Part 11
-- Jos omistaisi ison talon täynnä kilttejä tyttöjä tai saisi matkustaa, niin kesä olisi hauska, mutta loppuuhan siinä enkelinkin kärsivällisyys, kun pitää aina olla kotona kolmen itsekkään sisaren ja yhden täysikasvuisen pojan kanssa, valitti neiti Tyytymätön, kun päivät vain kuluivat huvittelujen, riitojen ja perinpohjaisen ikävystymisen merkeissä.
Kukaan ei myöntänyt julkisesti, että koe oli tuottanut pettymyksen, mutta perjantai-iltana jokainen tunnusti itselleen olevansa iloinen, kun viikko vihdoin viimein oli lopussa. Rouva March, jolla oli hyvä huumorin lahja, päätti tehostaa vielä läksyä. Hän antoi Hannalle lomapäivän, jotta tytöt saisivat nauttia huvitusten maljan pohjaan asti.
Kun he lauantaiaamuna nousivat, oli keittiö kylmillään, ruokasalissa ei ollut jälkeäkään aamiaisesta eikä äitiä näkynyt missään.
-- Taivaan vallat, mitä on tapahtunut? huusi Jo tuijottaen kauhistuneena ympärilleen.
Meg juoksi yläkertaan ja palasi pian takaisin näyttäen huojentuneelta, mutta nololta ja neuvottomalta.
-- Äiti ei ole sairas, mutta hän on hyvin väsynyt ja sanoo istuvansa huoneessaan kaiken päivää ja antavansa meidän tulla toimeen omin päin.
-- Se on helppoa, ja ajatus miellyttää minua. Tulen ihan sairaaksi, jollen pian saa jotakin työtä -- tarkoitan jotakin uutta hauskaa, lisäsi Jo nopeasti.
Itse asiassa työnteko oli tavaton huojennus kaikille. He kävivät innokkaasti käsiksi askareihinsa, mutta huomasivat pian, ettei talous ollut leikintekoa, niin kuin Hanna aina sanoikin. Kaapissa oli yllin kyllin ruokaa, Amy ja Beth kattoivat pöydän, ja Meg ja Jo valmistivat aamiaisen ihmetellen miten oli mahdollista, että palvelijat eivät koskaan surkutelleet itseään.
-- Minä vien ruokaa äidille, vaikka hän sanoikin ettei meidän tarvitse ajatella häntä, tuumi Meg, joka istui emännän paikalla teekannun takana ja tunsi itsensä oikein arvokkaaksi.
Niinpä tarjotin laitettiin kuntoon ennen kuin kukaan aloitti ateriansa, ja Jo vei sen yläkertaan keittäjän tervehdyksen kera. Tee oli karvasta, omeletti palanut ja leipä mustaksi paahdettua, mutta rouva March otti aterian kiitollisena vastaan ja nauroi makeasti Jon mentyä.
-- Tyttöpoloiset, pelkään että heille tulee kova päivä, mutta se tekee vain hyvää, hän sanoi itsekseen.
Alhaalla kävi aika voivotus, ja keittiömestari pursui murhetta aamiaisruoille sattuneiden onnettomuuksien takia.
-- Älä ole milläsikään, minä valmistan päivällisen ja sinä saat olla emäntänä, pitää kätesi puhtaina, ottaa vastaan vieraita ja antaa määräyksiä, sanoi Jo, joka ymmärsi ruoanlaitosta vielä vähemmän kuin Meg.
Tämä ystävällinen tarjous otettiin iloisesti vastaan, ja Margaret vetäytyi arkihuoneeseen, jonka hän nopeasti siivosi lakaisemalla rikat sohvan alle ja laskemalla uutimet alas säästyäkseen pölynpyyhkimisen vaivoista. Jo, joka luotti lujasti emännäntaitoihinsa ja halusi sopia riitansa Laurien kanssa, juoksutti heti postitoimistoon kirjelipun, jossa kutsui Laurien päivälliselle.
-- Olisit ensin ajatellut, mitä pystyt saamaan kokoon, ja kutsunut vieraita vasta sitten, sanoi Meg saadessaan kuulla tuosta vieraanvaraisesta, mutta hieman pikaisesta toimenpiteestä.
-- Hui hai, onhan meillä pihvejä ja perunoita, ja minä ostan vähän parsaa ja rapuja 'höysteeksi', kuten Hanna sanoo. Sitten laitan salaattia. En tiedä kuinka sitä laitetaan, mutta voinhan katsoa keittokirjasta. Jälkiruoaksi hyytelöä ja mansikoita, sitten kahvia. Eikö kelpaa, mitä?
-- Älä yritäkään kovin monta ruokalajia, Jo, ethän osaa laittaa muuta syötäväksi kelpaavaa kuin piparkakkuja ja siirappikaramelleja. Minä pesen käteni päivälliskutsusta, ja koska olet pyytänyt Laurien tänne omalla vastuullasi, saat pitää huolta hänestä.
-- En pyydä sinulta muuta kuin että olet ystävällinen hänelle ja neuvot minua hyytelön valmistuksessa. Autathan minua sentään, jos joudun kiipeliin, sanoi Jo melkein loukkaantuneena.
-- Autan kyllä, mutta enhän itsekään osaa juuri mitään. Olisi parasta että kysyisit neuvoa äidiltä ennen kuin ryhdyt mihinkään, sanoi Meg varovaisena.
-- Tietysti kysyn, enhän ole sentään aivan hassu. Ja Jo meni pois kiukuissaan, kun hänen keittotaitoaan oli epäilty.
-- Laita mitä tahdot äläkä häiritse minua. Menen ulos syömään päivällistä enkä voi nyt vaivata itseäni keittiöhuolilla, sanoi rouva March, kun Jo kertoi hänelle vaikeuksistaan. -- En ole koskaan pitänyt taloudenhoidosta ja otan lupapäivän tänään, aion lukea, kirjoittaa, käydä vieraisilla ja huvitella.
Nähdessään äitinsä loikoilevan mukavasti nojatuolissa ja lukevan romaania aamupäivällä Josta tuntui kuin olisi tapahtunut jokin luonnonmullistus, sillä tuskinpa auringonpimennys, maanjäristys tai tulivuoren purkaus olisi voinut tuntua suuremmalta kummalta.
-- Kaikki on tänään hullusti, hän sanoi itsekseen mennessään alakertaan. -- Kas tuolla Beth itkee -- se on varma merkki siitä, ettei kaikki ole niin kuin olla pitää. Jos vain Amy marisee, annan hänelle kyytiä.
Itsekin aivan poissa tasapainosta Jo riensi arkihuoneeseen ja löysi Bethin itkemästä kanarialintuaan, joka makasi kuolleena häkissään, pienet kynnet surullisesti harallaan, aivan kuin se olisi vieläkin anonut sitä ravintoa, jonka puutteeseen se oli kuollut.
-- Se on minun syyni, minä unohdin sen -- täällä ei ole ainoatakaan jyvää tai vesipisaraa. Oi Pip, oi Pip, kuinka saatoin olla niin huolimaton ja julma? nyyhkytti Beth ottaen lintuparan käsiinsä ja koettaen herättää sitä henkiin.
Jo katsoi sen puoliavoimia silmiä, tunnusteli sen pientä sydäntä, mutta lintu oli jo kylmä ja jäykkä. Jo pudisti päätään ja tarjosi dominolaatikkoaan ruumisarkuksi.
-- Pane se uuniin, ehkä se vielä lämpenee ja virkoaa, ehdotti Amy toiveikkaana.
-- Pip on kuollut nälkään enkä halua, että se paistetaan kuolemansa jälkeen. Minä ompelen sille käärinliinat ja hautaan sen puutarhaan, enkä koskaan enää tahdo toista lintua, en koskaan, koskaan, Pip. Olen liian paha omistamaan lintua, mumisi Beth istuen lattialla ja pitäen lemmikkiään käsissään.
-- Hautajaiset pidetään iltapäivällä, ja me olemme kaikki mukana. Älä itke, Beth. Onhan se kovin surullista, mutta tällä viikolla käy kaikki hullusti, ja Pip on saanut kärsiä eniten kokeestamme. Ompele käärinliinat ja pane se minun laatikkooni, ja päivällisen jälkeen pidämme sievät pienet hautajaiset, sanoi Jo, joka alkoi epämääräisesti tuntea, että oli ottanut täksi päiväksi niskoilleen vähän liian suuren urakan.
Hän jätti toiset lohduttamaan Bethiä ja meni keittiöön, jossa vallitsi hirvittävä epäjärjestys. Hän sitoi ison esiliinan eteensä ja ryhtyi työhön. Kasattuaan pestävät astiat yhteen paikkaan hän huomasi tulen sammuneen.
-- Tietysti, napisi Jo, tempasi pesänluukun auki ja alkoi kiivaasti kohennella sammuneita hiiliä.
Sytytettyään valkean hän arveli, että olisi paras käydä torilla sillä aikaa kun vesi kuumeni. Kävely virkisti häntä, ja onnitellen itseään hyvistä kaupoistaan -- hän oli ostanut hyvin nuoria rapuja, hyvin vanhaa parsaa ja pari laatikollista happamia mansikoita -- hän marssi kotiin. Tällä välin oli päivällisaika koittanut ja hella hohti punaisena. Hanna oli jättänyt leipätaikinan nousemaan, Meg oli alustanut sen aamulla, pannut sen uudestaan hellalle nousemaan ja unohtanut sen siihen. Meg puheli juuri Sallie Gardinerin kanssa arkihuoneessa, kun ovi lensi auki ja sisään syöksyi jauhoinen, nokinen olento posket palaen ja tukka epäjärjestyksessä.
-- Kuules, Meg, eikö taikina ole tarpeeksi noussutta kun se valuu yli laitojen?
Sallie alkoi nauraa, mutta Meg nyökäytti päätään ja nosti kulmakarvansa niin korkealle kuin suinkin mahdollista, mikä seikka sai keittiöilmestyksen katoamaan ja panemaan happaman taikinan muitta mutkitta uuniin. Rouva March meni ulos kurkistettuaan ensin joka huoneeseen nähdäkseen millä kannalla asiat olivat ja lohdutettuaan Bethiä, joka istui ompelemassa käärinliinaa dominolaatikossa lepäävälle rakkaalle vainajalle.
Omituinen avuttomuuden tunne valtasi tytöt, kun äidin harmaa hattu katosi kadunkulmauksen taakse, ja he joutuivat täydellisen epätoivon valtaan, kun pari minuuttia myöhemmin saapunut vieras, neiti Crocker, ilmoitti jäävänsä päivälliselle. Tämä naisihminen oli vanha laiha, keltainen olio, jolla oli terävä nenä ja vakoilevat silmät ja joka huomasi kaiken ja juorusi kaikesta mitä näki. Tytöt eivät pitäneet hänestä, mutta heitä oli neuvottu olemaan hänelle ystävällisiä, koska hän oli vanha ja köyhä ja kovin yksinäinen. Niinpä Meg vei hänet nojatuoliin istumaan ja koetti pitää hänelle seuraa. Vieras puolestaan uteli kaikkea ja kertoi juttuja ihmisistä, joita hän tunsi.
Sanat eivät riitä kuvaamaan niitä tuskia, koettelemuksia ja ponnistuksia, joita Jo sai kestää sinä aamupäivänä, ja ateriasta, jonka hän tarjosi, tuli ikuinen pilan aihe. Uskaltamatta enää kysyä neuvoa hän koetti parhaansa mukaan selviytyä omin neuvoin ja huomasi ennen pitkää, että ruoanlaittoon vaaditaan muutakin kuin tarmoa ja hyvää tahtoa.
Hän keitti parsaa toista tuntia ja huomasi surukseen, että päät olivat kiehuneet hajalle ja varret olivat entistä kovempia. Leipä paloi pikimustaksi, sillä salaatin valmistaminen tuotti hänelle niin paljon päänvaivaa että hän jätti kaiken muun sikseen, kunnes käsitti, ettei siitä lopultakaan tulisi syötäväksi kelpaavaa. Ravut olivat punaisia ja kummallisia, ja hän hakkasi niitä kunnes kuoret irtosivat, ja sisälmyksen niukkuus peitettiin salaatinlehden runsauteen. Perunakattila sai väistyä parsakeiton tieltä ja kiehui liian vähän aikaa. Hyytelö oli kokkareista eivätkä mansikat olleet niin kypsiä kuin ne olivat ostettaessa näyttäneet.
-- No, syökööt pihviä ja voileipää jos heidän on nälkä, mutta hirvittävää on, että kokonainen aamupäivä on mennyt ihan hukkaan, ajatteli Jo soittaessaan päivälliskelloa tunnin myöhästyneenä ja katsellessaan hikisenä, väsyneenä ja pahantuulisena juhlaruokiaan. Moista sotkua hänen oli pakko tarjota herkkuihin tottuneelle Laurielle ja neiti Crockerille, jonka uteliaat silmät huomaisivat kaikki viat ja jonka juoruava kieli kuuluttaisi niitä joka talossa.
Jo-parka olisi mielellään kadonnut pöydän alle, kun ruokalaji toisensa jälkeen jäi syömättä. Amy tirskui, Meg näytti onnettomalta, neiti Crocker pani suunsa suppuun ja Laurie puheli ja nauroi epätoivon vimmalla koettaen antaa juhlalle hilpeää sävyä.
Jon viimeinen oljenkorsi oli jälkiruoka, sillä hän oli sokeroinut marjat hyvin ja tarjosi niiden kanssa runsaasti paksua kermaa. Hänen kuumat poskensa viilentyivät hiukkasen, ja häneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun kauniit lasivadit tulivat esille ja kaikki katselivat ilahtuneina pieniä, punaisia saaria, jotka uiskentelivat kermameressä.
Neiti Crocker maistoi ensimmäisenä, irvisti rumasti ja joi kiireesti pari kulausta vettä. Jo, joka ei ollut ottanut jälkiruokaa, koska pelkäsi sen loppuvan kesken, vilkaisi Laurieen, mutta tämä söi miehekkäästi, vaikka suupielet hieman värähtelivätkin, ja katsoi tiukasti lautaseensa. Amy, joka oli herkkusuu, vei täyden lusikallisen suuhunsa, mutta oli tukehtua, kätki kasvonsa ruokaliinaan ja nousi nopeasti pöydästä.
-- Voi, mikä siinä on? kysyi Jo ylen onnettomana.
-- Suolaa sokerin asemesta ja kerma hapanta, sanoi Meg tehden traagillisen eleen.
Jo voihkaisi ja vaipui tuoliinsa, sillä hän muisti pistäneensä lusikkansa toiseen keittiön pöydällä olevista laatikoista sokeroidessaan marjoja vielä viimeisen kerran. Hän lehahti tulipunaiseksi ja oli vähällä pillahtaa itkuun, kun hän samassa kohtasi Laurien silmät, jotka huolimatta pojan sankarillisista ponnistuksista olivat täynnä pidätettyä hilpeyttä. Silloin asian hullunkurinen puoli valkeni hänelle äkkiä, ja hän nauroi kunnes kyynelet valuivat hänen poskilleen. Niin tekivät kaikki muutkin, myös 'Croaker', kuten tytöt nimittivät vanhaa neitiä, ja onneton päivällinen päättyi voileipiin, oliiveihin ja leikkipuheisiin.
-- Minä en jaksa ajatellakaan astioiden korjaamista, niin että rauhoitutaan nyt hautajaisiin, sanoi Jo kun he olivat nousseet pöydästä ja neiti Crocker lähtenyt etsimään toista päivällispöytää, jossa voisi kertoa uusimman juttunsa.
He vakavoituivat Bethin tähden. Laurie kaivoi haudan puutarhaan sananjalkojen juureen, ja pikku Pip pantiin sinne ja peitettiin sammaliin helläsydämisen Bethin vuodattaessa katkeria kyyneliä. Orvokeista ja vesiheinästä solmittu köynnös laskettiin kivelle, johon riipustetun hautakirjoituksen Jo oli sepittänyt taistellessaan päivällisen kanssa:
Tässä lepää Pip March. Kuoli kesäkuun seitsemäntenä. Rakastettu, kaivattu, eikä pian unohdettu.
Toimituksen päätyttyä Beth vetäytyi huoneeseensa; mielenliikutus ja ravut olivat käyneet hänen voimilleen. Mutta lepäämisestä ei tullut mitään, sillä sängyt olivat vielä aamukunnossaan.
Beth ryhtyi oikeaan suursiivoukseen ja se lievitti suuresti hänen suruaan. Meg auttoi Jota siivoamaan juhla-aterian jätteet; työ vei puolen iltapäivää ja uuvutti heidät siinä määrin, että he päättivät illallisaikaan tyytyä teehen ja voileipiin. Laurie vei Amyn ajelulle, ja se oli oikea laupeudentyö, sillä hapan kerma näytti vaikuttaneen epäedullisesti pikku neidin mielialaan. Kun rouva March tuli kotiin iltapäivällä, puuhasi kolme vanhinta tyttöä kiireissään ja palavissaan, ja silmäys ruokakaappiin riitti antamaan äidille käsityksen kokeen onnistumisesta.
Ennen kuin emännät pääsivät lepäämään, soi ovikello monta kertaa, ja syntyi aikamoinen hälinä ja hämminki ennen kuin kukaan oli siinä kunnossa, että saattoi mennä vieraita vastaan. Sitten piti keittää teetä ja juosta asioilla ja ommella ja parsia ja samanaikaisesti oli odottamassa senkin seitsemän tehtävää. Kun hämärä lankesi hiljaisena ja kasteisena, tytöt kokoontuivat yksitellen parvekkeelle, missä kesäkuun ruusut olivat puhkeamaisillaan, ja kaikki huohottivat ja voihkivat väsymyksestä istahtaessaan lepäämään.
-- Onpa ollut kauhea päivä! aloitti Jo, joka tavallisesti ensimmäisenä ratkesi puhumaan.
-- Se on tuntunut lyhyemmältä kuin tavallisesti, mutta aika ikävältä, sanoi Meg.
-- Ei ollenkaan kuin kotona, lisäsi Amy epämääräisesti.
-- Koti ei tunnu kodilta ilman äitiä ja Pipiä, huokasi Beth ja katsoi vesissä silmin päänsä yläpuolella riippuvaa tyhjää häkkiä.
-- Tässähän äiti on, kultaseni, ja huomenna saat uuden linnun jos tahdot.
Rouva March tuli odottamatta heidän joukkoonsa, ja näytti siltä kuin hänen lomapäivänsä ei olisi ollut yhtään hauskempi kuin heidän.
-- Oletteko tyytyväiset kokeeseenne, tytöt; vai tahdotteko jatkaa vielä toisen viikon? hän kysyi, kun Beth painautui hänen syliinsä ja toiset kääntyivät kasvot kirkastuneina häntä kohti kuin kukat päin aurinkoa.
-- En minä ainakaan, sanoi Jo päättäväisenä, ja toiset säestivät häntä.
-- Onko mielestänne siis parempi, että teillä on vähän velvollisuuksiakin ja että saatte tehdä työtä muidenkin hyväksi?
-- Ainainen liesuaminen ja romaanien lukeminen ei vetele, sanoi Jo pudistaen päätään. -- Olen kyllästynyt siihen ja aion ruveta tekemään jotakin hyödyllistä.
-- Opettelisitte vaikkapa tavallista ruoanlaittoa. Se on hyödyllinen taito, jota vaille kukaan nainen ei saisi jäädä, sanoi rouva March ja nauroi itsekseen ajatellessaan Jon päivälliskutsuja, sillä hän oli tavannut neiti Crockerin ja saanut tarkan kuvauksen niistä.
-- Äiti, sinä lähdit pois vain nähdäksesi kuinka tulemme toimeen! huudahti Meg, jolla oli ollut omat epäilyksensä kaiken päivää.
-- Niin, toivon teidän huomaavan, kuinka kaikkien mukavuus riippuu siitä, että jokainen suorittaa tunnollisesti tehtävänsä. Kaikki kävi mainiosti niin kauan kuin Hanna ja minä hoidimme teidän tehtävänne, vaikka en usko että olitte erityisen onnellisia niinä päivinä. Tahdoin antaa teille pienen läksyn ja näyttää mitä tapahtuu, jos jokainen ajattelee vain itseään.
-- Me teemme työtä kuin mehiläiset ja rakastamme työtämme -- saatpa nähdä! sanoi Jo. -- Minä opettelen loma-aikanani yksinkertaista ruoanlaittoa, ja seuraavat päivälliskutsuni onnistuvatkin hyvin.
-- Minä ompelen isän lakanat enkä anna sinun auttaa yhtään, äiti. Minä osaan kyllä ja tahdon tehdä sen, vaikka en ompelemisesta pidäkään, sanoi Meg.
-- Minä luen läksyni joka päivä enkä pane liian paljon aikaa soittoon ja nukkeihin. Se oli Bethin päätös, ja Amy puolestaan seurasi toisten esimerkkiä ilmoittamalla sankarillisesti:
-- Minä opettelen ompelemaan napinläpiä ja kiinnitän huomiota sanoihini.
-- Erinomaista, tyttökullat! Olen hyvin tyytyväinen kokeeseen, uskon ettei meidän tarvitse uudistaa sitä. Katsokaa vain, ettette mene toiseen äärimmäisyyteen ja raada kuin orjat. Varatkaa määrätunnit työhön ja leikkiin, tehkää joka päivästä sekä hyödyllinen että hauska ja näyttäkää että ymmärrätte ajan arvon käyttämällä sitä hyvin. Silloin on nuoruus ihana, vanhuus vaivaton, ja elämä köyhyydestäkin huolimatta rikas ja kaunis.
-- Me muistamme, äiti!
Ja he muistivat todella.
12.
LAURENCEN LEIRI
Beth oli postineiti, sillä koska hän oli eniten kotona, hän malttoi hoitaa virkaansa säännöllisesti, ja hänestä oli äärettömän hauskaa avata joka päivä postilaatikon pieni ovi ja jakaa saalis. Eräänä heinäkuun päivänä hän tuli kädet täynnä kirjeitä ja paketteja.
-- Tässä on kukkakimppusi, äiti! Laurie ei koskaan unohda sitä, hän sanoi ja pani raikkaat kukat maljakkoon, joka oli 'äidin nurkassa' ja joka ei koskaan ollut tyhjänä, kiitos olkoon Laurien huomaavaisuuden.
-- Neiti Meg March, kirje ja käsine, jatkoi Beth ja antoi mainitut esineet sisarelleen, joka istui lähellä äitiä ja kutoi rannikkaita.
-- Mitä, minähän unohdin molemmat käsineeni Laurien luo ja tässä on vain yksi, sanoi Meg katsellen harmaata pumpulihansikastaan. -- Oletko varma ettet pudottanut toista puutarhaan?
-- Aivan varma. Postitoimistossa oli vain yksi.
-- En siedä parittomia käsineitä. No, saan kai toisen vielä. Kirjeessä on vain pyytämäni käännös saksalaisesta runosta. Herra Brooke on varmaan kirjoittanut sen. Se ei ole Laurien käsialaa.
Rouva March vilkaisi Megiin, joka oli sievä ja näytti hyvin naiselliselta istuessaan vaaleassa aamupuvussaan ompelupöytänsä ääressä. Vähääkään aavistamatta äitinsä ajatuksia Meg ompeli ja lauloi, mieli täynnä viattomia, tyttömäisiä haaveita, raikkaana kuin orvokit povellaan, ja rouva March hymyili mielihyvästä.
-- Kaksi kirjettä tohtori Jolle, kirja ja hullunkurinen vanha hattu, joka oli pantu postitoimiston katolle ja peitti sen melkein kokonaan, sanoi Beth nauraen ja meni lukuhuoneeseen, jossa Jo istui kirjoittamassa.
-- Aika veijari se Laurie! Sanoin että soisin isompien hattujen pääsevän muotiin, koska poltan helposti kasvoni kuumina päivinä. Hän sanoi: "Mitäs muodista! Pidä sinä vain isoa hattua, jos se sinua miellyttää." Sanoin että pitäisin jos minulla olisi sellainen, ja hän on nyt lähettänyt tämän koetellakseen minua. Minä pidän sitä piloillani ja näytän etten välitä muodista. -- Ja Jo ripusti vanhanaikaisen leveälierisen hatun Platonia esittävän veistoksen päähän ja rupesi lukemaan kirjeitään.
Toinen oli äidiltä ja sai hänen silmänsä vettymään ja poskensa hehkumaan, sillä siinä sanottiin:
"Rakas tyttöni! Kirjoitan sinulle pari sanaa, että saisit tietää, kuinka iloinen ja onnellinen olen ollut nähdessäni sinun ponnistelevan eteenpäin itsehillinnän tiellä. Et puhu mitään vaikeuksista, epäonnistumisistasi ja edistyksestäsi ja luulet ehkä ettei niitä näe kukaan muu kuin Ystävä, jonka apua pyydät joka päivä, mikäli voin päätellä kirjasi kuluneista kansista. Mutta minäkin olen kamppailusi huomannut ja uskon sydämestäni päätöksesi vilpittömyyteen, koska se jo alkaa kantaa hedelmää. Jatka, kultaseni, kärsivällisesti ja rohkeasti, ja usko ettei kukaan ota hellemmin osaa taisteluusi kuin oma
Äitisi."
-- Tämä on parempaa kuin koko maailman rikkaus ja kunnia. Voi, äiti, minä koetan! Minä koetan edelleen enkä väsy, koska sinä autat minua.
Painaen päänsä käsiin Jo kostutti kirjallista tekelettään muutamilla kyynelillä, sillä hän ei todella ollut aavistanut kenenkään huomaavan hänen ponnistuksiaan, ja tämä vakuutus oli sitäkin kallisarvoisempi ja rohkaisevampi, kun se oli odottamaton ja tuli henkilöltä, jonka kiitos merkitsi hänelle eniten. Tuntien olevansa kykenevämpi kuin koskaan kohtaamaan Apollyoninsa hän piilotti kirjeen puseronsa alle ikään kuin kannustajaksi ja muistuttajaksi ja avasi sitten toisen kirjeen valmiina sekä hyviin että huonoihin uutisiin. Laurie kirjoitti suurella käsialalla kiireissään:
"Rakas Jo,
Minun luokseni tulee huomenna muutamia englantilaisia poikia ja tyttöjä ja koetamme pitää hauskaa. Jos ilma on kaunis, pystytän telttani Pitkälle niitylle ja soudan koko joukon sinne syömään leiriateriaa ja pelaamaan krokettia. Teemme nuotion, syömme kuin mustalaiset ja keksimme kaikenlaista hauskaa. He ovat reilua väkeä ja pitävät sellaisesta. Brooke tulee paimentamaan poikia, ja Kate Vaughan saa olla 'esiliinana' tytöille. Teidän täytyy kaikkien tulla, Beth ei saa mistään hinnasta jäädä pois, kukaan ei tee hänelle pahaa. Älkää välittäkö eväistä -- minä pidän huolen niistä ja kaikesta muustakin, kunhan vain tulette. Tulisessa kiireessä ikuisesti sinun
Laurie."
-- Hip hei! hihkaisi Jo ja syöksyi kertomaan uutisia Megille. -- Tottahan saamme mennä, äiti! Se olisi suuri apu Laurielle, sillä minä osaan soutaa ja Meg voi auttaa aterian valmistamisessa ja lapsetkin voivat jollakin tavalla olla hyödyksi.
-- Toivottavasti Vaughanit eivät ole kovin hienoja ja juhlallisia ihmisiä. Tiedätkö heistä mitään, Jo? kysyi Meg.
-- Tiedän vain, että heitä on neljä. Kate on vanhempi kuin sinä, Fred ja Frank -- kaksoset -- suunnilleen minun ikäisiäni, ja sitten on vielä pieni tyttö Grace, joka on yhdeksän- tai kymmenvuotias. Laurie on tutustunut heihin ulkomailla ja pitää paljon pojista, mutta luulen ettei hän erityisesti ihaile Katea -- ainakin hän nyrpisti nenäänsä puhuessaan hänestä.
-- Olen iloinen, että karttuunipukuni on kunnossa, se on sievä ja sopii juuri tällaiselle retkelle, sanoi Meg mielissään. -- Minkä sinä panet, Jo?
-- Punaharmaan merimiespukuni, se välttää mainiosti. Aion soutaa ja juosta koko ajan enkä tahdo ylleni mitään hienoa ja hankalaa. Tulet kai mukaan, Beth?
-- Jos minun ei tarvitse puhua kenenkään pojan kanssa.
-- Ei ainoankaan.
-- Tulen mielelläni Laurien vuoksi enkä pelkää herra Brookea, hän on hyvin ystävällinen, mutta en tahtoisi leikkiä enkä laulaa enkä sanoa mitään. Teen työtä enkä ole kenellekään vaivaksi, ja jos pidät huolta minusta, Jo, tulen mukaan.
-- Kas noin minun kiltti tyttöni sanoo, sinä koetat voittaa ujoutesi, ja siitä minä pidän. Vikojensa nujertaminen ei ole helppoa, mikäli minä tiedän, ja ystävällinen sana antaa hyvän sysäyksen. Kiitos, äiti! Ja Jo painoi suudelman äitinsä laihalle poskelle.
-- Minä sain laatikollisen suklaanappeja ja kuvan, jonka halusin jäljentää, sanoi Amy näyttäen saalistaan.
-- Ja minä sain herra Laurencelta kirjeen, jossa hän pyytää minua tänä iltana luokseen soittamaan ennen kuin lamput sytytetään, lisäsi Beth, jonka ystävyys vanhan herran kanssa kukoisti yhä.
-- Mennään nyt töihin ja ollaan kahta ahkerampia tänään, niin että huomenna saadaan pitää hauskaa omatunto puhtaana, sanoi Jo ja vaihtoi kynänsä luutaan.
Kun aurinko kurkisti tyttöjen huoneeseen varhain seuraavana aamuna luvaten kaunista ilmaa, sen eteen avautui lystikäs näky. Jokainen oli valmistautunut juhlapäivää varten omalla tavallaan. Megillä oli ylimääräinen rivi papiljotteja otsallaan, Jo oli tuhlannut palaneisiin kasvoihinsa viljalti ihovoidetta, Beth oli ottanut Joannan sänkyyn tehdäkseen lähenevän eron sille vähemmän raskaaksi ja Amy likistänyt nenänsä teräspihtiin saadakseen tuohon harmilliseen ruumiinosaan edes pikkuriikkisen kyömyn. Pihti oli sitä lajia, jota taiteilijat käyttävät kiinnittäessään paperilevyä työpöytäänsä, ja siis erittäin sopiva ja tehokas siihen tarkoitukseen, johon sitä käytettiin. Tämä lystikäs näky varmaan huvitti aurinkoa, sillä se nauroi niin leveästi, että Jo heräsi ja huomattuaan Amyn koristuksen herätti naurullaan sisarensakin.