Part 17

Näytäntö, josta sinulle kerroin, oli kolme päivää sitten.

Näinä kolmena päivänä hän on ollut iloinen, lempeä, hellä ja rakastettava. Hän ei ole kertaakaan lyönyt neekerinaistaan. Hän on useamman kerran kysynyt sinua ja vieläkö yhä yskit, vaikka ei hän suinkaan ole sinun ystäviäsi... Minun olisi pitänyt epäillä jotain.

Tänä aamuna hän tulee minun huoneeseeni juuri, kun kello oli yhdeksän. Yhdeksän!... En ollut milloinkaan nähnyt häntä siihen aikaan!... Hän lähestyy minua ja sanoo hymyillen:

'Kello on yhdeksän!'

Siten hän yhtäkkiä kävi juhlalliseksi ja sanoi:

'Ystäväni, olen pettänyt sinua. Kun tapasimme toisemme, en ollut vapaa. Minun elämässäni oli mies, silloin kun sinä tulit minun tielleni, mies, jota saan kiittää ylellisyydestäni, huolettomasta elämästäni, kaikesta, mitä minulla on.'

Sanoinhan sinulle, Jacques, että tuon salaperäisyyden alla oli jotain häpeällistä.

'Siitä päivästä, kun tutustuin sinuun, kävi tuo suhde minulle sietämättömäksi... En ole sinulle siitä puhunut siksi, että tiesin sinut liian ylpeäksi suostuaksesi jakamaan toisen kanssa. Jos en ole sitä katkaissut, niin on syy siinä, että en ole voinut luopua tästä huolettomasta, loistavasta elämästä, johon olen syntynyt... Nyt en enää voi elää näin... Tämä valhe painaa minua, tämä jokapäiväinen petos tekee minut hulluksi... Ja jos vielä huolit minusta tämän tunnustuksen jäljestä, jonka olen tehnyt, olen valmis jättämään kaikki ja elämään kanssasi jossakin sopukassa, missä vain tahdot...'

Nuo viimmeiset sanat, 'missä vain tahdot', hän sanoi kuiskaten, melkein kiinni huulissani, huumatakseen minut...

Minulla oli kuitenkin voimaa vastata hänelle, vieläpä jokseenkin kuivasti, että olin varaton, joka en voinut itseänikään elättää enkä liioin saattanut vaatia veljeäni Jacques'ia häntä elättämään.

Tämän vastauksen kuullessaan, hän kohotti päänsä voitonriemuisena ja sanoi:

-- Entäpä, jos minä olisin keksinyt kunniallisen ja varman keinon, jolla voimme molemmat elättää itsemme tarvitsematta jättää toisiamme, mitä siitä sanoisit?

Ja sitten hän veti taskustaan jonkin leimasimella varustetun raapustuksen ja alkoi lukea sitä. Se oli sopimus, jolla sitouduimme molemmat rupeamaan erään Pariisin laitakaupunkiteatterin palvelukseen, hän sadan francin palkasta ja minä viidenkymmenen francin palkasta kuussa. Kaikki oli valmiina, meidän ei tarvinnut muuta kuin kirjoittaa nimemme alle.

Katselin häntä kauhuissani. Tunsin, että hän tahtoi viedä minut mukanaan johonkin maailman loukkoon ja pelkäsin hetkisen, etten olisi kyllin vahva panemaan vastaan... Kun hän oli lukenut raapustuksen loppuun, alkoi hän antamatta minulle vastauksen aikaa, kuumeisella innolla puhua näyttelijäradan loistosta ja siitä ihanasta elämästä, jota tulisimme teatterissa viettämään vapaina, ylpeinä, kaukana maailmasta, eläen vaan taiteellemme ja rakkaudellemme.

Hän puhui liian kauvan, se oli virhe. Minulla oli aikaa tyyntyä ja sydämeni syvyydestä avukseni huutaa Jacques äitiäni, ja kun hän oli lorunsa lopettanut, voin sanoa hänelle aivan kylmänä:

-- Minä en tahdo ruveta näyttelijäksi...

Ei hän tietystikään hellittänyt, vaan aloitti kauniit lorunsa alusta.

Turha vaiva... Mitä ikänä hän sanoi, vastasin minä ainoastaan:

-- Minä en tahdo ruveta näyttelijäksi...

Hän alkoi kadottaa kärsivällisyytensä.

-- Tahdot siis ennemmin, sanoi hän kalpeana, että palaan elämääni kahdeksasta kymmeneen, ja että asiat jäävät ennalleen...

Tähän vastasin hiukan sovinnollisemmin.

-- En pidä sitä, enkä tätä parempana. Mielestäni on hyvin kunnioitettavaa, että tahdot itse elättää itsesi, etkä olla riippuvainen jostain kahdeksan ja kymmenen välisestä herrasta... Mutta sanon sinulle vielä kerran, etten tunne itsessäni minkäänlaista näyttelijäkutsumusta ja etten rupea näyttelijäksi.

Silloin sain kuulla kunniani.

-- Vai niin, sinä et rupea näyttelijäksi... Miksikä sitten aijot?... Ehkäpä luulet itsesi runoilijaksi?... Hän luulee itsensä runoilijaksi. Mutta eihän sinulla ole mitään, mitä siihen vaaditaan, hupsu raukka! Siitäkö syystä, että olet painattanut vaivasen kirjan, josta ei kukaan huoli, luulet olevasi runoilija... Voi, onneton, sinun kirjasi on pelkkää pötyä, sen sanovat kaikki... Kahteen kuukauteen ei sitä ole myyty kuin yksi ainukainen kappale, se, jonka minä ostin... Sinä runoilija, mene suolle!... Ainoastaan veljesi voi uskoa niin päätöntä... Siinä toinen yhtä hyvä! ... entä hänen kirjeensä ... hänen Gustave Planche hätänsä saa minut naurusta pakahtumaan... Tämän arvostelua odottaessaan tappaa hän itsensä työllä elättääkseen sinut: ja sinä, mitä sinä teet sillaikaa, sinä, sinä ... niin, mitä sinä oikeastaan teet? Tiedätkö sen edes itse?... Kun vaan päässäsi on jotain luonteenomaista, on siinä mielestäsi kyllin. Pukeudut turkkilaiseksi ja luulet, että siinä on kaikki! Voin sinulle sitäpaitsi ilmoittaa, että pääsi on viime aikoina alkanut arveluttavasti kadottaa luonteenomaisuuttaan ... sinä olet ruma, oikein ruma. Katsoppas itseäsi peilissä ... olen varma, ettei sinun Pierrotte mamsellisi enää sinusta huolisi, jos palaisit hänen luoksensa... Mutta te olette juuri luodut toisillenne... Te olette molemmat syntyneet porsliinikauppiaiksi. Se virka sinulle todella sopii eikä näyttämö...

Enempää ei hän enää saanut suustaan. Et ole kuuna päivänä nähnyt tämän vertaa. Minä katselin häntä sanaakaan sanomatta. Kun hän vaikeni, menin hänen luokseen, -- vaikka koko ruumiini vapisi, -- ja sanoin aivan tyynesti:

-- Minä en rupea näyttelijäksi.

Sen sanottuani menin ovelle, avasin sen ja näytin sitä hänelle.

-- Vai ulos, sanoi hän ilkkuen... En vielä ... minulla on sinulle vielä paljo sanottavaa.

Nyt en voinut enää kauvempaa kestää. Veri syöksähti päähäni. Tempasin hiilikoukun ja hyökkäsin hänen päällensä ... uskotko, että hänelle tuli kiire... Tällä hetkellä ymmärsin espanjalaisen Pachecon.

Hänen mentyään otin hattuni ja lähdin ulos. Harhailin koko päivän kuin humalassa pitkin kaupunkia... Voi, jospa sinä olisit ollut täällä... Hetkisen ajattelin mennä Pierrotte'in luo, heittäytyä hänen jalkoihinsa, pyytää anteeksi mustilta silmiltä. Minä menin aina puotin ovelle asti, mutta en uskaltanut astua sisään... En ole käynyt siellä kahteen kuukauteen. He ovat kirjoittaneet minulle, minä en ole vastannut. He ovat tulleet minua etsimään, minä olen mennyt piiloon. Kuinka he voisivat antaa anteeksi?... Pierrotte istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän näytti niin murheelliselta... Seisoin ja katselin häntä vähän aikaa akkunan takaa, sitten lähdin itkien pois.

Pimeän tultua palasin kotiin. Itkin kauvan akkunan ääressä, sitten aloin kirjoittaa sinulle. Näin tulen kirjoittamaan sinulle koko yön. Minusta tuntuu kuin olisit täällä, kuin puhelisin kanssasi, ja se tekee minulle hyvää.

Mikä hirviö tuo nainen onkaan! Kuinka varma hän oli minusta! Kuinka hän piti minua leikkikalunaan, omaisuutenaan... Käsitätkö, että hän aikoi viedä minut kanssaan laitakaupunkiin, -- teatteria näyttelemään!... Neuvo minua, Jacques, minun on niin vaikea, minä kärsin... Näetkö, hän on tehnyt minulle niin paljon pahaa! Hän on ottanut minulta uskon itseeni, minä epäilen itseäni, minä pelkään. Mitä minun on tehtävä? ... työtä?... Mutta voi, hän on oikeassa, minä en ole runoilija, kirjani ei ole käynyt kaupaksi... Ja kuinka saamme sen maksetuksi?...

Koko elämäni on pilattu. En näe enää mitään enkä tajua mitään. Minun ympärilläni on pimeätä... Jotkut nimet ovat kohtalokkaita. Sellainen on Irma Borel. Se merkitsee meidän tienoillamme Irma Pyöveli!... Kuinka hyvin se sopii hänelle!... Tahtoisin muuttaa pois. Tämä huone on käynyt minulle vastenmieliseksi. Ja minä voin aina tavata hänet rapuissa... Mutta voit olla huoleti, jos hän joskus tulisikin tänne... Mutta hän ei tule. Hän on unohtanut minut. Onhan hänellä taiteilijansa, jotka lohduttavat häntä...

Laupias Jumala, mitä kuulen... Jacques veljeni, se on hän. Sanon sinulle, että se on hän! Hän tulee tänne, tunnen hänen askeleensa... Hän on täällä, aivan lähelläni. Kuulen hänen hengityksensä... Hänen silmänsä katsoo minua avaimenreijästä, se polttaa minua, se...»

Tämä kirje jäi lähettämättä.

XII.

TOLOKOTOTINJAN.

Nyt olen tullut elämäntarinani synkimmille sivuille, niihin kurjuuden ja häpeän päiviin, joita Daniel Eyssette on viettänyt tuon naisen rinnalla näyttelijänä Pariisin laitakaupungissa. Kummallista! Tuo vaiherikas, jännittävä, huumaava aika elämästäni on jättänyt jälkeensä vain katumusta eikä muistoja.

Koko tuo kolkka muistostani on aivan sumussa, kaikki on siinä hämärää...

Mutta odottakaa!... Minun ei ole tarvis muuta kuin sulkea silmäni ja hyräillä pariin, kolmeen kertaan tuo kummallinen, surumielinen kertosäe: _Tolokototinjan! Tolokototinjan!_ ja kuin taikasauvan kosketuksesta himmeät muistoni heräävät, ja aikoja unohdetut hetket hiipivät esiin haudoistaan ja minä näen Pikku Miehen semmoisena kuin hän oli silloin, suuressa uudessa talossa Montparnasse'in bulevardin varrella, seuranaan Irma Borel, joka harjoittelee osiaan ja Valkea Käki. joka jorottaa lakkaamatta:

_Tolokototinjan! Tolokototinjan!_

Huu, tuo kauhea talo! Näen vielä sen tuhannet ikkunat, sen viheriät, tervatut raput, sen ammoittavat likaviemärit, sen numeroidut ovet, sen valkeat, pitkät käytävät, jotka haisivat vastamaalatuilta ... kaikki aivan uutta, mutta jo likaista!... Talossa oli sata kahdeksan huonetta, ja joka huoneessa perhe. Ja mitä perheitä!... Koko päivän kuului toraa, huutoja, melua ja tappelua, öisin taas lasten itkua, paljaitten jalkojen liikehtimistä lattialla ja kehtojen raskasta, yksitoikkoista kolketta. Ja vaihteeksi ilmestyi aika ajoin poliisi taloon.

Tänne, tähän seitsenkerroksiseen luolaan, olivat Irma Borel ja Pikku Mies kätkeneet itsensä ja rakkautensa... Synkkä asunto, ja juuri omansa sellaiselle hyyryläiselle!... He olivat valinneet sen siksi, että se oli lähellä heidän teatteriansa, ja niinkuin kaikissa uusissa taloissa, oli vuokra halpa. Neljästäkymmenestä francista saivat he toisesta kerroksesta kaksi huonetta, johon kuului parvekeakkuna bulevardille päin. Talon kaunein huoneisto... He palasivat joka ilta puoliyön seutuun kotiin, näytännön päätyttyä. Kolkkoa oli kulkea noita suuria, autioita katuja, joilla kuljeksi äänettömiä työmiehiä, paljaspäisiä tyttöjä ja yövahteja pitkissä, harmaissa päällystakeissa.

He kulkivat nopeasti keskellä katua. Kotiin tullessa oli heitä varten pöydän kulmalla hiukan kylmää lihaa. Valkea Käki istui odottamassa heitä, sillä Irma Borel oli ottanut hänet mukaansa tänne. Kahdeksan ja kymmenen välinen herra oli ottanut takaisin kuskinsa, huonekalunsa, pöytäkalustonsa ja vaununsa. Irma Borel oli pitänyt neekerinaisensa, papukaijansa, muutamia koristeita ja kaikki pukunsa. Niitä hän ei tietenkään enää voinut käyttää muualla kuin näyttämöllä, sillä eiväthän sametti- ja silkkilaahukset olleet omiaan laitakaupunkibulevardeja lakaisemaan... Koko toinen huone oli näiden pukujen vallassa. Ne riippuivat metallikoukuissa ympäri seiniä, ja niiden leveät silkkilaskokset, niiden räikeät värit, muodostivat kummallisen vastakohdan kuluneelle lattialle ja haalistuneille huonekaluille. Tässä huoneessa nukkui neekerinainen.

Sinne oli hän sijoittanut patjansa, hevosenkenkänsä ja viinapullonsa, mutta tulenvaaran pelosta ei hänelle annettu lainkaan kynttilää. Niinpä näyttikin Valkea Käki, kun hän siinä kuun valossa kyyrötti patjallaan heidän kotiin tullessaan noiden salaperäisten hameiden keskellä, vanhalta noita-akalta, jonka ritari Siniparta oli pannut seitsemää hirtettyä vaimoaan vartioimaan... Toisessa huoneessa, joka oli pienempi, asustivat he ja papukaija. Siinä oli hädin tuskin tila vuoteelle, kolmelle tuolille, pöydälle ja papukaijan suurelle, kullatulle orrelle.

Niin kolkko ja ahdas kuin heidän asuntonsa olikin, eivät he liikahtaneet sieltä minnekään. Kaiken ajan, minkä eivät olleet teatterilla, viettivät he kotonaan opettelemassa osiaan, ja siinäkös oli meteli. Talon toisesta päästä toiseen kuului heidän juhlallinen karjuntansa: »Tyttäreni, antakaa minulle takaisin tyttäreni! -- Tänne, Gaspard! -- Hänen nimensä, hänen nimensä, kur-rja!» Lisäksi tuli vielä papukaijan räikeät huudot ja Valkean Käen kimeä ääni, joka toisti lakkaamatta:

_Tolokototinjan!... Tolokototinjan!_

Irma Borel puolestaan oli onnellinen. Tämä elämä oli hänen mieleensä: hänestä oli hauskaa leikkiä köyhäin taiteilijain elämää. »En kaipaa mitään», oli hänellä tapana sanoa. Mitä hän olisi voinut kaivata? Sinä päivänä, jolloin köyhyys kävi hänelle ikäväksi, jolloin hän oli juonut tarpeekseen litraviiniä ja syönyt kyllikseen tuota kauheata ruokaa paksuine kastikkeineen, jota heille tuotiin ruokapaikasta, sinä päivänä, kun hän oli saanut yllin kyllin laitakaupungin näytelmätaiteesta, sinä päivänä tiesi hän palaavansa entiseen elämäänsä. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ojentaa sormensa saadakseen takaisin kaiken, minkä oli jättänyt.

Tämä varaovi antoi hänelle rohkeutta ja pani hänet sanomaan: »Minä en kaipaa mitään.» Hän ei kaivannut mitään, mutta minä, minä?...

Heidän ensi esiintymisensä tapahtui _Kalastajapoika Gaspardossa_, joka on mitä ihanin sanahelinäkappale. Irma Borel'ille taputettiin kovasti, ei tietenkään hänen taiteelleen, -- sillä ääni oli huono ja liikkeet naurettavat, -- vaan hänen lumivalkeille käsivarsilleen ja samettipuvuilleen. Laitakaupungin yleisö ei ole tottunut lumivalkean lihan ja neljäkymmentä francia metri maksavien kankaitten näyttelemiseen. Katsomossa sanottiin: »Hän on oikea herttuatar!» ja ällistyneet katupojat paukuttivat niin, että kämmenet olivat haljeta...

Pikku Mies ei saavuttanut samaa menestystä. Hän oli kaikkien mielestä liian pieni, ja sitten hän pelkäsi ja ujosteli. Hän puhui hyvin hiljaa, niinkuin rippituolissa. Hänelle huudettiin: »Kovempaa, kovempaa!» Mutta hänen kurkkuaan kuristi, niin että sanat katkesivat kesken. Lopuksi hänelle vihellettiin... Eihän se ollut ihme, Irman puheista huolimatta, puuttui taipumusta. Ja joskin on huono runoilija, niin ei siltä tarvitse olla hyvä näyttelijä.

Kreolitar koetti häntä parhaansa mukaan lohduttaa: »He eivät ymmärrä pääsi luonteenomaisuutta...» sanoi hän usein. Johtaja puolestaan ei erehtynyt hänen päänsä suhteen. Kahden myrskyisän näytännön jälkeen kutsutti hän hänet huoneeseensa ja sanoi hänelle: Pieni ystäväni, murhenäytelmä ei ole sinun alasi. Me olemme erehtyneet. Koitetaanpas huvinäytelmää. Luulen, että onnistut paremmin koomillisissa osissa. Ja seuraavana päivänä kokeiltiin huvinäytelmää. Pikku Mies näytteli nuoria, koomillisia rakastajia, typeriä keikareita, joille juotetaan kuohulimonaatia muka sampanjana ja jotka juoksentelevat pitkin näyttämöä vatsaansa pidellen, punatukkaisia idiootteja, jotka itkeä mouruaavat: »Huh ... huh ... huh!» maalaiskosijoita, jotka silmiään mulkoillen sanovat: »Minä rakastan sua ... tota noin ... se on vallan totta, että minä rakastan sua kamalasti!»

Hän näytteli pölkkypäitä ja jänishousuja, kaikkia rumia ja naurettavia olentoja, kaikkia niitä, jotka herättävät naurua, ja minun on totuuden nimessä sanottava, ettei hän suoriutunut niistä niinkään huonosti. Hän oli suorastaan onnistunut, hän sai katsomon nauramaan!

En voi selittää, mistä se johtui. Juuri näyttämöllä teatterihetaleissaan, paksulla maalilla tahrittuna, ajatteli Pikku Mies Jacques'ia ja mustia silmiä. Keskellä irvistystä, hulluinta temppua tehdessään ilmestyivät äkkiä hänen eteensä kaikkien niiden rakkaiden olentojen kuvat, jotka hän oli halpamaisesti pettänyt.

Melkein joka ilta, sen voivat seudun katupojat todistaa, sattui, että hän yhtäkkiä, aivan kesken sujuvinta lausettaan, kävi sanattomaksi ja jäi suu auki töllöttämään... Niinä hetkinä hänen sielunsa jätti hänet, hyppäsi rampin yli, puhkasi teatterin katon yhdellä siiven iskulla ja lensi kauvas suutelemaan Jacques'ia ja rouva Eyssette'ia ja pyytämään anteeksi mustilta silmiltä, katkerasti valittaen sitä surullista ammattia, jota hänet pakoitettiin harjoittamaan.

»Tota noin, se on vissi, että minä rakastan sua niin kamalasti!...» sanoi yhtäkkiä kuiskaajan ääni ja silloin onneton Pikku Mies unelmistaan ja taivaastaan temmaistuna katsoi ympärilleen suurin, kummastunein silmin, joissa kuvastui niin luonnollinen säikähdys, että koko sali remahti nauramaan. Sitä kutsutaan teatterikielellä häikäisykeinoksi. Tietämättään oli hän keksinyt häikäisykeinon.

Joukkue, johon hän kuului, esiintyi useammissa paikoissa. Se oli tavallaan kiertävä seurue, joka näytteli milloin Grenelle'issa. milloin Montparnasse'issa. Sèvres'issa, Sceaux'issa tai Saint-Cloud'issa. Paikasta toiseen siirryttäessä oli ahtauduttava teatterin omnibusiin -- vanhaan kahvinruskeaan omnibusiin, jota veti keuhkotautinen hevoskaakki. Tiellä laulettiin ja pelattiin korttia. Ne, jotka eivät taitaneet osiaan, vetääntyivät omnibusin peräpuoleen vihkojaan tutkimaan. Siellä oli hänen paikkansa.

Siellä hän istui äänettömänä ja synkkänä, niinkuin suuret koomikot ainakin, kuurona kaikelle sille tyhmälle lorulle, joka porisi hänen ympärillään. Niin syvälle kuin hän oli vajonnutkin, oli hän kuitenkin tämän kuljeksivan komeljanttijoukon yläpuolella. Häntä hävetti olla tässä seurassa. Naiset olivat vanhoja kuihtuneita koketteja, maalattuja, teeskenteleviä ja mahtipontisia. Miehet sivistymättömiä, ihanteettomia, hädin tuskin kirjoitustaitoisia, partureiden ja hedelmäkauppiaiden poikia, jotka joko laiskuudesta tai muun toimen puutteessa olivat ruvenneet näyttelijöiksi tai myöskin pukeutumis- ja koreilemishalusta, voidakseen esiintyä näyttämöllä vaaleissa säärenmukaisissa housuissa ja pitkässä takissa, laitakaupunki Don Juaneita, joille ulkoasu oli pääasia, joiden koko palkka meni parturille ja jotka saattoivat tyytyväisinä sanoa: »Tänään olen ollut hyvin ahkera», viisi tuntia laitettuaan itselleen Ludvig XV aikuisia kenkiä kahdesta metristä kiiltopaperia... Kannattipa todellakin tehdä pilkkaa Pierrotte'in soitannollisesta salongista ja itse päätyä näille markkinarattaille.

Toverit eivät pitäneet hänestä hänen nyrpeän naamansa ja kopean vaiteliaisuutensa takia. He sanoivat hänestä: »Siinä vasta teeskentelijä.» Kreolitar sitävastoin oli osannut valloittaa kaikkien sydämet. Hän istua kekotti omnibusissa kuin seikkailuretkille hairahtunut prinsessa ja nauroi sydämensä pohjasta, viskaten päätään taaksepäin, jotta hänen kaunis kaulansa näkyisi, sinutteli kaikkia, kutsui herroja »ukkoseni», naisia »pienokaiseni» ja pakoitti jöröimmätkin sanomaan hänestä: »Hän on hyvä tyttö». Hyvä tyttö, mikä iva!...

Näin nauraen ja raakaa leikkiä laskien vyöryttiin näytäntöpaikalle. Kun näytäntö oli lopussa, vaihdettiin yhdessä käden käänteessä pukua ja noustiin jälleen vaunuihin, jotta päästäisiin takaisin Pariisiin. Oli pimeä. Kuiskuteltiin ja tunnusteltiin toisiaan polvilla. Väliin kuului tukahdettua naurua... Mainen etukaupungin tulliportin luona oli noustava vaunuista, sillä täällä pantiin vaunut vajaan ja koko seurue saatti Irma Borel'ia aina tuon suuren kasarmin ovelle asti, jossa Valkea Käki vahvassa hutikassa heitä odotti laulaen surumielistä lauluaan:

_Tolokototinjan!... Tolokototinjan!_

Kun näki heidät näin toisiinsa kytkettyinä, olisi voinut tulla siihen luuloon, että rakastivat toisiaan. Mutta ei, niin ei ollut laita. He tunsivat toisensa liian hyvin voidakseen rakastaa. Daniel Eyssette tiesi, että Irma Borel oli valehtelija, kylmä ja sydämetön. Irma Borel tiesi, että Pikku Mies oli heikko ja horjuva, melkeinpä pelkuri. Hän ajatteli: »Jonain aamuna tulee hänen veljensä ja vie hänet minulta saattaakseen hänet takaisin porsliinityttönsä helmaan.» Pikku Mies ajatteli: »Jonakin päivänä kyllästyy hän siihen elämään, jota me vietämme ja karkaa jonkun kahdeksan ja kymmenen välisen herran kanssa ja minä jään yksin tähän likalätäkköön...» Toistensa kadottamisen pelko oli heidän rakkautensa pääsisältö. He eivät rakastaneet toisiaan ja olivat kuitenkin mustasukkaisia.

Eikö olekin kummallista, että ihmiset jotka eivät rakasta toisiaan, voivat olla mustasukkaisia toistensa takia. Niin se vaan on... Kun Irma Borel puhutteli tuttavallisesti jotakuta teatterissa, kävi Pikku Mies kalpeaksi. Ja kun tämä sai kirjeen, tempasi Irma Borel sen itselleen ja aukasi sen vapisevin sormin... Useimmiten se oli Jacques'in kirje. Hän luki sen pilkallisena päästä päähän ja heitti sen sitten jonnekin sanoen halveksivasti: »Aina samaa». Niin juuri, aina samaa, samaa hellyyttä, samaa jalomielisyyttä ja uhrautuvaisuutta. Siksi kai Irma Borel halveksikin niin syvästi tuota veljeä...

Siitä ei kunnon Jacques'illa ollut mitään aavistusta. Hän ei epäillyt mitään. Hänelle kirjoitettiin, että kaikki kävi hyvin, että kolme neljännestä _Paimennäytelmästä_ oli myyty ja että oltiin saamassa kirjakauppiailta niin paljon rahaa, kuin tarvittiin, sittekun vekselit lankeisivat. Luotettavaisena ja hyvänä kuten aina lähetti hän yhä edelleen kuukausittain Bonaparte kadulle sata francia, jotka Valkea Käki kävi sieltä perimässä.

Jacques'in sadalla francilla ja omilla teatteripalkoillaan olisivat he voineet tulla toimeen, etenkin tässä köyhälistön kaupunginosassa. Mutta ei kumpanenkaan heistä tuntenut sitä, mitä sanotaan rahan arvoksi: Daniel Eyssette siitä syystä, ettei hänellä sitä milloinkaan ollut ollut, Irma Borel taas siksi, että hänellä oli ollut sitä liikaa. Niinpä sen annettiinkin mennä. Jo viidentenä päivänä kuun alusta oli kassa, -- pieni jaappanilainen maissioljesta punottu tohveli, -- tyhjä. Ensinnäkin tuli jo papukaijan ruoka yhtä kalliiksi kuin yhden täysikasvuisen ihmisen elanto. Tuli sitten lisäksi pesu, kivihiilet, puuteri, huulirasva, puuteriviuhkat, kaikki mitä teatterimaalaustaiteessa tarvitaan. Sitten olivat teatterin osavihot liian vanhat, liian likaiset, rouva tahtoi uudet. Ja sitten hänellä täytyi olla kukkia, paljon kukkia. Ennen hän olisi ollut syömättä kuin voinut nähdä kukkamaljakkonsa tyhjinä.

Kahden kuukauden perästä olivat he korviaan myöten velassa. He olivat velkaa asunnostaan, ruuastaan ja teatterin ovenvartijalle. Vähän väliä sai joku velkojista kyllikseen odottamisesta ja tuli jonain aamuna suurella pauhulla vaatimaan saatavaansa. Semmoisina päivinä juoksi Pikku Mies epätoivoissaan kirjansa kustantajan luo ja lainasi häneltä muutamia kultarahoja Jacques'in nimeen. Kustantaja, joka parhaillaan painatti markiisin kuuluisain muistelmain toista nidosta ja tiesi, että Jacques yhä edelleen oli markiisin kirjurina, lainasi hänelle ilman epäilystä. Niin oli Pikku Mies vähitellen tullut lainanneeksi häneltä neljäsataa francia, joten Jacques'in velka, _Paimennäytelmän_ painatus siihen laskettuna, nyt oli noussut tuhanteen kolmeensataan franciin.

Jacques äiti raukka! Mitkä onnettomuuden sanomat odottivatkaan häntä kotiin palatessaan! Daniel kadonnut, mustat silmät kyynelten vallassa, ei ainoatakaan nidosta kirjasta myyty ja tuhat kolmesataa francia velkaa! Mitenkä hän niistä selviytyisi? Kreolitar ei sillä päätään vaivannut. Muitta Pikku Miehelle ei tämä ajatus antanut rauhaa. Hänen elämänsä oli yhtämittaista piinaa ja levottomuutta. Turhaan koetti hän päästä ajatuksistaan tekemällä työtä kuin hevonen, (mitä työtä, Jumala paratkoon!) opettelemalla uusia ilveilyjä, harjoittamalla peilin edessä uusia irvistyksiä, aina vain heijasti peili Jacques'in kuvan, hänen omansa asemesta; ja Langlumeau'in, Josias'in ja muiden ilveilyn henkilöiden sijasta näki hän osiensa rivien välissä vain yhden nimen: Jacques, Jacques, aina vain Jacques!