Part 14
Eräänä iltana pöydästä noustaessa, tilasin pullon konjakkia ja pyysin ajattelijan tyhjentämään lasin kanssani. Hän kiitti, minä tunsin hänen heikkoutensa. Siinä ryypiskellessämme johdin puheen suureen Baghavat'iin ja haukuin aluksi vahvasti lotusta, kondoreita, elehvantteja ja puhvelihärkiä. -- Se oli uskallettua, elehvantit ovat hyvin salavihaisia!... Minun puhuissani, kaateli ajattelija itselleen konjakkia sanaakaan sanomatta. Joskus hän hymyili ja nyökähytti hyväksyvästi päätänsä murahtaen: »Mm, mm...» Saaden tästä ensi menestyksestä rohkeutta, tunnustin hänelle, että olin minäkin sepittänyt suuren runoelman ja halusin kuulla hänen mielipiteensä siitä. »Mm, mm...» pani ajattelija taasen järkkymättömänä. Nähdessäni miehen näin oikeassa mielentilassa, ajattelin: »Nyt on otollinen hetki!» ja vedin runoni taskustani. Ajattelija kaatoi itselleen liikkumattomana viidennen pikku lasin, levollisesti katsellen, kuinka minä levitin käsikirjoitukseni, mutta ihan viime hetkellä laski hän vanhan juopottelijan kätensä käsivarrelleni: »Sananen vain, nuori mies, ennenkuin alotamme... Mikä on teidän kriteriuminne?»
Katselin häntä levottomana.
-- Teidän kriteriuminne! ... toisti kauhea ajattelija korottaen äänensä... Mikä on teidän kriteriuminne, mittapuunne?
Herra Jumala! Minun kriteriumini! ... eihän minulla sellaista ollut, en ollut sellaista milloinkaan ajatellutkaan, ja se kyllä näkyi punastumisestani ja ällistymisestäni.
Ajattelija nousi loukkaantuneena istuiltaan. »Kuinka, onneton nuori mies, teillä ei ole kriteriumia!... Silloin on joutavaa, että luette minulle runoelmanne ... tiedän jo edeltäpäin, minkäarvoinen se on.» Sitten hän kaasi itselleen vielä yhtä perää pari kolme lasia pullon pohjasta, otti hattunsa ja lähti, pyöritellen uhkaavasti silmiään.
Kun illalla kerroin tuosta kohtauksesta Jacques'ille, vihastui hän silmittömästi. Tuo sinun ajattelijasi on pässinpää, sanoi hän. »Vai pitää olla kriteriumi?... Semmoinen on kai tarpeen Bengaliassa? ... kriteriumi! Mikä se on?... Missä semmoisia valmistetaan? Kuka semmoisen on nähnyt? Kriteriumikauppias, juokse hiiteen!»... Kunnon Jacques'illa oli kyyneleet silmissä ajatellessaan sitä häväistystä, mikä oli tullut mestariteokseni ja minun osakseni. »Kuuleppas. Daniel», sanoi hän hetken päästä, »jotakin juohtuu mieleeni... Kun kerran tahdot lukea runosi jollekulle, etkö voisi tehdä sitä Pierrotte'ien luona, jonain sunnuntaina?»...
-- Pierrotte'eille... Mitä ajatteletkaan, Jacques!
-- Ja miksikä et?... Peijakas! Pierrotte ei ole mikään kotka, mutta ei pöllökään. Hänellä on hyvä ymmärrys ja selvä järki... Ja Camille olisi oiva tuomari, joskin hiukan puolueellinen... Erinomainen nainen on lukenut paljon... Eikä itse vanha Lalouettekaan ole niin mahdoton, kuin hän näyttää... Ja lisäksi tuntee Pierrotte Pariisissa paljon hyvin huomattavia henkilöitä, joita hän voisi kutsua siksi illaksi luokseen... Mitä sanot? Tahdotko, että puhun siitä hänelle?...
Ei ollut juuri houkuttelevaa valita arvostelijansa Saumon'in kauppakujasta, mutta kun olin melkein kipeä halusta saada lukea jollekulle runoelmani, suostuin hiukan nenääni nyrpisteltyä Jacques'in ehdotukseen. Heti seuraavana päivänä esitti hän asian Pierrotte'ille. On varsin luultavaa, ettei kunnon Pierrotte täysin tajunnut, mistä oli kysymys, mutta kun hän tässä huomasi hyvän tilaisuuden olla neidin lapsille mieliksi, sanoi tuo kunnon mies epäröimättä »olkoon menneeksi» ja heti lähetettiin kutsumakortit kaikkialle.
En ollut milloinkaan ennen nähnyt pientä keltaista salia sellaisessa juhla-asussa. Pierrotte oli minun kunniakseni kutsunut vieraikseen porsliinimaailman parhaiston. Esityspäivän iltana oli siellä koolla paitsi tavallista henkilökuntaa, herra ja rouva Passajon ja heidän poikansa eläinlääkäri, Alfort'in eläinlääkäriopiston etevimpiä oppilaita, Ferrouillat nuorempi, joka aivan äskettäin oli saavuttanut loistavan menestyksen Suur-Looshissa, edelleen, herra ja rouva Fougeroux ja heidän kuusi tytärtään, jotka istuivat pituuden mukaan rivissä kuin urkujen piiput, ja lopuksi Ferrouillat vanhempi, erään kirjallisen seuran jäsen ja illan kunniavieras. Voitte kuvitella vavistukseni nähdessäni tämän mahtavan lautakunnan. Kun kaikille näille kunnon ihmisille oli edeltäpäin annettu tietää, että heidät oli kutsuttu lausumaan arvostelunsa runoteoksesta, katsoivat he velvollisuudekseen esiintyä asian laadun mukaan juhlallisin, kylmin naamoin, vetämättä suutaan kertaakaan nauruun. He juttelivat hiljaa ja nyökkäsivät päätään kuin lakimiehet. Pierrotte, joka ei ymmärtänyt olla mitenkään salaperäinen, katseli heitä kaikkia ihmeissään. Kun kaikki vieraat olivat saapuneet, asetuttiin istumaan. Minä istuin pianoa vasten, kuulijakunta puoliympyrässä edessäni, paitsi vanha Lalouette, joka nakerteli sokeriaan tavallisella paikallaan. Hetken hälinän jälkeen syntyi hiljaisuus, ja minä alotin väräjävällä äänellä runoelmani luvun...
Se oli dramallinen runoelma, jonka olin suurenmoisesti ristinyt _Paimenlauluiksi_. Vankeutensa ensi aikoina Sarlande'in lyseossa oli Pikku Mies omaksi huvikseen kertonut oppilailleen mielikuvitusjuttuja, jotka kuhisivat heinäsirkkoja, perhosia ja muita itikoita. Paimenlaulut olivat syntyneet siten, että olin kolme näistä pikku kertomuksista muodostanut vuoropuheluksi ja pannut runomuotoon. Runoelmassani oli kolme osaa, mutta tuona iltana Pierrotte'in luona luin niistä ainoastaan ensimmäisen osan. Pyydän saada luvan jäljentää tässä tuon osan Paimenlauluista, en minään valittuna kirjallisena tuotteena, vaan ainoastaan tarpeellisena lisänä Pikku Miehen elämäntarinaan.
Kuvitelkaa hetkinen, rakkaat lukijani, että istutte puoliympyrässä pienessä keltaisessa salissa, ja että Daniel Eyssette aivan väristen lukee teille ääneen.
SINIPERHOSEN SEIKKAILUT.
(Näyttämö kuvaa maisemaa. On kello kuusi illalla; aurinko on laskullaan. Esiripun noustessa sininen Perhonen sekä nuori miespuolinen Leppäkerttu juttelevat istuen sanajalan varrella. He ovat viettäneet päivän aamusta asti yhdessä. Illan hämärtyessä Leppäkerttu näyttää aikovan lähteä.)
LEPPÄKERTTU. Oo, lähdetkö jo?
PERHONEN. Johan täytyy, ei auta!
PERHONEN. Mihin hiiteen kiire? Kuin vankila, hauta koti mulle on harmaa, ja ehdit kai sä myöskin myöhemmin kotiis, vai? Ovi, seinä, ikkunat, -- tympeät on ne, kun päivän säihkyvän nään, kedon, jonne suvi unikot herätti heijaamaan. Jos unikoista et ilahdu, ootpa...
LEPPÄKERTTU. Ah, niihin en kylläy konsanaan!
PERHONEN. Hyvä, höpsy; siis kotona vartokootpa! Viel' iltaa ihailemaan jää tätä.
LEPPÄKERTTU. Mut...
PERHONEN (pudottaen hänet alas). Tuonne heitän sun heinikkoon!
LEPPÄKERTTU (pyristellen vastaan). Ei, en jäädä voi, en lähtöä jätä.
PERHONEN. Hyss, hyss!
LEPPÄKERTTU (säikähtyen). Mitä nyt?
PERHONEN. Pyy lauleloon suven huumeen viinitarhassa valaa --, miten kauniina illan ilmoille halaa sen lämmin sävel, kuin sointuu se täällä...
LEPPÄKERTTU. Niin kyllä, vaan...
PERHONEN. Vait!
LEPPÄKERTTU. Mitä?
PERHONEN. Ihmisiä!
(Ihmisiä kulkee ohi)
LEPPÄKERTTU (kuiskaten, hetken vaitiolon jälkeen). Lie häijyläitä ne?
PERHONEN. Häijyimpiä.
LEPPÄKERTTU. Aron niitä, -- voi niskansa heikon päällä jalan tuhman tuntea milloin vain... Pien' oot sinä myös, mut on siivet sulla. -- Uh, hirmua!
PERHONEN. Taidatpa kauhuusi tulla! Saat paeta moukkia niskassain, se on vahva, ja siipiäni huoleti pole, ne ei seittiä -- kuin sudenkorennon -- ole! Ja niin kauas, niin kauan ma kannan sua kuin tahdot!
LEPPÄKERTTU. Oh ei, älä houkuta mua, en tohtis vaikka...
PERHONEN. Vaan helppohan sun on niskaani nousta.
LEPPÄKERTTU. Mut...
PERHONEN. Nouse, houkko!
LEPPÄKERTTU. Minut sentään kotiini kannathan, näes...
PERHONEN. Joudu, niin nähty pian on joka loukko.
LEPPÄKERTTU (kiiveten toverinsa selkään). Näes rukouksia pidetähän meill' illoin.
PERHONEN. Tietysti. -- Taaemmas vähän! Niin. -- Vaiti, nyt laivassa, lähdetään!
(Hyrr! He nousevat lentoon: keskustelu jatkuu ilmassa).
Ah oivaa! Et paina juur' ensinkään.
LEPPÄKERTTU (peloissaan). Voi ystävä...
PERHONEN. Noo?
LEPPÄKERTTU. Minä sokaistun tästä, mua huimaa, jo mielisin maahan päin.
PERHONEN. Pyh, sulje vain silmäsi näkemästä! Joko suljit?
LEPPÄKERTTU (sulkee silmänsä). Jo.
PERHONEN. Kestäthän?
LEPPÄKERTTU (pakotetusti). Vähittäin.
PERHONEN (salaa nauraen). Sukus varmaan ei ilmailu-seppeleitä He voittanut --.
LEPPÄKERTTU. Ee-hei!
PERHONEN. Heidän ei syy, ettei varmemmin seilata ilmain teit.
LEPPÄKERTTU. Eei...
PERHONEN. Kas niin, määrämme lähestyy.
(Laskeutuu erään Kielon lehdelle.)
LEPPÄKERTTU (avaten silmänsä). Oh, anteeksi, mut en tääll' asu minä.
PERHONEN. Et, vaan kun on aikaa, niin ystävinä kera Kielon voimmehan hetken viettää. Ja tottahan suutakin voidella sietää.
LEPPÄKERTTU. Voi, en minä jouda...
PERHONEN. Vain hetken, jo vain!
LEPPÄKERTTU. Ja oon outo ma seurassa suurempain.
PERHONEN. Pois arkuus, sun lehtolapsekseni sanon, joudu!
LEPPÄKERTTU. Jo päiväkin mailleen meni.
PERHONEN. Oh, vieläpä sirkka sirittää...
LEPPÄKERTTU (kuiskaten). Vaan -- pennittä...
PERHONEN (vieden hänet mukaansa). Kielo kestittää!
(He menevät Kielon luo. -- Esirippu laskee.)
(Toisen näytöksen alussa esiripun noustessa on melkein yö. Toverusten nähdään lähtevän Kielon luota. Leppäkerttu on hienossa humalassa.)
PERHONEN (tarjoten selkänsä). Ja nyt matkaan.
LEPPÄKERTTU (kiiveten rohkeana ylös). Matkaan!
PERHONEN. No mitäs sanot veli Kielosta?
LEPPÄKERTTU. Mainio: antaa, mit' anot, jopa varastot vierahan haltuun suo...
PERHONEN (tähystäen taivasta). Oh. Päivähän avaa jo akkunansa! Nyt joutuun.
LEPPÄKERTTU. Joutuun? Ja kenen luo?
PERHONEN. Kotikaipuus on mennyt jo menojansa?
LEPPÄKERTTU. Oh, kumpahan ehdin rukouksiin... Koti lähell' onkin, -- se siintää tuolta.
PERHONEN. No ei mullakaan ole hoppua, huolta!
LEPPÄKERTTU (innoissaan). Paras veikko! On kummani, kuinka niin sua maailmassa voi moittia kukaan: »se on hurjimus, huijari riihaton, runoniekka!»
PERHONEN.
Oo, ken noin suulas on?
LEPPÄKERTTU. No Sittinen!
PERHONEN. Raiska! Kun itse ei mukaan, vätys, pääse, niin hurjaksi haukkuu mua.
LEPPÄKERTTU Ja yksinkö hän edes!
PERHONEN. Riivattua!
LEPPÄKERTTU. Niin, sinua Muurahaiset, Etanat, jopa Skorpioonitkin vihaavat.
PERHONEN. Niinkö?
LEPPÄKERTTU (tuttavallisesti). Äläkä Lukkia kosiskele, sua rumaks se väittää!
PERHONEN. Tuhmaapa puhuu!
LEPPÄKERTTU. Heh! -- Ei Madotkaan sua imartele...
PERHONEN. Sen uskon! -- Mut samoinko minusta huhuu sun piirisi myöskin, -- Matoihin et sinä tietysti kuulu...?
LEPPÄKERTTU. Päinvastaiset siell' on mielet: oot sankari nuoremmista, vaan hieman moraaliton vanhemmista.
PERHONEN (surullisesti). Ei näytä siis maailma suosivan mua liioin...
LEPPÄKERTTU. Ei, totta, ei, ystävä polo! Jos ois Nokkosten valta, ois nuiva sull' olo, sua Kilpikonnankin kiroovan oon kuullut, ja Sirkan...
PERHONEN. Kai sun sama miel' on --?
LEPPÄKERTTU. Voi, mua sinä hurmaat. Sa niskallas mua kantelet lujalla luokse Kielon! Täm' on hauskaa! -- Vaan säästähän vaivojas, jos väsyä alat, niin voimmehan jälleen vähän levätä jossakin...?
PERHONEN. Pitemmälleen sinä sentään painat, -- mut kestetään.
LEPPÄKERTTU (viitaten erästä Kieloa). Ei, luokse Kielon nyt lepäämään!
PERHONEN. Ah kiitos. Kielonko luokse jälleen --?
(Hiljaa viettelevällä äänellä.)
Minä mielisin tuonne...
LEPPÄKERTTU (tulipunaisena). Ruusun luo --? Oh, en toki...
PERHONEN (vieden hänet mukaansa). Joudu, kun hetki suo!
(He käyvät hiljaa Ruusun luo. -- Esirippu laskee.)
Kolmannessa näytöksessä...
Kolmannessa näytöksessä...
Mutta en tahtoisi, rakkaat lukijat, kauvempaa väärinkäyttää kärsivällisyyttänne. Runot eivät enää tähän maailman aikaan voi miellyttää, tiedän sen. Siksi päätänkin tähän runoelmani esityksen ja tyydyn pääpiirteissään kertomaan lopun siitä.
Kolmannessa näytöksessä on täysi yö... Toverukset lähtevät ruusun luota... Perhonen tahtoo viedä Leppäkertun vanhempiensa luo, mutta tämä panee vastaan, hän on tukkihumalassa, heittää kuperkeikkaa ruohistossa ja päästää kimakoita huutoja... Perhosen on pakko kantaa hänet kotiin. He eroavat toisistaan talon portilla, päättäen pian tavata toisensa... Ja silloin Perhonen lentää ypö yksin pimeään yöhön. Hänkin on hiukan humalassa, mutta hänen humalansa on surumielistä laatua; hän muistaa mitä Leppäkerttu oli hänelle kertonut ja ihmettelee katkeroituneena, minkätähden niin monet häntä halveksivat, häntä, joka ei milloinkaan ollut tehnyt kenellekään mitään pahaa... Taivas on synkkä, tuuli ulvoo, seutu on pimennossa... Perhosta peloittaa ja hänen on kylmä, mutta hän lohduttaikse sillä, että hänen toverinsa on suojassa lämpimässä vuoteessa... Sillä välin näkyy pimennossa suuria yölintuja, jotka lehahtavat äänettömästi näyttämön yli. Salama leimahtaa. Ilkeät itikat, jotka ovat olleet kivien alla väijymässä, viittovat toisilleen Perhosta ja huutavat ilkkuen: »Nyt hän ei pääse meiltä». Ja kun Perhonen ylen kauhistuneena lentää lepattaa puolelta toiselle, sivaltaa Ohdake häntä ohimennen miekallaan, Skorpiooni lävistää hänet pistimellään, suuri, karvainen Hämähäkki repäisee palasen hänen sinisestä silkkiviitastaan, ja lopuksi Yölepakko katkaisee hänen selkärankansa yhdellä siiven iskulla. Perhonen putoo maahan kuolettavasti haavoittuneena... Sillä aikaa kun hän kamppailee kuoleman kanssa, riemuitsevat Nokkoset, ja Sammakot sanovat: »Se oli oikein hänelle!»
Kun Muurahaiset aamun koittaessa menevät työhön säkkeineen ja lekkereineen, löytävät he hänen ruumiinsa tien vierestä. He tuskin vilkaisevat häneen ja menevät menojaan aikomattakaan haudata häntä. Muurahaiset eivät tee palkatonta työtä... Onneksi sattuu Haudankaivajien veljeskunta kulkemaan siitä ohi. Ne ovat, niinkuin tiedätte, pieniä, mustia eläviä, jotka ovat tehneet lupauksen haudata kuolleita... He valmistautuvat hartaina vetämään Perhosvainajan kirkkomaalle... Joukko uteliaita kiiruhtaa tätä katsomaan, ja jokainen lausuu ääneen ajatuksensa... Pienet ruskeat heinäsirkat, jotka istuvat auringonpaisteessa oviensa edustalla, sanovat juhlallisina: »Hän rakasteli liiaksi kukkasia. -- Hän oli liiaksi öisin ulkona!» lisäävät Etanat ja suurimahaiset Koppakuoriaiset pöyhistelevät kimaltelevissa takeissaan, muristen: »Liiaksi boheemi! liiaksi boheemi!» Koko tässä suuressa joukossa ei kukaan ainoallakaan kaipauksen sanalla muistele vainajaa, mutta yltympäri ovat suuret liljat sulkeneet kupunsa, ja heinäsirkat lakanneet laulamasta.
Viimmeinen näytös on Perhosten hautausmaalla. Kun Haudankaivajat ovat toimittaneet tehtävänsä, lähestyy hautaa juhlallisen näköisenä muuan Koppakuoriainen, joka on seurannut ruumissaattoa, asettuu seljälleen ja alkaa ylistää vainajaa. Pahaksi onneksi hänen muistonsa pettää ja siinä hän sitte potkii seljällään tunnin ajan ja sotkeutuu yhä hullummin pitkiin lauserakennuksiinsa... Kun puhuja on lopettanut, vetäytyvät kaikki pois, ja silloin nähdään autiolla hautuumaalla edellisistä näytöksistä totuttu Leppäkerttu hiipivän esiin erään haudan takaa. Itkien polvistuu hän haudan tuoreelle mullalle, ja rukoilee palavan rukouksen ystävä raukkansa puolesta, joka lepää siinä.
IX.
SINUSTA TULEE PORSLIINIKAUPPIAS.
Lukiessani runoelmani viime säettä, nousi Jacques innostuksissaan ylös huutaakseen hyvä, mutta hän vaikeni kuin naulaan, nähdessään kaikkien noiden kunnon ihmisten kauhistuneet naamat.
Jos ilmestyskirjan tulinen hevonen olisi karahuttanut keskelle keltaista salia, ei se luultavasti olisi synnyttänyt enemmän hämminkiä kuin minun sininen perhoni. Passajon'it ja Fougeroux'it tuijottivat tukka kauhusta pystyssä, silmät seljällään minuun. Ferrouillatin veljekset tekivät toisilleen merkkejä. Ei kukaan hiiskunut sanaakaan. Voitte arvata minun mielentilani...
Yhtäkkiä kuului hiljaisuuden ja yleisen hämmingin keskellä ääni, -- ja millainen ääni! -- kylmä, väritön, särkynyt aaveen ääni pianon takaa, saattaen minut säpsähtämään tuolillani. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen kuultiin linnunnokka vanhuksen, kunnianarvoisen Lalouette'in puhuvan: »Minusta on hyvä, että tappoivat tuon perhosen», sanoi tuo eriskummallinen vanhus nakertaen sokeriaan vimmastuneen näköisenä; »minä en voi sietää perhosia!...»
Kaikki purskahtivat nauramaan, ja nyt ruvettiin pohtimaan runoelmaani.
Kirjallisen seuran jäsen piti teosta hiukan liian pitkänä ja kehoitti minua kaikin mokomin supistamaan se yhteen tai kahteen lauluun, mikä on aito ranskalainen runomuoto. Alfortin opiston oppilas, luonnontutkija, huomautti minulle, että leppäkertuilla on siivet, seikka, joka teki minun runoelmani antaman opetuksen ontuvaksi. Ferrouillat nuorempi väitti lukeneensa kaiken jostain muualta. »Älä välitä heidän puheistaan», kuiskasi Jacques minulle, »se on mestariteos». Pierrotte vain ei virkkanut sanaakaan. Hänellä näytti olevan muuta mielessä. Ehkä oli tuo kunnon mies, joka istui koko esityksen ajan tyttärensä vieressä, tuntenut pienen kätösen värähtelevän liian tuntuvasti omassaan, tai oli hän ohimennen tavoittanut liian loistavan katseen; se vain on varmaa, että Pierrotte sinä päivänä oli hyvin merkillisen näköinen, -- niinkuin on tapana sanoa, -- ja ettei hän koko iltana hetkeksikään hievahtanut tyttärensä vierestä, niin etten voinut sanoa sanaakaan mustille silmille, vaan lähdin hyvin aikaisin pois, haluamatta kuulla kirjallisen seuran jäsenen uusinta runoa, jota hän ei minulle milloinkaan antanut anteeksi.
Pari päivää tuon ikimuistettavan esityksen jälkeen, sain neiti Pierrotte'ilta lyhyen, mutta paljon sanovan kirjelapun: »Tule pian, isä tietää kaiken.» Ja vähän alemmaksi olivat rakkaat mustat silmät kirjoittaneet: »Minä rakastan sinua.»
Tulin, suoraan sanoen, vähän hämilleni tästä suuresta uutisesta. Olin kaksi päivää juossut kustantajalta kustantajalle käsikirjoituksineni ja ajattelin paljoa enemmän runoelmaani kuin mustia silmiä. Enkä minä liioin tuntenut suurta halua ruveta mihinkään selvityksiin Pierrotte ukon kanssa... Niinpä viivytinkin mustien silmien kiireellisestä kutsusta huolimatta _sinne_ menoani jonkun aikaa ja sanoin itsekseni omantuntoni rauhoittamiseksi: »Sitten kun olen myynyt runoelmani.» Pahaksi onneksi jäi se myymättä.
Siihen aikaan, -- en tiedä, liekö asian laita vielä nytkin sama, -- olivat herrat kustantajat hyvin lempeitä, hyvin kohteliaita, jalomielisiä ja ystävällisiä ihmisiä, mutta heillä oli yksi paha vika: he eivät olleet milloinkaan kotona. Niinkuin useita hyvin pieniä tähtiä, joita ei voi keksiä muuten kuin tähtitornin suurilla kaukoputkilla, ei näitäkään herroja suuri yleisö voinut nähdä. Menit mihin aikaan tahansa heidän luokseen, aina käskettiin sinun tulla toiste...
Kuinka minä juoksin heidän toimistoissaan, kuinka minä soitin heidän ovikelloaan, kuinka monta kertaa seisahduin jonkun kirjakaupan eteen, kysyen itseltäni sykkivin sydämin: »Menenkö sisään vai enkö mene?» Sisällä oli lämmin. Siellä tuntui uusien kirjojen haju. Siellä hyöri pieniä, toimeliaita, kaljupäitä herroja, jotka vastasivat minulle kirjoituspöytänsä takaa tai hyllytikapuilta. Kustantaja itse oli aina näkymätön... Joka ilta palasin kotiin alakuloisena, väsyneenä ja hermostuneena. »Rohkeutta!» sanoi Jacques. »Huomenna sinulla on parempi onni.» Ja seuraavana päivänä lähdin taasen liikkeelle käsikirjoituksineni. Se kävi mielestäni päivä päivältä raskaammaksi ja epämukavammaksi. Ensiksi kannoin sitä ylpeänä kainalossani, niinkuin uutta sateenvarjoa, mutta lopuksi aloin sitä hävetä, panin sen poveeni ja napitin huolellisesti päällystakkini sen päälle.
Näin kului viikko. Tuli sunnuntai. Jacques meni tapansa mukaan päivälliselle Pierrotte'ien luo, mutta hän meni sinne yksin. Olin niin väsynyt näkymättömien tähtien etsiskelyyn, että makasin koko päivän... Palatessaan illalla tuli hän sänkyni laidalle istumaan ja torui minua lempeästi:
-- Kuuleppas, Daniel, sinä teet kovin pahoin, kun et mene _sinne_. Mustat silmät itkevät ja ovat lohduttomat, ne kuolevat ikävään... Olemme puhuneet sinusta koko illan... Voi, miekkonen, kuinka hän rakastaa sinua.
Jacques raukalla oli sitä sanoessaan kyyneleet silmissä.
-- Entä Pierrotte? kysyin arasti. Mitä hän sanoo?
-- Ei mitään. Hän näyttää vain hyvin hämmästyneeltä, kun et sinä tule. Sinun täytyy mennä _sinne_, Daniel, menethän?
-- Huomispäivänä, Jacques! Lupaan sen sinulle.
Meidän puhuessamme aloitti Valkea Käki, joka oli tullut huoneeseensa, ijankaikkisen veisunsa _tokotolotinjan, tokotolotinjan_... Jacques purskahti nauruun: »Tiedätkö», hän kuiskasi, »mustat silmät ovat mustasukkaiset meidän naapurillemme. Ne luulevat häntä kilpailijakseen... Turhaan minä vakuutin, ettei niin ole laita, ne eivät ottaneet uskoakseen... Mustat siimat mustasukkaiset Valkealle Käelle, se vasta on mainiota!» Minä olin nauravinani niin kuin hänkin, mutta oikeastaan häpesin syvästi, kun muistin, että itse olin antanut aihetta siihen, että mustat silmät olivat mustasukkaiset Valkealle Käelle.
Seuraavan päivän iltapuolella menin Saumon'in liikekujaan. Olisin tahtonut mennä suoraan neljänteen kerrokseen puhumaan mustien silmien kanssa, ennenkuin Pierrotte minut näki, mutta vanha cévenniläinen väijyi minua kujan portilla, enkä voinut välittää häntä. Minun täytyi seurata häntä puotiin ja istua hänen viereensä kirjoituspöydän ääreen. Aika ajoin kuului puotikamarista arkailevia huilunsäveliä.
-- Daniel herra, sanoi cévenniläinen, niin varmalla äänellä ja niin sujuvalla kielellä, etten ollut uskoa korviani, se mitä tahdon teiltä tietää, on pian sanottu, ja minä en kulje mutkateitä. Niinkuin on tapana sanoa, pikku typykkä on teihin rakastunut... Rakastatteko tekin häntä todella?
-- Koko sydämestäni, herra Pierrotte.
-- Siis on kaikki hyvin. Kuulkaa nyt, mitä teille ehdoitan. Te olette liian nuori, niinkuin pienokainenkin, mennäksenne vielä kolmeen vuoteen naimisiin. Teillä on siis kolme vuotta aikaa hankkia itsellenne jokin asema... En tiedä, aijotteko koko ikänne tehdä sinisten perhosten kauppaa, mutta tiedän, mitä tekisin teidän sijassanne. Niinkuin on tapana sanoa, minä heittäisin jutut nurkkaan, rupeisin Lalouette'in kauppahuoneen palvelukseen, perehtyisin vähitellen porsliinikauppaan ja laittaisin niin, että Pierrotte, joka alkaa käydä vanhaksi, minusta kolmen vuoden perästä saisi samalla sekä liiketoverin että vävyn... No, mitä sanotte tästä, veikkoseni?
Ja Pierrotte tuuppasi minua kyynäspäällään ja remahti oikein aika nauruun. Hän luuli, mies rukka, minun varmaankin halkeavan ilosta tarjotessaan minulle porsliinin myyjän paikan luonaan. Minulla ei ollut kyllin rohkeutta suuttua, ei edes vastata hänelle; olin kivettynyt...
Lautaset, lasit ja valkeat alabasterikuvat alkoivat tanssia silmissäni. Kirjoituspöydän vastaiselta hyllyltä katsoivat hienot biscuit-paimentytöt ja -pojat ilkkuen minuun ja näyttivät sanovan heiluttaen paimensauvojaan. »Sinusta tulee porsliininmyöjä!» Hiukan kauvempana nyökkäsivät sinihameiset kiinalaiset kummitukset arvokkaasti päätään, ikäänkuin vahvistaakseen paimenten sanan: »Niin, niin, sinusta tulee porsliininmyöjä!...» Ja puotin perältä luritti huilu pilkaten ja vahingon ilolla: »Sinusta tulee porsliinikauppias ... sinusta tulee porsliinikauppias...» Olin tulla hulluksi.
Pierrotte luuli, että mielenliikutus ja ilo tekivät minut sanattomaksi.
-- Puhumme tästä illalla, sanoi hän antaakseen minulle toipumisaikaa. Menkää nyt pienokaisen luo... Niinkuin on tapana sanoa, hänelle on varmaankin käynyt aika pitkäksi.