Part 19

Se ei ollut totta; ei hänellä ollut nälkä, eikä miilullakaan. Turhaan koetin antaa ruuan maistua, kaikki mitä söin, tarttui kurkkuuni, ja vaikka ponnistin kaikki voimani näyttääkseni tyyneltä, kostutin kuitenkin salaa piirakkani kyyneleillä. Jacques, joka tarkasteli minua salavihkaa, sanoi hetken kuluttua: »Miksi itket? Kadutko, että olet täällä? Oletko vihainen minulle, kun toin sinut pois?»

Vastasin hänelle murheellisena: »Tuo ei ollut kauniisti sinulta, Jacques! Mutta minä olen antanut sinulle oikeuden sanoa minulle mitä tahansa.»

Me jatkoimme vielä vähän aikaa syömistämme, taikka oikeammin, olimme syövinämme. Lopuksi Jacques kyllästyneenä tähän molemminpuoliseen näyttelemiseen, työnsi lautasen luotaan, nousi ylös ja sanoi: »Illallinen ei näy todella maittavan; parasta on panna maata.»

Löytyy sananlasku, joka sanoo: Huoli ja uni eivät viihdy samassa sängyssä. Sen sain kokea tuona yönä. Minun suruni oli siinä, että ajattelin kaikkea sitä hyvää, mitä Jacques äitini oli minulle tehnyt ja kaikkea sitä pahaa, millä olin hänet palkinnut. Vertasin omaa elämääni hänen elämäänsä, itsekkäisyyttäni hänen uhrautuvaisuuteensa, omaa pelkurimaista lapsensieluani tuohon sankarisydämeen, joka oli ottanut tunnuslauseekseen: Maailmassa on ainoastaan yksi onni: tehdä toiset onnellisiksi. Ja minä sanoin itsekseni: »Nyt on elämäni pilalla. Olen kadottanut Jacques'in luottamuksen, mustien silmien rakkauden ja itsekunnioitukseni... Mitä minusta nyt tulee?»

Tämä kauhea suru piti minut hereillä aamuun saakka. Jacques ei liioin nukkunut. Kuulin hänen kääntelevän vuoteellaan sekä yskivän pientä, kuivaa yskää, joka viilsi sydäntäni. Kerran kysyin häneltä hyvin hiljaa: »Sinä yskit, Jacques. Oletko sairas?» Hän vastasi: »Ei se mitään merkitse. Nuku!» Ja minä kuulin hänen äänestään, että hän oli paljon suuttuneempi minulle, kuin hän tahtoi näyttää. Tämä ajatus teki suruni kaksinkertaiseksi, ja minä aloin itkeä uudestaan peitteeni alla, siksi kunnes nukuin. Suru karkoittaa unen, mutta kyyneleet ovat oikea unilääke.

Kun heräsin, oli täysi päivä. Jacques ei ollut enää vieressäni. Luulin hänen lähteneen ulos, mutta kun työnsin vuodeuutimet syrjään, näin hänen makaavan huoneen toisessa päässä sohvalla ja niin kalpeana -- voi, niin kalpeana... En tiedä mikä kauhea ajatus iski päähäni. -- »Jacques!» huusin minä ja syöksyin hänen luoksensa. Hän nukkui eikä herännyt huudostani. Ihmeellistä! Hänen kasvoillaan oli nukkuessa surullinen, kärsivä ilme, jota en ollut niissä milloinkaan ennen nähnyt, mutta joka ei kuitenkaan ollut minulle vieras. Katsellessani hänen kuihtuneita piirteitänsä, hänen kapeaksi käyneitä kasvojaan, hänen poskiensa kalpeutta ja hänen käsiensä sairaanloista läpikuultavuutta, tunsin tuskaa, mutta tuskaa, jota olin jo ennen tuntenut.

Jacques ei ollut kuitenkaan koskaan ollut sairas. Eikä hänellä ollut milloinkaan ennen ollut noita mustia silmien aluksia eikä noita laihoja kasvoja... Missä edellisessä elämässä oli minulla siis ollut tämä näky? Yhtäkkiä johtui uneni mieleeni. Niin, niin se oli, tuossa oli minun uneni Jacques, kalpeana, peloittavan kalpeana pitkällään sohvalla; hän on juuri kuollut... Jacques on kuollut, Daniel Eyssette, ja sinä olet hänet tappanut... Juuri tällä hetkellä pujahtaa heikko auringon säde akkunasta sisään ja liukuu kuin sisilisko noilla kalpeilla, elottomilla kasvoilla. Jumalan kiitos! Kuollut herää, hieroo silmiään ja sanoo iloisesti hymyillen, nähdessään minun seisovan edessään:

-- Hyvää huomenta, Daniel. Oletko nukkunut hyvin? Minä olen yskinyt kovasti. Muutin tähän sohvalle maata, jotten herättäisi sinua.

Hänen näin levollisena puhuessaan, tunsin polveni yhä vapisevan siitä kauheasta näystä, jonka olin nähnyt ja sanoin itsekseni syvällä sydämessäni:

-- Ijankaikkinen Jumala, anna minun pitää Jacques äitini!

Tästä surullisesta heräämisestä huolimatta oli meillä jokseenkin hauskaa. Melkeinpä meille syntyi entinen raikas naurumme, kun pukeutuessa huomasin, ettei minulla ollut muita vaatteita kuin pumpuliset polvihousut ja punaiset, pitkäliepeiset liivit, teatterirääsyjä, jotka olivat päälläni, kun minut vietiin pois.

-- Peijakas vieköön, rakas veli, sanoi Jacques. Eihän sitä tule kaikkia ajatelleeksi. Ainoastaan julkeat Don Juan'it ajattelevat kapioita, kun ryöväävät kaunottaren. Älähän ole milläsikään. Puemme sinut uudelleen. Sekin on taas niinkuin Pariisiin tullessasi.

Hän sanoi sen tehdäkseen minut iloisemmaksi, sillä hän tunsi yhtä hyvin kuin minä, että kaikki oli nyt toisin.

-- Kas niin, Daniel! jatkoi tuo hyvä Jacques nähdessään minun jälleen vaipuvan ajatuksiini. Älkäämme ajatelko enää menneitä. Nyt meille aukeaa uusi elämä; alkakaamme se ilman tunnon nuhteita ja epäluuloja; katsokaamme vain, ettei se laita meille samanlaisia kolttosia kuin entinen. En kysy, mihin nyt aijot ryhtyä, rakas veli, mutta jos aijot kirjoittaa uuden runoteoksen, niin näyttää minusta tämä paikka sopivalta työhön. Huone on rauhallinen. Puutarhassa laulavat linnut. Sinä panet runopöytäsi akkunan eteen...

Keskeytin hänet nopeasti: »Ei, Jacques, runojen aika on ohi. Ne ovat mielikuvitteluja, jotka tulevat sinulle liian kalliiksi. Nyt tahdon tehdä työtä, niinkuin sinäkin, tahdon ansaita leipäni ja auttaa sinua kaikin voimin uuden kodin perustamisessa.»

Hän vastasi levollisesti hymyillen:

-- Kauniita suunnitelmia, hyvä herra siniperho. Mutta siitä ei ole lainkaan kysymys. Sinun ei ole tarvis elättää itseäsi, kunhan vaan lupaat... Mutta kylläksi, voimme puhua siitä myöhemmin. Mennään ostamaan sinulle vaatteita.

Voidakseni mihinkään lähteä, täytyi minun pukea päälleni hänen päällystakkinsa, joka ulottui kantapäihini asti, niin että näytin italialaiselta katusoittajalta, ei puuttunut muuta kuin harppu. Jos minun joitakuita kuukausia aikaisemmin olisi täytynyt esiintyä kadulla sellaisessa asussa, olisin kuollut häpeästä, mutta nyt oli minulla niin paljon muuta hävettävää, että vastaantulevat naiset saivat kernaasti nauraa minulle, kaikki oli toisin kuin silloin, kun kävelin kalosseissa Pariisin kadulla. Niin, kaikki oli toisin.

-- Nyt, kun olet kristityn ihmisen näköinen, sanoi Jacques äiti, kun tulimme vaatekaupustelijan puotista, saatan sinut takaisin hotelliin; sitten menen kuulostamaan, antaako rautakauppias, jonka kirjanpidon hoidin ennen lähtöäni, minulle vielä työtä. Pierrotte'in rahat eivät voi ijankaiken kestää. Minun täytyy ajatella leipäpalastamme.

Olisin tahtonut sanoa hänelle: »Jacques, mene nyt vain rautakauppiaasi luo. Kyllä minä löydän tien yksinkin kotiin.» Mutta ymmärsin, miksi hän teki näin; hän tahtoi olla varma siitä, etten palaisi takaisin Montparnasse'iin. Voi, jospa hän olisi nähnyt minun sydämeeni!

Jotta hän voisi olla rauhallinen, annoin hänen tulla kanssani hotelliin asti, mutta tuskin hän oli selkänsä kääntänyt, kun riensin takaisin kadulle. Minulla oli myöskin menoni.

Oli jo myöhäistä, kun palasin kotiin. Suuri, tumma varjo kulki levottomana sumuisessa puutarhassa edestakaisin. Se oli Jacques äitini. »Olipa hyvä, että tulit», sanoi hän väristen vilusta. »Olin jo lähdössä Montparnasse'iin.»

Vereni kuohahti ja minä sanoin: »Epäilet minua liiaksi, Jacques, se ei ole kauniisti sinulta... Näinkö siis tulemme aina olemaan? Etkö enää milloinkaan voi luottaa minuun? Vannon kaiken kautta, mitä minulla on rakkainta maailmassa, etten tule sieltä, mistä luulet, että tuo nainen on kuin kuollut minulle, etten enää milloinkaan tahdo häntä nähdä, että olet minut kokonaan taas saanut omaksesi, ja että tunnen ainoastaan katumusta enkä vähintäkään kaipausta ajatellessani tuota kauheata menneisyyttä, josta sinun rakkautesi on minut temmannut... Oi, mitä voisin vielä sanoa, että uskoisit minua! Oh, sinä ilkeä Jacques! Jospa voisin repäistä rintani auki, niin näkisit, etten valehtele.»

Ei ole jäänyt mieleeni, mitä hän vastasi, mutta muistan, että hän tuolla pimennossa pudisti surullisena päätään, ikään kuin olisi tahtonut sanoa: »Voi, tahtoisin niin mielelläni uskoa sinua...» Ja kuitenkin olin puhunut hänelle totta. Minulla ei varmaankaan yksinäni olisi ollut voimia riistäytyä irti tuosta naisesta, mutta nyt kun kahleeni olivat katkaistut, tunsin sanomatonta huojennusta. Aivan niinkuin ihminen, joka aikoo tappaa itsensä häkään ja joka katuu viimmeisessä silmänräpäyksessä, kun jo on liian myöhäistä, kun häkä jo on salvannut hänen hengityksensä ja kivettänyt hänen jäsenensä: silloin rientävät yhtäkkiä naapurit apuun, ovi lyödään säpäleiksi, pelastava ilma virtaa huoneeseen, ja itsemurhaaja raukka ahmii sitä nautinnolla ylen onnellisena siitä, että elää vielä ja lujasti päättäen olla uudelleen yrittämättä. Niinpä minäkin viisikuukautisen siveellisen tukahtumisen jälkeen, ahmin täysin siemauksin kunniallisen elämän puhdasta, vahvistavaa ilmaa, täytin sillä keuhkoni ja voin pyhästi vakuuttaa, etten halunnut palata entiseen elämääni... Sitä Jacques ei voinut uskoa, eivätkä koko maailman valat olisi saaneet häntä uskomaan, että puhuin totta... Poika raukka! Olin vannonut hänelle niin monta valaa!

Me vietimme tämän ensimmäisen illan kotona, istuen valkean ääressä aivan kuin talvella, sillä huone oli kostea ja puutarhan sumu kävi luihin ja ytimiin. Sitä paitsi tekee hyvää katsella leimuavaa tulta, kun on alakuloinen... Jacques teki työtä; hän laati numeroitaan. Hänen poissaollessaan tahtoi rautakauppias itse hoitaa kirjanpitonsa, ja sen tuloksena oli niin ihana töherrys, sellainen saatavien ja maksettavien sekasotku, että oli kuukauden kova työ tarpeen, ennenkuin asiat jälleen tulisivat oikealle tolalleen. Tietysti en mitään niin hartaasti halunnut kuin auttaa Jacques äitiä tässä hommassa. Mutta siniset perhoset eivät ymmärrä mitään laskuopista, niinpä täytyi minunkin, istuttuani tunnin verran noiden suurten punaisella viivoitettujen tilikirjain ääressä, jotka olivat täynnä ihmeellisiä hieroglyfejä, heittää kynä kädestäni.

Jacques sitävastoin suoriutui mainiosti tuosta kuivasta työstä. Hän rupesi vaikka minkälaisten lukujen kanssa puskusille, eivätkä pisimmätkään yhteenlaskettavat sivut peloittaneet häntä. Tuon tuostakin, kesken työtään kääntyi hän minuun ja sanoi vähän levottomana minun hiljaisesta uneksimisestani:

-- Onhan meidän täällä hyvä olla. Eihän sinulla ole ikävä?

Minun ei ollut ikävä, mutta kävin murheelliseksi nähdessäni hänen noin raatavan ja ajattelin katkeralla mielellä: »Miksi minä olen maailmassa?... En osaa käyttää käsivarsiani mihinkään... Minulla ei ole mitään olemisen oikeutta. Minä en kelpaa muuhun kuin ihmisiä kiusaamaan ja itkettämään niiden silmiä, jotka rakastavat minua...» Sitä sanoessani ajattelin mustia silmiä ja katselin murheellisena pientä, kullattua rasiaa, jonka Jacques oli asettanut, -- tarkoituksella kenties, -- pöytäkellon lasikuvun päälle. Mitä muistoja herättikään tuo rasia! Mitä ihania puheita se pitikään minulle pronssijalustaltaan! »Mustat silmät olivat antaneet sinulle sydämensä, mitä olet tehnyt sillä», sanoi se minulle ... »sinä olet jättänyt sen eläinten ruoaksi... Valkea Käki on syönyt sen.»

Ja minä, säilyttäen vielä toivon kipinän rinnassani, koetin herättää eloon ja hengitykselläni lämmittää kaikki nuo muinaiset muistot, jotka olin omin käsin surmannut. Mutta pikku rasia toisti armottomasti: »Valkea Käki on syönyt sen!... Valkea Käki on syönyt sen!»

Tämä pitkä, surumielinen ilta, joka kului tulen loisteessa työtä tehden ja uneksien, antaa jokseenkin hyvän kuvan siitä elämästä, jota aloimme tästä lähin viettää. Kaikki seuraavat päivät olivat tämän illan kaltaisia... Jacques ei tietystikään uneksinut. Hän istui kymmenen tuntia peräkkäin suurten kirjojensa ääressä kaivautuen korviaan myöten numeroihin. Minä kohentelin sillä aikaa tulta ja siinä kohennellessani sanoin pienelle kullatulle rasialle: »Puhummeko hiukan mustista silmistä?» sillä Jacques'ille en voinut ruveta niistä mitään puhumaan. Syystä tai toisesta ei hän sanonut milloinkaan yhtään sanaa sinnepäin. Ei edes mitään Pierrotte'ista. Niinpä minun täytyi turvautua pikku rasiaan, ja meidän puheluistamme ei tahtonut tulla loppua.

Puolenpäivän aikaan, kun äitini oli oikein kiintyneenä kirjoihinsa, hiivin varpaillani ovelle ja pujahdin ulos sanoen: »Hyvästi hetkeksi, Jacques!» Hän ei milloinkaan kysynyt minne menin, mutta minä näin hänen onnettomasta ilmeestään ja siitä levottomasta äänestä, jolla hän sanoi: »Lähdetkö ulos?» ettei hän luottanut minuun suuresti. Hän ei saanut tuota naista pois päästään. Hän ajatteli: »Jos Daniel näkee hänet, niin olemme hukassa!...»

Ja kuka tietää? Ehkä hän oli oikeassa. Jos olisin jälleen nähnyt tuon kiehtojattaren, en olisi ehkä voinut vastustaa sitä lumousta, jolla hän vaikutti minuun, vaivaiseen, kullankellertävällä tukallaan ja suupielensä valkealla arvella... Mutta Jumalan kiitos, en nähnyt häntä. Joku kahdeksan ja kymmenen välinen herra sai hänet varmaankin unohtamaan Dani Dan'insa enkä koskaan, koskaan enää kuullut puhuttavan hänestä enkä hänen neekerinaisestaan Valkeasta Käestä.

Eräänä iltana, kun taasen palasin salaperäisiltä retkiltäni, tulin sisään ilohuudolla: »Jacques, Jacques, hyviä uutisia. Olen onnistunut saamaan paikan. Olen nyt kymmenen päivää sinulle mitään sanomatta kulkenut sitä varten kaupungilla. Vihdoinkin kävi hyvin. Huomisesta lähtein rupean ylivalvojaksi Ouly'in opistoon Montmartre'illa aivan lähellä meitä... Menen sinne kello seitsemän aamulla ja palaan seitsemän illalla... Tulen kyllä olemaan kauvan poissa sinun luotasi, mutta ansaitsenhan ainakin leipäni ja voin hiukan keventää sinun kuormaasi.»

Jacques kohotti päätään numeroistaan ja vastasi jokseenkin kylmästi: »Teet oikein, hyvä ystävä, tullessasi avukseni... Taloutemme kävisi minun yksin hoitaa liian raskaaksi... En tiedä, mikä minun on, mutta olen tuntenut itseni viime aikoina perin raihnaiseksi.» Ankara yskänkohtaus katkaisi hänen puheensa. Alakuloisen näköisenä laski hän kynän kädestään ja heittäytyi pitkälleen sohvalle... Nähdessäni hänen makaavan siinä niin kalpeana, niin hirveän kalpeana, tuli kauhea unennäköni jälleen silmieni eteen, mutta nopeana kuin salaman välähdys... Melkein samalla Jacques nousi jälleen ylös ja rupesi nauramaan nähdessään minun surkean ilmeeni.

»Ei se mitään ole, typerä Daniel! Hiukan väsymystä... Olen tehnyt liian paljon työtä viime aikoina. Nyt kun sinulla on paikka, voin vähän levätä ja viikossa olen terve.»

Hän sanoi sen niin luonnollisesti, niin hymyilevällä naamalla, että minun surulliset aavistukseni hälvenivät enkä kokonaiseen kuukauteen kuullut päässäni niiden mustien siipien havinaa...

Seuraavana päivänä ryhdyin toimeeni Ouly'in opistossa.

Komeasta nimestään huolimatta oli Ouly'in opisto pieni koulupahainen, jota piti vanha nainen, jolla oli pitkät, riippuvat kiharat, ja jota lapset kutsuivat: »hyväksi tädiksi». Siellä oli noin parikymmentä pikkuista miehenalkua, noita aivan pieniä, jotka tuovat aamiaisensa korissa kouluun ja joiden paidan lieve aina näkyy.

Semmoisia olivat oppilaamme. Rouva Ouly opetti heille psalmia, minä johdin heitä aakkosten salaisuuksien perille. Minun oli heitä sitäpaitsi valvottava välitunneilla pihalla, jossa käyskenteli kanoja ja intialainen kukko, jota nuo pikku herrat kovin pelkäsivät.

Jonkun kerran, kun »hyvällä tädillä» oli luuvalo, täytyi minun myöskin lakaista luokkahuone, mikä ei suinkaan soveltunut ylivalvojalle, mutta minä tein sen ilman vastenmielisyyttä, niin iloinen olin voidessani itse ansaita leipäni... Illalla, kun palasin Pilois'in hotelliin, oli päivällinen valmiiksi katettuna, ja minua odotti Jacques äitini... Päivällisen jälestä kävelimme hiukan edestakaisin puutarhassa ja istuimme sitten lieden ääreen... Niin vietimme päivämme... Joskus saimme kirjeen vanhemmiltamme; se oli suuri tapaus elämässämme. Äiti oli yhä edelleen Baptiste enon luona ja isä matkusti Viiniyhtiön asioissa. Meidän asiamme olivat paremmalla kannalla. Lyon'in aikuisista veloista oli kolme neljäsosaa maksettu. Yhdessä tai parissa vuodessa voitaisiin kaikki saada järjestettyä ja mahdollisesti taasen muuttaa yhteen. Minä olin sitä mieltä, että voisimme siksi aikaa noutaa äidin luoksemme Pilois'in hotelliin asumaan, mutta Jacques ei siihen suostunut. -- »Ei, ei vielä, sanoi hän omituisella äänellä, ei vielä. Odotetaan vähäisen.» Tämä ainiaan sama vastaus koski kipeästi sydämeeni. Sanoin itsekseni: »Hän ei luota minuun. Hän pelkää, että minä vielä tekisin jonkun uuden kolttosen kun äiti tulee tänne. Siksi hän tahtoo, että odotamme.» Minä erehdyin. Se ei ollut se syy, jonka tähden Jacques sanoi: »Odotetaan vähäisen».

XV.

POISMENO.

Lukija, jos olet kylmä järkeilijä, jos naurat unille, jos eivät sydäntäsi milloinkaan aavistukset tulevista asioista ole ahdistaneet, -- niin että olisit mielinyt huutaa --, jos olet todellisuuden mies, noita voimaihmisiä, joihin ei muu pysty kuin näkyvä maailma, ja jotka eivät kärsi aivoissansa pienintäkään taikauskon kipinää, jos et missään suhteessa usko ylenluonnolliseen etkä pidä mitään selvittämättömänä, niin älä lue näitä muistelmia loppuun. Se, mitä minulla vielä on kerrottavaa näissä viimmeisissä luvuissa, on totta niinkuin ijäinen totuus itse, mutta sinä et tule sitä uskomaan.

Oli joulukuun neljäs päivä. Palasin Oyly'in opistosta vielä nopeammin kuin tavallisesti. Kun aamulla olin lähtenyt kotoa, oli Jacques valittanut tavatonta väsymystään, ja minä halusin tietää, miten hän voi. Kun kuljin puutarhan läpi, olin kompastua herra Pilois'iin, joka seisoi viikunapuun vieressä ja puhui hiljaisella äänellä lyhyen, kömpelön näköisen herran kanssa, joka suurella vaivalla näytti napittavan hansikkaitansa.

Aijoin pyytää anteeksi ja mennä eteenpäin, mutta hotellin isäntä pidätti minut sanoen:

-- Vain sananen, Daniel herra!

Sitten kääntyi hän tuohon toiseen ja jatkoi:

-- Tämä on se nuori mies, josta puhuin. Luulen, että on parasta ilmoittaa hänelle...

Jäin hyvin hämmentyneenä seisomaan.

Mitä tuon paksun herran piti ilmoittaa minulle? Että nuo hansikkaat olivat aivan liian pienet hänen käpäliinsä? Kyllähän minä sen sanomattakin näin...!

Kaikki vaikenivat ollen hetkisen hämillään. Herra Pilois katseli nenä pystyssä viikunapuutansa, aivan kuin olisi etsinyt siitä olemattomia viikunoita. Paksu herra venytteli edelleen hansikkaittensa napinreikiä. Vihdoin hän kuitenkin päätti puhua, mutta hellittämättä tietystikään hansikkaansa nappia.

-- Hyvä herra, sanoi hän minulle: olen kaksikymmentä vuotta ollut Pilois'in hotellin lääkärinä ja uskallan vakuuttaa...

En antanut hänen lopettaa lausettansa. »Te olette tullut tänne veljeni takia?» kysyin häneltä vavisten. »Hän on hyvin sairas, eikö niin?»

En luule, että tuo lääkäri oli mikään pahansuopa mies, mutta tällä hetkellä oli hänellä vain hansikkaansa mielessä ja ajattelematta lainkaan, että hän puhui Jacques'in lapselle, koittamatta lieventää iskua, hän vastasi raa'asti: »Josko hän on sairas! Se on varma. Hän ei elä aamuun asti...»

Isku sattui, sen vakuutan. Talo, herra Pilois ja lääkäri, kaikki meni ympäri silmissäni. Minun täytyi nojata viikunapuuhun. Olipa tuolla Pilois'in hotellin lääkärillä säälimätön nyrkki. Hän ei muuten huomannut mitään, vaan jatkoi mitä huolellisimmalla äänellä ja jättämättä hansikkaittensa napittamista:

-- ... Tässä meillä on erittäin ankara tapaus nopeata keuhkotautia. Ei voi mitään tehdä, ei ainakaan mitään, josta olisi hyötyä. Muuten on minut haettu aivan liian myöhään, niinkuin tavallista.

-- Ei se ole minun syyni, tohtori, sanoi tuo hyvä herra Pilois, joka itsepäisesti mitä suurimmalla tarkkuudella jatkoi viikunain etsimistä, jolla tavalla myöskin voi salata kyyneleitä. Ei se ole minun syyni. Olen kauvan tietänyt, että herra Eyssette raukka oli sairas, ja olen häntä usein neuvonut kääntymään lääkärin puoleen, mutta hän ei tahtonut. Hän ei varmaankaan tahtonut peloittaa veljeänsä... Nuo poikaset, näette, olivat niin kiintyneet toisiinsa.

Minun rinnastani nousi epätoivoinen nyyhkytys.

-- Kas niin, poikaseni, rohkaiskaa mieltänne, sanoi hansikasherra minulle ystävällisesti. Kuka tietää? Tiede on lausunut viimmeisen sanansa, mutta luonto ei. Tulen uudestaan huomenaamulla.

Sitten hän pyörähti ympäri ja lähti tyytyväisenä huokaisten: hänen oli onnistunut saada yksi nappi kiinni.

Viivyin vielä hetken ulkona pyyhkiäkseni kyyneleeni ja hiukan rauhoittuakseni; sitten kokosin kaiken rohkeuteni ja astuin reippaasti huoneeseemme.

Se, mitä näin ovea avatessani, sai vereni jähmettymään. Jättääkseen minulle vuoteen oli Jacques arvatenkin antanut laittaa itselleen sijan sohvalle ja siinä hän makasi kalpeana, hirvittävän kalpeana, aivan samanlaisena kuin se Jacques, jonka olin nähnyt unissani.

Ensi ajatukseni oli heittäytyä hänen päällensä, ottaa hänet syliini ja kantaa hänet takaisin vuoteelle tai minne muuanne tahansa, mutta viedä hänet siitä pois, hyvä Jumala, viedä hänet vain siitä pois! Silloin johtui yhtäkkiä mieleeni ajatus: »Sinä et jaksa sitä tehdä, hän on liian raskas». Ja silloin, kun näin, että Jacques armotta makasi tuolla paikalla, jossa uni oli ennustanut hänen kuolevan, loppui koko rohkeuteni. Se teennäinen iloisuuden naamari, joka tavallisesti pannaan kasvoille, jotta kuolevainen ei kävisi rauhattomaksi, ei pysynyt minun poskillani, vaan minä lankesin polvilleni sohvan viereen vuodattaen kyynelvirtoja.

Jacques kääntyi suurella vaivalla minuun päin.

-- Sinäkö se olet, Daniel... Oletko tavannut lääkärin? Ja minä kun niin varoitin sitä karhua säikähdyttämästä sinua. Mutta näen nyt, ettei hän ole siitä välittänyt, ja että tiedät kaikki... Anna minulle kätesi, pikku veli... Kuka pakana olisi sellaista voinut ajatella? Ihmiset menevät Nizzaan keuhkotautiansa parantamaan, mutta minä menin sitä sieltä hakemaan. Sehän on aivan ennenkuulumatonta... Ei, kuuletko, jos sinä olet noin toivoton, niin viet minulta viimmeisenkin rohkeuden, ei sitä ole minulla muutenkaan paljon... Sinun lähdettyäsi tänä aamuna ymmärsin, että oli tapahtunut paha käänne. Lähetin hakemaan Saint-Pierre'in pappia. Hän tuli minua katsomaan ja palaa pian takaisin antamaan minulle pyhän ehtoollisen... Arvaathan, että se olisi äitiimme tahto... Tuo pappi on hyvä ihminen... Hänellä on sama nimi kuin ystävälläsi Sarlande'in lyseossa.

Hän ei jaksanut puhua enempää, vaan painui takaisin tyynylleen ja sulki silmänsä. Luulin, että hän heti kuolisi ja aloin huutaa kovalla äänellä: »Jacques, Jacques, rakas Jacques!...» Mitään sanomatta viittasi hän minua monta kertaa vaikenemaan.

Silloin ovi aukeni. Herra Pilois tuli sisään lihavan miehen kanssa, joka vieri kuin pallo sohvaa kohti huutaen: »Mitä minä kuulen, Jacques herra?... Niinkuin on tapana sanoa...»

-- Hyvää päivää. Pierrotte! sanoi Jacques, jälleen avaten silmänsä. Hyvää päivää, vanha ystävä! Tiesin varmaan, että tulisitte ensi viittauksesta... Päästä hänet tähän istumaan, Daniel. Meillä on vähän puhuttavaa.

Pierrotte painoi suuren päänsä melkein kuolevan kalpeisiin huuliin, ja näin olivat he pitkän aikaa puhellen hiljaa toisilleen. Minä seisoin liikkumattomana keskellä huonetta ja katselin. Kirjat olivat vielä kainalossani. Herra Pilois otti ne minulta hiljaa pois sanoen jotain, mitä en ymmärtänyt, sitten hän sytytti kynttilät ja levitti pöydälle suuren, valkoisen pöytäliinan. Sanoin itsekseni: »Miksi hän kattaa pöydän?... Syömmekö päivällistä?... Mutta minulla ei ole nälkä.»

Alkoi tulla pimeä. Ulkona puutarhassa oli muutamia hotellin asukkaita, jotka viittoivat toisilleen ja katselivat meidän akkunoitamme. Jacques ja Pierrotte keskustelivat yhä edelleen. Vähän väliin kuulin cévenniläisen sanovan karkealla, kyynelten tukahuttamalla äänellä: »Kyllä, Jacques herra... Kyllä, Jacques herra...» Mutta en uskaltanut mennä lähemmäksi. Vihdoin Jacques kuitenkin käski minut luoksensa ja viittasi minut istumaan päänaluksensa luo Pierrotte'in viereen.

-- Daniel, rakkaani, sanoi hän pitkän vaitiolon perästä, olen kovin murheissani, kun minun täytyy jättää sinut; mutta yksi asia lohduttaa minua: minä en jätä sinua yksin maailmaan... Sinulle jää Pierrotte, kunnon Pierrotte, joka antaa sinulle anteeksi ja lupaa ruveta minun sijalleni...

-- Niin, niin, Jacques herra, minä lupaan ... niinkuin on tapana sanoa ... minä lupaan...