Part 10
Ja kasvot vanhan Snodgrassin niin loistaa tyytyväisnä. Hän pitkä on kuin pilari vaan ain' ei kulje pystypäisnä.
On innon tulta silmissään, otsalla maineen himo juuri, mut ah ja voi, kun nenällään on mustepilkku suuri!
Mies rauhan Tracy Tupman on, ja aina hyvinvoiva. Väliin nauraa itsens' kumohon tuo toverimme oiva.
On täällä pikku Winklekin, sileä, siro aina. Tukallaan kaatuis kärpänen, mut kasvojaan ei pese aina.
On vuosi mennyt umpehen, juhlimme, iloitsemme, ja maineen tietä eellehen hartaina astelemme.
Kerho kauan eläköön, ja viihtykäämme siellä, niin vuosijuhlaa kymmenen me saamme viettää vielä.
_A. Snodgrass_
Häät naamiohuveissa
Venetsialainen tarina
Gondoli toisensa jälkeen liukui marmoriportaiden ääreen jättäen ihastuttavan kuormansa lisäämään sitä värikästä ihmisvirtaa, joka täytti kreivi Adelonin upean palatsin salit. Ritareita ja ylhäisiä naisia, keijukaisia ja hovipoikia, munkkeja ja kukkastyttöjä liiteli iloisen tanssin pyörteissä. Suloiset äänet ja ihanat sävelet täyttivät ilman, ja naamiohuvit jatkuivat ilossa ja soiton humussa.
"Onko teidän Ylhäisyytenne nähnyt lady Violaa tänä iltana?" kysyi ritarillinen trubaduuri keijukaiskuningattarelta, joka liiteli lattian yli hänen käsivarsillaan.
-- Olen kyllä. Eikö hän ole ihastuttava, vaikkakin kovin surullinen? Hänen pukunsakin on hyvin valittu, sillä viikon päästä hän menee naimisiin kreivi Antonion kanssa, jota hän vihaa intohimoisesti.
-- Kautta kunniani, kadehdin kreiviä. Tuolla hän tuleekin sulhaseksi pukeutuneena, musta naamio kasvoillaan. Kun hän ottaa sen pois, saamme nähdä, kuinka hän katselee tuota kaunista tyttöä, jonka sydäntä hän ei voita, vaikka tytön ankara isä onkin luvannut kreiville hänen kätensä, vastasi trubaduuri.
-- Kuiskaillaan että lady Viola rakastaa nuorta englantilaista taiteilijaa, joka alituisesti kulkee hänen kintereillään, mutta jota kreivivanhus halveksii, sanoi keijukaiskuningatar.
Ilo oli ylimmillään, kun muuan pappi tuli näkyviin, johdatti nuoren pariskunnan purppuranpunaisella sametilla verhottuun sivukammioon ja viittasi heitä polvistumaan. Silmänräpäyksessä vaikeni iloinen hälinä, eikä kuulunut kuin suihkulähteitten solinaa ja kuunsäteissä kylpevän oranssilehdon suhinaa, kun kreivi Adelon puhui:
-- Hyvät naiset ja herrat, suokaa anteeksi pieni viekkauteni. Olen koonnut teidät tänne todistajiksi tyttäreni vihkiäisiin. Arvoisa isä, odotamme palvelustanne.
Kaikkien silmät kääntyivät morsiuspariin, ja hämmästyksen kohahdus kuului yli joukon, sillä sekä morsian että sulhanen esiintyivät naamioituina. Uteliaisuus ja ihmetys täytti kaikkien mielet, mutta kukaan ei tahtonut sanoa mitään ennen kuin pyhä toimitus oli päättynyt. Silloin kokoontuivat jännittyneet katselijat kreivin ympärille pyytämään selitystä.
-- Antaisin sen ilomielin jos voisin, mutta en tiedä muuta kuin että se oli ujon Violan oikku, johon suostuin. Nyt, lapseni, näytelmä päättyköön. Riisukaa pois naamionne ja tulkaa ottamaan siunaukseni.
Mutta kumpikaan ei notkistanut polviaan, sillä nuori sulhanen vastasi äänellä, joka sai kaikki säpsähtämään, ja naamion pudotessa tulivat näkyviin Ferdinand Devereux'n, taiteilija-rakastajan jalot kasvot, ja vasten hänen rintaansa, jota nyt koristi englantilaisen jaarlin tähti, nojautui ihana Viola säteillen onnea ja kauneutta.
-- Herra kreivi, te käskitte minua ylenkatseellisesti pyytämään tyttärenne kättä vasta sitten kun voin ylpeillä yhtä ylhäisellä nimellä ja suurilla rikkauksilla kuin kreivi Antonio. Voin ylpeillä enemmästäkin, sillä teidänkään kunnianhimoinen sielunne ei voi vastustaa Devereux'n ja De Veren jaarlia, kun hän tarjoaa vanhan nimensä ja äärettömän rikkautensa saadakseen omakseen tämän ihanan neidon, joka nyt on hänen vaimonsa.
Kreivi seisoi kuin kivettyneenä, ja kääntyen hämmästyneiden kuulijoiden puoleen lisäsi Ferdinand voitonriemuisesti hymyillen: -- Teille, ritarilliset ystäväni, toivon vain yhtä onnellista liittoa kuin itselleni ja soisin että kaikki voittaisitte omaksenne yhtä kauniin morsiamen kuin minä näissä naamiohuveissa.
_S. Pickwick_
Mikä yhtäläisyys on P.K:n ja Baabelin tornin välillä?
(Molemmat ovat täynnä vaikeasti hallittavaa väkeä.)
_Tarina kurkusta_
Oli kerran maanviljelijä, joka kylvi pienen siemenen puutarhaansa, ja jonkin ajan kuluttua se iti ja kasvoi suureksi taimeksi, ja siinä oli monta kurkkua. Eräänä lokakuun päivänä, kun ne olivat kypsiä, hän otti yhden ja vei sen torille. Muuan ryytikauppias osti sen ja vei myymäläänsä. Samana aamuna tuli eräs pieni tyttö, jolla oli ruskea hattu ja sininen puku, pyöreät kasvot ja pystynenä, ja osti sen äidilleen. Hän vei sen kotiin, leikkasi sen palasiksi ja keitti palaset isossa kattilassa. Osan hän survoi ja tarjosi voin ja suolan kera päivälliseksi, osaan hän sekoitti lasillisen maitoa, kaksi munaa, neljä lusikallista sokeria, vähän muskottipähkinää ja pari korppua, kaatoi seoksen isoon pannuun ja antoi sen paistua kunnes se oli ruskeata ja kaunista, ja seuraavana päivänä sen söi muuan perhe nimeltä March.
_T. Tupman_
_Herra Pickwick, Sir_
Käännyn puoleenne ja muistutan eräästä synnistä sen tekijä on yksi mies nimeltä Winkle joka häiritsee klubia naurullaan eikä aina lähetä avustustaan tähän hienoon lehteen toivon että suotte anteeksi hänen pahuutensa ja annatte hänen lähettää erään ranskalaisen sadun koska hän ei osaa kirjoittaa omasta päästään hänellä on niin paljon läksyjä eikä mitään aivoja toisella kertaa koetan ottaa aikaa kauluksesta kiinni ja kirjoittaa teoksen vallan _commy la fo_ se on oikein hyvin hyvästi nyt minun pitää mennä kouluun.
Kunnioittavasti _N. Winkle_
(Edellä oleva on miehekäs ja vilpitön omien heikkouksien tunnustus. Jos nuori ystävämme harjoittelisi välimerkkien käyttöä, olisi kaikki hyvin.)
_Surullinen tapaus_
Viime perjantaina kuulimme talomme kellarista ankaran tärähdyksen ja sitä seuraavia hätähuutoja. Rientäessämme yhtenä miehenä kellariin näimme rakastetun puheenjohtajamme makaavan pitkänään lattialla, hän oli nimittäin liukastunut ja kaatunut hakiessaan puita kellarista taloudellisiin tarkoituksiin. Todellinen hävitys kohtasi silmiämme, sillä kaatuessaan herra Pickwick oli kastanut päänsä ja hartiansa vesisaaviin, kaatanut kulhollisen saippuavaahtoa miehekkäälle varrelleen ja repinyt vaatteensa pahanpäiväisesti. Kun hänet oli vapautettu tuosta vaarallisesta tilasta, huomattiin ettei hän ollut kärsinyt mitään vahinkoa paria mustelmaa lukuun ottamatta, ja meillä on onni ilmoittaa, että hän tätä nykyä voi hyvin.
_Toim_.
Surullinen velvollisuutemme on ilmoittaa että rakas ystävämme Rouva Lumikki Silokäpälä on salaperäisellä tavalla kadonnut joukostamme. Tämä herttainen ja rakastettu kissa oli laajan ystävä- ja ihailijapiirin lemmikki, sillä hänen kauneutensa viehätti kaikkien silmiä, hänen sulonsa ja hyveensä voittivat kaikkien sydämet, ja tunnemme kaikki syvästi, kuinka katkerasti kaipaamme häntä.
Viimeksi hänet nähtiin portilla odottamassa lihakauppiaan rattaita, ja luultavasti silloin joku konna, jota hänen kauneutensa viehätti, ryösti hänet. Viikkoja on kulunut eikä hänestä ole nähty jälkeäkään, ja me luovumme jo kaikesta toivosta, sidomme mustan nauhan hänen koriinsa, panemme hänen maitokuppinsa pois ja itkemme häntä kuin iäksi menetettyä ystävää.
Eräs osaa ottava ystävä lähettää meille seuraavan runohelmen:
_Valituslaulu_
Lumikki Silokäpälän katoamisen johdosta.
Sua itkemme, ystävä pienoinen, kova kohtalo meiltä sun vei, ja nyt olet poissa, hienoinen, sua enää nähdä ei.
Sun pienen lapsesi hauta on tuoll' pähkinäpensaan alla. Mut missä sä uinut, onneton? Ah, ulkona maailmalla.
Et valkean ääressä istu nyt, et hyrrää herttaisesti. On vuoteesi tyhjä ja kylmennyt. Ken moisen tuskan kesti?
Sun hiiriäs toinen kissa syö, sun maillasi metsästää, vaan Lumikki-vainaalle vertoja ei vedä mirri tää.
Se on kömpelö, ruma ja runoton, sinä hieno ja kiiltävä ain'. Se sylkee koirille, tahditon, sinä tyynesti väistyit vain.
Se sentään on hyvä ja lempeä ja koittaa parhaansa aina. Vaan emmehän voi sitä lempiä kuin sua vain, herttainen vainaa.
_A.S_.
ILMOITUKSIA
_Neiti Oranthy Bluggage_, tunnettu etevä luennoitsijamme, pitää esitelmän aiheesta 'Nainen ja hänen asemansa' Pickwick-salissa ensi lauantaina tavallisen kokouksen jälkeen.
_Viikkokokous_ Keittiötorilla, tarkoituksena opettaa nuorille naisille ruoanlaittoa. Hanna Brown johtaa puhetta, kaikki ovat tervetulleita.
_Luutaseura_ kokoontuu ensi keskiviikkona ja panee toimeen suuren juhlakulkueensa kerhohuoneiston yläkerroksessa. Jäseniä pyydetään saapumaan virkapuvuissa, luudat olalla, tasan kello yhdeksän.
_Neiti Beth Bouncer_ avaa ensi viikolla uuden nukenvaate-aittansa yleisön käytettäväksi. Viimeiset Pariisin muodit saapuneet. Tilauksia vastaanotetaan.
_Ensi-ilta_ Barnavillen teatterissa muutamien viikkojen kuluttua. Esitettävänä näytelmäuutuus, jonka veroista ei koskaan ole nähty Amerikan näyttämöillä. _'Kreikkalainen orja_ eli Konstantin Kostaja' on tämän järkyttävän murhenäytelmän nimi!!!
_Huomautuksia_
Jos S.P. käyttäisi vähemmän saippuaa kättensä pesemiseen, ei hän joka kerta myöhästyisi aamiaiselta. Pyydetään ettei A.S. viheltäisi kadulla. Olisi hyvä jos T.T. ei unohtaisi Amyn ruokaliinaa. A.W. älköön nurisko vaikka hänen hameissaan ei olekaan yhdeksää rimsua.
_Viikkoraportti_
Meg -- hyvä.
Jo -- paha.
Beth -- hyvin hyvä.
Amy -- keskinkertainen.
Kun puheenjohtaja oli lukenut lehden (pyydän vakuuttaa lukijoilleni, että se on oikea jäljennös oikeasta lehdestä, jonka oikeat tytöt kerran maailmassa ovat kirjoittaneet), seurasi myrskyisiä kättentaputuksia, minkä jälkeen herra Snodgrass nousi tekemään erään ehdotuksen.
-- Herra puheenjohtaja, hyvät herrat, hän alkoi parlamenttipuhujan tapaan, pyydän ehdottaa kerhoomme erästä uutta jäsentä -- henkilöä, joka mitä suurimmassa määrin ansaitsee tämän kunnian, olisi siitä syvästi kiitollinen ja arvaamattoman suuresti lisäisi kerhon hauskuutta ja henkevyyttä ja lehden kirjallista arvoa sekä olisi iloksi kaikille. Ehdotan herra Theodore Laurencea P.K:n kunniajäseneksi. Otetaan nyt hänet!
Jon äänensävyn ja puhetyylin äkillinen muuttuminen sai tytöt nauramaan, mutta kaikki näyttivät levottomilta eikä kukaan sanonut mitään, kun Snodgrass istuutui.
-- Ratkaisemme asian äänestyksellä, sanoi puheenjohtaja. -- Ne, jotka kannattavat ehdotusta, vastatkoot: "Suostutaan."
Jon äänekästä vastausta seurasi kaikkien ihmeeksi Bethin ujo "suostutaan".
-- Toisin ajattelevat vastatkoot: "Ei."
Meg ja Amy vastasivat "ei", ja herra Winkle nousi sanomaan erittäin kaunopuheisesti:
-- Emme tahdo poikia, he vain meluavat ja virnistelevät. Tämä on naisten kerho ja sen pitää pysyä yksityisenä ja kaikin puolin säädyllisenä.
-- Hän voi nauraa lehdellemme ja tehdä meistä perästäpäin pilaa, huomautti Pickwick kierrellen pientä otsakiharaansa kuten aina ollessaan neuvoton.
Snodgrass nousi hyvin vakavana. -- Sir, annan teille kunniasanani, ettei Laurence koskaan tekisi mitään sellaista. Hän kirjoittaa mielellään, ja hän antaa oikean sävyn sepustuksillemme ja estää meitä olemasta siirappimaisia, ettekö ymmärrä? Hän antaa meille paljon, ja meillä puolestamme on varsin vähän annettavaa hänelle. Mielestäni vähin mitä voimme tehdä on, että otamme hänet jäseneksi kerhoomme ja toivotamme hänet tervetulleeksi, jos hän vain suostuu.
Tämä hieno viittaus Laurien ansioihin sai Tupmanin hypähtämään pystyyn ja huudahtamaan päättäväisesti:
-- Meidän täytyy ottaa hänet, vaikka pelkäisimmekin. Minä sanon että hän saa tulla, ja hänen isoisänsä myös, jos häntä haluttaa.
Bethin innostus tarttui koko kerhoon, ja Jo nousi tuoliltaan ja meni puristamaan hänen kättään.
-- Äänestetään nyt uudestaan. Muistakaa kaikki, että hän on meidän Lauriemme, ja vastatkaa myöntävästi! huusi Snodgrass kiihtyneenä.
-- Suostutaan, suostutaan, suostutaan! kuului viipymättä kolmesta suusta.
-- Hyvä, kiitän teitä! Ja koska on hyödyllistä 'ottaa aikaa kauluksesta kiinni', kuten Winkle sattuvasti huomauttaa, pyydän saada heti esittää uuden jäsenemme.
Ja koko kerhon kauhuksi Jo avasi vaatekomeron oven ja näkyviin tuli Laurie, joka istui mattokasalla tulipunaisena pidätetystä naurusta.
-- Sinä heittiö! Sinä kavaltaja! Jo, kuinka saatoit! huusivat toiset tytöt, kun Snodgrass voitonriemuisena talutti ystävänsä pöydän luo ja käden käänteessä istutti hänet tuoliin ja sitoi kunniamerkin hänen kaulaansa.
-- Te kaksi lurjusta, kylmäverisyytenne on hämmästyttävä, aloitti herra Pickwick. Hän koetti rypistää kulmakarvojaan uhkaavasti, mutta onnistui saamaan kasvoilleen vain ystävällisen hymyn. Uusi jäsen pysyi kuitenkin tilanteen herrana. Hän nousi, teki siron kumarruksen puheenjohtajan istuinta kohti ja lausui erittäin kohteliaasti:
-- Herra puheenjohtaja ja hyvät naiset -- anteeksi, herrat -- sallikaa minun esittää itseni. Sam Weller, kerhon nöyrin palvelija.
-- Hyvä, hyvä! huusi Jo heiluttaen takanaan olevan vanhan vuoteenlämmittimen kädensijaa.
-- Uskollinen ystäväni ja jalomielinen suojelijani, joka on esittänyt minut kunnianarvoiselle kerholle sangen mairittelevalla tavalla, jatkoi Laurie vilkkain kädenliikkein, ei ole syypää tämän illan alhaiseen sotajuoneen. Minä suunnittelin sen, ja hän suostui vasta pitkien arvelujen perästä.
-- No no, älä nyt ota koko syytä niskoillesi, minähän keksin vaatekomeron, keskeytti Snodgrass, joka iloitsi kepposesta sanattomasti.
-- Älkää välittäkö hänen sanoistaan. Minä kelvoton olen syypää kaikkeen, sanoi uusi jäsen nyökäyttäen päätään herra Pickwickille kuten Sam Weller ainakin. -- Mutta kautta kunniani en koskaan enää tee niin, vaan omistan tästä lähtien kaiken intoni ja harrastukseni tämän kuolemattoman kerhon hyväksi.
-- Kuulkaa, kuulkaa! huusi Jo ja löi rumpua vuoteenlämmittimellä.
-- Jatkakaa, jatkakaa! sanoivat Winkle ja Tupman, ja presidentti nyökäytti suopeasti päätään.
-- Tahdoin vain sanoa, että pieneksi kiitollisuudenosoitukseksi minua kohdanneen kunnian johdosta ja naapuri valtojen välisten yhteyksien edistämiseksi olen järjestänyt postitoimiston puutarhan etäisimpään nurkkaan pensasaidan luokse. Se on kaunis, tilava rakennus, jonka ovissa on munalukot ja jonka järjestämisessä on pidetty silmällä käyttäjien mukavuutta. Ennen se oli kaniinikoppi, mutta olen tukkinut lävet ja tehnyt kattoon aukon, josta voi pistää sisään kaikenlaisia viestejä ja siten säästää kallista aikaamme. Sinne voi tuoda kirjeitä, käsikirjoituksia, kirjoja ja paketteja, ja kun kummallakin osapuolella on oma avaimensa, olen varma että asia tulee herättämään suurta tyytyväisyyttä. Sallikaa minun jättää kerholle avain ja suuresta ystävällisyydestänne kiittäen istuutua jälleen.
Vilkkaat kättentaputukset tervehtivät herra Welleria, kun hän pani pienen avaimen pöydälle ja istuutui. Vuoteenlämmitintä heilutettiin ja rummutettiin hurjasti, ja kului hetkinen ennen kuin järjestys palautui. Sitten seurasi esityksen johdosta pitkä keskustelu, johon kaikki ottivat innokkaasti osaa.
Kukaan ei koskaan katunut, että Sam Weller oli otettu mukaan, sillä innokkaampaa ja hauskempaa jäsentä ei millään kerholla voi olla. Hänen puheensa saivat kuulijat vääntelemään naurusta, ja hänen kirjalliset sepustuksensa olivat erinomaisia -- milloin isänmaallisia, milloin koomillisia tai jännittäviä, mutta ei koskaan siirappimaisia. Jo piti niitä Baconin, Miltonin tai Shakespearen kynän jälkien arvoisina ja muovaili omia teoksiaan niiden mukaan, mielestään erinomaisesti.
P.T. oli verraton pieni laitos ja menestyi mainiosti, sillä sen välityksellä saapui vastaanottajille melkein yhtä paljon hauskoja viestejä kuin oikean postilaitoksenkin. Murhenäytelmiä ja kaulahuiveja, runoja ja hedelmiä, kukansiemeniä ja pitkiä kirjeitä, nuotteja ja piparkakkuja, kalosseja, kutsukortteja, nuhdesaarnoja ja sutkauksia. Vanha herrakin huvitteli usein lähettämällä 'naapurivaltaan' oudonnäköisiä paketteja, salaperäisiä tervehdyksiä ja hullunkurisia sähkeitä, ja hänen puutarhurinsa, jonka Hannan suloinen olemus oli sokaissut, lähetti tälle Jon välityksellä rakkauskirjeen. Kylläpä nauru maistui, kun salaisuus tuli ilmi. Vielä ei osattu uneksiakaan, kuinka paljon rakkauskirjeitä tuo pieni postitoimisto välittäisi tulevina vuosina.
11.
KOKEILUJA
-- Kesäkuun ensimmäinen päivä! Kingit matkustavat rannikolle huomenna, ja minä olen vapaa! Kolmen kuukauden loma -- ihanaa! toitotti Meg tullessaan kotiin eräänä lämpimänä päivänä. Jo makasi pitkänään sohvalla kuumissaan ja uupuneena, Beth riisui parhaillaan tomuisia kenkiä hänen jalastaan ja Amy valmisti mehua koko seurueen virkistykseksi.
-- Marchin tätikin lähti tänään, mistä riemu suuri soikoon, ilmoitti Jo puolestaan. -- Pelkäsin kuolemakseni, että hän pyytäisi minua mukaansa; minun olisi kai pitänyt mennä, jos hän olisi niin halunnut, mutta Plumfield on jokseenkin yhtä hauska paikka kuin hautausmaa.
Siinä oli aika kohina, ennen kuin vanha rouva saatiin matkaan, ja minä vapisin joka kerta kun hän puhui minulle, sillä olin pikaisen eron toivossa niin tavattoman avulias ja herttainen, että pelkäsin hänen yhtäkkiä huomaavan ettei hän tulekaan toimeen ilman minua. Huokasin helpotuksesta, kun hän vihdoin onnellisesti istui vaunuissa, mutta hätkähdin vielä viimeisen kerran, kun hän pisti päänsä ikkunasta vaunujen vieriessä pois ja sanoi: "Josephine, etkö tahtoisi...?" Enempää en kuullut, sillä käänsin raukkamaisesti selkäni ja pötkin pakoon. Juoksin minkä jaksoin, kunnes pääsin kadunkulman taakse, ja vasta siellä tunsin olevani turvassa.
-- Vanha Jo-parka, hän syöksyi sisään kuin sudet olisivat olleet hänen kintereillään, sanoi Beth hoidellen äidillisesti sisarensa jalkoja.
-- Marchin täti on oikea sampyyri, eikö olekin? huomautti Amy maistellen seostaan arvioiden.
-- Hän tarkoittaa arvattavasti vampyyria eikä satyyria, mutta mitäs siitä. Nyt on niin kuuma, että jokainen saa puhua miten haluaa, Jo mutisi.
-- Mitä te aiotte tehdä loma-aikana? kysyi Amy muuttaen tahdikkaasti puheenaihetta.
-- Minä nukun aamulla pitkään enkä tee mitään koko päivänä, Meg vastasi keinutuolinsa syvyyksistä. -- Minut on kiskottu vuoteestani epäinhimillisenä aikana kaiken talvea ja olen kuluttanut päiväni raatamalla toisten hyväksi. Nyt aion levätä laakereillani.
-- Hm, sanoi Jo. -- Minusta torkkuminen ei ole mistään kotoisin. Olen haalinut kokoon aika kasan kirjoja ja aion viettää kissanpäiviä vanhan omenapuun oksalla romaanin ääressä, mikäli en ole lie...
-- Älä sano 'liesuamassa'! huudahti Amy kostoksi sampyyristä.
-- No, sanotaan sitten vaikka: mikäli en ole lystäilemässä Laurien kanssa. Kenelläkään ei kai ole mitään sitä vastaan?
-- Ollaan mekin, Beth, vähän aikaa lukematta läksyjä ja leikitään ja levätään vain niin kuin toisetkin tytöt, ehdotti Amy.
-- Ollaan vain, jos äiti suostuu siihen. Tahtoisin oppia muutamia uusia lauluja, ja nukkeni tarvitsevat kesäpukuja. Ne ovat hirveän huonossa kunnossa, lapsiraukat, ja tarvitsevat kipeästi uusia vaatteita.
-- Saammeko, äiti? kysyi Meg rouva Marchilta, joka istui ompelemassa 'äidin nurkassa'. -- Saammeko olla jouten?
-- Voittehan kokeilla viikon ajan, niin saatte nähdä miltä sellainen maistuu. Luulen että jo ensi lauantaihin mennessä huomaatte, että leikki ilman työtä on yhtä ikävää kuin työ ilman leikkiä.
-- Voi äiti kulta, eihän toki. Olen varma että se on vain hurmaavaa, Meg sanoi tyytyväisenä.
-- Saanko ehdottaa pienen maljan. Eläköön ilo ja leikki, alas vaiva ja aherrus, huusi Jo lasi kädessä, kun Amyn mehu oli valmista juotavaksi.
Kaikki joivat ilomielin ja aloittivat kokeen laiskottelemalla lopun päivää. Seuraavana aamuna ei Meg tullut näkyviin ennen kymmentä. Aamiainen, jonka hän sai syödä yksin, ei maistunut hyvältä, ja huone näytti ikävältä ja siivottomalta, sillä Jo ei ollut täyttänyt kukkamaljakoita, Beth ei ollut pyyhkinyt tomuja ja Amyn kirjat olivat epäjärjestyksessä. Siistiltä ja hauskalta näytti vain 'äidin nurkka', joka oli samanlainen kuin ennenkin ja sinne Meg asettui 'lepäämään ja lukemaan', ts. haukottelemaan ja pohtimaan, kuinka monta uutta kesäpukua hän saisi ostetuksi palkallaan.
Jo vietti aamun joella Laurien kanssa ja istui iltapäivän omenapuussa lukien kyyneliä vuodattaen kirjaa 'Suuri avara maailma'. Beth tyhjensi ensi töikseen suuren kaapin, jossa hänen nukkeperheensä asui, mutta kyllästyi pian koko puuhaan, jätti kaikki sikin sokin ja meni pianonsa ääreen mielissään siitä, että hänen ei tarvinnut pestä astioita.
Amy järjesti lehtimajansa, puki ylleen parhaan valkoisen pukunsa, kampasi kiharoitaan ja istuutui piirustamaan kuusamien alle toivoen, että joku näkisi hänet ja kysyisi kuka tuo nuori taiteilija oli. Kun ei ketään muuta ilmestynyt näköpiiriin kuin muuan pitkäkoipinen hämähäkki, joka uteliaana tarkasteli hänen työtään, hän lähti kävelemään, sai niskaansa sadekuuron ja tuli likomärkänä kotiin.
Teetä juotaessa tytöt vertailivat kokemuksiaan, ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että päivä oli ollut hurmaava, joskin tavattoman pitkä.
Meg, joka oli ollut kaupungilla iltapäivällä ja ostanut 'ihanaa sinistä musliinia' huomasi pukunsa leikattuaan, ettei kangasta voinut pestä, ja tämä havainto sai hänet lievästi pahalle tuulelle. Jo oli polttanut nenänsä auringossa soutumatkalla ja saanut ilkeän päänsäryn liiasta lukemisesta. Bethiä harmitti nukkekaapin huono siivo ja se seikka, että hän ei ollut oppinut paria kolmea laulua yhtä aikaa. Amy suri syvästi pukunsa pilaantumista, sillä Katy Brownilla oli seuraavana päivänä kutsut, eikä hänellä ollut mitään päällepantavaa. Mutta kaikki nämä olivat pikkuseikkoja, ja tytöt vakuuttivat äidille, että koe oli onnistunut erinomaisesti. Äiti hymyili, ei sanonut mitään ja suoritti Hannan avulla tyttöjen laiminlyömät tehtävät, jotta koti pysyisi siistinä ja koneisto kunnossa.
Oli hämmästyttävää nähdä, kuinka kummalliseksi ja ikäväksi kaikki muuttui tuon 'lepo ja leikki' -kokeen aikana. Päivät kävivät yhä pitemmiksi, sää oli tavattoman epävakaista, mieliala samoin. Oli kuin elämä olisi suistunut raiteiltaan, ja sielunvihollinen keksi kaikenlaisia kujeita.
Kruunatakseen laiskuutensa Meg oli lakannut tekemästä käsitöitä, mutta kun aika tuli liian pitkäksi, hän alkoi leikellä ja parannella pukujaan ja tärveli ne koettaessaan muuttaa niitä à la Moffat.
Jo luki silmänsä kipeiksi ja kyllästyi kirjoihin tykkänään; sen jälkeen hyvänahkainen Lauriekin kerran riitaantui hänen kanssaan. Lopulta hän katui katkerasti, että ei ollut lähtenyt Marchin tädin kanssa Plumfieldiin.
Beth menestyi koko hyvin, sillä hän unohti alinomaa, että tunnussana oli 'leikkiä vain, ei työtä', ja palasi silloin tällöin vanhoihin harrastuksiinsa, mutta ilmassa oli jotakin hermostuttavaa, ja hänenkin tasapainonsa häiriytyi vähän väliä. Menipä hän kerran niin pitkälle, että ravisteli kiivaasti rakasta Joanna-parkaansa ja sanoi häntä linnunpelätiksi.
Amyn laita oli pahimmin, sillä hänen huvittelumahdollisuutensa olivat niukat, ja kun sisaret jättivät hänet aivan omiin hoteisiinsa, hän huomasi pienen täydellisen ja tärkeän minänsä pian raskaaksi taakaksi. Hän ei pitänyt nukeista, sadut olivat lapsellisia, ja eihän aina voinut piirtääkään. Teekutsuista ei ollut paljon iloa eikä huviretkistäkään, jolleivät ne olleet erittäin hyvin järjestettyjä.