Part 2

-- Kyllä minä menen hakemaan, sanoo kiltti Jacques rukka.

Ja samassa hän ottaa käteensä ruukun, ison saviruukun.

Isä kohauttaa olkapäitänsä:

-- Jos Jacques menee vettä hakemaan, sanoo hän, niin ruukku ei tule ehjänä takaisin, se on varma.

-- Kuuletkos nyt Jacques, sanoo äiti levollisella äänellänsä, -- älä nyt vaan särje sitä, ole hyvin varovainen.

Isä jatkaa:

-- Turha sinun on varottaa, hän särkee sen kuitenkin.

Nyt kuuluu Jacques'in itkun tukehduttama ääni:

-- Mutta minkätähden minun tarvitsee se särkeä?

-- Minä en sano, että sinun tarvitsee se särkeä, sanon, että sinä särjet sen, vastaa isä äänellä, joka ei siedä vastaväitteitä.

Jacques ei vastaa mitään; hän ottaa ruukun vapisevaan käteensä ja lähtee yhtäkkiä sen näköisenä kuin tahtoisi sanoa:

-- Vai särjen minä tämän? No, saadaanpas nähdä!

Menee viisi minuuttia, menee kymmenen: Jacques'ia ei kuulu. Äiti alkaa olla huolissaan:

-- Kunhan ei hänelle ole mitään tapahtunut?

-- Joutavia, mitä hänelle olisi tapahtunut? sanoo isä vihaisella äänellä. Hän on särkenyt ruukun eikä uskalla tulla sisään.

Mutta yhtä kaikki tätä sanoessaan vihaisen näköisenä, -- vaikkei parempaa ihmistä ollut auringon alla -- nousee hän ylös ja menee raottamaan ovea, hiukan katsoakseen, minne Jacques on joutunut. Ei hänen tarvinnutkaan kauvas mennä; Jacques seisoo rappusissa oven edessä tyhjin käsin, äänettömänä kivipatjana. Nähdessään isän, tulee hän kalpeaksi ja sanoo sydäntä särkevällä, heikolla, voi, niin heikolla äänellä: »Minä olen särkenyt sen...» Hän oli särkenyt sen!...

Eyssette perheen aikakirjoissa kutsutaan tätä tapausta »ruukkujutuksi».

Pari kuukautta Lyon'iin tulomme jälkeen vanhempamme alkoivat ajatella meidän koulunkäyntiämme. Isä olisi mielellään pannut meidät lukioon, mutta se tuli liian kalliiksi. »Entä jos panisimme heidät kirkkokouluun», sanoi äiti; »lapsilla kuuluu siellä olevan hyvä olla.» Tämä tuuma oli isällekin mieleinen, ja kun Saint-Nizier oli meitä lähin kirkko, niin lähetettiin meidät Saint Nizier'n kirkkokouluun. Siellä oli kovin hauskaa. Ei siellä päntätty kreikkaa päähän eikä latinaa, niinkuin muissa kouluissa, vaan meiltä opetettiin avustamaan juhla- ja arkimessussa, saimme myös opetella vuorolauluja ja polville lankeamista ja meitä harjoitettiin kauniisti suitsuttamaan, joka ei ole niinkään helppoa. Siellä oli hauskuutta kaikenmoista, joku tunti päivässä vain sanain taivutusta ja latinalaisen raamatun lukua, mutta se oli vain sivuseikka. Me olimme siellä ennen kaikkea jumalanpalvelusta varten. Vähintäin kerran viikossa sanoi abbé Micon juhlallisen näköisenä pannessaan nuuskaa nenäänsä: »Huomenna. pojat, ei ole aamutunteja. Me menemme hautajaisiin.»

Me menimme hautajaisiin. Kuinka hauskaa! Vielä oli ristiäisiä ja häitä, tai piispantarkastuksia, tai vietiin kuolevaisille herranehtoollinen. Herranehtoollinen kuolevaiselle! Kuinka me olimme ylpeitä, kun saimme olla sitä saattamassa. Pappi kulki pienen punaisen samettikatoksen alla kantaen herranehtoollisleipää ja pyhää öljyä. Kaksi kuoripoikaa kannatti samettikatosta, kaksi muuta kulki sen perässä suuret kullatut lyhdyt kädessä. Viides kävi edellä ja rämisti pientä väkkärää. Tavallisesti oli se minun tehtäväni... Herranehtoollisen kulkiessa ohitse ottivat miehet hatun päästään, ja naiset tekivät ristinmerkin. Kun kuljettiin jonkun sotilasvartion ohitse, huusi vahti: »Aseisiin!» Sotamiehet juoksivat kokoon ja asettuivat riviin. -- Kunniaa! sanoi upseeri... Pyssyt kalisivat ja rumpu pärisi. Minä rämistin kolme kertaa väkkärääni ja me kuljimme ohi.

Jokaisella meistä oli pienessä kaapissa täydellinen papillinen asu: pitkäliepeinen musta kauhtana, messupaita, jossa oli suuret, kankeat tärkkihihat, mustat silkkisukat, kaksi patalakkia, toinen verasta, toinen sametista, pienillä valkeilla helmillä koristettuja kauluksia, -- kaikki mitä tarvittiin.

Tuon puvun huomattiin sopivan erittäin hyvin minulle.

-- Hänet voisi syödä suuhunsa siinä, sanoi äiti.

Pahaksi onneksi olin kovin pieni, ja se saattoi minut epätoivoon. Ajatelkaa, että varpaillekin nousten tuskin ulotuin Caduffen, meidän sveitsiläisvahtimme valkoisia sukkia korkeammalle. Sitäpaitsi olin niin hento!... Kerran kun minun messussa piti muuttaa raamattu toisesta paikasta toiseen, vei tuo suuri, raskas kirja minut nurin. Kaaduin pitkin pituuttani alttarin astuimille. Pulpetti särkyi ja jumalanpalvelus keskeytyi. Oli helluntaipäivä. Semmoinen häpeä!... Näitä pienuudestani johtuvia vastoinkäymisiä lukuunottamatta, olin hyvin tyytyväinen kohtalooni, ja usein illalla maatapannessamme sanoimme Jacques'in kanssa toisillemme: »Kirkkokoulussa on oikeastaan hyvin hauskaa!»

Onnettomuudeksi emme saaneet olla siellä kauvan. Eräs perheen ystävä, yliopiston rehtori etelästä, kirjoitti eräänä päivänä isälle, että jos isäni tahtoi toiselle pojistansa vapaaoppilaspaikan Lyon'in lukiossa, niin oli hänellä se tarjota.

-- Se sopisi Daniel'ille, sanoi isä.

-- Entä Jacques? sanoi äiti.

-- Jacquesko? Hänet minä pidän luonani, hän voi olla minulle avuksi. Muuten olen huomannut, että hänellä on halua kauppa-alalle. Me teemme hänestä kauppamiehen.

En toden totta tiedä, kuinka isä oli voinut huomata, että Jacques'illa oli halua kauppa-alalle. Siihen aikaan ei tuolla poika rukalla ollut halua muuhun kuin itkuun, ja jos häneltä olisi kysytty... Mutta häneltä ei kysytty, eikä minultakaan.

Ensimmäiseksi lukioon tullessani pisti silmääni, että minä yksin olin puettu puseroon. Lyon'issa eivät varakkaitten vanhempain pojat käy puserossa; siinä käyvät vain katupojat. Muitta minulla oli pusero, ruudukkainen pusero, tehtaan ajoilta; minä kävin puserossa, olin katupojan näköinen... Kun astuin luokkaan, alkoivat oppilaat virnistellä. Kuulin sanottavan: »Katsoppas, tuolla on pusero!» Opettajakin nyrpisti nenäänsä ja sai kohta vastenmielisyyden minua kohtaan. Siitä alkain puhutteli hän minua aina halveksivalla ilmeellä. Ei hän koskaan maininnut minua nimeltä, sanoi vaan: »No, sinä Pikku Mies». Ja kuitenkin olin sanonut hänelle vähintäin kaksikymmentä kertaa, että minun nimeni oli Daniel Ey-sset-te... Lopuksi ristivät toverit minut Pikku Mieheksi ja se nimi minulle jäi...

Eikä yksin puseroni minua eroittanut toisista pojista. Toisilla oli kauniit, nahkaiset koululaukut, ruusupuusta tehdyt hyvänhajuiset mustetolpot, kovakantiset vihot ja uudet kirjat, joiden alareunassa oli paljon muistutuksia; minun kirjani olivat vanhoja joen rannalta ostettuja homeisia, pahalta haisevia räysiä; niiden kannet olivat aina repaleiset, joskus puuttui niistä lehtiäkin. Jacques kyllä teki parhaansa niitä uudestaan sitoissaan pahvilla ja puusepän liimalla, mutta hän pani aina liiaksi liimaa, ja se haisi pahalta. Hän teki minulle myöskin koululaukun, jossa oli äärettömästi osastoja; se oli hyvin mukava, mutta aivan liian liimainen. Liimaaminen ja sitominen oli tullut Jacques'ille taudiksi, niinkuin itkeminenkin. Hänellä oli aina tulella koko joukko pieniä liimakuppeja, ja kun hän vaan hetkeksikään pääsi livahtamaan konttorista, niin hän liimasi, nitoi ja sitoi. Muun aikansa hän kuljetti tavarakääryjä kaupungilla, kirjoitti sanelun mukaan ja kävi ostoksilla, -- oli siis kauppa-alalla.

Minä puolestani olin tullut huomaamaan, että vapaaoppilaan, joka käy puserossa, ja jota kutsutaan Pikku Mieheksi, täytyy lukea kahta kertaa enemmän kuin muiden ollakseen toisten vertainen. Ja toden totta. Pikku Mies luki kaikin voimin.

Uljas Pikku Mies! Näen hänet talvella lämmittämättömässä huoneessa, työpöytänsä ääressä, jalat sängynpeitteeseen käärittyinä. Ulkona pieksi lumiräntä akkunanruutuja. Konttorissa kuului isä sanelevan: Olen saanut arvoisan kirjeenne 8:nnelta päivältä tätä kuuta...

Ja Jacques'in itkun tukahduttama ääni toistavan:

-- Olen saanut arvoisan kirjeenne 8:nnelta päivältä...

Vähän väliä aukeni kamarin ovi hiljaa: äiti tuli sisään. Hän lähestyi varpaillaan Pikku Miestä. Sh!...

-- Luetko sinä? sanoi hän hyvin hiljaa.

-- Luen, äiti.

-- Eihän sinun ole kylmä?

-- Ei toki!

Pikku Mies valehteli, hänen oli päinvastoin hyvin kylmä.

Silloin äiti istui hänen viereensä ja viipyi siinä pitkän aikaa, laskien hiljaa kutimensa silmiä, vähän väliä raskaasti huoaten.

Äiti rukka! Hän ajatteli silloin aina rakasta kotikaupunkiansa, jota hän ei luullut enää milloinkaan näkevänsä... Oi, voi, suureksi surukseen, meidän kaikkien suruksi, sai hän sen piankin nähdä.

III.

HÄN ON KUOLLUT! RUKOILKAA HÄNEN PUOLESTANSA!

Oli maanantaipäivä heinäkuussa. Olin antanut viekoitella itseni koulusta päästyä pallosille, ja kun vihdoin tein kotiinlähtöä, oli paljo myöhäisempää, kuin olisin suonut. Juoksin pysähtymättä Terreau'n torilta Lanterne kadulle asti, kirjat vyöhön pistettyinä ja lakki hampaitten välissä. Mutta kun pelkäsin kauheasti isää, pysähdyin rappusiin minuutiksi henkäisemään, juuri niin pitkäksi aikaa, että keksin sopivan selvityksen viipymiseeni. Ja sitte soitin rohkeasti.

Isä tulikin itse minulle aukaisemaan. »Kuinka kauvan sinä olet viipynyt!» sanoi hän. Minä aloin vapisten ladella hätävalhettani, mutta hän ei kuunnellut loppuun, vaan veti minut luokseen ja syleili minua kauvan sanaakaan sanomatta. Koska olin odottanut vähintäin aika nuhteita, kummastutti tämä vastaanotto minua suuresti. Ensimmäiseksi juolahti päähäni, että Saint-Nizier'in pastori oli meillä päivällisellä; tiesin kokemuksesta, ettei meitä koskaan sellaisena päivänä toruttu. Mutta mennessäni ruokasaliin näin heti paikalla, että olin erehtynyt. Pöytä oli katettu ainoastaan kahdelle, isälle ja minulle.

Entä äiti? Ja Jacques? kysyin kummastuneena.

Isä vastasi tavattoman lempeällä äänellä, joka ei ollut hänen tavallisensa:

-- Äitisi ja Jacques ovat matkustaneet pois, Daniel; abbé veljesi on kovin sairaana.

Nähdessään minun käyvän kalman kalpeaksi, lisäsi hän minua rauhoittaakseen melkeinpä iloisesti:

-- Kun sanon »hyvin sairaana» niin tarkoitan vain, että meille on kirjoitettu veljesi olevan sängyn omana; tiedäthän, millainen äiti on, hän tahtoi kaikin mokomin lähteä ja minä annoin hänelle Jacques'in seuraksi... Ei se mitään vaarallista liene... Ja nyt, istu pöytään, niin rupeamme syömään: olen nälkään kuolemaisillani.

Istuin sanaakaan sanomatta pöytään, mutta sydäntäni ahdisti ja vain vaivoin voin pidättää kyyneleitäni ajatellessani, että abbé veljeni oli kovin sairaana. Alakuloisina ja äänettöminä istuimme siinä toisiamme vastapäätä. Isä söi nopeasti ja joi suuria kulauksia, sitte äkkiä pysähtyi ja vaipui ajatuksiinsa... Minä taasen liikkumattomana pöydän toisessa päässä ja aivan kuin puoleksi tajuttomana, muistelin niitä kauniita kertomuksia, joita abbé oli minulle kertonut tehtaalla käydessään. Näin hänen kokoovan kauhtanansa liepeet harpatakseen ammeitten yli. Muistin myös päivän, jolloin hän ensi kerran messusi koko perheen ollessa kirkossa. Kuinka kaunis hän oli, kun hän kääntyi meihin päin kädet koholla sanoen _Dominus vobiscum_ niin lempeällä äänellä, että äiti itki ilosta!... Nyt kuvittelin hänet tuolla kaukana, vuoteen omana sairaana (voi, kovin sairaana: jokin aavistus sanoi sen minulle) ja tuskani häntä tässä tilassa ajatellessa kävi kaksinkertaiseksi siksi, että kuulin äänen, joka sydämeni syvyydestä huusi: »Jumala rankaisee sinua, se on sinun syysi! Sinun olisi pitänyt tulla suoraa päätä kotiin! Sinä et olisi saanut valehdella!» Ja tuon kauhean ajatuksen valtaamana, että Jumala häntä rangaistakseen antoi hänen veljensä kuolla, sanoi Pikku Mies epätoivoisena itseksensä: »En koskaan, koskaan enää ole koulusta tullessani pallosilla.»

Kun ateria oli lopussa, sytytimme lampun ja ryhdyimme iltatöihimme. Isä levitti paksut kauppakirjansa pöytäliinalle jälkiruuan jäännösten keskelle ja laski ääneen laskujansa. Finet, torakkakissa, kuljeskeli pöydän ympärillä surkeasti naukuen. Minä avasin akkunan ja olin nojallani sen ääressä.

Oli pimeä, ilma tuntui tukahduttavalta... Alhaalta porttien edustoilta kuului naurua ja puhelua, kaukaa Loyassen linnasta rummun pärinää... Olin siinä jonkun aikaa surullisiin ajatuksiin vaipuneena tuijottanut pimeyteen, kun kova kellonsoitto tempasi minut äkkiä akkunasta. Katsoin kauhistuneena isään ja olin näkevinäni hänen kasvoillaan saman kauhun ja pelon värähdyksen, joka oli minut vallannut. Tuo kellonsoitto vaikutti häneenkin kammottavasti.

-- Soitetaan, sanoi hän minulle melkein hiljaa.

-- Älä mene, isä; kyllä minä menen avaamaan. Ja minä syöksyin ovea kohden.

Kynnyksellä seisoi mies. Näin hänet epäselvästi pimeässä, kun hän ojensi minulle jotakin, jota epäröin ottaa vastaan.

-- Sähkösanoma, sanoi hän.

-- Sähkösanoma, hyvä Jumala! Mitä se merkitsee?

Minä otin sen väristen käteeni ja aijoin panna oven kiinni; mutta mies pisti jalkansa oven väliin ja sanoi kylmästi:

-- Se täytyy kuitata.

Se täytyi kuitata. En tietänyt sitä, sillä se oli ensimmäinen sähkösanoma, jonka otin vastaan.

-- Kuka siellä on, Daniel? huusi isä minulle; hänen äänensä vapisi.

Minä vastasin:

Vain kerjäläinen... Ja antaen miehelle merkin odottaa minua juoksin huoneeseeni, kastin hapuilemalla kynän mustetolppoon, ja palasin samassa.

Mies sanoi:

-- Kuitatkaa tuohon.

Pikku Mies kuittasi vapisevalla kädellä, porraslamppujen valossa; sitte hän sulki oven ja tuli jälleen sisään sähkösanoma poveen piiloitettuna.

Niin, minä pidin sinua piilossa povessani, onnettomuuden sanoma! Minä en tahtonut, että isä sinut näkisi, sillä minä tiesin edeltäpäin, että sinä tulit ilmoittamaan meille jotakin kauheata, ja kun minä sinut avasin, niin et kertonut minulle mitään uutta, kuuletko, sähkösanoma! Sinä et minulle mitään kertonut, mitä ei sydämeni jo ollut arvannut.

-- Siellä oli vain kerjäläinen? sanoi isäni katsoen minuun.

Vastasin punastumatta: »Niin oli», ja asetuin entiselle paikalleni akkunan luo haihduttaakseni hänen epäluulonsa.

Viivyin siinä vielä jonkun aikaa, liikkumattomana, äänetönnä, puristaen rintaani vasten tuota paperia, joka poltti minua.

Aika ajoin koetin ajatella järkevästi, rohkaista mieltäni sanomalla itsekseni: »Kuka ties on se hyvinkin hyvä uutinen. Ehkä he ilmoittavat, että hän on parantunut...»

Mutta pohjalta tiesin, ettei se ollut totta, tiesin että valehtelin itselleni, tiesin ettei sähkösanoma tulisi sanomaan, että hän on parantunut.

Vihdoin päätin livahtaa huoneeseeni, saadakseni kerta kaikkiaan varmuutta. Menin hitaasti ulos ruokasalista aivan kuin muissa mietteissä; mutta kun kerran olin huoneessani, millä kuumeisella nopeudella sytytinkään lampun! Ja kuinka käteni vapisivat tuota kuolonsanomaa avatessani! Ja niitä kuumia kyyneleitä, joilla sen kostutin, kun sen olin avannut... Luin sen uudelleen kahteenkymmeneen kertaan, yhä toivoen, että olin erehtynyt: mutta voi poloista minua! Turhaan sitä luin ja yhä uudelleen luin ja selittelin sen merkitystä, en saanut sitä muuta sanomaan, kuin mitä se heti oli sanonut, kuin mitä niin hyvin tiesin sen tulevan sanomaan:

_Hän on kuollut. Rukoilkaa hänen puolestansa!_

Kuinka kauvan siinä seisoin itkien sähkösanoma edessäni, en tiedä. Muistan vain, että silmäni kirvelivät kauheasti, ja että kauvan haudoin kasvojani vedellä, ennenkuin lähdin huoneestani. Sitten palasin ruokasaliin pitäen pienessä kiinnipuristetussa kädessäni tuota kolminkerroin kirottua sähkösanomaa.

Ja nyt, mitä olinkaan tehnyt? Kuinka minun oli ilmoittaminen tuo kauhea uutinen isälleni; mikä naurettava lapsellisuus oli pannut minut pitämään sen omana tietonani? Vähän aikaisemmin tai myöhemmin, -- saihan hän sen kumminkin tietää. Mikä tyhmyys! Jos olisin mennyt suoraan hänen luoksensa, kun sähkösanoma saapui, niin olisimme ainakin sen yhdessä avanneet, ja nyt olisi kaikki sanottuna.

Näin itsekseni haastaen lähestyin pöytää ja menin istumaan isän viereen, hyvin lähelle häntä. Mies rukka oli sulkenut kirjansa ja kutkutteli nyt huviksensa Finet'in valkeata kuonoa sulkakynällään. Sydäntäni ahdisti, kun näin hänen noin leikkivän. Näin hänen lampun puoleksi valaisemat kasvonsa vähä väliä vilkastuvan ja vetäytyvän nauruun, ja olisin tahtonut sanoa hänelle: »voi, voi, älä naura, herran nimessä, älä naura.»

Juuri kun häntä näin surullisena sähkösanoma kädessä katselin, nosti isä päätänsä. Meidän silmämme tapasivat toisensa enkä tiedä, mitä hän näki minun silmissäni, tiedän vain, että hänen kasvonsa yhtäkkiä vääristyivät, että kova parkaisu pääsi hänen rinnastaan, että hän sanoi minulle sydäntä vihlovalla äänellä: »Hän on kuollut, eikö niin?» että sähkösanoma putosi kädestäni, että vaivuin itkien syliinsä, ja että itkimme kauvan epätoivoisina toistemme sylissä, samalla kuin Finet jalkaimme juuressa leikki sähkösanomalla, tuolla kuolonsanomalla, meidän kyyneltemme syyllä.

Siitä on pitkä aika, kun kaikki tämä tapahtui, kauvan aikaa on kallis abbé veljeni, jota niin suuresti rakastin, levännyt maan povessa, mutta voin vakuuttaa teille, että yhä vielä, kun saan sähkösanoman, en voi sitä avata ilman kauhun väreitä. Pelkään, että silmääni sattuvat sanat _hän on kuollut_ ja että täytyy _rukoilla hänen puolestansa_.

IV. PUNAINEN VIHKO.

Vanhoissa messukirjoissa näkee kömpelöitä värikuvia, joissa Jumalan äiti on kuvattu syvä vako kumpaisessakin poskessa; tuon jumalallisen juovan on taiteilija pannut niihin sanoakseen meille: »Katsokaa, kuinka hän on itkenyt!...» Tämän vaon, -- kyynelvaon -- vannon nähneeni äitini laihtuneissa kasvoissa, kun hän palasi Lyon'iin poikaansa hautaamasta.

Äiti raukka, siitä päivin ei hän enää hymyillyt. Hänen pukunsa oli aina musta, hänen kasvonsa aina surulliset. Hän kantoi syvää surua sekä vaatteissaan että sydämessään eikä siitä koskaan luopunut... Muuten oli Eyssette'n talossa kaikki entisellään: hiukan vain ilottomampaa, siinä kaikki. Pyhän Nizier'in pastori piti muutamia messuja veljeni sielun rauhaksi. Lapsille leikattiin surupuvut isän vanhasta takista, ja elämä, tuo surullinen elämä, jatkui edelleen.

Rakkaan abbé'mme kuolemasta oli jo kulunut jokunen aika, kun eräänä iltana, maatapannessamme, näin Jacques'in suureksi ihmeekseni kiertävän huoneemme oven lujasti lukkoon, tukkivan huolellisesti ovenraot ja sen tehtyään tulevan minua kohden hyvin juhlallisen ja salaperäisen näköisenä.

Minun on sanominen, että sitte etelästä paluunsa oli Jacques veikon tavoissa tapahtunut kummallinen muutos. Ensinnäkin, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, Jacques ei enää itkenyt, tai ei melkein ollenkaan; samoin oli hänen hurja liimaamisintonsa milteipä mennyttä. Pienet liimakupit ilmestyivät toisinaan vieläkin tulelle, mutta entinen viehätys oli poissa; nyt, jos oli kirjalaukkua tarvis, niin täytyi sitä polvillaan rukoilla... Kuka uskoisi! hatturasia, jonka äiti oli tilannut, oli viikonpäivät ollut tekeillä. Kotona ei mitään huomattu, mutta minä näin selvästi, että Jacques'ia jokin vaivasi. Usein olin yllättänyt hänet konttorissa, kun hän puhui itsekseen ja viittoi käsillään. Öisin hän ei nukkunut, kuulin hänen mutisevan itsekseen, sitte yhtäkkiä hyppäävän vuoteeltaan ja kävelevän pitkin askelin huoneessa ... kaikki tämä ei ollut luonnollista ja peloitti minua, kun sitä ajattelin. Luulin, että Jacques oli tulossa hulluksi.

Nähdessäni hänen tuona iltana sulkevan huoneemme oven kahteen lukkoon, johtui hulluuden pelko taas mieleeni ja minua rupesi kammottamaan; kunnon Jacques rukka ei sitä huomannut, vaan otti vakavasti minun käteni omiinsa ja sanoi:

-- Daniel, minä uskon sinulle jotakin, mutta sinun täytyy vannoa, ettet siitä koskaan hiisku sanaakaan.

Ymmärsin heti paikalla, ettei Jacques ollut hullu. Vastasin empimättä:

-- Sen vannon, Jacques!

-- No niin! etkö voi arvata ... sh!... Minä sepitän runoelmaa, suurta runoelmaa.

-- Runoelmaa, sinä Jacques, sinä sepität runoelmaa!

Vastaukseksi veti Jacques liiviensä alta mahdottoman suuren punaisen, vihon, jonka hän itse oli sitonut, ja jonka ensilehdelle hän oli kirjoittanut kauneimmalla käsialallaan:

USKONTO! USKONTO!

_Runoelma kahdessatoista laulussa. Kirjoittanut Eyssette (Jacques)_.

Vihko oli niin suuri, että minua miltei huimasi. Voitteko käsittää?... Jacques, minun veljeni Jacques, kolmentoistavuotias poika, itku- ja liimakuppi-Jacques sepitti runoa: _Uskonto! Uskonto!_ Runoelma kahdessatoista laulussa.

Eikä kellään ollut siitä vähintäkään aavistusta! Hänet lähetettiin yhä edelleen vihanneskauppiaalle kori kainalossa ja isä huusi hänelle useammin kuin koskaan: »Jacques, sinä olet pässinpää!...»

Voi, rakas Eyssette (Jacques!) rukka, kuinka mielelläni olisin langennut kaulaasi, jos olisin uskaltanut. Mutta minä en uskaltanut... Ajatelkaahan toki!... _Uskonto! Uskonto!_ Runoelma kahdessatoista laulussa! Minun on kuitenkin totuuden nimessä sanominen, ettei tämä runoelma kahdessatoista laulussa ollut läheskään valmis. Luulenpa melkein, ettei siitä vielä ollut sepitettynä muuta kuin ensimmäisen laulun neljä ensimmäistä säettä; mutta tiedättehän, että tämän kaltaisissa töissä alullepano aina on vaikein asia, ja niinkuin Eyssette (Jacques) hyvällä syyllä sanoi: »Nyt kun minulla on neljä ensimmäistä säettäni, ei jatko merkitse mitään; se on vain ajankysymys.»

Tämän jatkon päähän, joka oli vain ajankysymys, ei Eyssette (Jacques) milloinkaan tullut... Niinkuin tiedätte, hyvät ihmiset, on runoelmilla oma kohtalonsa; pian näkyi, ettei _Uskonto! Uskonto!_ runoelman kohtalo ollut lainkaan tulla kaksitoistalauluiseksi. Turhaan hikoili runoilija, hän ei päässyt milloinkaan neljää ensimmäistä säettä pitemmälle. Surkea juttu. Lopuksi heitti poika poloinen hiiteen koko runoelmansa ja sanoi hyvästit Runottarelle (siihen aikaan puhuttiin vielä Runottaresta.) Vielä samana päivänä sai hän takaisin itkukohtauksensa ja pienet liimakupit ilmaantuivat jälleen tulelle... Entä punainen vihko?... Niin, sillä oli myöskin oma kohtalonsa.

Jacques sanoi minulle: »Minä annan sen sinulle, täytä se millä hyvänsä.» Tiedättekö, millä sen täytin?... Runoillani, tiedän mä, Pikku Miehen runoilla. Jacques oli tartuttanut tautinsa minuun.

Tässä ovat nuo neljä säettä sellaisina kuin näin ne sinä iltana kauniilla pyöreällä käsialalla piirrettyinä punaisen vihon ensi sivulle:

Uskonto! Uskonto! Ylhäinen, pyhä, Rinnassa ääni! Lohtujen lohtu!

Ja nyt, silläaikaa kun Pikku Mies on loppusointujen etsintätouhuissa, hyppäämme me lukijani suostumuksella yhdellä harppauksella neljä, viisi vuotta eteenpäin hänen elämästänsä. Minulla on kiire joutua kevääseen 18--, joka ei vieläkään ole haihtunut Eyssettien muistosta; kullakin perheellä on näet omat merkkivuotensa.

Muuten ei lukija kadota mitään, vaikka sivuutankin tämän ajanjakson elämästäni vaieten. Se on kaikenaikaa yhtä ja samaa kyynel- ja nälkävirttä! Isän asiat käyvät huonosti, vuokra jää maksamatta, velkamiehet ahdistavat, äidin jalokivet myydään, hopeakalut viedään panttiin, lakanat ovat täynnä reikiä ja housut paikkoja, puute irvistelee joka raosta, nöyryytyksiä päivät pääksytysten ja tuo ikuinen kysymys »mitä huomenna syömme», sitte kaupunginpalvelijan röyhkeät kellonsoitot, portinvartijan ivallinen naama, ja lainat ja maksamattomat vekselit ja ... ties mitä.

On siis vuosi 18--.

Pikku Mies oli silloin ylimmällä luokalla.

Hän oli, muistaakseni, hyvin vaatelias nuorukainen, joka täydellä todella oli mielestään niin filosofi kuin runoilijakin: muuten ei saapasvartta korkeampi eikä parran haiventakaan leuvassa.

Siis eräänä aamuna, kun tämä suuri filosofi Pikku Miehen hahmossa oli menossa kouluun, huusi isä Eyssette hänet konttoriin ja sanoi karskilla tavallansa, heti kun näki hänen astuvan sisään:

-- Daniel, heitä kirjasi nurkkaan, tämän koommin et mene kouluun.

Sen sanottuaan alkoi isä Eyssette äänettömänä kävellä pitkin askelin puodissa edestakaisin. Hän näytti hyvin liikutetulta ja liikutettu oli Pikku Mieskin, sen vakuutan... Pitkän vaitiolon jälkeen jatkoi isä Eyssette:

-- Poikani, minun on sinulle ilmoittaminen ikävä uutinen, hyvin ikävä ... me olemme pakoitetut hajaantumaan koko perhe, saat heti kuulla miksi.

Tässä kohden kuului raju, sydäntäsärkevä nyyhkytys raollaan olevan oven takaa.

-- Jacques, sinä olet pässinpää! huusi isä Eyssette kääntymättä oveen päin, sitte hän jatkoi: