Part 16

Juuri kun Pikku Mies lopetti kirjettään, koputettiin hiljaa ovelle. Ensi kerroksen nainen lähetti hänelle Valkean Käen kautta kutsun omaan aitioonsa Théâtre-Française'iin hanhea katsomaan. Hän olisi niin kernaasti suostunut, mutta hän muisti, ettei hänellä ollut hännystakkia ja siksi täytyi antaa kieltävä vastaus. Tästä hän tuli oikein pahalle tuulelle. »Jacques olisi voinut teettää minulle hännystakin», tuumi hän... »Ilman sitä ei voi tulla toimeen... Kun arvostelut alkavat ilmestyä sanomalehtiin, niin minun on käytävä kiittämässä arvostelijoita... Kuinka voin sen ilman hännystakkia tehdä?»... Illalla hän meni Saumon'in liikekujaan, mutta hänen paha tuulensa ei siellä haihtunut. Cévenniläinen nauraa hohotti liiaksi, neiti Pierrotte'illa oli liian tumma hipiä. Turhaan mustat silmät katsoivat häneen salavihkaa ja sanoivat tähtien salaperäisellä kielellä: »Rakasta minua!» tuo kiittämätön ei ollut ymmärtävinään. Kun Lalouette'it päivällisen jälestä tulivat sisään, vetääntyi hän synkkänä ja murjottaen erääseen nurkkaan ja kuvitteli sillä aikaa kun pelilaatikko soitteli pikkulaulujaan näkevänsä Irma Borel'in avoimessa aitiossaan, näki hänen lumivalkean käsivartensa leyhyttelevän viuhkaa ja hänen kultatukkansa kimaltelevan juhlavalaistussa salissa. »Kuinka minä häpeisin, jos hän näkisi minut täällä», ajatteli Pikku Mies.

Meni useampia päiviä ilman että mitään tapahtui. Irma Borel ei antanut enää mitään elonmerkkiä. Kaikki suhteet ensimmäisen ja viidennen kerroksen välillä näyttivät katkenneen. Joka yö kuuli Pikku Mies istuessaan runopöytänsä ääressä naisen vaunujen palaavan kotiin ja ilman että hän sitä itse huomasi, säpsähti hän kuullessaan vaunujen kumean jytinän ja kuskin huudon: »Avatkaa portti, olkaa hyvä!» Hän ei voinut edes ilman liikutusta kuulla neekerinaisen tulevan huoneeseensa. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän tältä mennyt kyselemään hänen emännästään... Kaikesta tästä huolimatta olivat mustat silmät kuitenkin vielä hänen sydämensä valtijatar. Pikku Mies vietti tuntikausia niiden seurassa. Muulloin hän istui huoneessaan ja etsi loppusointuja varpusten suureksi hämmästykseksi, jotka kokoontuivat häntä kaikilta ympäristön katoilta katselemaan, sillä latinakorttelin varpuset luulottelivat, niinkuin erinomainen nainenkin kaikenmoista typerää vinnikamarien ylioppilaista. Saint-Germain'in kellot sitävastoin, -- nuo Jumalalle pyhitetyt ja niinkuin Karmeliittiveljekset, ijäkseen luostariin suljetut kello rukat, -- riemastuivat nähdessään Pikku Miehen alati istuvan pöytänsä ääressä ja kaijuttivat häntä rohkaistakseen kauneimmat sävelensä.

Tällä välin saapui kirje Jacques'ilta. He olivat asettuneet Nizzaan ja hän kertoi laveasti asunnostaan... »Tämä ihana seutu, niinkuin tuo merikin akkunoitteni alla, innostaisi sinua, Daniel! Minulla ei ole siitä suurtakaan iloa; minä en pääse koskaan ulos... Markiisi sanelee koko päivän. Piru vieköön koko miehen! Kohotan joskus kahden lauseen välillä päätäni ja näen taivaan rannalla pienet punaiset purjeet, mutta sitten täytyy heti painaa nenänsä papereihin... Neiti d'Hacqueville on edelleenkin hyvin sairas... Kuulen hänen päämme päällä yskivän taukoamatta... Tuskin olin päässyt tänne, kun itsekin sain aika yskän, joka ei ota asettuakseen...»

Hiukan etempänä puhuessaan ensi kerroksen naisesta, Jacques sanoi:

»... Jos tahdot ottaa neuvoni varteen, niin älä palaa enää tuon naisen luo. Hän on liian monivaiheinen sinulle. Ja sanoakseni suoraan, vainuanpa hänen olevan seikkailijattarenkin... Kuuleppas, näin eilen satamassa hollantilaisen prikin, joka oli juuri palannut matkalta maapallon ympäri ja jolla oli Jaappanista mastot, Chilestä parret ja miehistö kirjava kuin maailman kartta... Minusta on sinun Irma Borel'isi tuon laivan kaltainen. Maat ja mantereet kiertänyt laiva on hyvä, mutta toista on naisen laita. Se, joka on niin monessa liemessä kiehunut, pistää helposti toisen pussiin. Älä luota häneen, älä luota häneen, Daniel ja ennen kaikkia pyydän sinua, ettet saata mustia silmiä itkemään...»

Nämä viimmeiset sanat sattuivat suoraan Pikku Miehen sydämeen. Se huoli, millä Jacques valvoi sen onnea, joka oli hyljännyt hänen rakkautensa, oli hänestä niin ihailtava. »Oi, ei, Jacques, älä pelkää, minä en saata häntä itkemään», sanoi hän itsekseen ja päätti heti lujasti, ettei milloinkaan palaisi ensi kerroksen naisen luo... Luottakaa vain Pikku Miehen lujiin päätöksiin.

Kun vaunut sen päivän iltana vyöryivät portista sisään, hän sitä tuskin huomasi. Eikä neekerinaisen laulukaan tehnyt häntä hajamieliseksi. Oli myrskyinen, synkkä syysyö... Hän kirjoitti, ovi puoleksi auki. Yhtäkkiä luuli hän kuulevansa puuportaiden, jotka toivat hänen huoneeseensa, narisevan. Pian hän eroitti kepeätä astuntaa ja hameitten kahinaa. Joku tuli portaita ylös, se oli varma ... mutta kuka...?

Valkea Käki oli aikoja sitten tullut huoneeseensa... Ehkä tuli ensi kerroksen nainen sanomaan jotain neekerinaiselle...

Tämä ajatus pani Pikku Miehen sydämen hurjasti sykkimään, mutta hänellä oli voimaa jäädä paikoilleen pöydän ääreen... Askeleet tulivat yhä lähemmäksi. Portaitten päässä ne pysähtyivät... Vallitsi hetken hiljaisuus, sitten naputettiin kepeästi neekerinaisen ovelle ilman että kuului vastausta.

-- Se on hän, ajatteli Pikku Mies hievahtamatta paikoiltaan.

Yhtäkkiä täytti hajuveden tuoksu hänen huoneensa. Ovi narahti, joku tuli sisään.

Silloin kysyi Pikku Mies päätään kääntämättä vavisten:

-- Kuka siellä on?

XI.

SOKURISYDÄN.

Jacqnes'in lähdöstä on jo kulunut pari kuukautta eikä hän ole vieläkään tulossa kotiin päin. Neiti d'Hacqueville on kuollut. Markiisi kirjurinsa seuraamana haihduttaa suruaan Italiassa keskeyttämättä päiväksikään hirveätä muistelmiensa sanelemista. Puoleksi nääntynyt Jacques ehtii hädin tuskin kirjoittaa jonkun rivin veljelleen, milloin Roomasta, milloin Neapelista, Pisasta tai Palermosta. Mutta jos näiden kirjeiden postileima yhtämittaa vaihtuukin, niin niiden sisältö on melkein aina sama: »Teetkö ahkerasti työtä?... Kuinka mustat silmät voivat?... Onko Gustave Planche'in arvostelu ollut lehdissä?... Vieläkö käyt Irma Borel'in luona?» Näihin aina samoihin kysymyksiin Pikku Mies vastaa joka kerta, että hän on hyvin ahkera, että kirja menee hyvin kaupaksi ja että mustat silmät voivat hyvin, ettei hän ole sen koommin nähnyt Irma Borel'ia eikä kuullut puhuttavan Gustave Planche'ista.

Kuinka paljon perää tässä kaikessa on?... Sen saamme tietää viimmeisestä Pikku Miehen kirjeestä, jonka hän kirjoitti kuumeisena myrsky-yönä.

»_Herra Jacques Eyssette, Pisa_. Sunnuntai-iltana kello 10.

Jacques, minä olen valehdellut sinulle. Kahteen kuukauteen en ole sanonut sinulle ainoatakaan totuuden sanaa. Olen kirjoittanut sinulle, että olen ahkera, ja kaksi kuukautta on mustepulloni ollut kuivillaan. Olen kirjoittanut sinulle, että kirjani menee hyvin kaupaksi, eikä kahteen kuukauteen ole myyty ainoatakaan kappaletta. Olen kirjoittanut sinulle, etten enää käy Irma Borel'in luona, ja olen ollut kaksi kuukautta yksinomaan hänen seurassaan. Ja mustat silmät... Voi, Jacques, Jacques, miksen totellut sinua? Miksi palasin tuon naisen luo?

Olet oikeassa, hän on seikkailijatar eikä mitään muuta. Ensin luulin häntä älykkääksi. Se oli suuri erehdys ... kaikki mitä hän sanoo, on lähtöisin jonkun toisen suusta. Hänellä ei ole päätä eikä sydäntä. Hän on kavala, kyynillinen ja häijy. Olen nähnyt hänen silmittömässä raivossa ratsastuspiiskalla pieksevän neekerinaistaan ja heittävän hänet maahan ja potkivan häntä. Muuten on hän raaka nainen, joka ei usko jumalaa eikä perkelettä, mutta luottaa sokeasti unissakävijäin jaarituksiin ja antaa povata itselleen kahvista. Mitä taas hänen näyttelijätaipumuksiinsa tulee, niin suotta hän ottaa tunteja tuon kyttyräselkähirviönsä edessä ja viettää päivänsä kotonaan kumipallot suussa: ei hänestä ainoakaan teatteri välittäisi. Mutta yksityiselämässään on hän oivallinen näyttelijätär.

En voi todellakaan käsittää, rakas Jacques kulta, kuinka minä jouduin tuon otuksen kynsiin, minä, joka niin suuresti rakastan hyvyyttä ja yksinkertaisuutta. Mutta minä voin vannoa sinulle, että olen päässyt hänen pauloistaan ja nyt on kaikki lopussa, aivan lopussa... Et voi arvata, kuinka raukkamainen olen ollut, ja mitä hän on minusta tehnyt! Olen kertonut hänelle elämäni, olen puhunut hänelle sinusta, äidistä, mustista silmistä... Voisin kuolla häpeästä, kun sitä ajattelenkaan. Olin antanut hänelle koko sydämeni, koko elämäni, mutta hän ei omasta elämästään olisi virkkanut minulle sanaakaan. En tiedä, kuka hän on, en tiedä, mistä hän tulee. Kun eräänä päivänä kysyin häneltä, onko hän ollut naimisissa, purskahti hän nauruun. Muistathan tuon pienen arven hänen suupielessään; se on puukonisku, jonka hän on saanut kotitienoillaan Kuballa. Tahdoin tietää, kuka häntä oli lyönyt: 'Eräs espanjalainen, jonka nimi on Pacheco', eikä mitään muuta. Paljonko siitä viisastuin? Tiedänkö minä siltä, mikä tuo Pacheco on. Eikö hän olisi ollut velvollinen antamaan minulle jonkinlaisen selityksen? Puukonisku ei ole mikään jokapäiväinen asia. Mutta taiteilijat, jotka liehuvat hänen ympärillään, ovat julistaneet hänet kummalliseksi naiseksi ja hän tahtoo olla maineensa arvoinen. Ooh, nuo taiteilijat, kuinka minä vihaan heitä. Jospa tietäisit, millaisia he ovat! Kun he aina elävät taulujen ja kuvapatsaiden parissa, tulevat he lopuksi siihen luuloon, ettei maailmassa muuta olekaan. He puhuvat vaan muodoista, viivoista ja väreistä, kreikkalaisten taiteesta, puolipinnoista ja nisälihaksista. He katselevat nenääsi, käsivarttasi ja leukaasi. He etsivät sinussa jotain tyyppiä, jotain tyyliä, jotain luonteenomaista. Mutta siitä, mitä rinnassasi liikkuu, tunteistasi ja kyyneleistäsi välittävät he yhtä vähän kuin kuolleesta kissasta. Nuo kunnon veikot keksivät, että minun päässäni oli jotain luonteenomaista, mutta että minun runoiltani sitä tykkänään puuttui. He riistivät minulta viimmeisenkin rohkeuteni.

Suhteemme ensi aikoina luuli nainen minussa keksineensä pienen ihmelapsen, suuren vinnikamarirunoilijan. Kuinka hän minut ikävystytti tuolla vinnikamarillaan! -- Myöhemmin, kun hänen lautakuntansa oli hänelle todistanut, että minä olin vain hölmö, piti hän minut luonaan luonteenomaisen pääni takia. Mutta tämä luonteenomaisuus vaihteli ihmisten mukaan. Eräs hänen maalareistaan, joka näki minussa italialaistyypin, käytti minua pifferaron mallina, toinen taasen algerialaisen kukkakaupustelijan mallina, kolmas -- Jumala ties minä. Useimmiten seisoin hänellä itsellään mallina ja hänelle mieliksi täytyi minun koko päivän esiintyä noissa hetaleissani hänen salongissaan papukaijan rinnalla. Olemme viettäneet tuntikausia täten, minä turkkilaisena, pitkä piippu hampaissa, leposohvan toisessa päässä, ja hän toisessa, lausuen osiaan kumipallot suussa. Aika ajoin hän keskeytti lausumisensa sanoakseen minulle: 'Sinun päässäsi on jotain tavattoman luonteenomaista, rakas Dani-Dan'ini!' Kun olin turkkilaisena, kutsui hän minua Dani-Dan'iksi, kun olin italialainen Danieloksi, ei milloinkaan Daniel'iksi... Minulla on muuten kunnia esiintyä molemmissa näissä osissani ensi taulunäyttelyssä. Luettelossa tulee seisomaan: 'Nuori pifferaro Irma Borel'ilta' -- 'Nuori fellah Irma Borel'ilta.' Ja ne ovat minä ... mikä häpeä!

Keskeytän kirjoittamiseni hetkiseksi, Jacques. Aukaisen ikkunan ja hengitän hiukan yöilmaa. Olen tukehtua ... kaikki mustenee silmissäni.

Kello kaksitoista.

Ilma teki minulle hyvää. Kun jätän akkunan auki, voin jatkaa kirjoittamistani sinulle. Sataa, ja on pimeä, kellot soivat. Kuinka tämä huone on kolkko!... Meidän rakas pikku huoneemme! Ja minä kun rakastin sitä ennen niin suuresti, nyt on minun täällä ikävä. Hän on sen tärvellyt, hän on ollut täällä liian usein. Ymmärräthän, että olin täällä niin helposti saatavissa, samassa talossa, se oli mukavaa. Oo, tämä ei ole enää mikään työhuone!

Olinpa kotona tai en, tuli hän tänne milloin tahansa ja kaiveli kaikki paikat. Eräänä iltana tapasin hänen tutkimasta erästä laatikkoa, johon olen sulkenut mitä minulla on kalleinta maailmassa, äidin kirjeet, sinun kirjeesi, mustien silmien kirjeet. Nuo viimeksimainitut ovat kullatussa rasiassa, jonka kai muistat. Juuri kun tulin sisään, piti Irma Borel tätä rasiaa kädessään ja aikoi avata sen.

Ennätin tuskin syöksyä sisään ja tempaista sen hänen kädestään.

-- Mitä siitä tahdot? huusin suuttuneena. Hän rupesi hyvin surulliseksi ja sanoi:

-- Äitisi kirjeet olen jättänyt kajoamatta, mutta nämä kuuluvat minulle; minä tahdon ne... Anna minulle takaisin tuo rasia.

-- Mitä aijot sillä tehdä?

-- Lukea kirjeet, jotka siinä ovat.

-- Ei milloinkaan, sanoin. Minä en tiedä mitään sinun elämästäsi ja sinä tunnet minun elämäni kokonaan.

-- Voi, Dani-Dan! -- Sinä päivänä olin turkkilainen. -- Voi, Dani-Dan, voitko sinä soimata minua siitä. Saathan sinä tulla milloin vain tahdot luokseni. Ja etkö sinä tunne kaikkia, jotka käyvät luonani?

Näin puhuen mielistelevimmällä äänellään koetti hän ottaa rasian minulta.

-- No hyvä, sanoin minä; olkoon menneeksi, minä annan sinulle luvan avata se, mutta yhdellä ehdolla.

-- Millä?

-- Että sanot minulle, missä olet joka aamu kahdeksasta kymmeneen.

Hän kävi kalpeaksi ja katsoi minua suoraan silmiin. En ollut koskaan puhunut siitä hänelle. Ei suinkaan halun puutteesta. Tuo hänen joka-aamuinen menonsa hermostutti ja ärsytti minua samoin kuin arpi, ja Pacheco ja koko tuon kummallisen olennon elämä. Olisin tahtonut tietää, mutta samalla pelkäsin saavani tietää. Tunsin, että tässä alla oli jotakin salaperäistä, jotakin häpeällistä, joka olisi pakoittanut minut pakenemaan. Mutta tuona päivänä uskalsin kysyä, niinkuin näet. Hän oli siitä hyvin hämmästyksissään. Hän epäröi hieman, mutta sanoi sitten vaivalla ja matalalla äänellä:

-- Anna minulle rasia, niin saat kaikki tietää.

Silloin annoin hänelle rasian. Jacques, se oli konnantyö, eikö niin? Hän avasi sen ilosta vavisten ja alkoi lukea kirjeitä, -- niitä oli noin parikymmentä, -- hitaasti, puoliääneen, hyppäämättä rivinkään yli. Tämä nuori, puhdas rakkaudentarina näkyi herättävän hänen mielenkiintoansa. Olin sen hänelle jo kertonut, mutta omalla tavallani, uskotellen, että mustat silmät oli ylhäisen ylimysperheen tytär, jota hänen vanhempansa eivät suostuneet antamaan tuolle pikku plebeijille, Daniel Eyssette'ille vaimoksi. Tunnethan sinä naurettavan turhamaisuuteni.

Joskus keskeytti hän lukunsa, sanoakseen: 'Katsoppas, sepä oli koko sievästi!' tai 'Ohho, ollakseen niin hieno tyttö!' Sitte hän sitä myöten, kun sai ne luetuksi, lähensi ne kynttilän liekkiin ja katseli niiden palavan suu ilkeässä naurussa. Minä en estänyt häntä, tahdoin tietää, missä hän oli joka aamu kahdeksasta kymmeneen...

Mutta näiden kirjeiden joukossa oli yksi, joka oi kirjoitettu Pierrotte'in kauppahuoneen leimatulle paperiarkille, jonka yläsyrjässä oli kolme pientä viheriäistä lautasta ja niiden alla sanat: 'Porsliini- ja kristallitavaroita. Pierrotte, Lalouette'in jälkeläinen...' Mustat silmäraukat! Ne olivat varmaankin jonain päivänä puotissa tunteneet halua kirjoittaa minulle ja ensimmäinen niiden käsiin osunut paperi oli kelvannut tähän tarkoitukseen... Voit arvata, mikä löytö se oli murhenäyttelijättärelle! Siihen asti oli hän uskonut minun juttuni hienosta tytöstä ja ylimysvanhemmista, mutta kun hän sai tämän kirjeen käsiinsä, ymmärsi hän kaiken ja purskahti aika nauruun:

'Tämäkö siis on tuo nuori pariisineito, tuo hienon esikaupungin helmi ... hänen nimensä on Pierrotte ja _hän_ myö porsliiniastioita Saumon'in kauppakujassa... Ahaa, nyt ymmärrän, miksi et tahtonut antaa minulle rasiaa.' Ja hän nauroi, että oli pakahtua.

En tiedä, mikä minut silloin valtasi, häpeä harmi tai raivo... Kaikki musteni silmissäni. Minä syöksyin hänen kimppuunsa temmatakseni häneltä kirjeet. Hän säikähti, astui askeleen taaksepäin ja sotkeutuen laahukseensa kaatui kauheasti kirkaisten. Neekerinainen kuuli sen viereisestä huoneesta ja juoksi heti paikalle puolialastomana, hapset hajalla, mustana ja hirveänä. Koetin estää häntä tulemasta sisään, mutta hän puukkasi minut suurella rasvaisella kädellään seinää vasten ja asettui minun ja emäntänsä väliin.

Tuo toinen oli sillaikaa noussut ylös maasta, ja oli itkevinään. Itkeä tuhertaessaan jatkoi hän edelleen rasian penkomistaan.

-- Etpäs tiedä, sanoi hän neekerinaiselleen, etpäs tiedä, minkätähden hän aikoi lyödä minua...? Siksi, että olen keksinyt, ettei hänen ylhäinen neitinsä ole lainkaan ylhäinen ja että hän myö lautasia eräässä liikekujassa...

-- Ei kaikki kultaa kuin kiiltää, sanoi eukko.

-- Kas vain, sanoi murhenäyttelijätär, näetkös mitä rakkaudenpantteja hänen puotimamselinsa on hänelle antanut... Neljä karvaa tukastaan ja viiden pennin orvokkikimpun... Tuo lähemmäksi lamppusi, Valkea Käki.

Neekerinainen lähensi lamppunsa; hiukset ja kukkaset leimahtivat kahisten palamaan. Minä annoin sen tapahtua, olin kivettynyt.

-- No, mutta mitäs tämä on? jatkoi murhenäyttelijätär käärien auki silkkipaperin palasta... Hammas?... Eipäs, se näyttää olevan sokuria... Niinpä se onkin ... se on makeismuisto ... pieni sokurisydän.

Ah, mustat silmät olivat sen eräänä päivänä ostaneet Saint-Gervais'in markkinoilta ja antaneet sen minulle sanoen:

-- Annan sinulle sydämeni.

Neekerinainen katseli sitä ahnain silmin.

-- Tahdotko saada sen, Käki, huusi hänen emäntänsä. Tuossa, -- ota kiinni!

Ja hän heitti sen hänen suuhunsa aivan kuin koiran suuhun... Se on ehkä naurettavaa, mutta kun kuulin sokurin narskuvan neekerinaisen leukain välissä, kävi väristys koko ruumiini läpi! Minusta tuntui, kuin olisi tuo mustahampainen paholainen nielaissut noin riemuissaan mustien silmien oman sydämen.

Luulet kai, Jacques rukka, että tämän jälestä kaikki oli lopussa meidän välillämme? Eikö mitä! Jos seuraavana päivänä tämän kohtauksen jälkeen, rakas ystävä, olisit tullut Irma Borel'in luo, olisit tavannut hänet harjoittamasta Hermionen osaa kyttyräselkänsä kanssa ja yhdessä nurkassa, pienellä matolla, papukaijan vieressä, olisit nähnyt kyyröttävän turkkilaispojan, hampaissa suuri piippu, jonka varsi meni kolmasti hänen vyötäistensä ympäri... Mikä luonteenomainen pää sinulla on, Dani-Dan!

Mutta tottahan sitten ainakin, sanot sinä, sait häpeäsi palkaksi tietää, mitä tahdoit, mitä hän teki joka aamu kahdeksasta kymmeneen. Niin, Jacques, sain sen tietää, mutta vasta tänä aamuna hirvittävän kohtauksen jälkeen, -- viimmeisen kohtauksen jälestä, luonnollisesti! -- jonka saat kuulla!... Mutta hiljaa!... Joku tulee rappusia ylös... Onkohan se hän, tulisiko hän vielä kiusaamaan minua... Se kyllä häneltä syntyisi senkin jälkeen, mitä on tapahtunut. Odotappas!... Minä väännän avaimen kahteen lukkoon... Hän ei saa tulla sisään, ole vaan huoleti!

Hän ei saa tulla sisään.

Puoliyö.

Se ei ollut hän, se oli hänen neekerinaisensa. Se olisikin ollut ihmeellistä, kun en ole kuullut hänen vaunujensa palaavan... Valkea Käki on jo pannut maata. Kuulen seinän läpi pullon pulputuksen ja tuon hirveän loppusäkeen, _tokotolotinjan_... Nyt hän kuorsaa. Luulisi kuulevansa suuren kellon heilurin liikkeen.

Kuule siis kuinka meidän surullinen rakkaudentarinamme päättyi.

Noin kolme viikkoa takaperin sanoi kyttyräselkä, joka antaa tunteja Irma Borel'ille, että tämä oli kypsynyt suuriin traagillisiin voittoihin ja että hän tahtoi tämän esiintymään muutamien hänen muiden oppilaidensa kanssa.

Nytkös näyttelijättäreni oli haltioissaan... Kun heillä ei ollut mitään varsinaista teatteria käytettävänään, päätettiin muuttaa erään taiteilijan atelieri teatterisalongiksi ja lähetettiin kutsuja kaikille Pariisin teatterijohtajille... Alkajaiskappaleeksi valittiin pitkien neuvottelujen jälestä _Athalie_... Sen taisivat kyttyräselän oppilaat koko ohjelmistostaan paraiten. Sen aikaansaamiseksi ei tarvittu muuta kuin joitakuita soveltamisia ja yhteisharjoituksia. Olkoon siis menneeksi!... Kun Irma Borel oli liian suuri vaivautuakseen muualle, pidettiin harjotukset hänen luonansa. Joka päivä toi kyttyräselkä taloon oppilaansa, neljä, viisi pitkää, laihaa juhlallisennäköistä tyttöä, joilla oli kolmentoista francin viidentoista centime'in kashimirisaalit, ja kolme, neljä vaivaista, onnettoman näköistä herraa, joiden takit olivat kiiltäviksi kuluneet... Harjoitukset kestivät koko päivän, paitsi kahdeksasta kymmeneen, sillä näytelmävalmistuksista huolimatta eivät nuo salaperäiset ulkonakäynnit olleet lakanneet. Irma, kyttyräselkä ja oppilaat tekivät työtä kuin mielettömät. Kahteen päivään ei muistettu antaa papukaijalle ruokaa. Nuorta Dani-Dania ei kukaan enää huomannut... Kaikki kävi mainiosti, atelieeri oli valmiiksi koristettu, lava oli pystyssä, puvut valmiina ja kutsukortit lähetetyt. Mutta silloinpas kolme, neljä päivää ennen näytäntöä Eliacin, noin kymmenvuotias tyttö, kyttyräseljän veljentytär, sairastuu... Mitä on tehtävä? Mistä voisi saada Eliacin, lapsen, joka oppisi osansa kolmessa päivässä? Yleinen neuvottomuus... Yhtäkkiä Irma Borel kääntyy minuun:

-- Entäpä jos sinä, Dani-Dan, ottaisit tuon osan?

-- Minä? Laskette leikkiä... Minun ijälläni!...

-- Luuletko ehkä olevasi mies... Mutta sinähän olet viidentoista vuotisen näköinen, pikku ystäväni. Näyttämöllä, puettuna ja maalattuna, tulet näyttämään kahdentoistavuotiaalta... Sitä paitsi soveltuu osasi mainiosti pääsi tyyppiin.

Turhaa oli minun vastustelemiseni. Minun oli hänen tahtoonsa alistuminen, niinkuin aina. Minä suuri raukka...

Näytännöstä tuli tosi... Jos olisin naurutuulella, kylläpä saisit hauskan kuvauksen tuosta päivästä... Luultiin Gymnase'in ja Théâtre-Fançaise'in johtajien varmasti tulevan, mutta noilla herroilla oli nähtävästi muuta tehtävää, ja me saimme tyytyä erääseen laitakaupungin teatterin johtajaan, joka saatiin viimmeisellä hetkellä tulemaan. Muuten ei tämä pieni perhenäytäntö onnistunut niinkään huonosti... Irma Borel'ille taputettiin vahvasti. Minusta oli tällä kiinalaisella Athalie'lla liian paljon paatosta ja ilmeettömät kasvot, ja ranskaa hän puhui niinkuin -- espanjalainen kottarainen. Mutta hänen taiteilijaystävänsä eivät olleet niin turhantarkkoja. Kun vain puku oli ajanmukainen, nilkka hieno ja kaulaviiva oikea. Eivät he muuta vaatineet. Mitä minuun tulee, niitin minäkin pääni luonteenomaisuudella suurta suosiota, en kuitenkaan niin suurta kuin Valkea Käki mykässä imettäjän osassaan. Hänen päänsä oli varmaankin vielä paljon luonteenomaisempi kuin minun. Niinpä kaikuikin koko sali yhtenä 'hyvä' merenä kun hän viidennessä näytöksessä ilmestyi näyttämölle tuo mahdottoman suuri papukaija käsivarrellaan, -- turkkilaisensa, neekerinaisensa ja papukaijansa oli Irma Borel välttämättömästi tahtonut saada kappaleessa esiintymään, -- ja pyöritteli ällistyneenä ja julmana suuria valkeita silmiään. 'Mikä loistava menestys!' sanoi Athalie ilosta säihkyen...

Jacques! ... Jacques!... Kuulen hänen vaunujensa tulevan. Voi, tuo kurja nainen! Mistä hän tulee näin myöhään? Hän on siis voinut unohtaa meidän kauhean aamuisen kohtauksemme, josta minä yhä vielä värisen!

Portti suljettiin... Kunpa hän nyt ei vain tulisi tänne! Kauheata, näetkö, on olla saman katon alla sellaisen naisen kanssa, jota kiroo!

Kello yksi.