Part 11

-- Oi, Jacques, se on niin vaikeata... Varsinkin alussa. Sillä ansaitsee niin vähäsen.

-- Pyh. minä ansaitsen kahden puolesta, ole vaan huoleti.

-- Entä koti, Jacques, koti, jonka aijomme uudesti perustaa?

-- Kotiko! kyllä minä siitä pidän huolen. Tunnen itselläni olevan voimaa saada se ihan yksinkin pystyyn. Sinä annat sille loistoa. Ajatteleppas, kuinka vanhempamme tulevat olemaan ylpeitä saadessaan asettua kuuluisaan kotiin...!

Koitan vielä vähäisen estellä; mutta Jacques'illa on kaikkeen vastaus valmiina. Mutta, totta puhuen, on vastustelemiseni hyvin heikkoa. Veljeni innostus alkaa tarttua minuunkin. Runoilijakutsumus alkaa vaikuttaa minussa, ja minä tunnen jo lamartinisen kihon koko olemuksessani... On kuitenkin yksi kohta, josta emme lainkaan voi päästä Jacques'in kanssa yksimielisyyteen. Jacques tahtoo, että minä kolmenkymmenen viiden vuotisena tulen Ranskan akatemian jäseneksi. Mutta minä panen kaikin voimin vastaan. Hiiteen koko akatemia! Vanhentunut, vanhanaikainen laitos, oikea Egyptin pyramiidi.

-- Sitä suurempi syy tulla sen jäseneksi, sanoo Jacques. Sinä tuot nuorta verta kaikkien noiden vanhusten suoniin Mazarin'in palatsissa... Ja ajatteleppas, kuinka äiti tulisi iloiseksi.

Olen voitettu. Äitiä ajatellessa täytyy kaikkien vastaväitteiden raueta. Minun on siis pukeutuminen viheriään hännystakkiin. Olkoon menneeksi. Jos virkaveljeni käyvät liian ikäviksi, niin teen samoin kuin Mérimée: en mene koskaan istuntoihin.

Tämän jutun kestäessä on tullut ilta, Saint-Germain'in kellot soivat niin heleästi, aivan kuin juhlisivat Daniel Eyssetten menoa Ranskan akatemiaan. -- »Mennään syömään päivällistä!» sanoo Jacques äiti ja ylpeänä saadessaan esiintyä akatemian jäsenen seurassa, vie hän minut Saint-Benoit kadulle ruokatarjoiluun.

Tulemme pieneen, köyhän kansan ravintolaan, jonka perällä on päivällispöytä vakinaisille vieraille. Me syömme etusalissa, huonosti puettujen, nälkiintyneen näköisten nuorten miesten joukossa, jotka äänettöminä tekevät puhdasta lautasestaan. -- »Melkein kaikki kirjallista väkeä», sanoo Jacques hiljaa. Minulle tulee tahtomattani tämän johdosta muutamia synkkiä mietelmiä, mutta minä varon sanomasta niitä Jacques'ille jottei hänen innostuksensa jäähtyisi.

Päivällisillämme on hyvin hauska. Herra Daniel Eyssette (Ranskan akatemian jäsen) osoittaa suurta eloisuutta ja vielä suurempaa ruokahalua. Aterian loputtua kiiruhdetaan takaisin kellotapuliin ja silläaikaa kun herra akatemikko istuu hajareisin ikkunanlaudalla ja polttaa piippuaan, syventyy Jacques pöydän ääressä johonkin suureen numerotyöhön, joka näyttää vaativan ankaraa päänvaivaa. Hän pureskelee kynsiään, liikahtelee hermostuneena tuolillaan, laskee sormillaan, nousee sitten yhtäkkiä ylös ja huutaa riemastuneena: »Eläköön! ... nyt se on selvä...»

-- Mikä, Jacques?

-- Meidän toimeentulomme, hyvä lapsi. Ja minä takaan, ettei se ollutkaan helppo asia. Ajattele, kuusikymmentä francia kuussa kahden ihmisen elannoksi...!

-- Mitenkä, kuusikymmentä?... Luulin sinun saavan markiisilta sata francia.

-- Niin saankin! mutta siitä on lähetettävä neljäkymmentä francia kuussa äidille uutta kotia varten ... jää siis kuusikymmentä francia. Huone maksaa viisitoista francia: se ei ole paljon, mutta sitten minun onkin tekeminen itse vuode.

-- Kyllä minäkin sen voin tehdä, Jacques.

-- Ei, ei, ei se sovi akatemikolle. Mutta palatkaamme menoihimme... Siis huone 15 francia, hiilet 5 francia, -- ainoastaan 5 francia, sillä minä käyn ne joka kuukausi itse tehtaasta noutamassa; -- jäännös 40 francia. Ehdottakaamme sinun ruokaasi 30 francia. Sinä syöt päivällistä siinä ruokatarjoilussa, jossa tänä iltana kävimme; siellä maksaa 10 sous'ia ilman jälkiruokaa, ja näithän, ettei siellä ollut aivan hullumpaa. Sinulle jää 5 sous'ia aamiaista varten. Onko siinä tarpeeksi?

-- On kyllä.

-- Meillä on vielä 10 francia. Lasketaan 7 francia pesuun... Mikä vahinko, ettei minulla ole aikaa! menisin muuten itse pesuhuoneelle... Jää 3 francia, jotka käytän näin: 30 sous'ia minun aamiaisiini ... eihän minun, peijakas vieköön, joka joka päivä saan hyvän aterian markiisin luona, tarvitse syödä yhtä vahvaa aamiaista kuin sinun. Jäljellä olevat rahat käytetään pikkumenoihin, tupakkiin, postimerkkeihin ja arvaamattomiin menoihin. Kaikki yhteensä tekee täsmälleen 60 francia... No! Eikö ole hyvin laskettu?

Ja Jacques alkaa ihastuksissaan hyppiä huoneessa edestakaisin; mutta sitten hän yhtäkkiä pysähtyy ja sanoo hämmästyneenä:

-- Sepäs vasta kaunista! Menoarvio on tehtävä aivan uudestaan... Olen unohtanut jotakin.

-- Mitä sitten?

-- Entä kynttilät!... Mitä teet illalla, ellei sinulla ole kynttilää? Se on välttämätön meno ja meno, joka vie vähimtäin viisi francia kuukaudessa... Mistä me voisimme siepata nuo viisi francia... Kodin perustamisrahasto on pyhä eikä millään ehdolla... Ahaa, hiidessä, nyt minä tiedän. Onhan meillä kohta maaliskuu ja sen mukana kevät, aurinko ja lämmin.

-- Entä sitten, Jacques?

-- Entä sitten, Daniel! kun on lämmin, niin ei tarvita hiiliä: muuttakaamme viiden francin hiilet viiden francin kynttilöiksi ja probleemi on ratkaistu. Totta tosiaan, minä olen syntynyt raha-asiain ministeriksi... Mitä sinä siitä sanot? Tällä kertaa ei menoarviomme onnu, emmekä ole mitään unohtaneet... Vielä on jäljellä jalkine- ja vaatekysymys, mutta minä tiedän, mitä teen... Olen vapaa joka ilta kahdeksasta lähtien, koetan hankkia itselleni kirjanpitäjän paikan jollakin pikkukauppiaalla, olen varma, että ystävämme Pierrotte minulle sellaisen helposti keksii.

-- Vai niin! Te olette siis hyviä tuttavia sinä ja Pierrotte?... Käytkö sinä usein heillä?

-- Käyn hyvin usein. Siellä saa iltasin kuulla musiikkia.

-- Vai niin! Pierrotte harrastaa musiikkia.

-- Ei hän, vaan hänen tyttärensä.

-- Hänen tyttärensä!... Hänellä on siis tytär?... Ahaa, Jacques!... Onko neiti Pierrotte kaunis?

-- Sinä kyselet liian paljon yhdellä kertaa, Daniel kulta... Vastaan sinulle joskus toiste. Nyt on jo myöhäistä, mennään maata.

Ja salatakseen hämmennystään, johon kysymykseni ovat syynä, alkaa Jacques suurella huolella tukkia peitteen syrjiä vuoteen reunoihin, kuin mikäkin vanha piika.

Vuode on yhdenmaattava rautasänky, aivan samanlainen kuin se, jossa makasimme yhdessä Lyon'issa Lanternekadulla.

-- Muistatko, Jacques, meidän pientä sänkyämme Lanternekadulla, kun me luimme salaa romaania ja isä huusi omasta vuoteestaan jylisevällä äänellä: Sammuttakaa heti valkea, taikka minä nousen täältä!

Jacques muistaa sen ja paljon muuta lisäksi... Me joudumme muistosta muistoon, Saint-Germain'issa lyö kello kahtatoista, eikä meillä ole vielä aikeitakaan nukkua.

-- No! ... hyvää yötä! sanoo Jacques päättävästi.

Mutta viiden minuutin perästä kuulen hänen purskahtavan nauruun peitteensä alla.

-- Mitä sinä naurat, Jacques?...

-- Nauran muistaissani abbé Micou'ta, tiedäthän, kirkkokoulun abbé Micou... Muistatko hänet?

-- No, enhän vain!

Ja nyt ei tahdo naurusta ja jutuista tulla lainkaan loppua... Tällä kertaa minä olen järkevä ja sanon:

-- Nyt täytyy nukkua.

Mutta hetken perästä alan uudestaan:

-- Entä Rouget, Jacques, muistatko sinä hänet?

Ja me olemme taas pakahtua naurusta, ja jutut jatkuvat loppumattomiin...

Yhtäkkiä lyö joku nyrkillään aika tavalla minun puoleiseeni seinään. Yleinen hämmästys.

-- Se on Valkea Käki ... kuiskaa Jacques hiljaa korvaani.

-- Valkea Käki!... Mikä se on?

-- Hiljaa ... ei niin lujaa... Valkea Käki on meidän naapurimme... Hän on varmaankin vihoissaan, kun emme anna hänen maata.

-- Kuule, Jacques, kuinka hänellä on niin hupsu nimi?... Valkea Käki? Onko hän nuori?

-- Saat itse päättää, Daniel kulta. Kyllä te jonakuna päivänä tapaatte toisenne rappusissa... Mutta nyt meidän täytyy pian nukkua ... ennenkuin Valkea Käki ennättää uudestaan suuttua.

Sitte Jacques puhaltaa kynttilän sammuksiin ja herra Daniel Eyssette (Ranskan akatemian jäsen) nukkuu veljensä olkapäätä vasten, niinkuin ennen kymmenvuotisena.

V.

VALKEA KÄKI JA ENSIMMÄISEN KERROKSEN NAINEN.

Saint-Germain des-Prés'n torin varrella kirkon nurkkauksessa vasemmalla, aivan kattojen tasalla on pieni akkuna, joka saa sydämeni kouristumaan joka kerta kun sitä katselen. Se on meidän entisen asuntomme akkuna, ja yhä vielä, kun kuljen sen ohi, olen näkevinäni entisaikojen Daniel'in istuvan tuolla ylhäällä, pöytänsä ääressä akkunan luona. Hän hymyilee sääliväisesi nähdessään kadulla nykyisen, alakuloisen ja jo kumaraselkäisen Daniel'in.

Voi sinä, Saint-Germain'in vanha kellotorni, mitä hauskoja hetkiä oletkaan minulle soittanut asuessani tuolla ylhäällä Jacques äidin kanssa... Etkö vieläkin voisi soittaa minulle joitakuita noista voiman tunnon ja nuoruuden hetkistä? Kuinka onnellinen olin silloin! Ja millä innolla tein työtä!...

Aamulla nousimme ylös päivän valjetessa. Jacques kävi heti käsiksi askareihin. Hän kävi hakemassa vettä, lakasi huoneen ja järjesti minun pöytäni. Minulla ei ollut oikeutta kajota mihinkään. Jos sanoin hänelle: »Tahdotko, että autan sinua, Jacques?» rupesi Jacques nauramaan ja sanoi: »Mitä ajattelet, Daniel? Entä ensimmäisen kerroksen nainen?» Nämä paljon merkitsevät sanat saivat minut vaikenemaan.

Saatte kuulla, miksi.

Yhdyselämämme ensi aikoina oli minun toimenani hakea vettä pihalta. Johonkin muuhun päivän aikaan en ehkä olisi uskaltanut, mutta aamusella, kun koko talo nukkui, ei turhamaisuuteni ollut vaarassa tulla yllätettyä vesiruukku kädessä. Menin heti herättyäni puolipukeissa pihalle. Siihen aikaan oli piha tyhjä. Toisinaan oli vesipumpun luona punatakkinen mies puhdistamassa ajokaluja. Hän oli kuskina ensimmäisen kerroksen naisella, hienolla kreolittarella, josta talossa paljon puhuttiin. Tuon miehen läheisyys oli tarpeeksi saattamaan minut hämilleni; kun tapasin hänet siellä, olin häpeissäni, pumppusin joutuun ja toin ruukkuni puolillaan sisään. Huoneeseeni päästyäni tunsin olleeni perin naurettava, mikä ei estänyt minua olemasta yhtä hämilläni seuraavana päivänä, jos huomasin punaisen takin pihalla... No niin, eräänä aamuna, kun onnellisesti olin välttänyt tuon pelottavan punaisen takin, nousin iloisena rappuja ylös täysinäinen ruukku kädessä, kun ensimmäisen kerroksen kohdalla seisoin naama vasten naamaa erään naisen kanssa, joka oli menossa alas. Se oli ensimmäisen kerroksen nainen.

Silmät luotuina kädessään olevaan kirjaan, tuli hän hitaasti, suorana ja ylpeänä kahisevassa silkkimeressä portaita alas. Ensi näkemältä oli hän mielestäni kaunis, vaikka hieman kalpea; etenkin painui hänestä mieleeni pieni valkea arpi hänen toisessa suupielessään huulen alla. Minun kohdalleni tullessaan kohotti nainen silmänsä. Seisoin seinää vasten ruukku kädessä, tulipunaisena häpeästä. Ajatelkaahan, tulla yllätettyä kuin mikäkin vedenkantaja, kampaamattomana, vettävaluvana, ilman kaulusta ja paidan rinta auki ... olipa se nöyryyttävää! Olisin tahtonut vajota maan alle... Nainen katsoi minua hetkisen kuningattaren armollisella katseella suoraan silmiin, suu hieman naurussa, sitten hän meni ohitseni... Sisääntullessani olin raivoissani. Kerroin tapahtuman Jacques'ille, joka teki aika tavalla pilkkaa turhamaisuudestani; mutta seuraavana aamuna otti hän sanaa sanomatta ruukun ja meni alas pihalle. Siitä lähtein meni hän joka aamu vedenhakuun; ja minä annoin hänen tunnonvaivoistani huolimatta tehdä sen. Pelkäsin liiaksi vielä kerran tapaavani ensimmäisen kerroksen naisen.

Kun askareet olivat toimitetut, lähti Jacques markiisinsa luo enkä nähnyt häntä ennenkuin illalla. Vietin päiväni aivan yksin Runottareni parissa tai sen parissa, jota kutsuin Runottareksi. Aamusta iltaan oli akkuna avoinna pöytäni edessä, ja tämän työpöydän ääressä istuin ja sepustelin aamusta iltaan loppusointuja. Vähän väliä pistäysi pikku varpunen juomassa minun räystäältäni: se katseli minua hetkisen nenäkkään näköisenä, sitten se meni juoruamaan tovereilleen, mitä minä tein, ja pian kuulin heidän pikku jalkojensa rapinan kivikatolla. Myöskin Saint-Germain'in kellot tulivat minua monta kertaa päivässä tervehtimään. He olivat aina tervetulleet. Ne pamahtivat yhtäkkiä akkunasta sisään ja täyttivät koko huoneen sävelillä. Väliin iloisena, hurjana hälinänä kiirehtien kuudestoistaosa tahtiansa, toisinaan taasen raskaina, surullisina kuolinkelloina, joiden sävelet putoilivat yksitellen kuin kyyneleet. Ja sitten _Angelus_-soitot. Keskipäivän _Angelus_, aurinkoinen arkkienkeli, joka astui sisään huikaisevassa valossa; ja ilta-_Angelus_, kaihomielinen serafi, joka liiteli huoneeseen kuun säteessä ja teki koko huoneen kosteaksi pudistellessaan siellä suuria siipiänsä...

Runotar, varpuset ja kellot olivat ainoat vieraani. Kukapa olisi käynyt minun luonani? Ei kukaan tuntenut minua. Saint-Benoit'in ravintolassa valitsin itselleni aina jonkun pikku pöydän erillään muista; söin nopeasti katsoen lautaseeni: heti aterian päätyttyä sieppasin joutuun hattuni ja riensin aika vauhtia kotiin. Ei minulla ollut mitään huvituksia, en ollut milloinkaan kävelemässä, en edes soittoa kuulemassa Luxembourgin puistossa. Sairaanloista arkuuttani, joka oli perintöä äidiltäni, enensi vielä pukuni surkea kunto, ja nuo onnettomat kalossit, joiden sijaan ei oltu saatu muuta. Minua pelotti ja hävetti, kun menin alas kadulle. En olisi tahtonut milloinkaan lähteä alas kellotornistani. Joskus kuitenkin, kun noina ihanina, leutoina Pariisin kevätiltoina, ravintolasta palatessani tapasin iloisia ylioppilasjoukkoja, ja näin heidän käsikoukussa kulkevan suurine hattuineen, piippuineen ja rakastajattarineen, syttyi mielessäni uusia aiheita... Silloin kiipesin hyvää vauhtia viidenteen kerrokseeni, sytytin kynttilän ja tein epätoivon innolla työtä, siksi kunnes Jacques tuli kotiin.

Kun Jacques tuli kotiin, muuttui huone kokonaan toiseksi. Se kaikui naurua, hälinää ja eloa. Me lauloimme ja nauroimme ja kyselimme toisiltamme päivän kuulumisia. »Oletko tehnyt ahkerasti työtä?» sanoi Jacques, »onko runosi edistynyt?» Sitten hän kertoi minulle merkillisen markiisinsa uusimmasta päähänpistosta, veti taskustaan jälkiruokapaloja, joita oli säästänyt minun varaltani ja katseli huvitettuna minun herkuttelemistani. Ja sitten minä taas palasin työpöytäni ääreen. Jacques käveli muutamia kertoja huoneessa edestakaisin, mutta heti, kun hän luuli minun tarpeeksi syventyneen työhöni, livahti hän ulos, sanoen: »Koska tahdot tehdä työtä niin menen hetkeksi _sinne_.» »_Sinne_» tarkoitti Pierrotte'in luo. Ellette muuten jo ole arvanneet, miksi Jacques pistäysi niin usein _sinne_, niin ette ole varsin terävänäköisiä. Minä ymmärsin heti kaikki ensimmäisestä päivästä lähtien, jo siitä, miten hän harjasi tukkaansa peilin edessä ennen lähtöään ja sitoi kolmeen, neljään kertaan uudestaan kaulaliinansa; mutta en ollut mitään aavistavinani, jotten saattaisi häntä hämille, naureskelin vain itsekseni tehdessäni huomioitani...

Jacques'in mentyä alkoivat loppusoinnut sujua! Tähän aikaan ei minua enää mikään häirinnyt; varpuset ja _Angelus-soitot_, kaikki ystäväni olivat jo levolla. Olin aivan yksin Runottareni kanssa... Noin yhdeksän aikaan kuulin jonkun tulevan portaita ylös, -- noita pieniä puuportaita, jotka olivat suurten portaitten jatkona. -- Se oli naapurimme, neiti Valkea Käki, joka tuli kotiin. Siitä hetkestä asti lakkasin työstäni. Minun ajatukseni siirtyivät julkeasti naapurimme luo eivätkä palanneet sieltä... Mikähän mahtoi olla tuo salaperäinen Valkea Käki?... Oli aivan mahdoton saada minkäänlaista selkoa hänestä... Jos puhuin hänestä Jacques'ille, niin oli tällä omituinen ilme sanoessaan: »Vai niin! ... et ole siis vielä tavannut hurmaavaa naapuriamme?» Mutta hän ei milloinkaan ruvennut pitempiin selityksiin. Minä sitä vastoin tuumin: »Jacques ei tahdo, että tulisin hänen kanssaan tutuksi... Valkea Käki on varmaankin Quartier Latin'in grisettejä.» Se ajatus ajoi veren päähäni. Kuvittelin hänet viehättäväksi, nuoreksi ja iloiseksi -- ajatelkaahan, grisetti! Yksin hänen nimensäkin oli minusta täynnä suloa, samanlainen soma lempinimi kuin Musette tai Mimi Pinson. Mutta minun naapurini oli ainakin hyvin siivo ja säädyllinen Musette, sillä hän tuli joka ilta samaan aikaan kotiin ja aina yksinään. Tiesin sen siitä, että useampana iltana peräkkäin olin painanut korvani seinää vasten, kun hän tuli kotiin. Kuulin aina samaa. Ensiksi kuului siltä, kuin olisi useampia kertoja vedetty pullon suulta korkki ja taas pantu takaisin. Ja sitte, vähän ajan perästä aika mätkähdys, niinkuin raskas ruumis olisi kaatunut lattialle, ja melkein samalla alkoi terävä ääni, joka oli heikko kuin heinäsirkan siritys, uikuttaa kummallista, yksitoikkoista jonotusta, jossa oli vain kolme nuottia ja joka oli niin surullinen, että teki mieli itkeä. Jonotuksessa oli sanojakin, mutta en voinut eroittaa muita kuin seuraavat käsittämättömät tavut: -- _Tolokototinjan_! ... tolokototinjan!... joka toistui laulussa jonkinmoisena kuuluvampana kertosäkeenä. Tätä kummallista laulua kesti noin tunnin ajan; sitten ääni yhtäkkiä pysähtyi viimeiseen _tolokototinjaan_ ja kuulin ainoastaan raskaan, hitaan hengityksen... Kaikki tämä teki minut hyvin uteliaaksi.

Eräänä aamuna tuli Jacques äiti, joka oli ollut vettä noutamassa, aika vauhtia ovesta sisään hyvin salaperäisen näköisenä, tuli luokseni ja kuiskasi:

-- Tahdotko nähdä naapurimme ... sh ... hän on tuolla.

Yhdellä harppauksella olin rappusissa... Jacques ei valehdellut... Valkea Käki oli huoneessaan, jonka ovi oli selkoseljällään, niin että vihdoin sain hänet nähdä... Voi, laupias taivas! Se oli vaan hetken näky, mutta millainen näky!... Kuvitelkaa mielessänne pieni, aivan tyhjä vinnikamari, lattialla olkipatja, uunin reunalla viinapullo, ja patjan kohdalla seinässä suunnattoman suuri hevosenkenkä, niinkuin mikäkin pyhimyksenkuva. Kuvitelkaa vielä keskellä tätä sikopahnaa kauhistuttava neekerinainen, jolla oli valkeat silmäkelmut, lyhyt, villainen tukka kuin mustan lampaan takkuinen nahka, eikä muuta yllään kuin likainen yönuttu ja vanha, punainen krinoliini. Tällaisena näyttäytyi minulle ensi kerran naapurini, Valkea Käki, unelmieni Valkea Käki. Mimi Pinson'in ja Bernette'in sisar ... oi, unelmissa elävä maaseutu, olkoon tämä sinulle opiksi...

-- No, sanoi Jacques, nähdessään minun tulevan takaisin huoneeseemme, no, mitä pidät... Hän ei saanut sanotuksi lausetta loppuun, vaan purskahti ääneen nauramaan nähdessään minun nolon naamani. En voinut minäkään muuta kuin yhtyä häneen, ja niin nauroimme sydämen pohjasta vastakkain saamatta sanaakaan suustamme. Silloin pisti puoliavoimesta ovesta sisään suuri, musta pää ja hävisi melkein samassa huutaen meille: »Valkoiset nauraa neekeriä, ei olla kauniisti!» Me siitä vain kahta kauheammin nauramaan...

Kun iloisuutemme hiukan oli asettunut, kertoi Jacques, että Valkea Käki oli ensimmäisen kerroksen naisen palveluksessa. Talossa häntä pidettiin noitana, siitä muka oli todistuksena tuo hevosenkenkä, Vaudoux-palveluksen tunnusmerkki, joka riippui hänen vuoteensa yläpuolella. Kerrottiin myöskin, että Valkea Käki, joka ilta, sitte kun hänen emäntänsä oli mennyt ulos, sulkeutui vinnikamariinsa, joi itsensä tukkihumalaan ja lauloi puoleen yöhön neekerilaulujansa. Tämä selvitti minulle nuo kummalliset äänet, jotka kuuluivat naapurini puolelta: pullon avaaminen, lattialle kaatuminen ja tuo yksitoikkoinen laulunjonotus. _Tokotolotinjan_ taasen on jonkinmoinen luonnonääninen loilotus, joka on hyvin tavallinen Kapin neekerien kesken, jokseenkin semmoinen kuin la, la, la, laa; mustaihoiset runosepät höystävät sillä kaikki laulunsa.

Minun ei tarvinne sanoa, ettei Valkean Käen läheisyys minulle siitä päivin antanut yhtä paljon pään vaivaa. Iltasin, kun hän astui huoneeseensa ei sydämeni enää ruvennut erikoisesti sykkimään enkä enää milloinkaan vaivaantunut seinänviereen kuuntelemaan... Joskus kuitenkin yön hiljaisuudessa, kun hänen tokotolotinjansa kuuluivat aina pöytäni ääreen saakka, tunsin omituisen, ilkeän tunteen kuullessani tuon surullisen sävelen; varmaankin se oli enne siitä osasta, mikä tuolla loilulla tulisi olemaan elämässäni...

Tähän aikaan sai Jacques kirjanpitäjän paikan, viidestäkymmenestä francista kuussa, pienen rautakauppiaan luona, jonne hänen oli meneminen joka ilta markiisistaan päästyään. Poika rukka kertoi tämän hyvän uutisen puoleksi mielissään, puoleksi pahoillaan. »Mutta ethän sitten voi päästä _sinne_?» sanoin hänelle heti. Hän vastasi kyyneleet silmissä: »Pääsenhän sunnuntaisin.» Ja siitä lähtein kävi hän siellä vain sunnuntaisin, mutta raskasta se oli hänestä, siitä olen varma.

Mikä tuo niin viehättävä _sinne_ sitten oli, joka oli Jacques'ille niin rakas?... Eipä minulla olisi ollut mitään vastaan siihen tutustua. Mutta minua ei pyydetty milloinkaan mukaan; ja minä olin liian ylpeä pyytääkseni päästä. Minnekkäpä sitä minun kalosseissani olisi mentykään?... Mutta eräänä sunnuntaina ollessaan juuri lähdössä Pierrotte'in luo, Jacques kysyi vähän vaivautuneen näköisenä:

-- Ehkä sinuakin haluttaisi lähteä kanssani _sinne_, Daniel? Se olisi heistä varmaankin hauskaa.

-- Sinä vain lasket leikkiä...

-- Olet oikeassa... Ei Pierrotte'ien sali ole mikään runoilijan olinpaikka... He ovat vaan tavallisia arki-ihmisiä...

-- Ei suinkaan siitä syystä, Jacques; ainoastaan pukuni tähden...

-- Niinpä niin ... sitä en muistanutkaan, sanoi Jacques.

Ja hän lähti aivan kuin ihastuksissaan siitä, ettei voinut ottaa minua mukaansa.

Mutta tuskin hän oli päässyt alas rapuista, kun hän tulee takaisin aivan hengästyneenä.

-- Daniel, sanoi hän. jos sinulla olisi ollut kengät ja kunnollinen takki, olisitko lähtenyt kanssani Pierrotte'ien luo.

-- Miksikäs en?

-- No, siis tule ... minä ostan sinulle kaiken minkä tarvitset, menkäämme yhdessä _sinne_.

Minä katselin häntä hämmästyneenä. »Kuukausi on lopussa, minulla on rahaa», lisäsi hän saadakseen minut uskomaan. Olin niin iloissani uusien tamineiden saannista, etten huomannut Jacques'in liikutusta enkä hänen äänensä kummallista värettä. Vasta myöhemmin on kaikki muistunut mieleeni. Lankesin hänen kaulaansa ja me lähdimme Pierrotte'ien luo, poiketen matkalla Palais-Royal'issa, jossa erään vaatekaupustelijan puodissa puin itseni kiireestä kantapäähän uusiin vaatteisiin.

VI.

PIERROTTE'IN ELÄMÄNTARINA.

Jos Pierrotte'ille silloin, kun hän oli kahdenkymmenen vuotias, olisi sanottu, että hän kerran tulisi perimään Lalouette'in porsliinikaupan ja hänellä tulisi olemaan kaksisataa tuhatta francia asianajajansa hallussa -- Pierrotte'illa asianajaja! -- ja komea puoti Saumon'in kauppakujan kulmassa, niin hän olisi ollut hyvin ihmeissään.