Part 15

Minä nousin pienokaisen luo, jonka tapasin keltaisessa salissa erinomaisen naisen seurassa ompelemassa noita ijankaikkisia tohveleitaan... Antakoon rakas Camilleni minulle anteeksi, mutta neiti Pierrotte ei ollut milloinkaan näyttänyt minusta niin perin Pierrotte'imaiselta kuin silloin; ei milloinkaan hänen tyyni tapansa pistellä neulaansa edestakaisin kankaan läpi ja lukea pisteitänsä ääneen ollut minua niin hermostuttanut. Hänellä oli aivan samanlaiset pienet punaiset sormet, punaiset posket ja tyyni ilme kuin noilla värillisillä biscuitkuvilla, jotka olivat niin hävyttömästi minulle huutaneet: »Sinusta tulee porsliininmyöjä!» Onneksi olivat mustat silmätkin saapuvilla, tosin hiukan verhottuina, hiukan surumielisinä, mutta niin lapsellisen iloisina minut taasen nähdessään, että tulin aivan liikutetuksi. Sitä ei kestänyt kauvan. Pierrotte tuli melkein kintereilläni sisään. Hän ei varmaankaan enää yhtä paljon luottanut erinomaiseen naiseen.

Siitä hetkestä katosivat mustat silmät ja porsliini oli kaikkialla voitolla. Pierrotte oli hyvin iloinen, hyvin puhelias, suorastaan sietämätön; »niinkuin on tapana sanoa» singahteli kaiken aikaa ilmassa. Päivälliset olivat remuavat ja kestivät aivan liian kauvan. Pöydästä noustaessa vei Pierrotte minut syrjään muistuttaakseen minulle ehdoitustaan. Minulla oli ollut aikaa toipua ja minä sanoin hänelle jokseenkin kylmäverisesti, että asiata sieti tuumia ja että antaisin hänelle vastaukseni kuukauden perästä.

Cévenniläinen oli varmaan hyvin ihmeissään kun en kiiruhtanut hyväksymään hänen tarjoustaan, mutta hän oli siksi hienotunteinen, ettei antanut sitä huomata.

-- Se on päätetty, sanoi hän, siis kuukauden perästä. Enempää ei siitä puhuttu... Niin se oli sanottu. Koko illan kaikui korvissani kamala, kohtalokas, »sinusta tulee porsliininmyyjä!» Kuulin sen linnun pään nakertelussa, joka herra Lalouette'in mukana oli tullut sisään ja istunut pianon nurkkaan, kuulin sen huilunpuhaltajan lurituksissa: Rosellen'in Haavelmissa. joita neiti Pierrotte ei unohtanut soittaa; luin sen kaikkien noiden poroporvarinukkien jokaisessa liikkeessä, heidän pukunsa kuosissa, seinäpaperin mallissa ja pöytäkellon koristuksessa, -- Venus poimii ruusun, josta kullattu Amor lähtee lentoon, -- huonekalujen muodossa, tämän hirveän keltaisen salin pienimmissäkin yksityiskohdissa, jossa sama piano joka ilta soitti saman haavelman, ja jossa samat asiat joka ilta toistuivat, niin että keltainen sali oli kuin mikäkin musiikkikuvaelma... Keltainen sali musiikkikuvaelma!... Missä piileksittekään, kauniit mustat silmät?...

Kun minä palattuani kotiin näistä ikävistä kekkereistä, kerroin Jacques äidilleni Pierrotte'in ehdotuksista, oli hän vielä enemmän loukkaantunut kuin minä.

-- Daniel Eyssette porsliinikauppiaana!... Senpä minä tahtoisin nähdä! sanoi tuo kunnon poika suuttumuksesta punoittaen... Yhtä hyvin voisi ehdoittaa, että Lamartine rupeisi myymään tulitikkuja, tai että Sainte-Beuve lähtisi kaupittelemaan lattiaharjoja... Pierrotte on se vanha aasi!... Mutta ei auta olla hänelle siitä vihoissaan; ei hän ymmärrä enempää, mies rukka. Kun hän saa nähdä sinun kirjasi menestyksen ja sanomalehdet täynnä sinusta, niin kyllä hän pian mielensä muuttaa.

-- Epäilemättä, rakas Jacques; mutta jotta sanomalehdet minusta puhuisivat, täytyy kirjan ensin ilmestyä ja se ei ilmesty milloinkaan, mikäli minä näen... Miks ei?... Siitä syystä, rakas veikko, etten minä voi saada ainoatakaan kustantajaa käsiini ja siitä syystä, etteivät sellaiset herrat ole milloinkaan runoilijain tavattavissa. Suuren Baghavat'inkin on pakko itse kustantaa runonsa.

-- No niin, me teemme samoin, sanoi Jacques lyöden nyrkkinsä pöytään: me painatamme kirjan omalla kustannuksellamme!

Minä katsoin häneen ällistyneenä:

-- Omalla kustannuksellamme...

-- Niin juuri, poikaseni, omalla kustannuksellamme. Juuri näinä päivinä alkaa markiisi painattaa muistelmiensa ensimmäistä osaa... Tapaan hänen kirjanpainajansa joka päivä. Hän on elsassilainen, jolla on punainen nenä, ja hyvänlaiset lapsen kasvot. Hän painaa meidän kirjamme aivan varmaan velaksi... Saakeli vieköön, me maksamme hänelle sitä myöten, kun kirjaa myödään... Sanottu ja tehty! huomenna menen miehen puheille.

Jacques meni todella seuraavana päivänä kirjanpainajaa tapaamaan ja palasi ihastuksissaan: »Asia on päätetty», sanoi hän, naama loistavana; »huomenna pannaan sinun kirjasi painoon. Painatus maksaa meille yhdeksän sataa francia, joutavanpäiväinen rahasumma. Minä hyväksyn kolme kolmen sadan markan vekseliä, jotka lankeavat aina kolmen kuukauden perästä. Ota nyt tarkoin vaari siitä, mitä sanon. Me otamme kirjasta kolme francia kappaleelta ja painatamme tuhannen kappaletta: siis tuottaa kirjasi meille kolme tuhatta francia ... käsitätkö, kolmetuhatta francia. Niillä maksamme kustantajan, sekä francin joka kappaleesta kirjakauppiaille, jotka myyvät teosta, ja vielä sanomalehtimiehille jaettavat kappaleet... Ja meille jää puhdasta tuloa tuhat sata francia. Se on selvä kuin päivä. Mitäs sanot? Eikö se ole mielestäsi tarpeeksi vasta-alkajalle?...»

Oliko se tarpeeksi, vielä sitä kysyt!... Kun ei enää tarvinnut juosta näkymättömiä tähtiä tavoittamassa eikä nöyryytettynä seista kirjakauppojen ovella ja kaupan päällisiksi tuhat sata francia säästössä uutta kotia varten... Kylläpä Saint-Germain'in kellotornissa sinä päivänä riemuittiinkin! Niitä suunnitelmia, niitä unelmia! Entä seuraavina päivinä, niitä kaikkia pieniä iloja, joista pisara pisaralta sai nauttia: kirjapainossa käynnit, oikaisuvedosten luku, kansilehden värin valinta, entä kun näit paperin vielä aivan kosteana tulevan ulos painokoneesta ja paperilla painettuna omat ajatuksesi, tai kun sait juosta pari kolme kertaa sitojalla ja vihdoin palasit sieltä kädessä ensimmäinen kappale, jonka vapisevin käsin avasit... Voiko maailmassa olla mitään ihanampaa?

Voitte arvata, että _Paimennäytelmän_ ensimäinen kappale kuului mustille silmille. Minä vein sen niille vielä samana iltana, mukanani Jacques, joka tahtoi nauttia menestyksestäni. Me astuimme voitonriemuisina ja loistaen keltaiseen saliin. Kaikki olivat siellä koolla.

-- Herra Pierrotte, sanoin cévenniläiselle, sallikaa minun antaa esikoisteokseni Camille'ille. Ja minä panin kirjani pieneen, rakkaaseen käteen, joka vapisi ilosta. Olisittepa nähneet, minkä ihanan kiitoksen mustat silmät lähettivät minulle ja kuinka ne säihkyivät lukiessaan nimeni kansilehdeltä. Pierrotte ei ollut yhtä ihastuksissaan. Kuulin hänen kysyvän Jacqueseilta, kuinka paljon tuollainen kirja voi tuottaa minulle.

-- Tuhat sata francia, vastasi Jacques lujalla vakuutuksella.

Ja sitten he alkoivat puoliääneen pitkän keskustelun, mutta minä en heitä kuunnellut. Olin pelkkää riemua, nähdessäni, kuinka mustat silmät pitkine silkkiripsineen painuivat alas, minun kirjaani katsomaan ja sitte taasen kohottivat ihailevan katseensa minuun... Minun kirjani, minun mustat silmäni, kaksi suurta onnea, joista sain kiittää Jacques äitiäni...

Samana iltana, ennen kotiin menoa, pistäysimme vielä Odéon teatterin kirjagalleriassa nähdäksemme miltä _Paimennäytelmä_ näytti kirjakauppiaiden tiskillä.

-- Odota vähän, sanoi Jacques, minä menen katsomaan, montako kappaletta on myyty.

Minä odotin häntä kävellen edestakaisin, silmännurkallani katsellen erästä viheriäkantista, mustaselkäistä kirjaa, joka paistoi ensimmäisessä kirjarivissä.

Hetken kuluttua Jacques palasi, kalpeana mielenliikutuksesta.

-- Rakkaani, sanoi hän, yksi on jo myyty. Se on hyvä merkki...

Puristin sanattomana hänen kättänsä. Olin liian liikutettu voidakseni puhua; mutta itsekseni ajattelin: Pariisissa on joku, joka on ottanut kolme francia kukkarostaan ostaakseen sinun aivojesi tuotteen, joku joka lukee sinua, joka ymmärtää sinua... Kuka on tämä joku? Tahdoin mielelläni tietää sen... Voi, onnettomuudekseni sain pian tutustua tuohon hirvittävään johonkuhun.

Päivää jälkeen kirjan ilmestymisen, kun juuri istuin aamiaisella pelottavan ajattelijan vieressä, syöksähti Jacques huoneeseen aivan hengästyneenä:

-- Suuria uutisia! sanoi hän vieden minut ulos, minä matkustan tänä iltana kello seitsemän markiisini kanssa pois... Me lähdemme Nizzaan katsomaan hänen sisartaan, joka on kuolemaisillaan... Ehkä viivymme hyvinkin kauvan... Ole aivan huoleton toimeentulostasi... Markiisi antaa minulle kahdenkertaisen palkan. Voin lähettää sinulle mahdollisesti sata francia kuussa. No, mikä sinun on? Olethan aivan kalpea. Älä ole joutavan lapsellinen, Daniel. Mene takasin sisään, syö aamiaisesi loppuun ja juo puolikas bordeaux'ta rohkaisuksi. Minä juoksen sanomaan hyvästi Pierrotte'ille, käyn tapaamassa kirjanpainajaa ja toimitan sanomalehdille näytekappaleet... En voi viipyä minuuttiakaan kauvemmin... Kello viisi tavataan kotona.

Minä katselin, kun hän pitkin askelin kiirehti Saint-Benoit'in katua alas, sitten menin takaisin ravintolaani; mutta en voinut mitään syödä enkä juoda, ajattelija tyhjensi minun bordeaux-puolikkaani. Sydäntäni kouristi ajatellessani, että muutaman tunnin perästä Jacques äitini olisi kaukana. Koetin ajatella kirjaani ja mustia silmiä, ei mikään voinut haihduttaa sitä ajatusta, että Jacques oli lähdössä pois, ja että minä jäin yksin, aivan yksin Pariisiin, omaksi herrakseni ja sain itse vastata kaikista teoistani.

Tapasimme toisemme hänen määräämäänsä aikaan. Vaikka hän itsekin oli kovin liikutettu, oli hän ihan viime hetkeen olevinaan hyvin iloisella tuulella. Aivan viime hetkeen osoitti hän myöskin suurta jalomielisyyttään ja hellää rakkauttaan minua kohtaan. Hän ajatteli ainoastaan minua, minun hyvinvointiani, minun toimeentuloani. Järjestäessään muka omaa matkalaukkuansa hän tarkasti minun liinavaatteeni ja pukuni.

-- Paitasi ovat tässä nurkassa, Daniel ... nenäliinat vieressä ja kaulahuivit takana.

Sanoin hänelle: Ethän sinä laita ollenkaan matkalaukkuasi kuntoon, Jacques, vaan järjestät minun kaappiani...

Kun sekä kaappi että matkalaukku olivat kunnossa, lähetimme hakemaan hevosta ja ajoimme asemalle. Tiellä Jacques antoi minulle viimmeiset neuvonsa ja varoituksensa. Niitä oli monta laatua:

-- Kirjoita usein minulle... Lähetä minulle kaikki arvostelut kirjastasi, mutta varsinkin Gustave Planchen'in. Minä sidon kovakantisen vihon ja liimaan ne siihen. Siitä tulee Eyssette'in perheen kultainen kirja... Tiedäthän, että pesijäeukko tulee aina tiistaisin... Älä nyt vain anna menestyksen häikäistä itseäsi... Varmaa on, että se tulee olemaan loistava, ja pariisilaismenestys on vaarallinen. Onneksi on sinulla Camille, joka suojelee sinua kiusauksilta... Ennen kaikkea pyydän sinua usein käymään siellä ja muista, ettet anna mustille silmille itkun aihetta.

Juuri tällöin ajoimme Jardin des Plantes'in ohi. Jacques rupesi nauramaan.

-- Muistatko, sanoi hän, että vietimme tässä yhden yön noin neljä, viisi kuukautta takaperin?... Voi, veikkonen...! Mikä eroitus silloisen Danielin ja nykyisen välillä... Kylläpä sinä olet päässyt pitkälle viidessä kuukaudessa!...

Tuo kunnon Jacques uskoi täydellä todella, että olin päässyt hyvin pitkälle, ja minä itse, houkkio parka, olin siitä vakuutettu.

Saavuimme asemalle. Markiisi oli jo siellä. Näin kaukaa tuon pienen, naurettavan näköisen olennon, jolla oli pää kuin piikkisialla, juoksevan edestakaisin eräässä odotussalissa.

-- Joutuun, joutuun, hyvästi! sanoi Jacques. Ja ottaen pääni suuriin kämmeniinsä suuteli hän minua neljä, viisi kertaa kaikin voimin ja juoksi sitten pyövelinsä luo.

Nähdessäni hänen katoavan, tunsin kummallisen tunteen.

Minusta tuntui, kuin olisin yhtäkkiä käynyt pienemmäksi, heikommaksi, aremmaksi, pikku pojaksi, ikäänkuin veljeni poismennessään olisi ottanut luistani ytimen, minun voimani ja rohkeuteni ja puolet pituudestani. Minua peloitti ihmisjoukko ympärilläni. Minusta oli jälleen tullut Pikku Mies.

Tuli pimeä. Hitaasti pisintä tietä, kaikkein autiompia rantakatuja tuli Pikku Mies takaisin kellotorniin. Häntä hirvitti tuo tyhjä huone, jossa hänen oli yksin asuminen. Hän olisi tahtonut viipyä ulkona seuraavaan aamuun. Lopuksi oli kuitenkin mentävä sisään.

Kulkiessani portinvahdin huoneen ohi, huusi tämä:

-- Herra Eyssette, teille on kirje!

Se oli pieni, hieno, tuoksuva kirjelappu. Päällekirjoitus oli naisen käsialaa, paljon sirompaa ja kepeämpää kuin mustien silmien... Keltä se saattoi olla? Hän mursi nopeasti kuoren ja luki rappukäytävän valossa:

»_Herra Naapurini_!

_Paimennäytelmä_ on ollut eilisestä saakka pöydälläni; mutta omistuskirjoitus puuttuu. Tekisitte hyvin ystävällisesti, jos tulisitte tänä iltana sen kirjoittamaan ja samalla joisitte luonani kupin teetä ... yksinkertaiseen taiteilijain tapaan tietysti.

_Irma Borel_.»

Ja vähän alempana: »Ensi kerroksen nainen.»

Ensi kerroksen nainen!... Kun Pikku Mies luki tämän allekirjoituksen, kävi väristys läpi hänen ruumiinsa. Hän näki tämän silmissään sellaisena ilmestyksenä, jona hän hänet eräänä aamuna oli tavannut portaissa, samettiin puettuna, kauniina, kylmänä, ylevänä, pieni valkea arpi suupielessä. Kun hän ajatteli, että sellainen nainen oli ostanut hänen kirjansa, paisui hänen sydämensä ylpeydestä.

Hän jäi hetkeksi seisomaan portaisiin, kirje kädessä, miettien, menisikö omaan huoneeseensa vai pysähtyisikö ensimmäiseen kerrokseen. Silloin muistui hänen mieleensä yhtäkkiä Jacques'in varoitus: »Ennen kaikkea, Daniel, älä anna mustille silmille itkun aihetta». Salainen aavistus sanoi hänelle, että hän saattaisi mustat silmät itkemään, jos menisi, ja Jacques olisi pahoillaan. Silloin hän pisti päättävästi kirjeen taskuunsa ja sanoi itsekseen: »En mene».

X.

IRMA BOREL.

Valkea Käki tuli avaamaan hänelle. Sillä on kai tarpeetonta sanoa, että turhamainen Pikku Mies soitti Irma Borel'in ovikelloa viisi minuuttia sen jälkeen, kun oli vannonut, ettei menisi sinne. Hänet nähdessään veti kauhistuttava neekerinainen suunsa leveään, hyvällä tuulella olevan ihmissyöjän nauruun ja antoi hänelle suurella, rasvaisella, mustalla kädellään merkin: »Tulkaa». Kuljettuaan parin, kolmen ylen loisteliaan huoneen läpi he pysähtyivät pienen, salaperäisen oven eteen, jonka läpi kuului käheitä huutoja, nyyhkytyksiä, kirouksia ja pakotettua naurua, vaikkakin paksut oviverhot nämä äänet puoleksi vaimensivat. Neekerinainen koputti ovelle ja vei vastausta odottamatta Pikku Miehen sisään.

Upeassa, punervalla silkkikankaalla yltyleensä verhotussa budoarissa, joka loisti valomerenä, kulki Irma Borel aivan yksin pitkin askelin edestakaisin ja lausui. Väljä, taivaansininen aamupuku, joka valui pitsejä, liehui kuin pilvi hänen ympärillään. Aamupuvun toisesta hihasta, joka oli kääräisty olkapäähän asti ylös, näkyi lumivalkea, verrattoman hienomuotoinen käsivarsi, joka heilutti tikarin asemasta luista paperiveistä.

Toisessa pitseihin uponneessa kädessä oli avoin kirja...

Pikku Mies jäi häikäistynä seisomaan. Ei milloinkaan ollut ensi kerroksen nainen näyttänyt hänestä niin ihanalta. Hän ei ollut nyt niin kalpea kuin heidän ensi kerran kohdatessaan. Hän oli päinvastoin raitis ja punakka, mutta hänen poskiensa puna oli niin hieno, että hän oli kuin mantelipuun suloinen kukka, ja tuo pieni arpi suupielessä näytti vielä valkeammalta. Ja hänen hiuksensa, joita Pikku Mies ei ollut voinut ensi kerralla nähdä, tekivät hänet vielä kauniimmaksi, sillä ne lievensivät kasvojen hiukan ylpeätä, melkeinpä kovaa ilmettä. Hänen tukkansa oli vaalea, ylen vaalea, melkein kuin puuteroitu ja kuinka se oli tuuhea ja silkinhieno, aivan kuin kultainen sumu hänen päänsä ympärillä.

Kun nainen huomasi Pikku Miehen, keskeytti hän heti lausumisensa. Hän heitti takanaan olevalle sohvalle luuveitsensä ja kirjansa, veti viehättävällä liikkeellä hihansa alas ja tuli vierastaan kohti, käsi toverillisesti ojennettuna.

-- Hyvää päivää, naapuri! sanoi hän viehättävällä hymyllä; te yllätätte minut täydessä traagillisessa innostuksessa. Minä opettelen Klytemnestran osaa... Eikö se ole järisyttävää?

Hän pyysi Pikku Miehen istumaan viereensä sohvalle ja keskustelu alkoi.

-- Te harrastatte näytelmätaidetta, hyvä rouva? (Hän ei uskaltanut sanoa »naapuri».)

-- Ooh. se on vain päähänpisto ... niinkuin kuvanveisto ja musiikkikin, joita myös olen harjoittanut... Mutta tällä kertaa tulen luultavasti menemään pitemmälle ... minä aijon esiintyä Théâtre-Française'issa.

Hänen tätä sanoessaan lentää lehautti mahdottoman suuri, keltaharjainen lintu kovalla siipein läiskeellä Pikku Miehen kammatulle päälaelle istumaan.

-- Älkää peljästykö, sanoi nainen nauraen, nähdessään hänen kauhistuksensa, se on vain minun papukaijani ... komea elävä, jonka olen tuonut mukanani Markiisisaarilta.

Hän otti linnun käteensä, hyväili sitä, sanoi sille pari kolme sanaa espanjaksi ja vei sen takaisin kullatulle orrelle salin toiseen päähän... Pikku Mies oli ihmeissään. Neekerinainen, papukaija, Théâtre-Française, Markiisisaaret...

Mikä ihmeellinen nainen! ajatteli hän itsekseen täynnä ihastusta.

Nainen tuli jälleen hänen viereensä istumaan, ja keskustelua jatkui.

Ensin puhuttiin yksinomaan _Paimennäytelmästä_. Nainen oli sitten eilisen lukenut ja yhä lukenut sen uudelleen. Hän osasi siitä pitkiä säkeitä ulkoa ja lausui niitä täynnä innostusta. Ei milloinkaan Pikku Miehen turhamaisuutta ollut niin kutkutettu. Nainen tahtoi tietää hänen ikänsä, mistä hän oli kotoisin, hänen elämästään, ottiko hän osaa seuraelämään, oliko hän rakastunut... Pikku Mies vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin hyvin kainosti ja tulos oli, että nainen tunnin kuluttua tunsi perinpohjin Jacques äidin ja kauppahuone Eyssette'in historian ja tuon uuden koti rukan, jonka lapset olivat vannoneet perustavansa. Neiti Pierrotte'ista ei tietenkään hiiskuttu sanaakaan. Mutta Pikku Mies puhui eräästä nuoresta suuren maailman naisesta, joka oli pahasti rakastunut häneen ja itsevaltiaasta isästä, -- Pierrette raukka, -- joka oli heidän rakkautensa tiellä.

Näiden tunnusten aikana tuli joku sisään. Se oli vanha, valkohapsinen kuvanveistäjä, joka oli antanut naiselle tunteja siihen aikaan, kun tämä harjoitti muovailua.

-- Lyönpä vetoa, sanoi hän tälle puoliääneen katsellen ivallisesti Pikku Miestä, lyönpä vetoa, että täällä on teidän neapelilainen korallikalastajanne.

-- Aivan niin, vastasi nainen nauraen, ja kääntyen korallipoikaan, joka oli hyvin hämmästynyt uudesta nimestään, sanoi hän: Te ette kai muista erästä aamua, jolloin tapasimme toisemme?... Te tulitte minua vastaan avokauloin, rinta paljaana, tukka epäjärjestyksessä, kantaen saviruukkua ... luulin näkeväni jonkun noista pienistä korallikalastajista, joita tapaa Neapelin lahden rannoilla... Samana iltana kerroin teistä ystävilleni. Mutta emme voineet silloin aavistaakaan, että pikku korallipoika oli suuri runoilija, ja että tuon saviruukun pohjalla oli _Paimennäytelmä_.

Onko tarvis sanoa, kuinka ihastunut Pikku Mies oli, kun häntä kohdeltiin tällaisella kunnioittavalla ihailulla. Juuri kun hän kumarsi ja hymyili kainosti, toi Valkea Käki uuden vieraan sisään, joka ei ollut kukaan muu kuin suuri Baghavat, päivällispöytäni intialainen runoilija. Baghavat meni sisääntullessaan suoraan naisen luo ja ojensi hänelle viheriäkantisen kirjan.

-- Tuon teidän perhosenne takaisin, sanoi hän. Siinäpä vasta sepustus!...

Nainen teki viittauksen, joka sai hänet vaikenemaan. Hän ymmärsi, että tekijä oli saapuvilla ja katsoi tähän päin suu väkinäisessä hymyssä. Juuri kun kaikki olivat hetken vaiti ja hämillään, saapui onneksi kolmas vieras. Tämä oli lausunnonopettaja, pieni, hirvittävä kyttyräselkä, jolla oli tuhkanharmaa naama, punainen valetukka ja madonsyömät hampaat. Kaikki olivat sitä mieltä, että kyttyräselkä ilman kyttyräänsä olisi ollut aikakautensa suurin näyttelijä. Mutta kun ei hän ruumiinvikansa takia voinut esiintyä näyttämöllä, lohdutti hän itsensä oppilaiden kehittämisellä ja kaikkien samanaikuisten näyttelijäin parjaamisella. Heti kun hän tuli sisään, huusi nainen:

-- Oletteko nähnyt juutalaisen? Millainen hän oli tänä iltana?

Juutalaisella tarkoitettiin suurta näyttelijätär Rachel'ia joka silloin oli maineensa kukkuloilla.

-- Hän käy päivä päivältä huonommaksi, sanoi opettaja kohauttaen olkapäitänsä... Hänestä ei ole mihinkään... Hän on hanhi, todellinen hanhi.

-- Todellinen hanhi, varmensi oppilas ja hänen takanaan toistivat nuo molemmat toiset syvällä vakaumuksella: »Todellinen hanhi...»

Naista pyydettiin nyt lausumaan jotakin.

Antamatta itseään rukoilla nousi hän ylös, otti paperiveitsen, kääri aamupukunsa hihan ylös ja alkoi lausua.

Hyvinkö vai huonosti? Pikku Miehen olisi ollut hyvin vaikea sitä sanoa. Tuon lumivalkean käsivarren häikäisemänä ja tuon hurjasti liehuvan kultatukan lumoamana, hän vain katseli eikä kuunnellut. Kun nainen oli lopettanut, taputti Pikku Mies kovemmin kuin kukaan muu ja selitti vuorostaan, että Rachel oli vain hanhi, todellinen hanhi.

Hän näki koko yön unta tuosta lumivalkeasta käsivarresta ja tuosta tukan kultasumusta. Kun hän päivän tultua aikoi istua runopöytänsä ääreen, tuli tuo hurmaava käsivarsi vielä vetämään häntä hihasta. Kun hän siis ei voinut tehdä työtänsä, eikä tahtonut lähteä uloskaan, alkoi hän kirjoittaa Jacques'ille ja kertoa hänelle ensimmäisen kerroksen naisesta.

»Ah, rakas veli, mikä nainen! Hän tietää kaikki, hän tuntee kaikki. Hän on säveltänyt sonaatteja, hän on maalannut tauluja. Hänen uuninsa reunalla on sievä Colombine poltetusta savesta, jonka hän on itse muovaillut. Nyt hän on kolme kuukautta näytellyt traagillisia osia ja hän on jo nyt niissä parempi kuin kuuluisa Rachel. -- Tuo Rachel mahtaa tosiaan olla vain todellinen hanhi. -- Niin, hän on sellainen nainen, josta et ole milloinkaan uneksinutkaan. Hän on nähnyt kaikki, hän on ollut kaikkialla. Hän saattaa yhtäkkiä sanoa: 'Kun olin Pietarissa' ... ja sitten hän hetken kuluttua selittää pitävänsä Rion satamaa kauniimpana kuin Neapelin. Hänellä on papukaija, jonka hän on tuonut Markiisisaarilta, neekerinainen, jonka hän otti mukaansa Port-au-Prince'istä... Mutta sinähän tunnetkin hänen neekerinaisensa, sehän on meidän naapurimme, Valkea Käki. Huolimatta ihmissyöjänaamastaan on Valkea Käki erinomainen olento, hiljainen, luotettava ja uskollinen. Hänen puheensa on pelkkiä sananlaskuja, niinkuin Don Quixotte'in Sanchon. Kun naapurit koettavat urkkia häneltä tietoja hänen emännästään, onko hän naimisissa, onko jossakin jokin herra Borel, onko hän niin rikas kuin sanotaan, niin vastaa Valkea Käki omalla murteellaan: Ei vuohen asiat lammasta liikuta, tai: Kenkä tietää, onko sukassa reikä. Hänellä on sellaisia vastauksia ainakin sata varastossaan, eivätkä uteliaat pääse kunnekaan kysymyksillään... Tiedätkö, kenen myös olen tavannut ensi kerroksen naisen luona?... Päivällispöytäni hindurunoilijan, itse suuren Baghavat'in. Hän näyttää olevan vahvasti rakastunut naiseen ja sepittelee hänelle kauniita runoja, joissa hän vuoroin vertaa tätä kondoriin, lotuskukkaan tai puhveliin, mutta nainen ei ole hänen suitsutuksestaan juuri milläänkään. Hän on niin tottunut semmoiseen: kaikki taiteilijat, jotka käyvät hänen luonaan, -- ja niitä on sekä monia että hyvin kuuluisia, -- ovat häneen rakastuneet.

Hän on niin kaunis, niin omituisen kaunis!... Pelkäänpä, että sydämeni olisi vaarassa, ellei se jo olisi toisen oma. Onneksi ovat mustat silmät minua suojelemassa... Rakkaat mustat silmät! Minä menen illaksi niiden luo ja me puhumme koko ajan sinusta rakas Jacques äiti.»