Part 14

-- Toivon että silloin olen tehnyt jotakin, josta kannattaa olla ylpeä, mutta olen sellainen laiskiainen että pelkään vain vetelehtiväni, Jo.

-- Äiti sanoo että sinä tarvitset päämäärän ja uskoo, että sen saatuasi teet työtä loistavasti.

-- Uskooko hän? Totta totisesti, niin teenkin jos vain keksin mihin ryhtyä! huudahti Laurie ja hypähti pystyyn äkillisen pontevuuden puuskassa. -- Minun pitäisi tyytyä olemaan mieliksi isoisälle, ja niin koetankin olla, mutta se on minulle aivan luonnonvastaista ja ottaa kovalle. Hän tahtoo tehdä minusta liikemiehen kuten hänkin on ollut, mutta ennemmin saisitte vaikka ampua minut. Minä vihaan teetä ja silkkiä ja mausteita ja kaikkea moskaa, mitä hänen vanhat laivansa tuovat, enkä välitä vaikka ne menisivät suoraa päätä meren pohjaan sitten kun saan ne omikseni. Hänen pitäisi tyytyä siihen, että menen korkeakouluun, mutta hän on itsepintainen, ja minä saan luvan noudattaa hänen tahtoaan, jollen lähde tieheni ja tee niin kuin itse tahdon, kuten isäni aikoinaan. Jos joku jäisi vanhan herran luo, lähtisin huomispäivänä.

Laurie puhui hyvin kiihtyneesti ja näytti olevan valmis toteuttamaan uhkauksensa, jos häntä vähänkin ärsytettäisiin. Hän kasvoi ja kehittyi hyvin nopeasti, ja huolimatta joutilaasta ja mukavasta elämästään hänellä oli nuorukaisen kapinallinen henki, nuorukaisen levoton, kiihkeä halu raivata itse tiensä maailmassa.

-- Purjehdi tiehesi jollakin laivallasi äläkä tule kotiin ennen kuin olet koettanut tehdä oman pääsi mukaan, neuvoi Jo, joka aina kiihtyi, kun Teddylle 'tehtiin vääryyttä'.

-- Se ei ole oikein, Jo, et sinä saa puhua tuolla tavalla eikä Laurien pidä seurata sinun kehnoa neuvoasi. Sinun pitäisi tehdä juuri niin kuin isoisäsi toivoo, poikani, sanoi Meg hyvin äidillisesti. -- Koeta parhaasi lukiossa. Hän ei varmaankaan ole kova eikä epäoikeudenmukainen, kun hän näkee että koetat tehdä hänelle mieliksi. Kuten sanoit, ei ole ketään joka jäisi hänen luokseen ja rakastaisi häntä, etkä koskaan antaisi anteeksi itsellesi, jos lähtisit tiehesi ilman hänen suostumustaan. Älä ole häijy ja tyytymätön, vaan täytä velvollisuutesi, niin varmasti saat palkkasi, kuten herra Brooke, jota kaikki kunnioittavat ja rakastavat.

-- Mitä sinä hänestä tiedät? kysyi Laurie, joka oli kiitollinen neuvosta, mutta ei pitänyt saamastaan läksytyksestä ja tarttui mielellään uuteen keskustelunaiheeseen.

-- Vain sen mitä isoisäsi on kertonut -- kuinka hyvää huolta hän piti äidistään tämän eläessä ja kuinka hän päätti olla menemättä ulkomaille kotiopettajaksi, koska ei tahtonut lähteä hänen luotaan, ja kuinka hän nyt auttaa erästä vanhaa vaimoa, joka hoiti hänen äitiään. Hän ei koskaan puhu siitä mitään, mutta on niin jalomielinen ja kärsivällinen ja hyvä kuin suinkin toivoa voi.

-- Niin hän onkin, tuo kunnon ukko, sanoi Laurie kaikesta sydämestään, kun Meg punastui omaa innokasta puhettaan. -- On aivan isoisän tapaista ottaa salavihkaa selville hänen hyvät puolensa ja kertoa niistä toisille, jotta hekin pitäisivät hänestä. Brooke ei voinut ymmärtää minkä tähden äitinne on ollut aivan erikoisen ystävällinen, kutsunut hänet teille minun kanssani ja kohdellut häntä kaikin puolin herttaisesti. Hänen mielestään äitinne on aivan täydellinen, ja hän on ylistänyt teitä kaikkia pilviin asti. Jos joskus pääsen toiveitteni perille, saatte nähdä mitä teen Brooken hyväksi.

-- Ala nyt jo äläkä kiusaa häntä kuoliaaksi, sanoi Meg terävästi.

-- Mistä tiedät että kiusaan häntä, hyvä neiti?

-- Näen sen hänen kasvoistaan aina kun hän menee ulos. Jos olet ollut kunnollisesti, hän näyttää tyytyväiseltä ja kävelee reippaasti, mutta jos olet kiusannut häntä, hän on totinen ja kävelee hitaasti aivan kuin empisi ja tahtoisi palata takaisin tehdäkseen työnsä uudelleen ja entistä paremmin.

-- Hyvänen aika! Vai panet sinä merkille minun hyvät ja huonot tuuleni Brooken kasvoista! Olen kyllä nähnyt hänen kumartavan ja hymyilevän kulkiessaan ikkunasi ohi, mutta en tiennyt, että välillänne on jonkinlainen langaton lennätin.

-- Ei meillä olekaan, älä nyt suutu äläkä missään nimessä kerro hänelle mitä olen sanonut! Tahdoin vain osoittaa, että edistymisesi kiinnostaa minua, huudahti Meg hätääntyneenä ajatellessaan, mitä seurauksia hänen ajattelemattomalla puheellaan voisi olla.

-- Minä en kuljeta juoruja, vastasi Laurie, ja hänen kasvoillaan oli ilme, jolle Jo oli antanut nimen 'majesteettinen'. -- Mutta jos Brooke on ilmapuntari, minun täytyy pitää huolta siitä, että hän osoittaa kaunista ilmaa.

-- Älä viitsi loukkaantua. En aikonut saarnata enkä läksyttää sinua enkä olla typerä. Mutta minusta Jo yllytti sinua sellaiseen, jota myöhemmin saisit katua. Sinä olet aina kiltti ja kultainen aivan kuin veljemme, ja sen tähden sanomme suoraan kaiken mitä ajattelemme. Suo anteeksi. Tarkoitin vain hyvää.

Meg ojensi kätensä ujosti ja ystävällisesti. Häveten hetkellistä pahastumistaan Laurie puristi hänen kättään ja sanoi rehellisesti:

-- Minunhan pitäisi pyytää anteeksi, olin töykeä, ja tänään olen ollut pahalla tuulella koko päivän. Minusta on vain hauskaa, että sanot suoraan vikani ja olet sisarellinen, äläkä välitä jos joskus äyskin. Olen silti aina yhtä kiitollinen.

Tahtoen näyttää ettei kantanut enää kaunaa kenellekään Laurie koetti olla niin iloinen ja avulias kuin suinkin osasi -- keri lankaa Megille, lausui runoja Jon mieliksi, ravisti käpyjä puista Bethille ja auttoi Amya sananjalkojen piirtämisessä ja osoittautui siten Ahkerain yhdistyksen ansioituneeksi jäseneksi. Kesken vilkasta keskustelua ilmoitti etäinen kellonsoitto, että Hanna oli pannut teen hautumaan ja että oli aika palata kotiin illalliselle.

-- Saanko tulla toistekin? kysyi Laurie.

-- Kyllä, jos olet kiltti ja kunnostaudut koulussa, vastasi Meg hymyillen.

-- Minä koetan.

-- Sitten saat tulla, ja minä opetan sinua kutomaan skottilaisten tavalla. Nyt juuri tarvitaan sukkia, sanoi Jo ja heilutti omaa sukkaansa kuin suurta sinistä villalippua, kun he erosivat portilla.

Kun Beth hämärässä soitti herra Laurencelle, seisoi Laurie ikkunaverhon takana ja kuunteli tuota pientä Davidia, jonka yksinkertainen soitto aina tyynnytti hänen levotonta mieltään, ja katseli vanhusta, joka harmaa pää käsien varassa ajatteli heltyen kuollutta lasta, jota hän oli rakastanut. Poika muisteli iltapäivän keskustelua ja ajatteli:

-- Minä annan linnani raueta tyhjiin ja jään isoisän luo niin kauaksi aikaa kuin hän tarvitsee minua, sillä minä olen hänen ainoansa.

14.

SALAISUUKSIA

Jo istui hyvin ahkerasti ullakolla, sillä lokakuun päivät alkoivat käydä koleiksi ja iltapäivät olivat lyhyet. Kahden tai kolmen tunnin ajan aurinko paistoi lämpimästi korkeaan ikkunaan, jonka edessä Jo istui vanhalla sohvallaan ahkerasti kirjoittaen. Paperit olivat levällään matka-arkulla hänen edessään, ja kesy rotta teki kävelyretkiään lattialla vanhimman poikansa kanssa -- se oli korea nuorukainen, joka nähtävästi oli hyvin ylpeä viiksistään. Jo kirjoitti kirjoittamistaan syventyneenä kokonaan työhönsä, kunnes viimeinenkin sivu oli täynnä. Silloin hän riipusti nimensä alle korein kirjaimin, heitti kynän pois ja huudahti:

-- Kas niin, olen tehnyt parhaani! Jollei tämä kelpaa, en voi muuta kuin odottaa, kunnes osaan kirjoittaa paremmin.

Maaten pitkänään sohvalla hän luki käsikirjoituksen huolellisesti läpi, teki korjauksia sinne tänne, piirsi muutamia huutomerkkejä, jotka näyttivät pieniltä ilmapalloilta, sitoi sitten paperit kauniilla punaisella nauhalla ja katseli niitä hetken kasvoillaan vakava, harras ilme, joka selvästi osoitti kuinka tosissaan hän oli tehnyt työnsä.

Jon laatikkona ullakolla oli vanha tinakattila, joka riippui seinässä toisesta korvastaan. Siellä hän säilytti papereitaan ja muutamia kirjoja, sillä siellä ne olivat turvassa rotalta, jolla myös oli kirjallisia harrastuksia ja joka ahneesti söi suihinsa tielleen joutuneet kirjalliset tuotteet. Tästä piilopaikasta Jo otti esille toisen käsikirjoituksen, pisti molemmat taskuunsa ja hiipi portaita alas jättäen nelijalkaiset ystävänsä jyrsimään kyniä ja maistelemaan mustetta.

Hän puki päällysvaatteet ylleen niin hiljaa kuin suinkin, ryömi takaeteisen ikkunasta matalalle katolle, hyppäsi ruohikolle ja meni kiertoteitä kadulle. Päästyään onnellisesti sinne hän silminnähtävästi rauhoittui, nousi ohikiitävään raitiovaunuun ja ajoi kaupunkia kohti iloisen ja salaperäisen näköisenä. Syrjäisen mielestä hänen käytöksensä olisi varmaan vaikuttanut hyvin omituiselta.

Noustuaan pois raitiovaunusta Jo käveli pitkän matkaa kunnes löysi erään tietyn talon. Päästyään vihdoin perille hän pysähtyi porraskäytävään, katseli likaisia portaita ja seistyään hetken hiljaa juoksi takaisin kadulle ja käveli pois yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Tämä temppu uudistui pari kertaa ja huvitti sanomattomasti erästä mustasilmäistä nuorukaista, joka seisoskeli vastapäisen talon ikkunassa. Tultuaan takaisin kolmannen kerran Jo veti hatun silmilleen ja marssi ylös portaita sen näköisenä kuin olisi matkalla kiskottamaan pois kaikki hampaansa.

Talon portinpieltä koristi muiden muassa hammaslääkärin kyltti, ja tuijotettuaan hetkisen mainoskilpeä äsken mainittu nuorimies heitti takin niskaansa ja tuli ulos asettuakseen odottamaan porraskäytävään sanoen mielessään:

-- Hän on tosin reipas tyttö, mutta jos häntä kiusataan kovin, hän tarvitsee kyllä jonkun auttamaan itseään kotiin.

Kymmenen minuutin kuluttua Jo syöksyi portaita alas kasvot hyvin punaisina ja muutenkin sen näköisenä kuin olisi juuri läpäissyt hirveän tulikokeen. Nuorukaisen keksiessään hän näytti kaikkea muuta kuin iloiselta ja riensi hänen ohitseen nyökäyttämättä edes päätään, mutta poika seurasi häntä ja kysyi osanottavasti:

-- Kiusattiinko sinua kovin?

-- Ei pahasti.

-- Pääsit sentään pian pois.

-- Niin pääsin, luojan kiitos.

-- Miksi menit yksin?

-- En tahtonut että kukaan saisi tietää.

-- Sinä olet vasta kummallinen otus. Kuinka monta sinulta vedettiin pois?

Jo katsoi ystäväänsä aivan kuin ei olisi ymmärtänyt yhtään mitään, mutta purskahti sitten heleään nauruun.

-- Niitä on kaksi kappaletta, jotka tahtoisin pois, mutta saan odottaa viikon.

-- Miksi sitten naurat? Sinulla on jokin kepponen mielessäsi, Jo, sanoi Laurie ymmällään.

-- Niin sinullakin. Mitä teit biljardisalissa, hyvä herra?

-- Pyydän anteeksi, armollinen neiti, mutta ei se ollut biljardisali vaan miekkailuhalli, ja minulla oli siellä miekkailutunti.

-- Sepä hauskaa.

-- Kuinka niin?

-- Voit opettaa minutkin miekkailemaan. Sinä saat olla "Hamletissa" Laertes, ja me teemme miekkailukohtauksesta oikein hienon. Muuten olen iloinen, kun et ollut biljardisalissa, sillä toivon ettet koskaan käy sellaisissa paikoissa. Vai käytkö sinä?

-- En usein.

-- Toivoisin ettet kävisi koskaan.

-- Eihän siinä ole mitään pahaa, Jo. Minullahan on biljardipeli kotonakin, mutta ei sitä viitsi harrastaa, jollei ole taitavia pelitovereita. Ja koska pidän biljardista, pelaan välistä Ned Moffatin ja parin muun pojan kanssa.

-- Voi kuinka ikävää! Innostut siihen yhä enemmän ja enemmän, hukkaat aikaa ja rahaa ja tulet samanlaiseksi kuin nuo tylsät pojat, sanoi Jo pudistaen päätänsä.

-- Eikö muka voi silloin tällöin hiukkasen huvitella ja olla silti kunnon poika? kysyi Laurie loukkaantuneen näköisenä.

-- Se riippuu siitä, kuinka ja missä se tapahtuu. Minä en pidä Nedistä enkä hänen tovereistaan ja soisin, että pysyisit heistä erillään. Äiti ei anna meidän kutsua häntä luoksemme, vaikka hän mielellään tulisi, ja jos sinusta tulee samanlainen, ei hän anna meidän olla yhdessä kuten nyt.

-- Onkohan niin? kysyi Laurie levottomana.

-- Ihan varmaan, hän ei siedä keikarimaisia nuoria miehiä ja sulkisi meidät kaikki mieluummin hatturasioihin kuin antaisi meidän seurustella sellaisten poikien kanssa.

-- Hänen ei tarvitse vielä turvautua hatturasioihin. Minä en ole keikarimainen nuori mies enkä aio tullakaan sellaiseksi, mutta haluan silloin tällöin pitää hauskaa. Etkö sinäkin?

-- Kyllä vain, eihän kukaan sellaisista pahastu, niin että huvittele pois vain, mutta älä rupea hurjistelemaan, ethän!

-- Minusta tulee täydellinen pyhimys.

-- En siedä pyhimyksiä. Ole sinä vain aivan tavallinen kunnon poika, niin emme koskaan jätä sinua. En tiedä mitä tekisinkään, jos sinä käyttäytyisit kuin Kingin poika. Hänellä oli paljon rahaa käytettävissään, ja niin hän rupesi juomaan ja pelaamaan ja lopulta hän karkasi kotoaan ja väärensi luullakseni isänsä nimen ja oli vallan kauhea.

-- Luuletko että minä aion tehdä samoin?

-- En toki. Mutta kuulen ihmisten aina sanovan, että rahoissa piilee paljon kiusauksia, ja väliin toivon, että olisit köyhä. Silloin ei tarvitsisi olla levoton sinun takiasi.

-- Oletko sinä levoton minun takiani, Jo?

-- Kyllä vähän, kun oikuttelet ja näytät tyytymättömältä kuten väliin teet. Sinä olet omapäinen ja sisukas poika, ja jos joudut huonoille teille, sinun on varmasti vaikea kääntyä takaisin.

Laurie kulki hetken ääneti, ja Jo katseli häntä toivoen että olisi hillinnyt kielensä, sillä pojan silmät näyttivät suuttuneilta, vaikka hänen huulensa hymyilivätkin hänen varoituksilleen.

-- Aiotko saarnata koko kotimatkan? Laurie kysyi äkkiä.

-- En tietystikään, kuinka niin?

-- Jos aiot, nousen raitiovaunuun, jollet, saattaisin sinua mielelläni ja kertoisin jotakin hyvin jännittävää.

-- Minä en saarnaa enää. Palan halusta kuulla uutisesi.

-- Hyvä on, mennään sitten. Se on salaisuus, ja jos kerron sen, sinunkin täytyy kertoa omasi.

-- Ei minulla ole salaisuuksia, aloitti Jo, mutta puri äkkiä huultaan muistaessaan, että kyllähän hänellä oli.

-- Sinulla on -- sinä et osaa salata mitään. Anna kuulua vain, muuten en minäkään kerro! Laurie sanoi.

-- Onko sinun salaisuutesi hauska?

-- No, se on selvä! Valtavan hauska ja hullunkurinen, ja olen kaiken aikaa ollut pakahtumaisillani kertomishalusta. Kas niin, aloita sinä.

-- Lupaatko ettet hiisku mitään kotona?

-- En sanaakaan.

-- Ja ettet tee minulle kiusaa jälkeenpäin?

-- Minä en koskaan tee kiusaa.

-- Et kai! Saat ihmisen kertomaan kaiken mitä tahdot. En tiedä miten oikein menettelet, kun sinulle on niin helppo uskoa asiansa.

-- Paljon kiitoksia. Annahan tulla nyt.

-- No niin, olen jättänyt kaksi kertomusta eräälle toimittajalle ja saan hänen vastauksensa ensi viikolla, kuiskasi Jo uskottunsa korvaan.

-- Eläköön neiti March, kuuluisa amerikkalainen kirjailija! riemuitsi Laurie ja viskasi hattunsa ilmaan suureksi iloksi kahdelle ankalle, neljälle kissalle, viidelle kanalle ja muutamalle irlantilaiselle mukulalle, sillä he olivat jo kaupungin ulkopuolella.

-- Hiljaa, Laurie! Ei siitä mitään tule, sen kyllä tiedän; mutta en saanut rauhaa ennen kuin olin koettanut. En sanonut kenellekään mitään, kun en tahtonut että kukaan pettyisi.

-- Ei siitä mitään pettymystä tule. Sinun kertomuksesi ovat ihan kuin itseään Shakespearea kaikkien niiden lorujen rinnalla, joita joka päivä julkaistaan. On hurjan hauskaa nähdä ne painettuina. Olemme hirveän ylpeitä kirjailijattarestamme.

Jon silmät säteilivät.

-- Mikä sinun salaisuutesi on? Nyt on sinun vuorosi, Teddy, muuten en koskaan enää luota sinuun, hän sanoi koettaen sammuttaa kytevää toivoa, jonka Laurien sanat olivat sytyttäneet hänen rinnassaan.

-- Voin joutua kiipeliin kun kerron, mutta koska en ole luvannut mitään, teen sen kuitenkin. En saa sielun rauhaa ennen kuin olen purkanut uutiseni sinulle. Minä tiedän missä Megin käsine on.

-- Siinäkö kaikki? sanoi Jo ja näytti pettyneeltä. Mutta Laurie nyökäytti päätään ja iski silmää merkitsevästi.

-- Se onkin uutinen, ja sen sinäkin myönnät, kunhan kuulet missä se on.

-- No missä sitten?

Laurie kumartui ja kuiskasi Jon korvaan kolme sanaa, joiden vaikutus oli valtava. Jo seisoi ja tuijotti häneen hetkisen näyttäen sekä ällistyneeltä että tyytymättömältä, lähti sitten kävelemään ja sanoi terävästi:

-- Mistä tiedät?

-- Minä näin sen.

-- Missä?

-- Taskussa.

-- Onko se ollut siellä koko ajan?

-- On, eikö se ole romanttista?

-- Ei, se on kauheata.

-- Etkö pidä siitä?

-- Tietenkään en. Se on naurettavaa, sellaista ei saa sallia. Hyvänen aika, mitä Meg sanoo?

-- Et saa kertoa kenellekään, muista se!

-- Minä en luvannut mitään.

-- Se oli itsestään selvää, ja minä luotin sinuun.

-- No niin, en missään tapauksessa kerro vielä nyt, mutta olen hirveän pahoillani ja toivon ettet olisi kertonut sitä minulle.

-- Luulin että se huvittaisi sinua.

-- Sekö että joku tulee ja vie Megin? Ei kiitoksia.

-- Sinusta on kai hauskempaa, että joku tulee ja vie sinut.

-- Tahtoisin nähdä sen joka uskaltaisi, sanoi Jo ylpeästi.

-- Niin minäkin, sanoi Laurie ja hihitti.

-- Salaisuudet eivät nähtävästi sovi minulle, olen kokonaan poissa tasapainosta sen johdosta mitä kerroit, sanoi Jo melkein kiittämättömänä.

-- Juostaan kilpaa tätä mäkeä alas, niin tulet entisellesi, ehdotti Laurie.

Ketään ei ollut näkyvissä, tasainen tie mäkeä alas houkutteli, ja koska kiusaus oli vastustamaton, Jo syöksyi eteenpäin vinhaa vauhtia. Hattu ja kampa lensivät hänen päästään, ja hiusneuloja tippui pitkin mäkeä. Laurie pääsi ensimmäisenä alas ja oli peräti tyytyväinen parannuskeinoonsa, sillä hänen Atalantensa juoksi hänen luokseen läähättäen, silmät loistavina, hiukset hulmuten ja puna poskillaan, eikä hänen kasvoillaan ollut jälkeäkään tyytymättömyydestä.

-- Jospa olisin hevonen, niin voisin hengästymättä juosta peninkulmittain tässä ihanassa ilmassa. Voi kauhistus, taidan näyttää oikealta variksenpelätiltä! Mene ja nouki tavarani, niin olet oikea enkeli, pyysi Jo ja istahti vaahteran alle, jonka lehdet peittivät maan punaisen maton tavoin.

Laurie lähti kiirettä pitämättä hakemaan pudonneita tavaroita, ja sillä välin Jo letitti tukkansa toivoen, ettei kukaan tulisi ennen kuin hän olisi taas säädyllisen näköinen. Mutta joku tuli kuin tulikin, eikä se ollut kukaan muu kuin Meg, joka näytti erikoisen arvokkaalta ja täysikasvuiselta parhaassa asussaan, sillä hän oli ollut vieraisilla.

-- Mitä maailmassa sinä täällä teet? hän kysyi ja katseli hämmästyneenä pörröistä sisartaan.

-- Kokoan lehtiä, vastasi Jo nöyrästi näyttäen korean punaista kourallista, jonka hän juuri oli ottanut maasta.

-- Ja hiusneuloja, lisäsi Laurie viskaten Jon polvelle puolen tusinaa. -- Niitä kasvaa tällä tiellä, samoin kampoja ja ruskeita olkihattuja.

-- Sinä olet juossut kuin hullu, Jo, kuinka saatoit? Milloin jätät nuo poikamaiset tapasi? sanoi Meg moittivasti järjestellen kalvosimiaan ja kohennellen tukkaansa, jonka tuuli oli suvainnut sekoittaa.

-- En koskaan ennen kuin olen vanha ja kankea ja nilkutan sauvaan nojaten. Älä koeta tehdä minusta täysikasvuista ennen aikojani, Meg, on jo tarpeeksi kovaa nähdä sinun muuttuvan.

Puhuessaan Jo kumartui lehtien yli salatakseen huultensa värinän. Hän oli viime aikoina aavistanut, että Margaret oli kehittymässä naiseksi, ja Laurien uutinen sai hänet pelkäämään eroa. Laurie huomasi hänen mielenliikutuksensa ja käänsi Megin huomion toisaalle kysymällä äkkiä:

-- Missä olet ollut, kun olet noin hienona?

-- Gardinerilla, ja Sallie kertoi minulle Belle Moffatin häistä. Ne olivat hyvin komeat, ja nuori pari viettää talven Pariisissa. Ajatelkaa kuinka hurmaavaa!

-- Kadehditko häntä, Meg?

-- Pelkään pahoin että kadehdin.

-- Sepä hauskaa, mutisi Jo ja nykäisi hattunsa nauhan kiinni.

-- Kuinka niin? kysyi Meg ihmeissään.

-- Siksi että jos rikkaus sinua viehättää, et koskaan mene ottamaan mieheksesi köyhää, sanoi Jo ja rypisti kulmiaan Laurielle, joka antoi hänelle äänettömän varoituksen.

-- En koskaan 'mene ottamaan miehekseni' ketään, huomautti Meg ja jatkoi matkaansa ylen arvokkaasti, toisten seuratessa häntä nauraen, supattaen, hyppien kivien yli ja 'käyttäytyen kuin lapset', kuten Meg itsekseen sanoi, vaikka hän kenties olisi joutunut kiusaukseen yhtyä heidän joukkoonsa jollei hänellä olisi ollut paras puku yllä.

Viikon tai parin ajan Jo käyttäytyi niin omituisesti, että hänen sisarensa olivat vallan ymmällään. Hän ryntäsi ovelle joka kerran kun kirjeenkantaja soitti kelloa, oli epäystävällinen herra Brookelle, istui pitkät ajat katsellen Megiä murheellisena ja syöksyi sitten äkkiä pystyyn ravistelemaan ja suutelemaan häntä kummallisen kiihkeästi. Laurie ja hän antoivat merkkejä toisilleen ja puhuivat 'kaksipäisestä kotkasta', kunnes tytöt julistivat molempien menettäneen järkensä.

Eräänä lauantaina kaksi viikkoa sen päivän jälkeen, kun Jo oli kavunnut ulos ikkunasta, Meg näki kauhukseen, kuinka Laurie ajoi Jota takaa läpi koko puutarhan ja onnistui vangitsemaan hänet vihdoin Amyn lehtimajassa. Meg ei erottanut mitä siellä tapahtui, mutta majasta kuului huutoja ja naurua, äänten hälinää ja sanomalehden kahinaa.

-- Mitä meidän pitää tehdä tuolle tytölle? Hän ei ikinä opi käyttäytymään nuoren naisen tavalla, huokasi Meg ja katseli paheksuen kilpajuoksua.

-- Toivottavasti hän ei opikaan, hän on hauska ja herttainen tuollaisena, sanoi Beth, joka ei koskaan tunnustanut kenellekään olevansa vähän pahoillaan siitä, että Jolla oli salaisuuksia jonkun muun kuin hänen kanssaan.

-- On hyvin ikävää, että emme koskaan saa häntä olemaan _commy la fo_, lisäsi Amy, joka ompeli itselleen uutta röyhelöä ja oli sitonut kiharansa erittäin pukevalla tavalla -- kaksi seikkaa, jotka saivat hänen tuntemaan itsensä tavattoman hienoksi ja neitimäiseksi.

Parin minuutin kuluttua Jo syöksyi sisään, heittäytyi sohvalle ja oli ahkerasti lukevinaan.

-- Onko siellä jotakin mielenkiintoista? alentui Meg kysymään.

-- Ei muuta kuin eräs kertomus, eikä se luultavasti ole paljonkaan arvoinen, vastasi Jo pitäen lehden nimeä huolellisesti piilossa.

-- Mikä sen nimi on? kysyi Beth, joka ei voinut käsittää, miksi Jo kätki kasvonsa sanomalehden taa.

-- Kilpailevat maalarit.

-- Kuulostaa hyvältä. Lue se, pyysi Meg.

Yskäistyään äänekkäästi ja vedettyään syvään henkeään Jo alkoi lukea hyvin nopeasti. Tytöt kuuntelivat hartaina, sillä kertomus oli romanttinen ja järkyttävä ja suurin osa henkilöistä kuoli lopussa.

-- Minä pidän siitä kohdasta, jossa puhutaan kauniista taulusta, huomautti Amy hyväksyvästi, kun Jo oli lopettanut.

-- Minä pidän eniten rakkauskohtauksista. Viola ja Angelo ovat meidän lempinimiämme -- niitähän me usein käytämme omissa sepustuksissamme. Eikö se ole omituista? sanoi Meg pyyhkien silmiään, sillä 'rakkauskohtaukset' olivat päättyneet hyvin traagisesti.

-- Kuka on kirjoittanut sen? kysyi Beth, joka oli sattunut näkemään vilauksen Jon kasvoista.

Lukija hypähti äkkiä pystyyn ja heitti lehden pois näyttäen hehkuvat kasvonsa. Sitten hän sanoi kovalla äänellä, jossa juhlallisuus ja mielenliikutus lystikkäästi yhtyivät:

-- Teidän sisarenne.

-- Sinä? huusi Meg ja pudotti käsityönsä.

-- Se oli oikein hyvä, sanoi Amy hyväksyvästi.

-- Minä arvasin sen! Minä arvasin sen! Oi, oma Jo-kultani, minä olen hirveän ylpeä! Ja Beth syleili sisartaan ja riemuitsi hänen valtavasta menestyksestään.

Ja voi sentään, kuinka mielissään kaikki olivat! Meg ei tahtonut uskoa asiaa todeksi ennen kuin näki omin silmin Jon nimen painettuna -- "Josephine March". Amy antoi suopean arvostelun niistä kohdista, joissa puhuttiin taiteesta, ja tarjosi apuaan kertomuksen jatkoon, jota pahaksi onneksi ei voinut tulla, koska sekä sankari että sankaritar olivat kuolleet. Beth oli haltioissaan, lauleli ja hyppi ilosta. Hanna tuli sisään ja huudahti: "No jopa nyt jotakin" suuresti ihmetellen "Jon julkista menestystä".

Ja kuinka ylpeä rouva March olikaan saadessaan kuulla asiasta, ja kuinka Jo nauroi vesissä silmin ja selitti olevansa ylpeä kuin riikinkukko, ja kuinka 'kaksipäinen kotka' levitti voitokkaat siipensä koko Marchin talon yli, kun sanomalehti kulki kädestä käteen.

-- Kerro nyt kaikki alusta alkaen! -- Koska se tuli? -- Paljonko sait siitä? -- Mitä isä sanoo? -- Kuinka Laurie iloitseekaan! huusi koko perhe yhdestä suusta kerääntyen Jon ympärille.

-- Lakatkaa hälisemästä, tytöt, niin kerron kaikki, sanoi Jo ja mietti, mahtoiko neiti Burney tuntea suurempaa iloa ja ylpeyttä "Eveliinastaan" kuin hän "Kilpailevista maalareista". Kerrottuaan kuinka hän oli vienyt tuotteensa sanomalehteen, Jo lisäsi: