Part 3

-- Kun me kuusi vuotta sitte vallankumouksellisten häviöön saattamina tulimme Lyon'iin, toivoin ahkeralla työllä voivani hankkia takaisin menetetyn omaisuutemme; mutta tässä on ollut piru merrassa! Minun on onnistunut ainoastaan upottaa meidät korvia myöten velkoihin ja kurjuuteen... Nyt on kaikki lopussa, me olemme joutuneet ikäviin selkkauksiin... Niistä selvitäksemme ei meillä ole muuta kuin yksi keino valittavana, nyt kun te jo olette suuria: myydä se vähä, mikä meillä on jäljellä ja hankkia kukin tahollaan elatuksensa.

Uusi nyyhkytys näkymättömän Jacques'in taholta katkaisi isän puheen: mutta hän oli itsekin niin liikutuksen vallassa, ettei suuttunut. Hän antoi vain Danielille merkin sulkea oven ja, kun ovi oli suljettu, jatkoi hän:

-- Kuule siis, minkä päätöksen olen tehnyt: siksi kunnes toisin sovitaan, asettuu äiti asumaan etelään veljensä, Baptistesedän, luo. Jacques jää Lyon'iin. hän on saanut pienen toimen panttilainauskonttorissa. Minä otan paikan Viini-osakeyhtiön kauppamatkustajana... Mitä taasen sinuun, lapsi rukka, tulee, niin pitänee sinunkin ruveta itse elättämään itseäsi ... juuri vastikään sain rehtorilta kirjeen, jossa hän ehdoittaa sinulle läksyjen valvojan paikkaa, tuossa, lue!

Pikku Mies otti kirjeen käteensä.

-- Minkä minusta näyttää, sanoi hän lukiessaan, ei minulla ole mitään viivyttelemisen varaa.

-- Pitäisi lähteä jo huomenna.

-- Hyvä, minä lähden!...

Jonka jälkeen Pikku Mies taittoi kirjeen kokoon ja antoi sen isälleen takaisin kädellä, joka ei vapissut. Suuri filosofi, nähkääs, kun oli.

Tällä hetkellä tuli äiti konttoriin ja Jacques arkana hänen jäljessään... Molemmat lähestyivät Pikku Miestä ja syleilivät häntä äänettöminä; he olivat edellisestä illasta asti tietäneet, mitä tulisi tapahtumaan.

-- Laittakaa hänen kirstunsa kuntoon! huusi isä jyrisevällä äänellä, hän lähtee huomisella laivalla.

Äidiltä pääsi syvä huokaus. Jacques nyyhkytti heikosti, ja niin oli kaikki sanottuna.

Tässä talossa alettiin olla tottuneita onnettomuuden sanomiin.

Tuon muistorikkaan päivän huomenena saattoi koko perhe Pikku Miestä laivalle. Merkillisestä sattumasta oli se sama laiva, joka oli tuonut Eyssettit Lyon'iin kuusi vuotta takaperin. Kapteenina Géniès, mestarikokkina Montélimart! Luonnollisesti muisteltiin Annou'n sateenvarjoa, Robinson'in papukaijaa ja muutamia muita seikkoja, joita sattui maihin noustessa... Nämä muistot tekivät surullisen lähtöni vähän iloisemmaksi, ja vetivät äidin huulet heikkoon hymyyn.

Yhtäkkiä soi kello. Lähdön hetki oli tullut.

Pikku Mies riistäytyi rakkaittensa syleilystä ja harppasi miehekkäästi laskusillan yli...

-- Ole nyt järkevä, huusi hänelle isä.

-- Älä tule sairaaksi, sanoi äiti.

Jacques aikoi sanoa jotakin, mutta ei voinut; hän itki liiaksi.

Mutta Pikku Mies ei itkenyt. Niinkuin minulla on ollut teille kunnia sanoa, oli hän suuri filosofi, ja filosofien nimenomaan ei sovi olla suruissaan...

Ja yhtäkaikki, Jumala tietää, kuinka hän heitä rakasti, noita rakkaitansa, jotka jäivät hänestä sumuun: Jumala tietää, että hän olisi heidän puolestaan antanut henkensä ja verensä... Mutta sellaisia me ihmiset olemme. Lähtöilo, laivan kohina, matkakuume, ylpeys tuntiessaan itsensä mieheksi, vapaaksi, itsenäiseksi mieheksi, joka matkusti ominpäin ja elätti itsensä, -- kaikki tämä huumaannutti Pikku Miehen ja esti hänen ajattelemasta, niinkuin olisi pitänyt, niitä kolmea rakasta olentoa, jotka nyyhkivät alhaalla Rhonen laiturilla...

Ne kolme eivät olleet filosofeja! Levottomalla, hellällä silmällä seurasivat he laivan sätkyttävää kulkua, ja kun sen savusuoja tuskin enää oli pääskysen suuruinen taivaanrannalla, huusivat he vielä: »Hyvästi, hyvästi!» huiskuttaen nenäliinojaan.

Silläaikaa kulki herra filosofi edestakaisin laivan kannella, kädet taskussa ja pää pystyssä. Hän vihelteli, sylki pitkiä sylkyjä, katseli rohkeasti naisia silmiin, tarkasti laivan peränpidon, kohautteli harteitansa, niinkuin suurikasvuiset miehet, ja oli hyvin tyytyväinen itseensä. Ennenkuin oltiin vielä Vienne'ssäkään, oli hän jo kertonut mestari Montélimart'ille ja hänen kahdelle kokkipojallensa, että hän oli Yliopistossa ja että hänellä oli erinomaiset tulot... Hänen herrat kuulijansa onnittelivat häntä, ja hän tunsi itsensä hyvin ylpeäksi.

Kerran, laivan toisesta päästä toiseen kulkiessaan, sattui hänen jalkansa keulassa suuren kellon luona touvikasaan, jonka päällä Robinson Crusoe kuusi vuotta takaperin oli tuntikausia istunut papukaijajalkain välissä. Tämä touvikasa saattoi hänet ääneen nauramaan ja hiukan punastumaan.

-- Kuinka naurettavalta mahdoinkaan näyttää raahatessani kaikkialla mukanani tuota suurta, siniseksi maalattua häkkiä ja tuota eriskummallista papukaijaa...

Filosofi raukka, ei hän aavistanut, että hän oli koko ijäkseen tuomittu raahaamaan tuolla naurettavalla tavalla mukanaan sinistä utukuvien välillä maalattua häkkiään ja toivon vihreäsukaista papukaijaa...

Oi voi, vielä tällä hetkellä, jolloin näitä rivejä kirjoitan, kantaa poika poloinen suurta siniseksi maalattua häkkiänsä. Sillä eroituksella vain, että pienojen taivaansini päivä päivältä yhä enemmän rapisee pois ja viheriä papukaija on menettänyt kolme neljännestä sulistaan.

Syntymäkaupunkiinsa saavuttuaan riensi Pikku Mies ensi toimekseen Yliopistolle, jossa rehtori asui.

Tämä rehtori, isä Eyssette'in ystävä, oli kookas, kaunis vanhus, jossa ei ollut tippaakaan turhantarkkuutta eikä muutakaan sentapaista. Hän otti Eyssette nuoremman erittäin hyväntahtoisesti vastaan. Tuo kunnon ukko ei kuitenkaan voinut pidättää kummastuksen ilmettä, kun Pikku Mies tuotiin hänen työhuoneeseensa.

-- Voi. hyvä Jumala, kuinka hän on pieni!

Pikku Mies olikin naurettavan pieni; ja niin nuoren ja hintelän näköinen.

Rehtorin huudahdus oli hänelle kauhea isku. »He oivat huoli minusta», ajatteli hän. Ja koko hänen ruumiinsa alkoi vapista.

Onneksi jatkoi rehtori, aivan kuin olisi arvannut, mitä noissa pienissä aivo raukoissa tapahtui:

-- Tule lähemmäksi, poikaseni... Me teemme sinusta siis lukujen valvojan. Sinun ikäisellesi, kun on tuollainen kooltaan ja näöltään, on se toimi raskaampi kuin monelle muulle... Mutta kun nyt kerran on pakko, kun sinun täytyy elättää itsesi, rakas lapsi, niin koetamme tehdä elämäsi niin siedettäväksi kuin suinkin. Emme pane sinua aluksi mihinkään suureen myllyyn... Lähetän sinut Sarlande'in kaupunkilukioon muutaman penikulman päähän täältä, korkealle vuoristoon. Siellä sinä suoritat oppivuotesi tullaksesi mieheksi, karaistut ammatissasi, kasvat ja saat parran; ja sitte, kun parta on valmis, saamme nähdä!

Näin puhellessaan kirjoitti rehtori Sarlande'in lukion johtajalle kirjeen esitelläkseen hänelle turvattinsa. Kun kirje oli valmis, ojensi hän sen Pikku Miehelle ja kehoitti hänen vielä samana päivänä lähtemään; sitte antoi hän hänelle muutamia viisaita neuvoja ja taputti häntä hyvästiksi ystävällisesti poskelle luvaten pitää hänet muistossaan.

Nytkös Pikku Mies oli iloinen. Hän ottaa neljä askelta kerrallaan harpatessaan Yliopiston satavuotisia rappuja alas ja rientää samassa hengenvedossa tilaamaan itselleen paikan Sarlande'iin menevissä postivaunuissa.

Mutta postivaunut lähtevät vasta iltapäivällä: vielä neljä tuntia odotusaikaa!

Pikku Mies käyttää tämän ajan kävelemällä päivänpaisteisella esplanaatilla ja näyttelemällä itseään maanmiehilleen. Tämän ensimmäisen velvollisuutensa täytettyään ajattelee hän syömistä ja rupee tähyilemään kukkaronsa mukaista ravintolaa. Aivan kasarmeja vastapäätä huomaakin hän jo kaukaa soman, kauvaksi loistavan ravintolan, jonka ovella on kaunis, ihkaisen uusi nimikilpi SÄLLILÄ.

-- Siinäpä mitä etsin, sanoo hän itseksensä. Ja jonkun minuutin epäröityään Pikku Mies menee ensi kertaa ravintolaan, -- aukaisee hän päättävästi sen oven.

Ravintola on tällä hetkellä typö tyhjä. Seinät valkeaksi kalkitut ... muutamia tammipöytiä... Yhdessä nurkassa kisällien pitkiä kuparikärkisiä, monivärisillä nauhoilla koristeltuja keppejä... Rahalaatikon ääressä kuorsaa tanakka mies, nenä sanomalehdessä.

Hoi, onko täällä ketään! sanoo Pikku Mies koputtaen nyrkillään pöytään aivan kuin vanhakin kapakkavieras.

Tanakka mies rahalaatikon luona ei herääkään niin vähistä; mutta huoneen perältä rientää ravintolan emäntä palvelemaan... Nähdessään uuden vieraan, jonka sattumuksen enkeli johtaa hänen luokseen, kirkaisee hän:

-- Taivasten tekijät! Daniel herra!

-- Annou! Meidän vanha Annou! vastaa Pikku Mies. Ja he lepäävät toistensa sylissä.

No, hyvä Jumala, se on todellakin Annou, vanha Annou, Eyssette'in entinen palvelustyttö, nyt ravintolanemäntä, naimisissa Jean Peyrol'in, tuon tanakan miehen kanssa, joka kuorsaa rahalaatikon ääressä... Voi. jos te tietäisitte, kuinka hän on onnellinen, tuo kiltti Annou nähdessään jälleen Daniel herran! Kuinka hän häntä suutelee! Kuinka hän häntä likistää, niin että Pikku Mies on tukehtua!

Tämän hellyyden korkeimmillaan ollessa herää mies rahalaatikon ääressä.

Hän ihmettelee ensin hieman sitä lämmintä vastaanottoa, minkä tuo nuori tuntematon saa hänen vaimoltaan, mutta kun hän kuulee, että tuo nuori tuntematon on itse herra Daniel Eyssette, Jean Peyrol käy punaiseksi ihastuksesta ja alkaa hyöriä kuuluisan vieraansa ympärillä.

-- Oletteko syönyt suurusta, Daniel herra?

-- Enpä todellakaan, hyvä Peyrol ... juuri se pani minut tulemaan tänne.

Herra varjelkoon! Daniel herra ei ole syönyt suurusta! Vanha Annou juoksee kyökkiinsä: Jean Peyrol kiiruhtaa kellariin, -- muhkeaan kellariinsa, kisällien puheista päättäen.

Yhdessä käden käänteessä on pöytä koreaksi katettu, Pikku Miehen ei ole muuta tarvis kuin istua pöytään ja käydä käsiksi... Vasemmalla puolella leikkaa Annou hänelle leivänviipaleita vasta munittujen lumivalkeiden munien särpimeksi. Oikealla puolella kaataa Jean Peyrol hänelle vanhaa Château-Neuf des-Papes viiniä, joka punaisina rubiineina helmeilee lasin pohjassa... Pikku Mies on hyvin onnellinen, hän juo kuin Temppeliherra, syö kuin Johanniitta ja ehtii kuitenkin kahden suupalan välillä kertoa, että hän on ilmoittautunut yliopistoon, niin että hän on nyt tilaisuudessa kunniallisesti elättämään itsensä. Olisittepa nähneet, millä tavalla hän sanoi tuon: _kunniallisesti elättämään itsensä!_ Vanha Annou on ihailusta pyörällä.

Jean Peyrol ei ole yhtä innoissaan. Hänestä on aivan luonnollista, että Daniel herra elättää itsensä, kun hänellä kerran on tilaisuus siihen. Daniel herran ijässä oli Jean Peyrol ollut jo neljä, viisi vuotta maailmalla eikä saanut enää kotoansa penniäkään, päinvastoin...

Luonnollisesti pitää arvon ravintoloitsija nämä mietteet omina hyvinään. Meneppäs nyt vertaamaankaan Jean Peyrol'ia ja Daniel Eyssette'iin...! Annou ei sitä mitenkään kärsisi.

Sillä välin innostuu Pikku Mies yhä enemmän. Hän puhuu, hän syö ja juo, hän joutuu aivan haltioihinsa; hänen silmänsä loistavat ja poskensa hehkuvat. Hei, isäntä, enemmän laseja! Pikku Mies tahtoo kilistää... Jean Peyrol tuo laseja, ja nyt juodaan maljoja ... ensin rouva Eyssette'in malja, sitten herran, sitte Jacques'in ja Daniel'in, ja vanhan Annou'n, ja Annou'n miehen, Yliopiston ... ja ties kenen...

Näin menee kaksi tuntia lasien kilistelyyn ja jutteluun. Puhutaan murheen mustasta menneisyydestä ja ruusunvärisestä tulevaisuudesta. Muistellaan tehdasta, Lyon'in Lanterne katua, abbé raukkaa, josta kaikki niin paljon pitivät...

Yhtäkkiä Pikku Mies nousee tehden lähtöä.

-- Nytkö jo, sanoo vanha Annou suruissaan.

Pikku Mies pyytää anteeksi: hänen täytyy vielä ennen lähtöänsä nähdä joku, hänen täytyy välttämättömästi käydä eräässä paikassa... Kuinka ikävää! Juuri kun oli niin hauskaa! Oli vielä niin paljon kerrottavaa... Mutta koska täytyi, koska Daniel herran täytyi vielä tavata joku, niin eivät hänen ystävänsä tahdo häntä kauvempaa pidättää... »Onnea matkalle, Daniel herra! Jumalan haltuun, meidän rakas herramme!» Ja aina puoliväliin katua saattoi Jean Peyrol vaimoineen häntä suulauksillansa.

Tiedättekö, kuka se joku on, jonka Pikku Mies tahtoi nähdä ennen lähtöänsä?

Se on tehdas, tuo tehdas, jota hän niin suuresti rakasti ja jota hän niin kovin oli itkenyt... Tehdas ja puutarha ja työhuoneet ja suuret plataanit, kaikki hänen lapsuutensa ystävät, kaikki hänen ensi ikänsä ilot... Ihmissydämellä on nyt kerran omat heikkoutensa; se voi rakastaa mitä tahansa, puita ja kiviä, vieläpä tehdastakin. Muuten kerron tämän siitä syystä, että vanha Robinson Englantiin palattuaan lähti uudelleen merelle, ja purjehti, jumala ties, kuinka monta penikulmaa, nähdäkseen vielä kerran aution saarensa.

Ei siis ihme, jos Pikku Mies oman saarensa nähdäkseen, astui jonkun askeleen.

Jo ovat suuret plataanit, joiden tupsulatvat katselevat talojen yli, tunteneet vanhan ystävänsä, joka tulee heitä kohden, minkä ehtii. Jo kaukaa viittovat he hänelle ja kumartuvat toistensa puoleen, ikäänkuin sanoakseen: Tuolla tulee Daniel Eyssette! Daniel Eyssette tulee takaisin!

Ja hän kiiruhtaa, kiiruhtaa; mutta tehtaan eteen saavuttuaan hän seisahtuu hämmästyneenä.

Jylhät, harmaat muurit ilman laakerin hiventäkään, ei jälkeäkään seinää pitkin kohoavasta kranaatista... Akkunoiden sijalla pieniä luukkuja, työhuoneiden sijalla kappeli. Portin päällä suuri punaisesta savesta tehty risti ja vähän latinaa ympärillä... Voi hirveätä! Tehdas ei olekaan enää tehdas; se on karmelilaisluostari, johon ei yksikään mies saa jalallaan astua...

V.

ELÄTÄ ITSESI.

Sarlande'in pieni kaupunki Cévenneillä, on kapean laakson pohjassa, jonka ympäri vuoret jylhänä muurina kiertyvät. Kun aurinko sinne sattuu, on se kuuma kuin sulatusuuni, kun pohjatuuli puhaltaa, kylmä kuin pohjoisnapa...

Tulopäiväni iltana oli pohjatuuli raivonnut aamusta alkain, ja vaikka oli kevät, tunsi Pikku Mies, kyyröttäessään postivaunujen katolla kaupunkiin saavuttaissa, kylmän hiipivän aina sydämeensä saakka.

Kadut olivat synkät ja autiot... Torilla oli muutamia ihmisiä, jotka odottivat postivaunujen tuloa kävellen edestakaisin huonosti valaistun postikonttorin edustalla.

Tuskin olin laskeutunut alas vaunujen katolta, kun annoin viedä itseni lukioon, jotten kadottaisi minuuttiakaan. Minulla oli kiire toimeeni.

Lukio ei ollutkaan kaukana torilta; kun mies, joka kantoi kirstuani, oli minut vienyt parin kolmen hiljaisen kadun poikki, seisahtui hän suuren rakennuksen eteen, jossa kaikki elämä näytti ammoin sitten sammuneen.

-- Se on tässä, sanoi hän, nostaen mahdottoman suurta portinkolkutinta...

Kolkutin kumahti niin raskaasti pudotessaan alas... Portti aukeni itsestään... Me astuimme sisään.

Odotin hetkisen porttikäytävän pimennossa. Mies laski kirstun maahan, minä maksoin hänet, ja hän lähti aika kyytiä menemään... Suunnaton portti painui hänen takanaan kiinni niin raskaasti, niin raskaasti. Kohta sen jälkeen lähestyi minua unisen näköinen portinvartija, suuri lyhty kädessä.

-- Te olette varmaankin uusia? sanoi hän minulle uneliaasti.

Hän luuli minua oppilaaksi...

-- Minä en ole mikään oppilas, minä tulen tänne läksyjen valvojaksi, viekää minut johtajan luo...

Portinvartija näytti hämmästyneeltä; hän nosti hiukan lakkiaan ja pyysi minun astumaan hetkiseksi huoneesensa. Herra johtaja oli parastaikaa kirkossa lasten kanssa. Minut vietäisiin hänen luokseen heti, kun iltarukous oli päättynyt.

Portinvartijan tuvassa oli juuri päästy illalliselta. Komea, vaaleaviiksinen nuori mies maisteli viinalasistaan pienen laihan, kivulloiselta näyttävän naisen vieressä, joka oli keltainen kuin pergamentti ja nenännipukkaan asti haalistuneeseen villahuiviin kääritty.

-- Kuka siellä on, Cassagne? kysyi viiksiniekka.

-- Se uusi opettaja, vastasi portinvartija, osoittaen minua... Herra opettaja on niin pieni, että minä ensin luulin häntä oppilaaksi.

-- Meillä on todellakin täällä, sanoi viiksiniekka katsellen minua lasinsa yli, paljon suurempia, jopa vanhempiakin oppilaita kuin tämä herra... Vanhempi Veillon esimerkiksi.

-- Ja Souheyrol, sanoi nainen.

Sitte alkoivat he matalalla äänellä, nenä kiinni kamalassa viinassansa, jutella keskenään, minua salavihkaa tarkastellen. Ulkoa kuului pohjatuulen ulvonta ja oppilaiteen kirkuvat äänet, kun he lukivat litaniaansa kappelissa.

Yhtäkkiä soi jokin kello; porraskäytävästä alkoi kuulua kovaa jalkain töminää.

-- Rukous on lopussa, sanoi Cassagne minulle nousten ylös; nyt menemme johtajan luo.

Hän otti lyhtynsä ja minä seurasin häntä.

Lukio näytti minusta suunnattoman suurelta... Loppumattomia käytäviä, suuria holveja, leveitä rappuja, joiden kaidepuut olivat taottua rautaa ... kaikki vanhaa mustaa, savustunutta... Portinvartija kertoi minulle, että ennen vuotta --89 talo oli ollut meriväenkoulu ja siellä oli ollut kahdeksankin sataa oppilasta, kaikki ylhäisimpien ihmisten lapsia.

Kun hän parastaikaa lopetti näiden tärkeiden tietojen antamista minulle, saavuimme johtajan virkahuoneen eteen... Cassagne aukaisi hiljaa pehmeäksi topatun kaksinkertaisen oven ja naputti oven pieleen.

Kuului ääni: »Sisään!» Me astuimme sisään.

Olimme avarassa työhuoneessa, jossa oli viheriät seinäpaperit. Aivan perällä pitkän pöydän ääressä istui johtaja kirjoittamassa himmeän lampun valossa, jonka varjostin oli kokonaan vedetty alas.

-- Herra johtaja, sanoi portinvartija työntäen minut hänen eteensä, tässä on uusi opettaja, joka tulee herra Serrières'n sijaan.

-- Hyvä, sanoi johtaja antamatta häiritä itseään. Portinvartija kumarsi ja meni. Minä jäin seisomaan keskelle huonetta, pyöritellen hattuani sormieni välissä.

Kun johtaja oli lopettanut kirjoittamisensa, kääntyi hän minuun päin ja minä saatoin mielin määrin tarkastella hänen pieniä, kalpeita, kuihtuneita kasvojansa, joissa loisti kylmä, väritön silmäpari. Hän puolestaan kohotti lampunvarjostinta, paremmin minut nähdäkseen ja painoi silmälasit nenälleen.

-- Mutta lapsihan hän on? huudahti hän hypähtäen koholle nojatuolissaan. Mitä teemme lapsella?

Silloin valtasi Pikku Miehen kauhea pelko; hän näki jo itsensä kadulla avutonna, neuvotonna... Hän saattoi tuskin änkyttää pari kolme sanaa ja antaa johtajalle suosituskirjeensä.

Johtaja otti kirjeen, luki sen, luki sen uudelleen, pani sen kokoon, aukaisi sen jälleen ja luki sen vielä kerran, sitte hän lopuksi sanoi minulle, että minun oli kiittäminen rehtorin aivan erikoista suositusta ja perheeni hyvää mainetta siitä, että hän suostui ottamaan minut kouluunsa, vaikka nuoruuteni häntä pelotti. Sitte hän piti pitkiä puheita uusien velvollisuuksieni vakavuudesta; mutta minä en häntä enää kuunnellut. Minulle oli pääasia, ettei minua lähetetty matkoihini... Minua ei lähetetty pois; minä olin onnellinen, hullu onnesta. Olisin suonut että johtajalla olisi ollut tuhat kättä, että olisin voinut niitä jokaista suudella.

Hirvittävä raudan kilinä katkaisi kiitostulvani. Käännyin nopeasti ja katselin silmästä silmään pitkää miestä, jolla oli punainen poskiparta, ja joka oli tullut huoneeseen aivan kuulumatta: se oli ylitarkastaja.

Pää kallellaan niinkuin _Ecce homolla_ katseli hän minua mitä lempein hymy huulilla, heiluttaen etusormessaan avainkimppua, jossa oli kaikensuuruisia avaimia. Hymy teki hänet hyvänsuovan näköiseksi, mutta avaimet kirskuivat kamalasti kili! kili! kil! -- niin että minua pelotti.

-- Herra Viot, sanoi johtaja, tässä saapuu meille herra Serrières'n seuraaja.

Herra Viot kumarsi ja hymyili minulle maailman herttaisimmalla tavalla. Hänen avaimensa sitävastoin tärisivät pilkallisesti ja häijysti, ikäänkuin sanoen: »Tuo pikku mieskö Serrières'n seuraajaksi! Jopa nyt vallan! jopa nyt vallan!»

Johtaja ymmärsi yhtä hyvin kuin minäkin, mitä avaimet sanoivat, ja hän lisäsi huoaten: »Tiedän, että me Serrières'n kadottaessamme kärsimme miltei korvaamattoman vahingon, (tässä kohden avaimet melkeinpä nyyhkivät...); mutta olen varma siitä, että jos herra Viot suostuu ottamaan uuden opettajan erityisen huolenpitonsa alaiseksi ja terottaa hänen mieleensä omat erinomaiset mielipiteensä opetuksesta, niin koukin järjestys ja kuri eivät tule liiaksi kärsimään herra Serrières'n poismenosta.»

Yhä edelleen hymyillen ja lempeänä vastasi herra Viot, että hänen hyväntahtoisuutensa oli ottanut minut siipiensä suojaan ja että hän mielellään auttoi minua neuvoillaan; mutta avaimet eivät olleet lainkaan hyväntahtoiset. Olisitte kuulleet, kuinka ne sähisivät ja kirskuivat vimmoissaan: »Koitappas vaan mutista vastaan, pikku hupsu, niin kyllä näet.»

-- Herra Eyssette, lopetti johtaja puheensa, te voitte mennä. Teidän on vielä tämä yö makaaminen ravintolassa... Olkaa täällä huomenna kello kahdeksan... Saatte mennä...

Ja hän lähetti minut pois arvokkaalla kädenliikkeellä.

Herra Viot, hymyilevämpänä ja lempeämpänä kuin milloinkaan saattoi minua ovelle; mutta ennenkuin hän jätti minut, pisti hän käteeni pienen vihon.

-- Koulun ohjesäännöt, sanoi hän. Lukekaa ne ja miettikää niitä...

Sitten hän avasi oven ja sulki sen jälkeeni, kilistäen avaimiaan peloittavalla tavalla ... kili! kili! kil!

Nuo hyvät herrat unohtivat näyttää minut ulos... Harhailin hetkisen suurissa, pilkkopimeissä käytävissä, haparoiden pitkin seiniä pyrkiessäni ulos. Silloin tällöin pilkisti kuutamo jostain korkeasta ristikkoakkunasta sisään ja auttoi minua tien haussa. Yhtäkkiä tuikahti tässä käytävien yössä esiin kirkas valopiste, liikkuen minua kohden... Otin vielä joitakuita askeleita; valo suureni, läheni minua, kulki sivutseni, eteni uudelleen ja katosi. Se oli aivan kuin näky; mutta niin nopea kuin se olikin, ennätin huomata sen pienimmätkin yksityiskohdat.

Kuvitelkaa mielessänne kaksi naista, ei, vaan kaksi haamua... Toinen, vanha, ryppyinen, kuihtunut, köyryselkäinen, puolet naamasta mahdottoman suurten lasisilmien peitossa; toinen nuori, notkea, hiukan hoikka, niinkuin kaikki haamut, mutta jonka päässä oli -- mitä haamuilla ei tavallisesti ole -- suuri musta silmäpari, niin, niin musta... Vanhuksella oli kädessä pieni kuparilamppu; mustilla silmillä ei ollut mitään kädessä... Nuo kaksi haamua kulki aivan läheltä ohitseni, nopeasti, äänettöminä, huomaamatta minua, ja vielä kauvan sen jälkeen, kun he olivat kadonneet, seisoin vielä samalla paikalla puoleksi lumottuna, puoleksi kauhun vallassa.

Jatkoin haparoiden matkaani, mutta sydämeni sykki rajusti ja olin yhä vielä näkevinäni pimeässä kauhean lasisilmänoidan kulkevan mustien silmien rinnalla...

Mutta nyt oli keksittävä jossakin yösija: eikä se ollutkaan helppo tehtävä. Onneksi tuli viiksiniekka jonka tapasin piippuaan polttamassa portinvartijan huoneen edessä, heti avukseni ja tarjoutui viemään minut pieneen, mainioon ravintolaan, joka oli jokseenkin halpa, ja jossa minua palveltaisiin kuin prinssiä. Voitte arvata, että olin heti valmis lähtemään.

Viiksiniekka oli kiltin lapsen näköinen; tiellä sain kuulla, että hänen nimensä oli Roger, että hän oli tanssin, ratsastuksen, miekkailun ja voimistelun opettaja Sarlande'in lukiossa, ja että hän oli kauvan palvellut Afrikan jääkärirykmentissä. Tämä seikka oli omiansa lisäämään mieltymystäni häneen. Lapset ovat aina taipuvaisia rakastamaan sotilaita. Me erosimme toisistamme ravintolan ovella; puristaen moneen kertaan toistemme kättä päätimme tulla hyviksi ystäviksi.

Ja nyt, hyvä lukija, on minun tunnustaminen sinulle jotakin.

Kun Pikku Mies jäi yksin kylmään huoneeseen ja seisoi vieraan, viheliäisen kestikievarin sängyn edessä, kaukana niistä, joita rakasti, oli hänen sydämensä särkyä, ja tämä suuri filosofi itki kuin lapsi. Elämä kauhisti häntä nyt; hän tunsi itsensä heikoksi ja aseettomaksi sen edessä, ja hän itki niin, että sydän oli haljeta... Yhtäkkiä kyynelten läpi väikkyi hänen silmiensä ohi hänen omaistensa kuva; hän näki kodin hävitettynä, perheen hajallaan, isän siellä, äidin täällä... Koditonna, suojatonna, -- ja silloin unohtaen oman hätänsä yhteistä kurjuutta ajatellessaan, teki Pienokainen suuren, ylevän päätöksen: hän lupasi kohottaa Eyssetten perheen jälleen arvoon ja kunniaan ja luoda yksin uuden kodin. Keksittyään elämälleen tämän jalon päämäärän, pyyhki hän ylpeänä silmistään kyyneleet, jotka ovat arvottomat miehelle ja kodin uudestaluojalle ja hukkaamatta minuuttiakaan kävi hän käsiksi Viot'n ohjesääntöihin, päästäksensä uutten velvollisuuksiensa perille.