vain. Nyt minä menen nukkumaan. Tule, Peggy! sanoi Jo ja nousi seisomaan arvoituksellisen näköisenä.

-- Aivan oikein ja kauniisti kirjoitettu. Ole hyvä ja lisää siihen vielä tervehdykseni Johnille, sanoi rouva March silmäiltyään kirjettä.

-- Sanotko häntä Johniksi? kysyi Meg hymyillen ja katseli viattomin silmin äitiinsä.

-- Sanon, hän on ollut meille kuin oma poika, ja pidämme hänestä paljon, sanoi rouva March katsoen tutkivasti tyttäreensä.

-- Sepä hauskaa, hän on kovin yksin. Hyvää yötä, äiti kulta. On sanomattoman ihanaa, kun olet taas kotona, vastasi Meg levollisesti.

Suudelma, jonka hän sai äidiltään, oli hyvin hellä, ja kun Meg meni pois, sanoi rouva March itsekseen puoleksi tyytyväisenä, puoleksi suruissaan:

-- Hän ei vielä rakasta Johnia, mutta hän oppii pian.

21.

LAURIE TEKEE KEPPOSEN JA JO RAKENTAA RAUHAN

Jon kasvot olivat tutkimisen arvoiset seuraavana päivänä. Salaisuus painoi hänen mieltään, eikä hän voinut olla näyttämättä salaperäiseltä ja tärkeältä. Meg huomasi sen, mutta ei vaivautunut tekemään kysymyksiä, sillä hän oli oppinut, että vastakohtien laki tehosi Johon parhaiten, ja uskoi varmaan saavansa ennen pitkää kuulla kaiken jollei kysyisi mitään. Sen vuoksi hän oli ihmeissään kun hiljaisuutta yhä jatkui, ja Jo kohteli häntä miltei suojelevaa ylemmyyttä osoittaen.

Tämä harmitti Megiä aika lailla, ja hän puolestaan vetäytyi arvokkaasti syrjään omistaen aikansa äidilleen. Näin Jo jäi omiin hoteisiinsa, sillä rouva March oli ottanut hänen paikkansa sairasvuoteen ääressä ja kehotti häntä lepäämään, olemaan ulkona ja huvittelemaan pitkän vankeutensa jälkeen. Koska Amy oli poissa, oli Laurie hänen ainoa turvansa, ja niin paljon kuin hän muuten iloitsikin tämän seurasta, hän melkein pelkäsi poikaa tähän aikaan, sillä Laurie oli parantumaton kiusoittelija eikä Jo uskonut voivansa säilyttää salaisuuttaan häneltä.

Hän oli aivan oikeassa, sillä tuskin tuo veijari oli vainunnut että jokin salaisuus oli olemassa, kun hän jo päätti ottaa sen selville ja alkoi kärttää ja kiusata Jota pahanpäiväisesti. Hän houkutteli, lahjoi, pilkkasi, uhkasi ja torui, teeskenteli välinpitämättömyyttä saadakseen hänet huomaamatta paljastamaan totuuden, vakuutti tietävänsä koko asian ja sai vihdoin selville sen verran, että asia koski Megiä ja Brookea, siinä kaikki. Syvästi loukkautuneena siitä että hänelle ei uskottu asiaa, joka koski hänen opettajaansa, hän päätti keksiä sopivan koston.

Sillä välin Meg oli nähtävästi unohtanut koko asian ja syventyi kokonaan valmistelemaan isänsä paluuta. Mutta äkkiä hänessä näytti tapahtuneen muutos, ja päivän tai pari hän oli aivan erilainen kuin tavallisesti. Hän hätkähti kun häntä puhuteltiin, punastui jos joku katseli häntä, oli hyvin hiljainen ja istui ompelutyönsä ääressä, kasvoilla ujo, hämmentynyt ilme. Äitinsä kysymyksiin hän vastasi voivansa aivan hyvin ja vaimensi Jon pyytäen saada olla rauhassa.

-- Hän tuntee että se on ilmassa -- rakkaus nimittäin -- ja edistyy vinhaa vauhtia. Hänellä on jo melkein kaikki oireet -- hän on ärtyisä ja hermostunut, ei syö, makaa valveilla ja murjottaa nurkissa. Yllätin hänet kerran laulamasta tuota laulua, jonka Brooke antoi hänelle, ja kerran hän sanoi 'John' niin kuin sinä ja lensi punaiseksi kuin pioni. Mitä meidän on tehtävä? sanoi Jo, joka näytti olevan valmis miten väkivaltaisiin toimenpiteisiin tahansa.

-- Voimme vain odottaa. Anna hänen olla rauhassa, ole ystävällinen ja kärsivällinen! Kun isä tulee, kaikki kyllä selviää! vastasi hänen äitinsä.

-- Tässä on sinulle kirje, Meg, ja vallan sinetillä varustettu. Sepä kummallista! Teddy ei koskaan pane sinettiä minun kirjeisiini, sanoi Jo seuraavana päivänä jakaessaan pienen postilaatikon sisällystä.

Rouva March ja Jo olivat syventyneet omiin puuhiinsa, kun Meg parahti ja sai heidät katsomaan ylös. Tyttö tuijotti kirjeeseen säikähtyneen näköisenä.

-- Hyvä lapsi, mikä sinun on? huudahti äiti rientäen hänen luokseen, ja Jo koetti saada käteensä tuon tuhoisan paperin.

-- Se on kaikki erehdystä -- hän ei ole lähettänyt sitä. Voi Jo, kuinka saatoit? Ja Meg kätki kasvot käsiinsä ja itki kuin hänen sydämensä olisi särkynyt.

-- Minä! En minä ole tehnyt yhtään mitään! Mistä sinä puhut? huudahti Jo hämmästyneenä.

Megin lempeät silmät kipinöivät vihasta, kun hän veti rypistyneen kirjeen taskustaan ja heitti sen Jolle sanoen moittivasti:

-- Sinä olet kirjoittanut sen, ja tuo ilkeä poika on auttanut sinua. Kuinka saatoit olla noin raaka, halpamainen ja julma meille molemmille?

Jo tuskin kuuli mitä Meg sanoi, sillä hän luki jo äitinsä kanssa kirjettä, joka oli kirjoitettu sangen omituisella käsialalla.

"Kallis Margaret! En voi enää hillitä tunteitani ja minun täytyy saada tietää kohtaloni ennen kuin palaan. En uskalla vielä puhua asiasta vanhemmillesi, mutta kyllä he varmaan suostuisivat, jos tietäisivät miten me jumaloimme toisiamme. Herra Laurence auttaa minua saamaan hyvän paikan, ja sitten, suloinen tyttöni, teet minut onnelliseksi. Pyydän ettet vielä kerro mitään vanhemmillesi, mutta rukoilen Sinua lähettämään minulle pari toivon sanaa Laurien kautta. Uskollinen rakastajasi

John."

-- Voi tuota häijyläistä, sillä tavalla hän siis kosti minulle, kun pidin äidille antamani lupauksen. Minä menen läksyttämään häntä oikein tuntuvasti ja tuon hänet tänne pyytämään anteeksi, huusi Jo palaen halusta jakaa oikeutta heti paikalla. Mutta äiti pidätti hänet ja sanoi tavattoman ankarasti: -- Seis, Jo, sinun täytyy ensin selittää oma osuutesi asiaan. Olet tehnyt niin monta kepposta, että pelkään sinun olevan tässäkin mukana.

-- Kunniasanallani, äiti, en ole! En ole koskaan nähnyt tätä kirjettä enkä tiedä siitä mitään, niin totta kuin elän, sanoi Jo niin vakavasti että he uskoivat. -- Jos olisin mukana tässä, olisin tehnyt kepposen paremmin ja kirjoittanut järjellisen kirjeen. Luulisin sinun ymmärtäneen ettei herra Brooke ikimaailmassa kirjoittaisi tällaista roskaa, hän lisäsi viskaten kirjeen ylenkatseellisesti lattialle.

-- Se on hänen käsialaansa, änkytti Meg verraten sitä kädessään olevaan kirjeeseen.

-- Oh, Meg, ethän vain ole vastannut siihen? huudahti rouva March nopeasti.

-- Kyllä minä vastasin! Laurie sai kirjeeni. Ja häpeän murtamana Meg kätki taas kasvonsa.

-- Tämäpä kaunista! Antakaa minun nyt tuoda tuo pojanlurjus tänne selittämään asia ja saamaan toruja. En saa rauhaa ennen kuin hän on käsissäni. Ja Jo riensi taas ovea kohti.

-- Hiljaa, antakaa minun hoitaa tämä asia, se on pahempi kuin luulin. Margaret, kerro minulle kaikki, käski rouva March istuutuen Megin viereen ja pitäen kiinni Josta, ettei tämä pääsisi livahtamaan.

-- Sain ensimmäisen kirjeen Laurielta, joka ei näyttänyt tietävän mitään koko asiasta, alkoi Meg kohottamatta katsettaan. -- Tulin ensin levottomaksi ja aioin kertoa äidille, mutta sitten muistin miten paljon pidit herra Brookesta ja ajattelin ettet varmaankaan olisi pahoillasi, jos säilyttäisin pienen salaisuuteni muutamia päiviä. Anna anteeksi äiti, olen saanut maksaa tyhmyyteni nyt. En enää koskaan voi katsoa häntä silmiin.

-- Mitä kirjoitit hänelle? kysyi rouva March.

-- Kirjoitin että olen liian nuori sellaiseen. Huomautin etten halua pitää mitään salassa sinulta ja että hänen on parasta puhua isälle. Olin hyvin kiitollinen hänen ystävällisyydestään ja sanoin että tahdon olla hänen ystävänsä, mutta en mitään muuta vielä pitkään aikaan.

Rouva March hymyili mielissään, ja Jo taputti käsiään nauraen ja huutaen:

-- Sinähän olet melkein Carolina Percyn vertainen, joka oli varovaisuuden esikuva! Jatka, Meg. Mitä hän vastasi siihen?

-- Hän kirjoittaa aivan eri tavalla, sanoo että hän ei ole koskaan lähettänyt mitään rakkauskirjettä ja että hän on hyvin pahoillaan, kun joku onneton pilailee kustannuksellamme. Kirje oli hyvin ystävällinen ja kunnioittava, mutta ajatelkaa kuinka kauheata minulle!

Meg nojautui äitiinsä näyttäen ruumiillistuneelta epätoivolta, ja Jo käveli edestakaisin lattialla sättien Lauriea. Äkkiä hän pysähtyi, sieppasi molemmat kirjeet käteensä, ja katseltuaan niitä tarkoin hän sanoi päättäväisenä:

-- En usko että Brooke on koskaan nähnyt kumpaakaan näistä kirjeistä. Teddy on kirjoittanut molemmat ja säilyttää sinun kirjettäsi kerskaillakseen siitä minulle, kun en tahtonut kertoa hänelle salaisuuttani.

-- Älä salaa mitään äidiltä, Jo. Minä ainakin kertoisin kaikki, sanoi Meg varoittavasti.

-- Siunatkoon sinua, lapsi! Äitihän juuri kertoi sen minulle.

-- Riittää jo, Jo. Minä lohdutan Megiä sillä aikaa kun sinä haet Laurien tänne. Minä otan asian selville juurta jaksain ja teen heti lopun kaikista kepposista.

Jo riensi pois, ja rouva March kertoi hyvin kauniisti Megille herra Brooken todellisista tunteista.

-- Sano nyt, lapseni, mitkä ovat omat tunteesi? Rakastatko häntä niin paljon että jaksat odottaa, kunnes hän voi tarjota sinulle oman kodin, vai tahdotko toistaiseksi pysyä aivan vapaana?

-- Minua on pelotettu ja piinattu niin etten tahdo olla missään tekemisissä kosijoiden kanssa pitkään aikaan -- kenties en koskaan, vastasi Meg hermostuneena. -- Jos John ei tiedä mitään tästä tyhmästä jutusta, niin älä kerro hänelle, ja pane Laurie ja Jo pitämään suunsa kiinni. Minä en tahdo että minua narrataan ja piinataan ja tehdään naurunalaiseksi -- se on hävytöntä!

Nähdessään että Megin tavallisesti niin tyyni mieli oli kuohuksissa ja että tuo häijy pila oli loukannut hänen ylpeyttään, rouva March tyynnytti häntä lupaamalla että koko asia painettaisiin villaisella.

Heti kun Laurien askelet kuuluivat eteisestä Meg pakeni toiseen huoneeseen, ja rouva March otti rikollisen vastaan yksinään. Jo ei ollut sanonut Laurielle mitä hänestä tahdottiin, koska pelkäsi ettei hän siinä tapauksessa tulisi, mutta poika arvasi asian samassa hetkessä kun hän näki rouva Marchin kasvot, ja seisoi hypistellen hattuaan niin syyllisen näköisenä, että rikollisesta ei ollut pienintäkään epäilyä. Jo lähetettiin pois, mutta hän katsoi parhaaksi marssia edestakaisin eteisen lattialla kuin vartija ainakin siltä varalta että vanki mahdollisesti karkaisi.

Arkihuoneesta kuului puolen tunnin ajan milloin kovaäänisempää milloin hiljaisempaa puhetta, mutta mitä siellä tapahtui, sitä eivät tytöt koskaan saaneet tietää.

Kun heidät kutsuttiin sisään, Laurie seisoi heidän äitinsä vieressä niin katuvaisen näköisenä, että Jo siinä paikassa antoi hänelle anteeksi, vaikkei pitänyt viisaana näyttää sitä hänelle. Meg otti vastaan hänen nöyrän anteeksipyyntönsä ja tunsi suurta huojennusta kuullessaan ettei Brooke tiennyt kepposesta mitään.

-- Minä en ikipäivänä kerro sitä hänelle -- mikään ei saisi sitä kiskotuksi irti minusta. Olen pahoillani, hirveän pahoillani. Anna anteeksi, Meg, pyysi poika hyvin häpeissään.

-- Minä koetan, mutta se oli hyvin epäritarillisesti tehty. En uskonut että osaisit olla noin viekas ja ilkeä, Laurie, vastasi Meg koettaen peittää hämmennyksensä vakavaan ja syyttävään sävyyn.

-- Käyttäydyin kerrassaan inhottavasti, enkä ansaitse että minua puhutellaan kokonaiseen kuukauteen, mutta älkää kuitenkaan hylätkö minua, ettehän?

Laurie liitti kätensä yhteen niin rukoilevasta ja puhui niin vastustamattomalla tavalla, että oli mahdotonta olla hänelle ankara huolimatta hänen häpeällisestä teostaan. Meg antoi hänelle anteeksi, ja rouva Marchin ankarat kasvot lauhtuivat huolimatta hänen ponnistuksistaan pysyä vakavana, kun hän kuuli Laurien selittävän että hän tahtoo sovittaa syntinsä kaikenlaisilla katumustöillä ja nöyrtyä kuin maan matonen loukkaamansa nuoren neidin edessä.

Sillä välin Jo seisoi ja koetti paaduttaa sydämensä, mutta hänen onnistui vain jäykistää kasvonsa ilmeeseen, joka osoitti täydellistä paheksumista. Laurie katsoi häneen kerran tai pari, mutta kun hän ei osoittanut mitään leppymisen oireita, poika loukkaantui ja käänsi hänelle selkänsä. Selvitettyään asiansa toisten kanssa hän teki Jolle pienen kumarruksen ja poistui sanaakaan sanomatta.

Heti hänen mentyään Jo katui kovuuttaan, ja kun äiti ja Meg olivat menneet yläkertaan, hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja alkoi ikävöidä Teddyä. Lyhyen taistelun jälkeen hän antautui, otti kilvekseen palautettavan lainakirjan ja juoksi naapuritaloon.

-- Onko herra Laurence sisällä? kysyi Jo palvelustytöltä, joka tuli vastaan portaissa.

-- Kyllä, neiti, mutta en luule että hän tahtoo tavata ketään juuri nyt.

-- Kuinka niin? Onko hän sairas?

-- Ei toki, neiti, mutta hänellä on ollut kohtaus Laurie-herran kanssa, joka on jostakin syystä pahimmalla tuulellaan, ja vanha herra on niin suuttunut, etten minä vain uskaltaisi mennä hänen lähelleen.

-- Missä Laurie on?

-- Huoneessaan, eikä hän vastaa mitään, vaikka olen koputtanut ovelle. En ymmärrä mitä tehdä päivälliselle, kun kukaan ei tule syömään.

-- Minä menen katsomaan mikä on hätänä. Minä en pelkää heitä kumpaakaan.

Ja Jo kiipesi ylös ja koputti kuuluvasti Laurien pienen lukuhuoneen oveen.

-- Olkaa koputtamatta tai annan teille kyytiä! huusi nuori herrasmies uhkaavalla äänellä.

Jo koputti heti uudestaan, ovi lensi auki, ja ennen kuin Laurie oli tointunut hämmästyksestään, tyttö oli jo pujahtanut sisälle. Nähdessään että Laurie todella oli pahalla tuulella otti Jo, joka tiesi miten häntä oli kohdeltava, katuvan ilmeen kasvoilleen, heittäytyi teatraalisesti polvilleen hänen eteensä ja sanoi nöyrästi:

-- Anna anteeksi että olin tyly! Tulin tekemään sovintoa, enkä aio lähteä ennen kuin kaikki on hyvin.

-- Kaikki on hyvin. Nouse ylös äläkä käyttäydy kuin hanhi, oli Laurien ritarillinen vastaus.

-- Kiitos, noustaan sitten. Saisiko luvan kysyä mikä on hätänä? Et näytä olevan erityisen hyvällä tuulella.

-- Minua on röykytetty enkä siedä sellaista, mutisi Laurie suuttuneena.

-- Kuka on röykyttänyt? kysyi Jo.

-- Isoisä. Jos se olisikin ollut joku toinen, minä olisin... Ja vihastunut nuorukainen päätti lauseensa tarmokkaalla kädenliikkeellä.

-- Entä sitten, röykytänhän minäkin sinua usein etkä välitä siitä mitään, sanoi Jo lepytellen.

-- Pyh, sinähän olet tyttö ja se on leikkiä, mutta en salli kenenkään miehen koskevan minuun.

-- En usko että kenelläkään olisi halua yrittää, jos näyttäisit niin pelottavalta ja hurjalta kuin nyt. Miksi sinua kohdeltiin sillä tavoin?

-- Siksi vain että en suostunut kertomaan mitä äitisi tahtoi minusta. Olin luvannut olla puhumatta siitä kenellekään, enkä tietenkään halunnut rikkoa lupaustani.

-- Etkö sitten voinut rauhoittaa isoisääsi millään tavalla?

-- En, hän tahtoi kuulla totuuden, koko totuuden, eikä mitään muuta kuin totuuden. Olisin kertonut oman osani, jos olisin voinut tehdä sen sekoittamatta Megiä asiaan. Koska en voinut, pidin suuni kiinni ja annoin ukon jylistä kunnes hän tarttui kaulukseeni. Silloin suutuin ja lähdin tieheni -- pelkäsin muuten menettäväni malttini.

-- Eihän tuo juuri hauskaa ollut, mutta tiedän että hän nyt on pahoillaan. Mene ja sovi koko asia. Minä autan sinua.

-- Ennen minut saisi vaikka hirttää. En anna sentään kaikkien läksyttää ja sättiä itseäni jonnin joutavan kepposen vuoksi. Olin pahoillani Megin tähden ja pyysin anteeksi kuin mies, mutta en aio tehdä sitä uudestaan, koska en ole tehnyt enää mitään väärää.

-- Sitä ei isoisäsi voinut tietää.

-- Hänen pitäisi luottaa minuun eikä kohdella minua kuin pikkulasta. Ei maksa vaivaa saarnata minulle, Jo, hän saa luvan oppia että kykenen pitämään huolta itsestäni. Olen aikamies eikä minun tarvitse riippua kenenkään esiliinannauhoissa.

-- Olet sinä aika tuittupää! huokasi Jo. -- Kuinka aiot ratkaista asian?

-- Hänen täytyy pyytää minulta anteeksi ja uskoa kun sanon, etten voi kertoa mikä kepponen oli.

-- Herranen aika, ettäkö hän pyytäisi anteeksi!

-- En mene alas ennen kuin hän pyytää.

-- No mutta Teddy, ole nyt järkevä! Jätä asia sikseen ja anna minun selittää niin paljon kuin voin. Ethän voi jäädä tänne, niin että mitä hyödyttää käyttää suuria sanoja?

-- En aio missään tapauksessa jäädä tänne pitkäksi aikaa. Lähden tieheni ja matkustan pois, ja kun isoisä kaipaa minua, hän pehmenee kyllä hyvin nopeasti.

-- Se on varmaa se, mutta ei sinun sentään pitäisi pahoittaa hänen mieltään.

-- Älä saarnaa. Minä menen Washingtoniin tervehtimään Brookea. Siellä on hauskaa, ja aion huvitella perinpohjaisesti kaikkien ikävyyksien jälkeen.

-- Voi kuinka sinulle tulee hauskaa! Jospa minä voisin tulla mukaan, sanoi Jo unohtaen kokonaan neuvonantajan osansa ajatellessaan pääkaupungin vilkasta sotilaselämää.

-- Tule mukaan vain! Miksi et voisi tulla? Sinä menet yllättämään isäsi, minä virkistämään vanhaa Brookea. Siitä tulee suurenmoinen seikkailu. Lähdetään pois vain, Jo! Jätämme vain kirjeen jälkeemme ja sanomme ettei meillä ole mitään hätää ja marssimme matkoihimme heti. Minulla on tarpeeksi rahaa, vaihtelu tekee sinulle hyvää, eikähän siinä ole mitään pahaa että menet tervehtimään isääsi.

Hetkisen näytti siltä että Jo todellakin suostuisi, sillä tämä hurja suunnitelma oli juuri hänen mielensä mukainen. Hän oli väsynyt sairaanhoitoon ja istumiseen, ikävöi vaihtelua ja halusi nähdä isänsä. Elämä leirissä ja sotasairaaloissa, uutuuden viehätys, vapaus ja seikkailut lumosivat hänen mieltään. Hänen silmänsä säteilivät, kun hän kääntyi ikkunaan ajatellen asiaa, mutta ne sattuivat vastapäätä olevaan vanhaan kotitaloon, ja hän pudisti surullisena päätään.