Part 13

-- Ei minulla ole sellaista.

-- Minä unohdin, Amerikassahan nuoret tytöt käyvät koulua enemmän kuin meillä. Hyvin hienoja kouluja heillä onkin, sanoo isä. Te käytte yksityiskoulua, arvaan.

-- En käy ollenkaan koulua, olen itse kotiopettajatar.

-- Oh todellako! sanoi Kate, mutta hän olisi yhtä hyvin voinut sanoa: "Herranen aika kuinka kauheata!" sillä niin hän varmaan ajatteli. Hänen kylmä ja kopea äänensävynsä sai Megin punastumaan ja toivomaan, että hän olisi ollut vähemmän suora.

Herra Brooke katsahti nuoriin naisiin ja sanoi nopeasti:

-- Amerikan nuoret naiset rakastavat riippumattomuutta yhtä paljon kuin heidän esi-isänsä, ja heitä ihaillaan ja kunnioitetaan suuresti, jos he voivat elättää itse itsensä.

-- Oi tietysti, onhan se toki hyvin kaunista ja viisasta. Englannissakin on monia kunnioitettavia nuoria naisia, jotka tekevät samoin. He saavat paikkoja aatelisperheissä, sillä koska he ovat sivistyneistä kodeista, he ovat sekä hyvin kasvatettuja että taitavia, sanoi Kate suojelevalla äänensävyllä, joka loukkasi Megin ylpeyttä ja sai jo ennestään epämieluisan toimen tuntumaan suorastaan alentavalta.

-- Miellyttikö saksalainen runo teitä, neiti March? kysyi herra Brooke katkaisten epämiellyttävän hiljaisuuden.

-- Oi, kyllä, se oli hyvin kaunis, ja olen erittäin kiitollinen kääntäjälle, kuka hän sitten lieneekin.

Megin alakuloiset kasvot kirkastuivat hänen puhuessaan.

-- Ettekö osaa saksaa? kysyi Kate ihmeissään.

-- En kovinkaan hyvin. Isäni, joka opetti minua, on poissa nyt, enkä omin päin ole edistynyt paljonkaan, kun kukaan ei korjaa ääntämistäni.

-- Koettakaa hiukkasen nyt, tässä on Schillerin "Maria Stuart" ja vieressänne opettaja, joka auttaa mielellään, sanoi herra Brooke ja laski kirjan hänen polvelleen hymyillen ystävällisesti.

-- Se on vaikeata, en uskalla koettaa, sanoi Meg kiitollisena, mutta ujostellen tuota oppinutta nuorta neitiä, joka istui hänen läheisyydessään.

-- Minä luen ensin kappaleen rohkaistakseni teitä. Ja Kate-neiti luki erään teoksen kauneimmista kohdista virheettömästi ääntäen, mutta hyvin yksitoikkoisesti.

Herra Brooke ei sanonut mitään antaessaan kirjan Megille, joka sanoi viattomasti:

-- Minä luulin että se on runoutta.

-- On siinä sitäkin. Koettakaa lukea tästä näin.

Herra Brooken huulilla leikki hymy, kun hän haki esiin onnettoman Marian valituksen.

Seuraten ruohonkortta, jolla uusi opettaja osoitti hänelle riviä, Meg luki hitaasti ja ujosti, saaden tietämättään runon kimallusta noihin vaikeihin sanoihin soinnukkaan äänensä pehmeällä korostuksella. Ruohonkorsi liukui alemmaksi, ja tuon surullisen kohtauksen kauneus sai Megin pian unohtamaan kuulijat, ja hän antoi onnettoman kuningattaren sanoille syvästi traagisen sävyn. Jos Meg olisi silloin nähnyt herra Brooken ruskeat silmät, olisi hän heti paikalla pysähtynyt, mutta hän ei kertaakaan katsahtanut kirjastaan.

-- Oikein hyvin luettu! sanoi herra Brooke hänen pysähtyessään, eikä hänellä ollut vähintäkään aavistusta niistä monista virheistä, joita Meg oli tehnyt.

Neiti Kate nosti lornetin silmilleen, tarkasteli aikaansaannostaan, sulki sitten luonnoskirjansa ja sanoi alentuvasti:

-- Te äännätte sangen sievästi. Teidän kannattaa jatkaa opintojanne, sillä saksan taito on erittäin hyödyllinen opettajalle. Mutta nyt minun täytyy mennä paimentamaan Gracea, hän riehuu liiaksi.

-- Unohdin että englantilaiset nyrpistävät nenäänsä kotiopettajattarille eivätkä kohtele heitä kuten me, sanoi Meg katsellen pahoilla mielin ylväästi poistuvaa olentoa.

-- Kotiopettajilla ei myöskään ole hyvät päivät Englannissa, sen tiedän omasta kokemuksestani. Mikään maa ei ole Amerikan vertainen meikäläisille, Margaret-neiti, sanoi herra Brooke näyttäen niin tyytyväiseltä ja iloiselta, että Meg häpesi kun oli valittanut omaa osaansa.

-- Silloin olen iloinen, että saan elää Amerikassa. En pidä työstäni, mutta saan siitä sentään tyydytystäkin enkä tahdo valittaa. Toivon vain että voisin pitää opettamisesta kuten te.

-- Luultavasti pitäisittekin, jos teillä olisi sellainen oppilas kuin Laurie. On oikein ikävää, että menetän hänet ensi vuonna, sanoi herra Brooke mietteissään kaivaen kuoppaa sammaleen.

-- Hän kai menee lukioon, vai kuinka? Megin huulet tekivät tämän kysymyksen, mutta hänen silmänsä lisäsivät: -- Ja mihin te itse sitten joudutte?

-- Menee kyllä, ja on jo aikakin. Ja heti kun hän on päässyt lukioon, minusta tulee sotilas.

-- Sepä jotakin! huudahti Meg. -- Minusta jokaisen nuoren miehen pitäisi ruveta sotilaaksi, vaikka se onkin kovaa äideille ja sisarille, jotka jäävät kotiin, hän lisäsi surullisena.

-- Minulla ei ole kumpiakaan ja vain hyvin harvoja ystäviä, jotka välittävät elänkö vai kuolen, sanoi herra Brooke melkein katkerasti. Hän pani ajatuksissaan kuihtuneen ruusun kaivamaansa kuoppaan ja peitti sen umpeen kuin pienen haudan.

-- Laurie ja hänen isoisänsä välittävät paljonkin, ja me olisimme kaikki hyvin suruissamme, jos teille tapahtuisi jotakin ikävää, sanoi Meg sydämellisesti.

-- Kiitos, sanoi herra Brooke ilahtuen, mutta ei ehtinyt jatkaa, kun Ned tuli ratsastaen vanhan hevosluuskan selässä ja näytti taitoaan nuorille neideille, eikä sinä päivänä tullut enää hiljaista hetkeä.

-- Pidätkö ratsastamisesta? kysyi Grace Amylta, kun he pysähtyivät juostuaan koko joukon mukana Nedin johdolla kentän ympäri.

-- Pidän äärettömästi. Sisareni Meg ratsasti siihen aikaan kun isä oli rikas, mutta nyt meillä ei ole hevosia -- paitsi Ellen Tree, lisäsi Amy nauraen.

-- Kerro Ellen Treestä. Onko se aasi? kysyi Grace uteliaana.

-- Niin katsos, Jo on vallan hullaantunut hevosiin, ja niin olen minäkin, mutta meillä on vain vanha naistensatula eikä yhtään hevosta. Mutta puutarhassamme on omenapuu, jossa on hauska tukeva oksa, ja siihen Jo pani satulan ja kiinnitti ohjakset vähän ylemmäksi samaan oksaan. Ja me ratsastamme Ellen Treellä milloin meitä vain huvittaa.

-- Sepä on lystikästä, nauroi Grace. -- Minulla on kotona poni, ja ratsastan melkein joka päivä Hyde Parkissa Fredin ja Katen kanssa. Se on hyvin hauskaa, ystäväni ratsastavat siellä myös, ja koko Row on täynnä naisia ja herroja.

-- Voi kuinka hurmaavaa! Minäkin toivon pääseväni joskus ulkomaille, mutta mieluummin matkustaisin Roomaan kuin Row'hon, sanoi Amy, jolla ei ollut pienintäkään aavistusta, mikä Row -- Lontoon Hyde Parkin ratsastie -- oli, eikä olisi mistään hinnasta tahtonut sitä kysyä.

Frank, joka istui pikkutyttöjen takana, kuuli mitä he puhuivat ja sysäsi kärsimättömänä kainalosauvansa syrjään nähdessään terveiden poikien tekevän kaikenlaisia hullunkurisia voimistelutemppuja. Beth, joka kokosi hajalleen viskeltyjä kirjailijapelin kortteja, kääntyi häneen ja sanoi ystävälliseen, ujoon tapaansa:

-- Pelkään että olette väsynyt, voinko auttaa teitä jotenkin?

-- Jutelkaa kanssani, olkaa niin hyvä. On ikävä istua yksin, vastasi Frank, joka kotona nähtävästi oli tottunut olemaan suuren huomion kohteena.

Jos hän olisi pyytänyt Bethiä pitämään latinankielisen puheen, ei se olisi tuntunut vaikeammalta tehtävältä ujosta tytöstä, mutta poiskaan hän ei voinut juosta, mitään pakopaikkaa ei ollut, eikä ollut Jota, jonka selän taakse olisi voinut piiloutua. Ja poikaparka katseli häneen niin alakuloisena, että hän urhoollisesti päätti koettaa.

-- Mistä tahtoisitte puhella? hän kysyi hypistellen kortteja kädessään ja pudottaen puolet koettaessaan sitoa ne yhteen.

-- Esimerkiksi kriketistä tai purjehtimisesta tai metsästyksestä, sanoi Frank.

-- Voi sentään, mitä minun pitää tehdä? Enhän tiedä niistä mitään? ajatteli Beth, ja unohtaen hädissään pojan onnettomuuden hän sanoi saadakseen hänet puhumaan: -- En ole koskaan nähnyt metsästystä, mutta te kai tiedätte siitä hyvinkin paljon.

-- Niin tiesinkin kerran, mutta en voi enää koskaan metsästää. Loukkasin itseni kerran ratsastaessani erään kirotun aidan yli, eikä minulle enää ole mitään iloa koirista eikä hevosista, sanoi Frank ja huokasi tavalla, joka sai Bethin vihaamaan itseään huomaamattomuutensa tähden.

-- Teidän hirvenne ovat paljon kauniimpia kuin meidän rumat puhvelihärkämme, hän sanoi turvautuen preeria-aiheeseen. Onneksi että hän oli lukenut yhden niistä poikakirjoista, jotka olivat Jon suurin ilo.

Puhvelihärät osoittautuivat otolliseksi puheenaiheeksi, ja innostuksessaan huvittaa toista Beth unohti itsensä ja oli aivan tietämätön siitä hämmästyksestä ja ilosta, millä sisaret seurasivat tätä outoa näytelmää. Olihan aivan ennen kuulumatonta, että arka Beth istui pitämässä seuraa poikanulikalle, vaikka vastikään oli pyytänyt suojelusta näitä tuntemattomia ja pelottavia otuksia vastaan.

-- Jumala siunatkoon hänen hyvää sydäntään! Hän säälii poikaa ja on sen vuoksi kiltti hänelle, sanoi Jo katsellen häntä krokettikentältä kasvot säteillen.

-- Olenhan aina sanonut, että hän on pieni pyhimys, lisäsi Meg varmana asiastaan.

-- En ole kuullut Frankin nauravan tuolla tavoin aikakausiin, sanoi Grace Amylle, kun he juttelivat nukeista ja tekivät teekuppeja tammenterhoista.

-- Sisareni Beth on hyvin intrigantti tyttö, kun hän vain tahtoo, sanoi Amy mielissään Bethin menestyksestä. Hän tarkoitti 'intresanttia', mutta koska Grace ei tarkoin tietänyt kummankaan sanan merkitystä, 'intrigantti' teki häneen valtavan vaikutuksen.

Äkkiä tekaistu sirkus, hippasilla olo ja sovinnossa pelattu kroketti päättivät iltapäivän. Auringon laskiessa teltta purettiin, korit täytettiin taas, krokettiportit koottiin, veneet laskettiin vesille, ja seurue liukui jokea pitkin laulaen sydämensä halusta. Ned kävi haaveelliseksi ja lauloi serenadin, jossa oli seuraava surumielinen kertosäe:

Yksin, ah, yksin valitan.

Päästessään säkeisiin

Olemmehan nuoria, sydän on meillä, miks' yhä me kuljemme vain eri teillä?

hän loi Megiin niin riutuvan katseen, että tyttö nauroi hänelle vasten silmiä ja pilasi hänen ilonsa.

-- Kuinka voitte olla niin julma minua kohtaan? Ned kuiskasi hiljaa. -- Olette koko päivän pysytellyt tuon jäykän ja kylmän englannittaren kintereillä, ja nyt teette minusta pilaa.

-- En tarkoittanut mitään pahaa, mutta näytitte niin hullunkuriselta, etten voinut olla nauramatta, sanoi Meg sivuuttaen syytöksen alkupuolen, sillä hän oli tahallaan karttanut Nediä muistaen käyntiään Moffatilla ja keskustelua sen jälkeen.

Ned oli loukkaantunut ja kääntyi kalastamaan lohdutusta Sallielta sanoen närkästyneellä äänellä: -- Tuo tyttö ei sitten osaa yhtään keimailla.

-- Ei osaakaan, ei hitustakaan, mutta hän on hyvin herttainen, sanoi Sallie puolustaen ystäväänsä, vaikka myönsikin hänen vikansa.

Pieni seurue erosi ruohokentällä, jossa se oli kokoontunutkin, ja siellä sanottiin sydämellisesti hyvästi, sillä Vaughanit lähtivät seuraavana päivänä Kanadaan. Kun Marchin sisarukset kulkivat puutarhan poikki kotiin, katsoi Kate-neiti heidän jälkeensä, eikä hänen äänessään tällä kertaa ollut suojelevaa sävyä, kun hän sanoi:

-- Huolimatta omituisista tavoistaan amerikkalaiset tytöt ovat sentään aika herttaisia, kunhan heidät oppii tuntemaan.

-- Olen täydelleen yhtä mieltä kanssanne, sanoi herra Brooke.

13.

PILVILINNOJA

Eräänä lämpimänä syyskuun iltapäivänä Laurie loikoi mukavasti riippumatossaan pohtien mitä naapurit mahtoivat puuhata, mutta ei sentään viitsinyt pistäytyä katsomaan.

Laurie oli huonolla tuulella, sillä päivä oli ollut ikävä. Kuuma ilma oli tehnyt hänet veltoksi ja hän oli hutiloinut läksyissään, jännittänyt herra Brooken kärsivällisyyden äärimmilleen, hermostuttanut isoisäänsä soittamalla harjoituksia puolen iltapäivää, säikyttänyt palvelustyttöä pahanpäiväisesti uskottelemalla piloillaan, että yksi koirista oli saamaisillaan vesikauhun, ja toruttuaan vielä tallirenkiä, joka ei muka ollut hoitanut hyvin hänen hevostaan, hän oli heittäytynyt riippumattoonsa ja mietti siellä nyt maailman tympeää menoa. Mutta ihana iltapäivän rauha tyynnytti hänet vastoin hänen tahtoaan. Tuijottaen pähkinäpuun tummanvihreihin lehtiin hän uneksi kaikenlaista ja kuvitteli juuri keinuvansa valtamerellä matkalla maan ympäri, kun äänien hälinä sai hänet äkkiä taas kuivalle maalle. Hän kurkisti riippumaton silmukoiden läpi ja näki Marchin tyttöjen vaeltavan puutarhan läpi kuin retkelle lähdössä.

-- Mitä kummassa tytöillä on tekeillä? ajatteli Laurie ja avasi uneliaat silmänsä selkoselälleen, sillä naapurien esiintymisessä oli jotakin erikoista.

Jokaisella tytöllä oli leveälierinen hattu, ruskea pellavapussi heitettynä toisen olkapään yli ja sauva kädessä. Megillä oli lisäksi tyyny, Jolla kirja, Bethillä kori ja Amyllä salkku. He kulkivat hitaasti puutarhan poikki, menivät ulos pienestä portista ja alkoivat kiivetä kukkulaa ylös.

-- Aika lurjuksia kun lähtevät huviretkelle pyytämättä minua mukaan, tuumi Laurie itsekseen. -- Soutelemaan he eivät voi mennä, heillä ei ole veneen avainta. Ehkä he ovat unohtaneet sen. Minäpä juoksen viemään sen heille, niin kuulen samalla mitä he aikovat.

Vaikkakin Lauriella oli lakkeja puolen tusinaa, kesti hyvän tovin ennen kuin yksikään niistä löytyi; sitten piti hakea avainta, joka vihdoin tuli ilmoille hänen omasta taskustaan, ja tytöt olivat ehtineet jo pois näkyvistä, kun hän vihdoin hyppäsi aidan yli ja juoksi heidän jälkeensä. Hän riensi lyhyintä tietä venesuojalle ja odotti, että he tulisivat näkyviin, mutta ketään ei tullut ja hän kiipesi mäelle tähystämään. Kukkulan rinteellä oli pieni metsikkö, ja tuon vihreän täplän keskeltä kuului ääni, joka oli heleämpi kuin puiden hiljainen humina ja sirkkojen unelias laulu.

-- Tämähän on sievä paikka, ajatteli Laurie kurkistaen pensaiden läpi äänen suuntaan.

Se oli kaunis pieni taulu. Sisaret istuivat suojaisessa sopessa, valot ja varjot leikkivät heidän yllään, tuoksuva tuuli hyväili heidän hiuksiaan ja viilensi heidän kuumia poskiaan ja kaikki metsän pikku eläjät jatkoivat puuhiaan ikään kuin tytöt olisivat olleet vanhoja ystäviä. Meg istui tyynyllään ommellen näppärästi; punaisessa puvussaan hän näytti suloiselta ja raikkaalta kuin ruusunnuppu. Beth lajitteli käpyjä, joita kuusien alla oli runsaasti, sillä hän osasi näperrellä niistä kaikenlaista hauskaa. Amy piirsi sananjalkaryhmää, ja Jo luki ääneen ja kutoi.

Katsellessaan heitä poika vähän häpesi, sillä hän tunsi että hänen olisi pitänyt mennä matkoihinsa, koska hän oli kutsumaton vieras. Mutta hän jäi. Koti tuntui perin yksinäiseltä, ja tämä hiljainen seurue metsän keskellä tyynnytti hänen levotonta mieltään. Hän seisoi niin hiljaa, että orava, joka kokoili syysvarastojaan, hypähti oksalle hänen viereensä, mutta keksittyään hänet äkkiä ponnahti takaisin päästäen niin kimakan äännähdyksen, että Beth katsahti ylös. Tyttö näki alakuloiset kasvot oksien takana ja nyökäytti päätään hymyillen rauhoittavasti.

-- Saanko tulla mukaan vai häiritsenkö? kysyi Laurie lähestyen hitaasti.

Meg kohautti kulmakarvojaan, mutta Jo rypisti hänelle uhkaavasti otsaansa ja sanoi viivyttelemättä:

-- Tietysti saat tulla. Olisimme pyytäneet sinua mukaan, mutta luulimme ettet välittäisi tällaisista tyttöjen askareista.

-- Pidänhän aina seurastanne, mutta jollei Meg huoli minusta, lähden tietysti pois.

-- Ei minulla ole mitään tuloasi vastaan, jos vain teet jotakin hyödyllistä, mutta on sääntöjen vastaista olla täällä joutilaana, sanoi Meg vakavasti, mutta suopeana.

-- Lue loppuun tämä kertomus sillä aikaa kun minä kudon kantapään, sanoi Jo ojentaen hänelle kirjan.

-- Kyllä, kuului säyseä vastaus, ja poika alkoi lukea osoittaen parhaansa mukaan kiitollisuutta siitä kunniasta että hänet oli otettu "Ahkerain yhdistykseen".

Kertomus ei ollut pitkä, ja kun se oli päättynyt, Laurie uskalsi ahkerointinsa palkaksi tehdä joitakin kysymyksiä.

-- Saanko luvan kysyä, armolliset neidit, onko tämä erittäin hyödyllinen ja viehättävä yhdistys uusikin?

-- Sanotaanko? kysyi Meg sisariltaan.

-- Hän nauraa, varoitti Amy.

-- Entä sitten! sanoi Jo.

-- Minäpä uskon, että hän pitää siitä, lisäsi Beth.

-- Tietysti pidän. Pidän kaikesta mitä te keksitte. Lupaan kunniasanallani etten naura. Kerro pois vain, Jo, äläkä pelkää.

-- Minäkö muka pelkäisin sinua? Niin, katsos, me leikimme pieninä "Kristuksen vaellusta", ja nyt olemme leikkineet sitä ihan tosissamme koko talven ja kesän.

-- Niin, minä tiedän, sanoi Laurie nyökäyttäen ymmärtäväisesti päätään.

-- Kuka on kertonut?

-- Henget.

-- Ei, minä kerroin. Tahdoin huvittaa häntä eräänä iltana, kun hän oli huonolla tuulella. Hän piti siitä. Älä toru, Jo, sanoi Beth nöyrästi.

-- Sinä et sitten osaa säilyttää salaisuutta. No, sama se, onpahan vähemmän vaivaa nyt.

-- Jatka, ole hyvä, sanoi Laurie, kun Jo syventyi kutimeensa ja näytti hieman tyytymättömältä.

-- Eikö hän kertonut tästä uudesta suunnitelmastamme? No niin, olemme koettaneet käyttää loma-aikamme oikein, jokaisella on oma tehtävänsä, jota yksissä neuvoin suoritamme. Nyt on loma melkein lopussa, työmme ovat pian valmiit, ja olemme iloisia, että emme ole laiskotelleet.

-- Minä uskon sen, sanoi Laurie ja ajatteli katuvaisena omaa joutilasta elämäänsä.

-- Äiti tahtoo että olemme mahdollisimman paljon ulkona, ja siksi tuomme työmme tänne. Meistä täällä on hauskaa. Kannamme huvin vuoksi tavaramme näissä pusseissa, käytämme vanhoja hattuja, kiipeämme mäenrinnettä sauvat kädessä ja leikimme pyhiinvaeltajaa, kuten monta vuotta sitten. Sanomme tätä mäkeä 'Suloiseksi kukkulaksi', sillä voimme nähdä täältä kauas ja katsella maata, jossa toivomme saavamme elää.

Jo viittasi kädellään, ja Laurie katsoi osoitettuun suuntaan. Metsänaukosta saattoi nähdä yli leveän sinisen joen, niityille sen toiselle rannalle ja kauas suuren kaupungin ääriviivojen yli vihreille kukkuloille, jotka kohosivat taivasta kohti. Aurinko oli jo alhaalla, ja taivaanranta loisti syksyisen iltaruskon hehkuvissa väreissä. Etäisillä kukkuloilla leijaili kultaisia ja ruusunhohteisia pilviä, ja hopeanvalkeat vuorenhuiput kohosivat purppuraista taustaa vasten kuin Taivaan kaupungin hohtavat tornit.

-- Kaunista! sanoi Laurie hiljaa.

-- Sellaista näemme usein täällä, ja meistä on hauskaa katsella sitä. Auringonlasku ei ole koskaan aivan samanlainen, mutta aina yhtä loistava, vastasi Amy, joka toivoi että pystyisi maalaamaan tuon ihanan näyn.

-- Jo puhuu maasta, jossa toivottavasti saamme kerran elää, ja hän tarkoittaa oikeata maaseutua, jossa on porsaita ja kananpoikia ja heinäniittyjä. Se olisi kyllä hauskaa, mutta minä soisin että tuo kaunis maa tuolla ylhäällä olisi todellinen ja että pääsisimme sinne, sanoi Beth miettivästi.

-- On olemassa vieläkin ihanampi maa kuin tuo, ja sinne pääsemmekin kerran, jos olemme eläneet oikein, lisäsi Meg pehmeästi.

-- Tuntuu pitkältä odottaa. Minä tahtoisin lentää sinne heti, kuten nuo pääskyset, ja mennä sisään tuosta loistavasta portista.

-- Sinä pääset sinne kyllä, Beth, ennemmin tai myöhemmin, siitä ei ole pelkoa. Minun vain pitää taistella ja tehdä työtä, kiivetä ja odottaa, ja kenties en lopultakaan pääse sisään, sanoi Jo.

-- Saat minusta seuraa, jos siitä on jotain lohdutusta. Minä saan vaeltaa pitkät matkat ennen kuin saan edes nähdä Taivaan kaupunkinne. Jos tulen myöhään, sanotko kauniin sanan puolestani, sanotko, Beth?

Jokin pojan kasvoissa suretti hänen pientä ystäväänsä, mutta hän vastasi kuitenkin iloisesti, levollinen katse kiinnitettynä vaihtuviin pilviin:

-- Jos ihminen todella tahtoo päästä sinne ja yrittää parhaansa koko elämänsä ajan, luulen että hän pääseekin. Minä en usko että siellä on lukkoa ovella tai vartijoita portilla. Kuvittelen aina että siellä on sellaista kuin kuvassa, jossa Loistavat ojentavat kätensä Kristitty-paralle, kun hän nousee virrasta.

-- Sinun täytyy valita mieliunelmasi. Mikä se on? kysyi Meg.

-- Jos kerron omani, kerrotteko tekin?

-- Kyllä, jos muutkin kertovat.

-- Me kerromme. Aloita pois, Laurie.

-- Ensin toivoisin näkeväni paljon maailmaa, ja sitten asettuisin Saksaan ja kuuntelisin musiikkia ihan niin paljon kuin minua haluttaisi. Itse olisin kuuluisa säveltäjä, ja koko maailma rientäisi kuulemaan minua, eikä minua kiusattaisi raha-asioilla eikä millään muullakaan arkisella, vaan saisin huvitella ja elää niin kuin itse tahdon. Se on minun rakkain pilvilinnani. Mikä sinun on, Meg?

Margaretin oli hiukan vaikea kertoa omastaan, ja hän huojutti kasvojensa edessä suurta sananjalkaa ikään kuin karkottaakseen sääskiä -- joita ei ollut -- ja sanoi hitaasti:

-- Minä tahtoisin kauniin talon täynnä kaikenlaisia ylellisiä tavaroita -- hyvää ruokaa, kauniita vaatteita, hienoja huonekaluja, hauskoja ihmisiä ja paljon rahaa. Minä olisin talon rouva ja hallitsisin sitä mieleni mukaan. Minulla olisi paljon palvelijoita, niin ettei minun itseni tarvitsisi käydä käsiksi mihinkään. Voi kuinka nauttisinkaan tuosta kaikesta! En tahtoisi sentään laiskotella, vaan tekisin kaikenlaista hyvää ja saisin kaikki rakastamaan itseäni.

-- Eikö pilvilinnassasi ole isäntää? kysyi Laurie ovelasti.

-- Kuulithan että sanoin: hauskoja ihmisiä, sanoi Meg ja kumartui sitomaan kengännauhaansa niin ettei kukaan nähnyt hänen kasvojaan.

-- Miksi et sano suoraan, että tahtoisit kauniin, viisaan ja hyvän miehen ja enkelimäisiä lapsia. Tiedäthän että linnasi ei olisi täydellinen ilman niitä, sanoi Jo, jolla ei vielä ollut mitään suloisia haaveita ja joka melkein halveksi kaikkea romantiikkaa.

-- Sinulla ei olisi muuta kuin hevosia, mustepulloja ja kirjoja, vastasi Meg kärkkäästi.

-- Ooh, niinpä tietysti. Minulla olisi talli täynnä arabialaisia juoksijoita, huoneet tulvillaan kirjoja, ja kynäni kastaisin lumottuihin mustepulloihin, niin että teoksistani tulisi yhtä kuuluisia kuin Laurien sävellyksistä. Tahtoisin tehdä jotakin loistavaa ennen kuin menen linnaani -- jotakin sankarillista ja tavatonta, jota ei unohdeta kuolemani jälkeen. En tiedä mitä se on, mutta odotan tilaisuuttani alituisesti ja aion hämmästyttää teidät kaikki jonakin päivänä. Luulen että alan kirjoittaa romaaneja ja tulen rikkaaksi ja kuuluisaksi. Se miellyttäisi minua ja on minun rakkain unelmani.

-- Minun unelmani on vain se, että saan rauhassa elää kotona isän ja äidin luona ja auttaa heitä pitämään huolta perheestä, sanoi Beth tyytyväisenä.

-- Etkö halua mitään muuta? kysyi Laurie.

-- Sen jälkeen kun sain oman pienen pianon olen täysin tyytyväinen. Toivoisin vain että me kaikki voisimme hyvin ja saisimme olla yhdessä, en mitään muuta.

-- Minulla on hyvin paljon toivomuksia, mutta mieluimmin tahtoisin tulla taiteilijaksi ja matkustaa Roomaan ja maalata hienoja tauluja ja olla koko maailman paras taiteilija, oli Amyn vaatimaton unelma.

-- Olemme kunnianhimoista väkeä, eikö vain? Jokainen paitsi Beth tahtoo olla rikas ja kuuluisa ja joka suhteessa ihmeellinen. Olisi hauska tietää pääseekö kukaan meistä toiveittensa perille, sanoi Laurie pureskellen ruohoa kuin ajatuksiinsa vaipunut vasikka.

-- Minä olen saanut pilvilinnani avaimen, mutta en tiedä vielä, osaanko avata oven, sanoi Jo salaperäisesti.

-- Minäkin olen saanut avaimen omaani, mutta minun ei anneta edes koettaa. Viheliäinen lukio! mutisi Laurie ja huokasi kärsimättömästi.

-- Tässä on minun avaimeni, sanoi Amy heiluttaen sivellintään.

-- Minulla ei ole mitään, sanoi Meg suruissaan.

-- On kyllä, sanoi Laurie nopeasti.

-- Missä?

-- Kasvoissasi.

-- Joutavia, ei niistä ole mitään hyötyä.

-- Saatpa vain nähdä, että ne tuovat sinulle vielä jotakin arvokasta, vastasi poika ja nauroi ajatellessaan hurmaavaa pientä salaisuutta, jonka luuli tietävänsä. Meg punastui sananjalkansa takana, mutta ei kysynyt mitään, katseli vain joelle kasvoillaan sama uneksiva ilme kuin herra Brookella silloin kun tämä kertoi tarinaansa ritarista.

-- Kokoonnutaanpa kymmenen vuoden kuluttua jos eletään, sitten saamme nähdä, kuinka moni meistä on saanut sen mitä haluaa tai kuinka paljon lähempänä päämääräämme olemme silloin kuin nyt, sanoi Jo, joka aina oli valmis uusiin suunnitelmiin.

-- Varjelkoon, kuinka vanha silloin olenkaan -- kahdenkymmenenseitsemän! huudahti Meg, joka tunsi itsensä jo aikaihmiseksi täytettyään seitsemäntoista.

-- Laurie ja minä olemme kahdenkymmenenkuuden, Beth kahdenkymmenenneljän ja Amy kahdenkymmenenkahden. Mikä kunnioitettava seurue! sanoi Jo.