Part 10

Tulopäiväni huomenena olin jo kello seitsemän aamulla kadulla hännystakissa ja keltaisissa hansikkaissa. Sanon sinun varaltasi, Daniel, että se oli hyvin naurettavasti tehty. Kello seitsemän aamulla makaavat kaikki hännystakit Pariisissa tai niiden ainakin pitäisi maata. Minä en sitä tietänyt, vaan näyttelin, kiiltonahkakenkieni korkoja paukutellen, hännystakkiani noilla leveillä kaduilla. Luulin myöskin paremmin tapaavani Onnettaren, jos olisin aikaisin jalkeilla. Se oli uusi erehdys: Onnetar ei nouse Pariisissa aikaisin ylös. Astelin siis Saint-Germain'in katuja suosituskirjeet taskussa.

Menin ensiksi kreivin luo, joka asui Lille'n kadulla; sitte herttuan luo Saint-Guillaumen'in kadulle. Molemmissa paikoissa tapasin palvelijat parastaikaa pihaa huuhtomassa ja kiilloittamassa soittokellojen nappeja. Kun sanoin noille lurjuksille, että Saint-Nizier'in kirkkoherra oli minut lähettänyt heidän herrainsa puheille, niin nauroivat he minulle vasten silmiä ja heittivät kokonaisia saaveja vettä jalkoihini... Niin, hyvä lapsi, sekin oli oma syyni, sillä ei muut kuin varvastenhoitajat tule ihmisten luo siihen aikaan päivästä. Kyllä sen nyt muistan.

Sen kuin sinua tunnen, luulen varmaan, että sinä et minun sijassani enää toista kertaa olisi rohjennut lähteä noihin taloihin palvelijoitten pilkkatauluksi. Mutta minäpä palasin sinne pöyhkeästi vielä saman päivän iltapäivänä ja pyysin palvelijoita samoin kuin aamullakin viemään minut Saint-Nizier'in papin lähettämänä isäntiensä puheille. Ja rohkeuteni tulikin palkituksi; molemmat herrat ottivat näet vastaan, ja minut vietiin heti paikalla heidän luoksensa. Nämä herrat olivat hyvin erillaiset ja erillainen oli vastaanottokin. Lillen kadun kreivi otti minut hyvin kylmästi vastaan. Hänen pitkä, laiha, melkeinpä juhlallinen naamansa vei minulta kaiken rohkeuden, niin että tuskin sain pari sanaa suustani. Hän ei myöskään sanonut paljo mitään minulle. Hän silmäsi Saint-Nizier'in papin kirjeen läpi, pani sen taskuunsa, pyysi minun antamaan hänelle osoitteeni ja sanoi minulle jääkylmällä kädenliikkeellä hyvästiksi: »Pidän teidät muistissa; teidän on tarpeeton tulla tänne uudestaan. Jos saan kuulla jostain paikasta, niin annan teille tiedon.»

Peijakkaan äijä! Kun lähdin hänen luotaan, olin aivan jähmettynyt kylmyydestä. Mutta onneksi sai vastaanotto Saint-Guillaumen kadulla sydämeni oikein lämpiämään. Tapasin siellä maailman iloisimman, rakastettavimman, pyylevimmän ja avuliaimman herttuan. Kuinka hän piti tuosta herttaisesta Saint-Nizier'in kirkkoherrasta, ja kuinka kaikki ne, jotka tulivat siltä taholta, olivat tervetulleita Saint-Guillaumen kadulle!... Mikä herttainen mies! mikä kunnon herttua! Me olimme heti paikalla parhaat ystävät. Hän tarjosi minulle hyppysellisen bergamottinuuskaa, nipisti minua korvasta ja taputti minua lähteissäni poskelle, sanoen ystävällisesti:

»Minä otan teidän asianne omakseni. Ennen pitkää on minulla teitä varten jotakin tiedossa. Mutta käykää sillävälin niin usein täällä kuin teitä vaan haluttaa.»

Lähdin sieltä aivan haltioissani pois. Hienotunteisuudesta pysyin sieltä kaksi päivää poissa. Mutta kolmantena olin jo taas Saint-Guillaumen'in kadulla. Siniseen ja hopeaan puettu pitkä roikale kysyi nimeäni. Vastasin ylpeästi:

»Olkaa hyvä ja sanokaa, että se on se henkilö, jonka Saint-Nizier'in kirkkoherra on lähettänyt.»

Hän palasi hetken perästä:

»Herra herttua ei voi töiltään ottaa vastaan. Hän pyytää teidän antamaan anteeksi ja tulemaan jonain toisena päivänä.»

Herttua rukka, josko minä annoin hänelle anteeksi!

Seuraavana päivänä palasin samaan aikaan. Tapasin eilisen pitkän, sinisen roikaleen seisovan jäykkänä kuin kuvapatsas rapuilla.

Kun hän huomasi minut, niin hän jo hyvin kaukaa sanoi painokkaasti:

»Herra herttua ei ole kotona.»

»Ei tee mitään, minä tulen toiste», vastasin minä. »Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että se on se henkilö, jonka Saint Nizier'in kirkkoherra on lähettänyt.»

Tulin seuraavana päivänä uudestaan ja vielä monena seuraavana, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä. Kerran herttua oli kylvyssä, kerran messussa, eräänä päivänä hän oli klubissaan, toisena päivänä oli hänen luonaan ihmisiä. Ihmisiä! ovat nekin puheita. Ihan kun en minä olisi ihminen.

Lopulta olin itse mielestänikin niin perin naurettava ikuisine »Saint-Nizier'in: kirkkoherran lähettämine henkilöineni», etten enää uskaltanut hiiskahtaa mitään siitä, kuka minut oli lähettänyt.

Mutta tuo suuri sininen papukaija rappusilla ei antanut minun milloinkaan mennä menojani huutamatta jälkeeni juhlallisella vakavuudella:

»Herra on varmaankin se Saint-Nizier'in kirkkoherran lähettämä henkilö.»

Ja se sai kaikki muut pihalla vetelehtivät siniset papukaijat räjähtämään nauruun. Senkin lurjukset! Jospa olisin voinut vedellä heitä selkään, ei Saint-Nizier'in kirkkoherran puolesta, vaan omasta puolestani.

Olin ollut noin kymmenisen päivää Pariisissa, kun eräänä iltana alakuloisena palatessani Saint-Guillaumen kadulta -- olin vannonut käyväni siellä siksi, kun minut heitettäisiin ovesta ulos, -- portinvartija antoi minulle pienen kirjeen. Arvaappas keneltä? ... kreiviltä, hyvä ihminen, Lillen kadun kreiviltä, joka kehoitti minua paikalla saapumaan ystävänsä markiisi d'Hacquevillen luo, joka haki itselleen kirjuria... Arvaat, mikä ilo se oli minulle! ja myöskin mikä läksy! Tuo kylmä, kuiva ihminen, jolta en odottanut niin mitään, juuri hän teki jotain hyväkseni, kun sitävastoin tuo toinen, joka muka oli niin avulias, antoi minun viikkokauden odotellen seisoskella ovellaan saattaen sekä minut että Saint-Nizier'in kirkkoherran hävyttömäin sinisten ja hopeaisten papukaijainsa naurun esineeksi... Semmoista on elämä, rakas veli; ja Pariisissa sen pian oppii tuntemaan.

Hukkaamatta minuuttiakaan kiiruhdin markiisi d'Hacquevillen luo. Tapasin pienen, kuivan äijän, joka oli iloinen ja vilkas kuin ampiainen. Saatpa nähdä, mikä kaunis tyyppi hän on. Hienot, kalpeat ylimyskasvot, aivan suora tukka ja ainoastaan yksi silmä, toinen on aikoja sitte pistetty miekalla puhki. Mutta jälellä oleva silmä on niin loistava, niin vilkas, niin puhuva ja tutkiva, ettei mitenkään voi sanoa markiisia silmäpuoleksi. Hänellä on vain kaksi silmää samassa silmässä.

Kun saavuin tämän kummallisen pikku äijän luo, aloin ladella asianmukaisia kohteliaisuuksia, mutta hän katkaisi minut lyhyeen.

-- Ei mitään korupuheita! sanoi hän. En pidä niistä. Käykäämme itse asiaan. Olen ruvennut kirjoittamaan muistelmiani. Olen vain pahaksi onneksi ryhtynyt siihen vähän liian myöhään eikä minulla ole vähääkään aikaa hukata, koska alan olla vanha. Olen laskenut, että joskin käytän joka ainoan hetken, niin minulta menee vielä kuitenkin kolme vuotta teokseni lopettamiseen. Olen nyt seitsemänkymmenen vuotias, jalkani ovat hunningolla, mutta pää on entisellään. Voin siis toivoa eläväni vielä kolme vuotta ja saattavani muistelmani kunnialliseen loppuun. Mutta minulla ei ole minuuttiakaan liikaa; ja sitä ei entinen kirjurini saanut päähänsä. Tuolle hölmölle, -- todella viisas poika, johon olin oikein ihastunut, -- juolahti mieleen rakastua ja mennä naimisiin. Ja sen hän kyllä sai tehdä. Muitta eikös tuo hupsu tule tänä aamuna ja pyydä kahden päivän lomaa viettääkseen häitään. Onko mokomaa kuultu, kaksi päivää lomaa! Ei minuuttiakaan.

-- Mutta, herra markiisi...

-- Ei mitään »mutta, herra markiiseja»... Jos menette kahdeksi päiväksi, niin menette ijäksi.

-- Sitte minä menen, herra markiisi.

-- Onnea matkalle!

-- Ja niin se lurjus lähti... Toivon saavani teistä, nuori ystäväni, hänelle seuraajan. Ehdot ovat seuraavat: Kirjuri saapuu luokseni kello kahdeksan aamulla; hän tuo aamiaisensa mukanaan. Minä sanelen kahteentoista asti. Kello kaksitoista kirjuri syö aamiaisensa yksin, sillä minä en syö koskaan aamiaista. Kun kirjuri on lopettanut syöntinsä, jonka pitää käydä hyvin pian, ryhdymme jälleen työhön. Jos minä lähden jonnekin ulos, seuraa kirjuri minua paperia ja lyijykynä mukanaan. Minä sanelen aina, myöskin ajeluretkillä ja vieraisilla, lyhyesti kaikkialla! Illalla syö kirjuri päivällistä minun kanssani. Päivällisen jälkeen luemme sen, minkä olen sanellut päivän kuluessa. Minä menen levolle kello kahdeksan, ja kirjuri on vapaa seuraavaan aamuun asti. Kirjuri saa palkakseen sata markkaa kuussa ja päivällisen. Eihän se ole mikään Perun kultakaivos, mutta kolmen vuoden perästä, kun teos on valmis, saa hän lahjan, oikein kuninkaallisen lahjan, niin totta kuin nimeni on d'Hacqueville! Minä vaadin ainoastaan, että hän on täsmällinen eikä mene naimisiin, ja että hän osaa kirjoittaa nopeasti sanelun mukaan. Osaatteko te kirjoittaa sanelun mukaan?

-- Aivan erinomaisesti, herra markiisi, vastasin minä, tuskin voiden pidättää nauruani.

On todella liian naurettavaa, että kohtalo on tuominnut minut koko ijäkseni kirjoittamaan sanelun mukaan!...

-- No, hyvä, istukaa siis tuohon, jatkoi markiisi. Tuossa on paperia ja kynä. Me ryhdymme heti työhön. Minä olen kahdennessakymmenennessä neljännessä luvussa. _Riitaantumiseni herra de Villèle'n kanssa_. Kirjoittakaa...

Ja hän alkoi sanella minulle heikolla heinäsirkanäänellä samalla kun hän hyppi huoneessa edestakaisin. Näin jouduin tuon originaalin palvelukseen, joka pohjaltaan on aivan erinomainen mies. Tähän asti olemme olleet hyvin tyytyväisiä toisiimme. Kun hän eilen illalla sai kuulla tulostasi, tahtoi hän, että ottaisin tämän pullon vanhaa viiniä mukaani sinulle. Juomme pullon tällaista viiniä joka päivä päivälliseksi, sano sitten, ettemme elä ruhtinaallisesti. Mutta aamiaiseni saan tuoda itse. Kylläpä nauraisit, jos näkisit minun syövän kymmenen pennin juustoni hienolta posliinilautaselta, jonka alle on levitetty vaakunalla koristettu pöytäliina. Eikä hän suinkaan ahneudesta ole antamatta minulle aamiaista, vaan säästääkseen vanhalta kokiltaan, Pilois'lta vaivoja... Yleensä olen elämääni jokseenkin tyytyväinen. Markiisin muistiinpanot ovat hyvin opettavaiset, saan tietää Decazes'ista ja Villèle'istä kaikenmoista, josta minulla joskus tulee olemaan hyötyä. Kello kahdeksan illalla olen vapaa. Silloin menen erääseen lukusaliin lukemaan sanomalehtiä tai tervehtimään ystäväämme Pierrotte'ia... Muistathan vielä Pierrotte'in? Pierrotte'in Cévenneiltä, äidin imettäjän pojan. Hänellä on varsin soma porsliinitavarain kauppa Saumon'in kauppakujassa. Ja kun hän piti niin paljon äidistämme; otettiin minut siellä avosylin vastaan. Talvi-iltoina oli hauskaa ottaa sinne pakonsa... Mutta nyt, kun sinä olet täällä, ei minun enää tarvitse ajatella, miten iltani vietän... Eikä sinunkaan, eikö niin, pikku veikko? Voi Daniel, rakas Daniel, kuinka minä olen iloinen! Kuinka hauskaa meille tulee yhdessä!

III.

JACQUES ÄITINI.

Jacques on lopettanut kohtaloittensa kertomuksen. Nyt on minun vuoroni kertoa omani. Turhaan hiipuva hiillos meille muistuttaa: »Menkää maata, lapset»; suotta kynttilät huutavat: »Levolle, levolle! Me olemme palaneet jalkaan asti». -- »Näette turhaa vaivaa», sanoo Jacques heille nauraen, ja me valvomme edelleen. Niinkuin arvaatte, kuuntelee veljeni koko sielullaan minun kertomustani. Kerron Pikku Miehen elämästä Sarlande'in lukiossa, tuosta surullisesta elämästä, jonka lukija muistanee. Kerron rumista, pahanilkisistä pojista, vihasta, vainosta ja nöyryytyksistä. Viot'in alati äkäisistä avaimista, pienestä kamarista katon rajassa, jossa on tukehtua, petollisesta ystävästäni, kyynelten kostuttamista öistäni; ja lopuksi, -- sillä Jacques on niin hyvä, että hänelle voi sanoa kaiken, -- hurjasta elämästäni Barbetten kahvilassa, absintin juonnistani; korpraalien kanssa, veloistani, kevytmielisyydestäni, kaikesta, kaikesta, vieläpä itsemurhayrityksestänikin ja abbé Germane'in kauheasta ennustuksesta: »Sinä pysyt lapsena koko elinikäsi».

Kyynärpäät pöydällä, pää käsien varassa Jacques kuuntelee tunnustukseni päästä päähän, kertaakaan minua keskeyttämättä... Toisinaan näen vaan väristyksen käyvän hänen läpitsensä ja kuulen hänen sanovan: »Pikku raukka! Pikku raukka!»

Kun olen lopettanut, nousee hän ylös, tarttuu kumpaiseenkin käteeni ja sanoo lempeällä vavahtelevalla äänellä: »Abbé Germane oli oikeassa. Daniel, sinä olet lapsi, pieni lapsi, joka et kykene yksin kulkemaan elämässä, sinä teit oikein tullessasi minun turviini. Tästä päivästä asti et ole ainoastaan veljeni, vaan myöskin poikani, ja koska äitimme on kaukana täältä, niin rupean minä hänen sijaiseksensa. Sano tahdotko, Daniel! Tahdotko, että olen sinun Jacques äitisi? En aijo tulla sinulle rasittavaksi, sen saat nähdä. Pyydän ainoastaan, että sallit minun aina kulkea rinnallasi ja pitää sinua kädestä. Silloin voit olla levollinen ja katsoa elämää niinkuin mies vasten naamaa: se ei voi sinua nujertaa.»

Vastaukseksi lankesin hänen kaulaansa: »Oi, rakas Jacques äitini, kuinka hyvä sinä olet!» -- Ja minä puhkesin kuumiin kyyneliin, joista ei tahtonut tulla loppua, aivan kuin entinen Jacques Lyon'in ajoilta. Nykyinen Jacques ei itke enää; lähde on kuivillaan, niinkuin hän sanoo. Vaikka mikä tulkoon, hän ei itke enää koskaan!

Tällöin lyö kello seitsemää. Akkuna käy valoisaksi. Väräjävä, kalpea päivän kajastus tunkee huoneeseen.

-- Tulee aamu, Daniel, sanon Jacques. On aika nukkua. Mene joutuin levolle ... olet todella sen tarpeessa.

-- Entä sinä itse. Jacques?

-- Mitä minusta! Enhän minä ole kahta vuorokautta tärissyt rautatiellä... Ja sitäpaitsi, minun täytyy ennen markiisin luo menoani viedä pari kirjaa takaisin lainakirjastoon, eikä minulla siis ole liikoja aikoja ... d'Hacqueville'n kanssa ei ole leikittelemistä, niinkuin tiedät... Tulen kello kahdeksan illalla kotiin... Sinä taas menet, oikein levättyäsi, vähän kävelemään. Muista nyt etenkin...

Tässä Jacques äiti rupee antamaan minulle kaikenmoisia neuvoja, jotka ovat erittäin tärkeitä semmoiselle vastasaapuneelle kuin minä; mutta minä olen pahaksi onneksi hänen puhuessaan heittäytynyt sänkyyn ja vaikken suorastaan nuku, eivät ajatukseni enää ole aivan selvät. Väsymys, piirakat ja kyyneleet... Olen puolinukuksissa... Kuulen epäselvästi jonkun puhuvan minulle ruokapaikasta aivan lähellä, rahoista, joita on liivini taskuissa, silloista, joiden yli on mentävä, bulevardeista, joita on seuraaminen, poliiseista, joilta on kysyttävä tietä ja Saint-Germain des-Prés'in kirkontornista, joka minun kotiin palatessani on otettava merkiksi. Puolihorroksissani etenkin tuo Saint-Germain'in kellotorni tekee minuun mahtavan vaikutuksen. Näen kaksi, viisi, kymmenen Saint-Germainin kellotornia seisovan rivissä tienviittoina vuoteeni ympärillä. Ja kaikkien näiden kellotornien keskellä kävelee joku edestakaisin huoneessa, sekoittaa pesää, sulkee akkunanverhot, lähestyy sitte minua, heittää peitteen jalkojeni päälle, suutelee minua otsalle ja poistuu hiljaa, oven hiukan kolahtaessa...

Olin nukkunut joitakuita tunteja ja luulenpa, että olisin nukkunut siksi kunnes Jacques äitini olisi tullut takaisin, ellei kellon ääni minua yhtäkkiä olisi herättänyt. Se oli Sarlande'in kello, tuo kauhistuttava rautakello, joka soi niinkuin ennenkin: »Pom, pom, herätkää! pom, pom, pankaa päällenne!» Yhdellä hyppäyksellä olin keskellä huonetta ja aukasin jo suuni huutaakseni niinkuin makuusalissa: »Nouskaa ylös, pojat», kun sitte huomasin olevani Jacques'in luona. Purskahdin makeaan nauruun, ja aloin hyppiä hurjan ilon vallassa ympäri huonetta. Kello, jota olin pitänyt Sarlande'in kellona, oli läheisen tehtaan kello, joka soi yhtä kylmästi ja julmasti kuin sekin. Mutta lukion kellon äänessä oli jotakin vielä häijympää, vielä rautaisempaa. Mutta se oli, Jumalan kiitos, kahdensadan penikulman päässä; ja soipa se kuinka kovaa tahansa, niin ei se enää minun korviani tavoittanut.

Menin akkunan luo ja avasin sen. Odotin melkein näkeväni allani koulupihan synkän näköisine puineen ja avainniekan kulkevan pitkin seinän viertä...

Juuri kun avasin ikkunan, löivät kaikki kellot kaksitoista. Saint-Germain'in suuri torni pamahutti ensimmäiseksi kaksitoista lyöntiänsä melkein korvaani. Akkunaa ei voinut pitää auki, nuo mahdottoman raskaat säveleet putosivat kolme kerrallaan Jacques'in kamariin, räjähtivät pudotessaan kumeasti rikki ja täyttivät koko huoneen humulla. Saint-Germain'in _Angelus-soittoon_ vastasivat Pariisissa muut Angelukset kukin omassa äänilajissaan... Tuolla alhaalla kohisi näkymättömänä Pariisi... Jäin hetkeksi katsomaan huikaisevassa valossa välkkyviä kirkkoja, huippuja ja torneja; sitte yhtäkkiä, kun kaupungin humu kohahti aivan ylös luokseni, sain hurjan halun syöksyä tuohon ihmisjoukkoon, tuohon kohinaan, tuohon elämään, noihin intohimoihin ja minä sanoin huumaantuneena itsekseni: Ulos, näkemään Pariisia!

IV.

MEIDÄN MENOARVIOMME.

Sinä päivänä sanoi varmaankin useampi kuin yksi pariisilainen illalla kotiin palattuaan istahtaissaan ruokapöytään: »Minäpäs vasta olen nähnyt merkillisen olennon tänään!» Sillä Pikku Mies mahtoi toden totta olla perin naurettavan näköinen, kun hän liian pitkine tukkineen ja liian lyhyvine housuineen, siniset sukat ja kalossit jalassa, pienille miehille ominaisella, juhlallisella käynnillä asteli maalaisilmestyksenä Pariisin katuja.

Oli talvinen päivä, noita leutoja, valoisia talven loppupäiviä, jotka Pariisissa usein ovat keväisempiä kuin itse kevät. Kadut vilisivät ihmisiä. Hiukan huumaantuneena metelistä ja hälinästä kuljin suoraan eteenpäin, arkana pysytellen seinän vierellä. Minua tyrkittiin, ja minä sanoin »anteeksi!» ja punastuin korvia myöten. Varoin myöskin jäämästä puotien ikkunoita katselemaan enkä millään ehdolla olisi kysynyt keltään tietä. Kuljin ensin yhtä katua, sitten toista, aina suoraan eteenpäin. Minua töllisteltiiin kovasti, ja se kiusasi minua sanomattomasti. Monet kääntyivät ohi päästyään minua katsomaan ja toiset hymyilivät minulle sivukulkiessaan; kuulin kerran erään naisen sanovan toiselle: »Katsohan tuota». -- Se vei minulta kaiken rohkeuteni... Minua kiusasi myös sanomattomasti poliisien läpitunkeva katse. Joka kadun nurkassa iskeytyi tuo äänetön silmäpeijakas uteliaana minuun ja ohi päästyäni tunsin, kuinka se vielä kaukaa seurasi minua ja poltti niskaani. Olin oikeastaan hiukan levoton.

Kävelin näin lähemmä tunnin ajan jollekin suurelle bulevardille asti, jolla kasvoi hoikkia puita. Siellä oli sellainen hälinä, niin paljo ihmisiä ja vaunuja, että pysähdyin melkein kauhistuneena.

-- Kuinka täältä selviydyin? ajattelin itsekseni. Kuinka osaan kotiin? Jos kysyin Saint-Germain des-Prés'in kellotornia, niin minusta tehdään pilaa. Mahtaisin itse olla harhateille joutuneen kirkonkellon näköinen, joka palaa pääsiäispäivänä Roomasta.

Saadakseni aikaa päätöksen tekoon, pysähdyin teatteri-ilmoituksia lukemaan, tutkien niitä niin hartaan näköisenä, kuin olisin laatinut illaksi näyttämöllistä ruokalistaani. Mutta pahaksi onneksi eivät nuo muuten erinomaisen mieltäkiinnittävät ohjelmat antaneet pienintäkään vihiä Saint-Germain'in kellotornista, ja minä olisin ehkä jäänyt siihen seisomaan tuomiopäivään saakka, ellei Jacques äiti yhtäkkiä olisi ilmestynyt viereeni. Hän oli yhtä hämmästynyt kuin minäkin.

-- Mitä, sinäkö se olet, Daniel? Mitä sinä, Jumalan nimessä, täällä teet?

Vastasin huolettoman näköisenä:

-- Näethän. että olen kävelyllä.

Kunnon Jacques veikko katseli minua todellisella ihailulla:

-- Eikös hän ole jo kuin kotonaan Pariisissa!

Oikeastaan olin sydämestäni iloinen päästessäni hänen turviinsa ja pistin iloisena kuin lapsi käteni hänen kainaloonsa, aivan kuin Lyon'issa, kun isä tuli meitä laivalta hakemaan.

-- Mikä erinomainen onni, että tapasimme toisemme! sanoi Jacques. Markiisin ääni on painuksissa, ja kun hän ei onneksi osaa sanella käsiään viittomalla, sain minä lupaa huomiseen asti... Voimme sensijaan tehdä pitkän kävelyretken.

Ja sitten hän vei minut mukaansa. Me lähdimme harhailemaan pitkin Pariisia käsikädessä ja ylpeinä katsellen ympärillemme.

Nyt kun veljeni on rinnallani, ei katu minua enää peloita. Minä kuljen pää pystyssä ja ryhdikkäänä kuin rakuunahevonen, ja varokoon itsensä se, joka uskaltaa nauraa! Mutta yksi seikka kiusoittaa minua. Jacques katselee minua tuon tuostakin pitkin matkaa niin säälivän näköisenä. En uskalla kysyä, miksi.

-- Tiedätkö, että sinun kalossisi ovat oikein somat? sanoo hän hetkisen kuluttua.

-- Eivätkös ole?

-- Ovatpa kyllä, oikein somat... Sitten hän lisää hymyillen: Mutta kyllä minä sinulle ostan hyvät kengät jalkaan, kun taas olen rikas.

Rakas Jacques rukka! ei hän tahtonut olla ilkeä, mutta ei muuta tarvittu minun mieltäni masentamaan. Koko minun häpeäntunteeni palaa takaisin. Tällä leveällä, auringonpaisteessa hekottelevalla bulevardilla tunnen itseni perin naurettavaksi kalossineni, ja vaikka Jacques miten ylistelisi jalkineitani, tahdon heti paikalla kotiin.

Me käännymme kotiin. Asetumme uunin ääreen ja vietämme loppupäivän iloisesti rupattaen, kuin kaksi varpusta katon räystäällä... Iltapuoleen koputetaan ovelle. Markiisin palvelija tuo minun matkakirstuni.

-- Mainiota! sanoo Jacques äiti. Nyt me hiukan tarkastamme pukuvarastoasi.

-- Minun pukuvarastoani! Ohhoo...

Tarkastus alkaa. Olisittepa nähneet meidän surkean naurettavan ilmeemme tätä laihaa pesäselostusta tehtäissä. Jacques on polvillaan kirstun vieressä ja vetää sieltä esineen toisen perästä ja huutaa ne nimeltä.

-- Sanakirja ... kaulaliina ... toinen sanakirja... Katsoppa vain, piippu ... sinä siis poltat!... Toinen piippu ... taivasten tekijät, kuinka monta piippua...! Jospa sinulla olisi yhtä monta paria kenkiä... Entä tämä paksu kirja, mikä se on?... Oo ... jopa nyt vallan... Rangaistusvihko... Boucoyran, 500 säettä... Souheyrol, 400 säettä... Boucoyran, 500 säettä... Boucoyran... Boucoyran... Peijakas! et juuri säästänyt tuota Boucoyran'ia... Mutta pari kolme tusinaa paitoja olisi ollut meille parempaan tarpeeseen.

Tultuaan näin pitkälle tarkastuksessaan, pääsee Jacques'ilta hämmästyksen huuto.

-- Ihme ja kumma, Daniel ... mitä minä näen! Runoja! Runojapa kyllä... Sinä runoilet siis yhä vielä? ... sinä veitikka, miksi et ole siitä milloinkaan puhunut kirjeissäsi! Ja tiedät kumminkin, etten minäkään ole vallan maallikko tällä alalla... Olenhan minäkin aikoinani kirjoittanut runoja... Muistatko _Uskonto! Uskonto! Runoelma kahdessatoista laulussa!_... No, herra lyyrikko, otetaanpas nyt sinun runosi katseltaviksi!...

-- Ei, anna olla, Jacques, minä pyydän. Ei maksa vaivaa.

-- Samanlainen kuin kaikki muutkin runoilijat, sanoi Jacques nauraen. No, istu tuohon ja lue minulle runojasi, taikka minä luen ne itse, ja sinä tiedät, kuinka huonosti minä luen!

Tuo uhkaus tekee vaikutuksensa, minä alan lukea.

Ne ovat runoja, joita olen tehnyt Sarlande'in lukiossa, kentän kastanjapuiden varjossa valvoessani oppilaita... Hyviäkö vaiko huonoja? sitä tuskin enää muistan; mutta miten liikutettu olin niitä lukiessani!... Ajatelkaahan, runoja, joita ei yksikään ihminen milloinkaan ole nähnyt... Eikä _Uskonto! Uskonto!_ runoelman sepittäjä liioin ole mikään tavallinen arvostelija. Entäpä jos hän tekee minusta pilaa? Mutta sitä mukaan kun luen, huumaa loppusointujen musiikki minut ja ääneni käy varmemmaksi. Jacques istuu akkunan ääressä ja kuuntelee paikaltaan liikahtamatta. Hänen takanaan taivaanrannalla menee aurinko suurena veripunaisena mailleen, sytyttäen akkunamme tuleen. Räystäällä haukottelee ja venyttelee itseään laiha kissa katsellen meitä; hän on yhtä happaman näköinen kuin Comédie Française'in näyttelijä surunäytelmää luettaissa... Näen kaiken tämän silmäkulmallani yhä jatkaessani lausuntoani.

Odottamaton menestys! Tuskin olen lopettanut, kun Jacques innostuneena nousee ylös ja lentää kaulaani:

-- Oi, Daniel, kuinka kaunista! kuinka kaunista!

Katson häneen hiukan epäluuloisesti.

-- Ihanko todella, Jacques...?

-- Ihanaa, rakas veli, ihanaa! ... ajattele, että sinulla oli sellainen aarre arkussasi etkä hiiskunut siitä mitään! se on uskomatonta...!

Ja Jacques äiti alkaa kävellä huoneessa pitkin askelin edestakaisin, huitoen käsillään ja puhellen itsekseen. Yhtäkkiä hän pysähtyy ja käy juhlalliseksi.

-- Ei vähintäkään epäilemistä. Daniel, sinä olet runoilija, ja sinun pitää pysyä runoilijana ja hankkia toimeentulosi sillä alalla.