Part 18

Papukaija yksin olisi riittänyt saamaan hänet epätoivon partaalle. Lintu tunsi ennen pitkää ettei Amy kuulunut sen ihailijoihin ja kosti tekemällä hänelle yhtenään kepposia. Se nyki hänen tukkaansa, kun hän tuli hiukankin lähelle, kaatoi kurillaan ruokakuppinsa juuri kun Amy oli päässyt puhdistamasta sen häkkiä, narrasi sylikoiran haukkumaan vanhan rouvan nukkuessa, solvasi Amya vieraiden kuullen ja käyttäytyi joka suhteessa häpeämättömän pahantapaisesi!

Toiseksi Amy ei voinut sietää koiraa -- se oli lihava ja hemmoteltu äkäinen otus, joka murisi ja haukkua nalkutti hänen pukeutuessaan ja makasi selällään käpälät ilmassa ja kasvoilla sanomattoman tylsä ilme aina kun tahtoi syödä, mikä tapahtui ainakin kaksitoista kertaa päivässä. Keittäjä oli pahansisuinen vanha kääpä. Ester oli ainoa, joka vähänkin välitti nuoresta neidistä.

Ester oli ranskatar, joka oli ollut 'madamen' luona, kuten hän nimitti emäntäänsä, jo monta vuotta. Hän oli alistanut vanhan rouvan melkein kokonaan valtansa alle, sillä tämä ei voinut tulla toimeen ilman häntä. Hän oli oikeastaan Estelle, mutta täti oli vaatinut häntä muuttamaan nimensä, ja hän oli totellut ehtonaan se, ettei häntä koskaan pyydettäisi muuttamaan uskontoaan. Ensi hetkestä hän mieltyi Amyyn, jota hän nimitti mademoiselleksi, ja huvitti häntä suuresti kertomalla hauskoja juttuja elämästään Ranskassa, kun Amy istui hänen vieressään ja hän silitti madamen pitsejä. Hän antoi Amyn tehdä tutkimusretkiä vanhassa talossa ja katsella kaikkia omituisia ja kauniita tavaroita suurien komeroiden ja vanhojen kaappien kätköissä, sillä täti talletti kaiken ja keräsi tavaraa kuin harakka.

Amyn suurin ilonaihe oli intialainen kaappi, joka oli täynnä merkillisiä laatikoita ja pieniä salalokeroita, joissa säilytettiin kaikenlaisia harvinaisia koristeita, joista muutamat olivat sangen kallisarvoisia. Näiden esineiden järjestäminen ja tutkiminen tuotti Amylle suurta huvia.

Jalokivilippaissa samettityynyillä olivat granaattikoristeet, joita täti oli käyttänyt astuessaan seuraelämään, helmet, jotka hän oli saanut isältään hääpäivänään, hänen sulhasensa antamat timantit, surusormukset ja neulat, omituiset medaljongit, joissa oli kuolleiden ystävien kuvia, hiuksista tehdyt rintasoljet, pienet rannerenkaat, joita hänen ainoa pikku tyttärensä oli pitänyt, Marchin sedän iso kello, jonka punaisella sinetillä monet lapsenkädet olivat leikkineet, ja pienessä kotelossa aivan erillään tädin vihkisormus, joka nyt oli liian pieni hänen lihavaan sormeensa, mutta joka oli hänen kallisarvoisin aarteensa.

-- Minkä mademoiselle ottaisi näistä jos saisi valita? kysyi Ester, joka aina istui lähellä valvomassa Amyn puuhia ja näyttämässä hänelle arvokkaimpia esineitä.

-- Pidän timanteista eniten, mutta niiden joukossa ei ole ainoatakaan kaulakoristetta, ja olen erikoisen ihastunut kaulakoristeisiin, ne ovat niin kauniita. Valitsisin tämän, jos saisin, vastasi Amy katsellen ihastuneena helminauhaa, jossa oli kulta- ja ebenholtsihelmiä ja keskellä raskas risti samaa ainetta.

-- Minäkin tahtoisin tuon, mutta en kaulakoristeeksi -- oi, ei! Minä käyttäisin sitä rukousnauhana kuin hyvä katolilainen ainakin, sanoi Ester katsellen tuota kaunista kapinetta hartaasti.

-- Onko se aiottu käytettäväksi samoin kuin tuo hyvältä tuoksuva puuhelminauha, joka riippuu peilinne yläpuolella? kysyi Amy.

-- On kylläkin, se on tarkoitettu rukousnauhaksi. Pyhimykset iloitsisivat, jos näin kaunista rukousnauhaa käytettäisiin oikein eikä kannettaisi vain joutavana koristeena. Jos mademoiselle vetäytyisi joka päivä yksinäisyyteen ajattelemaan ja rukoilemaan kuten teki se hyvä rouva, jota palvelin ennen madamea, se tekisi varmaan hyvää. Hänellä oli pieni kappeli, ja sieltä hän sai lievitystä moneen suruun.

-- Olisikohan oikein jos minä tekisin samoin? kysyi Amy, joka yksinäisyydessään tunsi tarvitsevansa jonkinlaista apua ja lohdutusta ja huomasi helposti unohtavansa pienen kirjansa nyt kun Beth ei ollut häntä muistuttamassa.

-- Se olisi erinomaista ja hyvin viehättävää, ja minä järjestän ilomielin pienen vaatekomeron teille kappeliksi, jos haluatte. Älkää puhuko mitään madamelle, mutta kun hän nukkuu, voitte mennä sinne ja istua hetkisen yksinäisyydessä, ajatella hyviä ajatuksia ja rukoilla rakasta Jumalaa säästämään sisarenne.

Ester oli syvästi uskonnollinen ja täysin vilpitön neuvossaan, sillä hänellä oli hellä sydän ja hän otti lämpimästi osaa sisarusten levottomuuteen. Ehdotus miellytti Amya, ja hän antoi Esterille luvan järjestää hänen huoneensa viereisen pienen valoisan komeron kappeliksi toivoen saavansa siten apua ja lohdutusta.

-- Olisi hauskaa tietää minne kaikki nämä kauniit tavarat joutuvat, kun täti kuolee, hän sanoi asettaen loistavan rukousnauhan hitaasti paikalleen samettityynylle ja sulkien jalokivilippaat yksitellen.

-- Teille ja sisarillenne. Minä tiedän sen, madame on uskonut sen minulle. Olen todistanut hänen testamenttinsa, ja siinä sanotaan niin.

-- Kuinka hauskaa! Toivon vain että hän antaisi ne meille jo nyt. Odottaminen ei ole yhtään hauskaa, huomautti Amy heittäen viimeisen silmäyksen timantteihin.

-- Neidit ovat vielä liian nuoria pitämään niitä. Se joka menee ensimmäiseksi kihloihin, saa helmet -- madame on sanonut niin -- ja luulenpa että pieni turkoosisormus annetaan teille kun lähdette luotamme, sillä madame on mieltynyt hyvään käytökseenne ja sieviin tapoihinne.

-- Luuletteko niin? Oi, olen kiltti kuin karitsa, jos vain saan tuon hurmaavan sormuksen! Se on paljon kauniimpi kuin Kitty Bryantin sormus. Pidän sentään aika tavalla tädistä. Ja Amy koetti sinistä sormusta sormeensa kasvot loistaen ja päätti lujasti ansaita sen. Siitä päivästä alkaen hän oli mallikelpoisen tottelevainen, ja vanha rouva oli hyvillään ja ihmetteli kasvatuksensa tuloksia.

Ester toi vaatekomeroon pienen pöydän, asetti sen eteen jakkaran ja ripusti seinään pöydän yläpuolelle taulun, jonka hän oli ottanut eräästä suljetusta huoneesta. Hän ei luullut sillä olevan suurtakaan arvoa; hän lainasi sen koska se sopi hyvin tarkoitukseen ja koska hän tiesi ettei madame milloinkaan saisi tietää asiasta eikä välittäisi siitä vaikka saisikin. Se oli kuitenkin sangen arvokas jäljennös eräästä maailmankuulusta maalauksesta, eivätkä Amyn kauneutta rakastavat silmät koskaan väsyneet katsomaan Jumalanäidin suloisia kasvoja, ja samalla hän hellästi ajatteli omaa äitiään.

Pöydälle Amy asetti pienen Raamattunsa ja virsikirjansa, piti maljakossa aina kauneimpia Laurien tuomista kukista ja tuli joka päivä yksinäisyyteen 'ajattelemaan hyviä ajatuksia ja rukoilemaan rakasta Jumalaa säästämään Bethin hengen'. Ester oli antanut hänelle mustan rukousnauhan, jossa oli hopearisti, mutta Amy ripusti sen seinälle eikä käyttänyt sitä, sillä hän epäili suuresti ettei sitä sopinut käyttää protestanttisissa rukouksissa.

Tyttönen oli tässä kaikessa hyvin vilpitön, sillä jouduttuaan turvallisen kotinsa ulkopuolelle hän tunsi niin kipeästi tarvitsevansa tuekseen ystävällistä kättä, että hän vaistomaisesti kääntyi sen vakavan ja hellän Ystävän puoleen, jonka isällinen rakkaus kokoaa luokseen kaikki Hänen pienet lapsensa. Hän kaipasi äitinsä apua ja opastusta, mutta koska sitä ei ollut, hän koetti parhaansa mukaan omin neuvoin löytää oikean tien ja kulkea sitä luottavaisena.

Mutta Amy oli nuori pyhiinvaeltaja, ja juuri nyt tuntui taakka hyvin raskaalta. Hän koetti unohtaa itsensä, säilyttää rohkeutensa ja saada tyydytystä siitä, että teki oikein vaikka kukaan ei nähnyt eikä kiittänyt häntä.

Ensi ponnistuksissaan tulla hyväksi, hyvin hyväksi, Amy päätti tehdä testamenttinsa kuten Marchin täti, niin että jos hän sairastuisi ja kuolisi, hänen omaisuutensa tulisi hyvin ja oikeudenmukaisesti jaetuksi. Hänelle tuotti tuskaa jo pelkkä ajatuskin, että hänen pitäisi luopua pienistä aarteistaan, jotka hänen silmissään olivat yhtä kallisarvoisia kuin vanhan rouvan jalokivet.

Eräänä vapaahetkenään hän kirjoitti tämän tärkeän asiakirjan niin hyvin kuin osasi. Ester auttoi häntä muutamien lakisanojen käytössä. Kun ystävällinen ranskatar oli kirjoittanut nimensä, tunsi Amy huojennusta ja pani paperin talteen näyttääkseen sen Laurielle, josta hän aikoi saada toisen todistajan.

Koska päivä oli sateinen, hän sulkeutui huvittelemaan erääseen yläkerran suurista huoneista ja otti Pollyn seurakseen. Tässä huoneessa oli suuri kaappi täynnä vanhanaikaisia pukuja, joilla Ester antoi hänen leikkiä, ja hänen suurin huvinsa oli pukea ylleen nuo haalistuneet hienoudet ja astella koko loistossaan edestakaisin suuren peilin edessä tehden juhlallisia kumarruksia ja vetäen laahustaan, jonka kahina oli kuin musiikkia hänen korvissaan.

Sinä päivänä hän oli niin syventynyt puuhaansa ettei kuullut Laurien soittoa eikä nähnyt tämän tirkistävän ovenraosta, kun hän asteli juhlallisesti edestakaisin, leyhytti viuhkaansa ja pudisti päätään, jota koristi suuri heleän punainen turbaani. Se oli räikeä vastakohta hänen siniselle, kullalla kirjaillulle puvulleen ja keltaiselle koruommellulle alushameelleen. Hänen täytyi kävellä hyvin varovaisesti, sillä hänellä oli jalassa korkeakorkoiset kengät. Laurie kertoi Jolle myöhemmin että oli hyvin hullunkurista nähdä Amyn komeilevan verrattomassa asussaan, kintereillään Polly, joka pöyhisteli kaula kenossa ja matki häntä parhaansa mukaan pysähtyen silloin tällöin nauramaan tai huutamaan:

-- Ollaanko hienoja, ollaanko hienoja? Mene pois, lurjus! Suu kiinni, suu kiinni! Anna muisku, kultaseni! Ha ha!

Hillittyään vaivoin ilonpuuskansa, joka olisi voinut loukata hänen majesteettiaan, Laurie koputti oveen ja otettiin armollisesti vastaan.

-- Istuhan nyt sillä aikaa kun minä riisun nämä yltäni, sitten neuvottelen kanssasi eräästä tärkeästä asiasta, sanoi Amy näytettyään itseään joka puolelta ja ajettuaan Pollyn nurkkaan. -- Tuo lintu kiusaa minut kuoliaaksi, hän jatkoi nostaessaan punaisen vuoren päästään. -- Eilen kun täti nukkui ja minä koetin olla hiljaa kuin hiiri, Polly alkoi torua ja räpiköidä häkissään. Minä päästin sen ulos ja näin häkissä ison hämähäkin. Pudotin sen lattialle ja se meni kirjahyllyn alle. Polly marssi suoraan perässä, kumartui kurkistamaan hyllyn alle ja sanoi hullunkuriseen tapaansa silmää iskien: "Tule kävelemään, kultaseni!" En voinut olla nauramatta, ja silloin Polly nosti kovan metakan ja täti heräsi ja torui meitä molempia.

-- Noudattiko hämähäkki vanhan lurjuksen kutsua? kysyi Laurie haukotellen.

-- Kyllä, se tuli esille, ja Polly juoksi pelästyneenä pois ja lensi tädin tuolille huutaen: "Ota kiinni! Ota kiinni!" ja minä ajoin hämähäkkiä takaa.

-- Se on vale! huusi papukaija nokkien Laurien kenkiä.

-- Minä vääntäisin niskasi nurin, jos olisit minun, senkin kiusankappale, huusi Laurie ja pui nyrkkiä linnulle, joka pani pään kallelleen ja lausui juhlallisesti:

-- Siunatkoon nappejasi, kultaseni!

-- Nyt olen valmis, sanoi Amy, sulki vaatekaapin oven ja otti juhlallisesti ja tärkeästi paperin taskustaan. -- Ole niin hyvä ja lue tämä ja sano, onko se laillinen ja pätevä. Tunsin että minun piti tehdä se, sillä elämä on epävarmaa, enkä tahdo tyytymättömiä ihmisiä haudalleni.

Laurie puri huultaan, käänsi selkänsä Amylle ja luki kiitettävän vakavasti:

"_Viimeinen tahtoni ja testamenttini_.

Minä, Amy Curtis March, ollen täysin tajuissani, annan ja testamenttaan kaiken maallisen omaisuuteni seuraaville henkilöille, nimittäin:

Isälleni parhaat maalaukseni, luonnokseni, karttani ja taideteokseni kehyksineen niin myös 100 dollariani, jotka hän saa käyttää niin kuin tahtoo.

Äidilleni kaikki vaatteeni paitsi sinisen esiliinan, jossa on taskut, ja valokuvani ja medaljonkini ja paljon terveisiä.

Rakkaalle sisarelleni Margaretille annan turkoosisormukseni (jos saan sen) ja vihreän lippaani, jonka kannessa on kyyhkysiä, myös palasen oikeata pitsiä hänen kaulaansa ja hänen muotokuvansa, jonka olen piirtänyt muistoksi hänelle.

Jolle jätän rintaneulani sen joka on korjattu lakalla ja pronssisen mustepullon -- hän hukkasi kannen -- ja kallisarvoisimman kipsikaniinini sillä olen pahoillani että poltin hänen kirjansa.

Bethille (jos hän elää kauemmin kuin minä) annan nukkeni ja pienen piironkini, viuhkani, pellavakaulukseni ja uudet kenkäni, jos hän voi käyttää niitä kun ne ovat niin ohuet kun hän menee ulos. Niin myös tunnustan katuvani että olen tehnyt pilaa vanhasta Joannasta.

Ystävälleni ja naapurilleni Theodore Laurencelle jätän kirjoitussalkkuni ja savesta muovaillun hevosen vaikka hän sanoikin ettei sillä ole kaulaa. Niin myös palkaksi hänen suuresta ystävällisyydestään surun hetkellä taideteoksistani sen minkä hän tahtoo, Notre Dame on paras.

Kunnioitetulle hyväntekijällemme herra Laurencelle jätän punaisen laatikkoni jonka kannessa on peili jossa hän voi pitää kyniään muistoksi edesmenneestä tytöstä joka kiittää häntä hyvyydestään perhettään kohtaan, etenkin Bethiä.

Toivon että paras ystäväni Kitty Bryant saa sinisen silkkiesiliinani ja helmisormukseni ja suudelman.

Hannalle annan pahvikotelon jota hän toivoi ja kaikki tilkkutyöni ja toivon että hän muistaa minua kun katselee niitä.

Ja nyt olen testamentannut arvokkaimmat tavarani toivon että kaikki ovat tyytyväisiä eikä kukaan soimaa vainajaa. Annan kaikille anteeksi ja toivon että kohtaamme toisemme kun pasuuna soi.

Tämän testamenttini allekirjoitan omakätisesti ja suljen sinetillä tänä 20 päivänä marraskuuta Anni Domino 1861.

_Amy Curtis March_.

Todistavat:

_Estelle Valnor_. _Theodore Laurence_.

Viimeinen nimi kirjoitettiin lyijykynällä, mutta Amy selitti että Laurien oli kirjoitettava se uudestaan musteella ja suljettava testamentti sinetillä asiaankuuluvalla tavalla.

-- Mistä sait tuon tuuman päähäsi? Kertoiko joku että Beth on jakanut tavaroitaan? kysyi Laurie vakavana, kun Amy toi hänen eteensä kirjoitusvälineet, kynttilän ja lakkaa.

Amy selitti ja kysyi sitten levottomana:

-- Mitä Beth on tehnyt?

-- Olen pahoillani että puhuin siitä, mutta koska kerran tulin maininneeksi asian, kerron sinulle kaikki. Hän tunsi itsensä eräänä päivänä niin sairaaksi, että hän tahtoi antaa pianonsa Megille, kissansa sinulle ja Joannan, tuon vanhan nukkeparan, Jolle jotta tämä rakastaisi sitä hänen tähtensä. Hän oli pahoillaan kun hänellä oli mielestään vähän annettavaa, ja jätti meille muille hiuskiehkuroita ja isoisälle rakkaimmat terveisensä. Hän ei koskaan tullut ajatelleeksi testamenttia.

Laurie kirjoitti ja lakkasi kirjekuorta katsettaan kohottamatta, kunnes suuri kyynel putosi paperille. Amyn kasvot olivat hyvin huolestuneen näköiset, mutta hän sanoi vain:

-- Panevatkohan ihmiset milloinkaan jälkikirjoituksia testamentteihinsa?

-- Kyllä, toisinaan.

-- Pane sitten sellainen minun testamenttiini ja kirjoita että haluan kaikki kiharani leikattaviksi ystävilleni. Unohdin sen, mutta tahdon että se tehdään, vaikka se pilaakin ulkomuotoni.

Laurie teki pyydetyn lisäyksen ja hymyili Amyn viimeiselle ja suurimmalle uhrille. Sitten hän huvitti tyttöstä tunnin ajan ja kuunteli tarkkaavasti kertomusta kaikista hänen vastoinkäymisistään. Mutta kun hän aikoi lähteä, pidätti Amy häntä ja kysyi vapisevin huulin:

-- Onko Beth todella kauhean sairas?

-- Pelkään että hän on, mutta meidän täytyy toivoa parasta, niin että älä itke, kultaseni, sanoi Laurie ja kietoi veljellisesti käsivartensa hänen ympärilleen.

Kun Laurie oli lähtenyt, meni Amy pieneen huoneeseensa ja istui sen hämärässä rukoillen koko sydämestään kyyneliä vuodattaen Bethin puolesta. Hän tunsi nyt että koko maailman turkoosisormukset eivät voisi lohduttaa häntä, jos hän menettäisi sisarensa.

20.

JON SALAISUUS

En luule kykeneväni sanoin kuvaamaan äidin ja tytärten kohtaamista. Sellaiset hetket ovat ihania elää, mutta hyvin vaikeita kuvata, ja niinpä jätän sen lukijain mielikuvituksen varaan sanoen vain, että talo oli tulvillaan suurta onnea ja että Megin toive toteutui, sillä kun Beth heräsi pitkästä, virkistävästä unestaan, hän näki todellakin ensimmäiseksi tuon pienen ruusun ja äitinsä kasvot.

Koska hän oli vielä liian heikko ihmettelemään mitään, hän vain hymyili ja painautui onnellisena äitinsä hellään syleilyyn tuntien että hänen polttava kaipauksensa oli vihdoinkin täyttynyt. Sitten hän nukkui taas, ja tytöt palvelivat äitiään, kun tämä ei tahtonut päästää tuota laihaa kättä, joka unessakin hakeutui hänen omaansa.

Hanna oli käden käänteessä tekaissut matkalaiselle mainion aamiaisen, koska hän ei muulla tavalla kyennyt purkamaan riemuaan, ja Meg ja Jo toivat kilvan ruokaa ja kuuntelivat samalla kun hän kuiskaten kertoi isän voinnista, herra Brooken lupauksesta jäädä hoitamaan häntä, myrskyn aiheuttamasta viivytyksestä kotimatkalla ja siitä sanomattomasta huojennuksesta, jonka Laurien toiveikkaiden kasvojen näkeminen oli tuottanut hänelle, kun hän astui junasta loppuun väsyneenä, levottomana ja viluissaan.

Mikä ihmeellinen, ihana päivä siitä tulikaan! Ulkona kimaltelivat lumitähdet, sisällä oli hiljaista ja levollista, sillä kaikki nukkuivat yön valvonnan jälkeen ja pyhäinen rauha vallitsi talossa, jonka ovea vartioi torkkuva Hanna. Meg ja Jo sulkivat väsyneet silmänsä mielessään ihana tietoisuus siitä että taakka oli nyt nostettu heidän harteiltaan, ja laskeutuivat lepoon kuin myrskyn ajamat veneet, jotka vihdoin ovat päässeet ankkuriin turvalliseen satamaan.

Rouva March ei tahtonut jättää Bethiä, vaan nukkui suuressa nojatuolissa vuoteen vieressä heräten silloin tällöin katselemaan, koskettamaan ja vartioimaan lastaan, kuin saituri jälleenlöydettyä aarrettaan.

Laurie riensi sillä välin lohduttamaan Amya ja kertoi asiansa niin hyvin että itse Marchin täti tällä kertaa niisti nenäänsä eikä kertaakaan sanonut: -- Mitä minä sanoin. Amy käyttäytyi niin uljaasti, että todella arvelen pienessä kappelissa ajateltujen hyvien ajatusten jo alkaneen kantaa hedelmää. Hän kuivasi nopeasti kyynelet, hillitsi kiihkeän halunsa päästä näkemään äitiään eikä edes muistanut turkoosisormusta, kun vanha rouva sydämellisesti yhtyi Laurien mielipiteeseen, että Amy käyttäytyi kuin 'hieno pikku nainen'. Se näytti vaikuttavan Pollyynkin, joka nimitti häntä 'hyväksi tytöksi', siunasi hänen näppejään ja sanoi kohteliaasti: -- Tule kävelemään, kultaseni!

Amy olisi hyvin mielellään lähtenytkin ulos nauttimaan raikkaasta talvi-ilmasta, mutta huomatessaan että Laurie miehekkäistä ponnistuksistaan huolimatta oli nukkua seisaalleen sai pojan heittäytymään pitkäkseen sohvalle siksi aikaa kun hän kirjoittaisi pari riviä äidilleen. Hän kirjoitti kauan, ja kun hän vihdoin palasi takaisin, makasi Laurie sikeässä unessa, molemmat käsivarret pään alla, ja Marchin täti oli laskenut ikkunaverhot alas ja istui aloillaan aivan joutilaana ja tavattoman suopeana.

Hetken kuluttua he alkoivat arvella että Laurie ei ehkä heräisi ennen yötä, eikä hän varmaan olisi sitä tehnytkään, ellei Amyn riemunhuuto äidin astuessa sisään olisi häntä herättänyt.

Kaupungissa oli sinä päivänä luultavasti monta onnellista pikkutyttöä, mutta minä puolestani uskon, että onnellisin heistä oli Amy, kun hän istui äitinsä polvella kertoen vastoinkäymisistään ja sai palkinnokseen hyväksyviä hymyilyjä ja helliä hyväilyjä. He istuivat kahden hänen pienessä kappelissaan, jota vastaan äidillä ei ollut mitään muistuttamista, kun sen tarkoitus selitettiin hänelle.

-- Päinvastoin pidän siitä paljon, kultaseni, sanoi rouva March katsellen jakkarasta pieneen kirjaan, jonka kuluneet kannet todistivat ahkeraa käyttöä, ja kauniiseen, murattiköynnöksillä koristettuun tauluun. -- On erinomainen ajatus hankkia itselleen paikka, jossa saa olla rauhassa, kun jokin asia pahoittaa mieltä. Elämässämme on paljon kovia aikoja, mutta voimme aina kestää ne jos pyydämme apua oikealla tavalla. Luulen että pikku tyttöni on oppimaisillaan tämän.

-- Niin, äiti, ja kun tulen kotiin, aion pyytää itselleni pientä nurkkaa isosta vaatekomerosta, jonne saan panna kirjani ja jäljennöksen, jonka olen koettanut tehdä tästä taulusta. Madonnan kasvot eivät ole oikein hyvät -- ne ovat niin kauniit etten osaa piirtää niitä -- mutta lapsi on parempi. Minusta on hauskaa ajatella että Hänkin on pieni lapsi, silloin pääsen lähemmäksi Häntä ja se auttaa minua.

Kun Amy osoitti hymyilevää Kristuslasta äitinsä sylissä, näki rouva March hänen kohotetussa sormessaan jotakin, joka sai hänet hymyilemään. Hän ei sanonut mitään, mutta Amy ymmärsi hänen katseensa ja sanoi hetken äänettömyyden jälkeen vakavasti:

-- Aioin puhua siitä kanssasi, mutta unohdin. Täti antoi minulle sormuksen tänään. Hän kutsui minut luokseen, suuteli minua ja pani sen sormeeni ja sanoi että tuotan hänelle kunniaa ja että hän tahtoisi pitää minut luonaan aina. Pitäisin sormusta mielelläni, saanhan äiti?

-- Se on hyvin kaunis, mutta mielestäni olet vielä liian nuori pitämään koruja, sanoi rouva March ja katseli pientä kättä, jonka etusormessa oli muhkea sormus, jota koristi rivi sinisiä jalokiviä.

-- En tahdo olla turhamainen, sanoi Amy. -- En luule pitäväni siitä vain siksi että se on niin kaunis, vaan tahdon kantaa sitä kuin sadun tyttö sormustaan muistona jostakin.

-- Tarkoitatko Marchin tätiä? kysyi äiti nauraen.

-- En, vaan muistuttamassa minua siitä etten olisi itsekäs.

Amy näytti niin vakavalta ja vilpittömältä, että äiti lakkasi nauramasta ja kuunteli tarkkaavasti hänen pientä suunnitelmaansa.

-- Olen viime aikoina paljon ajatellut 'vikojeni taakkaa', sanoi Amy pikkuvanhasti. -- Itsekkyys on suurin vikani, ja siitä koetan nyt päästä, jos suinkin mahdollista. Beth ei ole itsekäs, ja sen takia kaikki rakastavat häntä ja ovat pahoillaan ajatellessaan menettävänsä hänet. Minusta ei välitettäisi puoleksikaan niin paljon jos olisin sairas, enkä ansaitsisikaan sitä. Tahtoisin kuitenkin että hyvin hyvin monet rakastaisivat ja kaipaisivat minua, ja siksi koetan nyt tulla samanlaiseksi kuin Beth. Unohdan helposti päätökseni, mutta jos minulla olisi jotakin, joka aina muistuttaisi minua siitä, voisin ehkä muistaa paremmin. Saanko koettaa tätä keinoa?

-- Saat kyllä, mutta minä luotan enemmän ison vaatekomeron nurkkaan. Pidä vain sormustasi, kultaseni, uskon että menestyt, sillä hyvä päätös on jo puolet taistelua. Nyt menen takaisin Bethin luo. Säilytä rohkeutesi, pikku tyttäreni! Pian saamme sinut taas kotiin.

Kun Meg sinä iltana kirjoitti isälleen ja kertoi matkamiehen onnellisesta kotiintulosta, pujahti Jo yläkertaan Bethin huoneeseen, ja nähdessään äitinsä tavallisella paikallaan hän seisoi hetkisen hämillään ja neuvottomana hypistellen tukkaansa sormillaan.

-- Mikä on, kultaseni? kysyi rouva March ojentaen kätensä.

-- Minä tahtoisin kertoa sinulle jotakin, äiti.

-- Megistäkö?

-- Kuinka pian arvasit! Niin, Megistä kylläkin, ja vaikka se on vain pikkujuttu, se huolestuttaa minua.

-- Beth nukkuu, puhu hiljaa ja kerro minulle kaikki. Toivon ettei tuo Moffat ole ollut täällä, vai onko? kysyi rouva March melkein ankarasti.

-- Ei, olisin sulkenut oven hänen nenänsä edestä, jos hän olisi tullut, sanoi Jo, istahtaen lattialle äitinsä jalkain juureen. -- Viime kesänä Meg unohti parin käsineitä Laurencelle, ja vain toinen saatiin takaisin. Unohdimme koko asian, kunnes Teddy kertoi että toinen käsine on herra Brookella. Hän pitää sitä liivintaskussaan, ja kerran se putosi, ja Teddy kiusoitteli häntä siitä, ja herra Brooke tunnusti että hän pitää Megistä, mutta ei uskalla sanoa sitä hänelle, kun Meg on liian nuori ja hän itse köyhä. No, eikö tämä asiaintila ole _kauhea_?

-- Luuletko että Meg välittää hänestä? kysyi rouva March huolestuneen näköisenä.