Part 8

-- Eikö sinulla ole tarpeeksi huolia ilman tuota pikku kiusanhenkeäkin? kysyi herra Bhaer taputtaen vaimonsa kättä.

-- Ei läheskään, sanoi Jo Bhaer reippaasti. -- Minä rakastan tätä työtä ja olen onnellisin, kun ympärilläni on suuri poikajoukko. Ja minä tunnen lukkarinrakkautta Nania kohtaan, sillä olin itse samanlainen pikku hurjimus ennen vanhaan. Nan on täynnä tarmoa, mutta häntä täytyy ohjata käyttämään lahjojaan, jotta hänestä tulisi yhtä herttainen tyttö kuin Daisy on. Nan on niin teräväpäinen, että hän pitäisi koulunkäymisestä, jos häntä vain oikealla tavalla ohjattaisiin. Tiedän miten hänen suhteensa olisi meneteltävä, sillä muistan, kuinka minun mainio äitini kasvatti minua, ja --

-- Jos onnistut puoliksikaan yhtä hyvin kuin äitisi, voit katsoa tehneesi suurenmoisen työn, keskeytti herra Bhaer, joka oli vakaasti sitä mieltä, että hänen vaimonsa oli maailman naisista onnistunein.

-- Jos vielä pilkkaat minun suunnitelmiani, tarjoan sinulle laihaa kahvia kokonaisen viikon, ja mitäs siitä sanot, herra? uhkasi Jo-rouva tarttuen miestään korvasta kuin tämä olisi ollut joku pikkupojista.

-- Eiköhän Daisyn tukka nouse pystyyn kauhusta, kun Nan on niin villi, sanoi herra Bhaer karistaen Teddyä ja Robia pois kimpustaan.

-- Aluksi ehkä, mutta se on hänelle vain hyväksi. Hän onkin kehittymässä liian mallikelpoiseksi ja pikkuvanhaksi ja tarvitsee vähän piristystä. Daisylla on aina hauskaa, kun Nan tulee leikkimään, ja tietämättään he kasvattavat toisiaan.

-- Kunhan vain ei hänkin sytyttäisi tulipaloa.

-- Dan parka. En anna koskaan oikein itselleni anteeksi, että päästin hänet lähtemään, huokasi rouva Bhaer.

Kuullessaan tutun nimen pikku Teddy pyörähti isänsä sylistä lattialle, taapersi ovelle, katseli haikeasti yli aurinkoisen pihan ja tuli sitten takaisin.

-- Danny tulee kohta, hän sanoi kuten aina etsittyään turhaan ystäväänsä.

-- Minä uskon tosiaan, että meidän olisi pitänyt antaa hänen jäädä vaikka vain Teddyn vuoksi. He pitivät tavattomasti toisistaan, ja ehkä lapsen kiintymys olisi auttanut siinä missä me epäonnistuimme.

-- Siltä minustakin joskus tuntuu, myönsi herra Bhaer miettivästi.

-- Saanhan minä siis ottaa Nanin? kysyi Jo-rouva päivälliskellon jo kaikuessa.

-- Vaikka tusinan Naneja jos haluat, vastasi hänen miehensä, jonka sydämessä oli tilaa maailman kaikille laiminlyödyille pikku villikoille.

Kun Jo Bhaer palasi sinä iltapäivänä ajelulta poikakuormineen, jota ilman hän harvoin liikkui, hyökkäsi vaunun takaistuimelta maahan pieni kymmenvuotias tyttö, joka juoksi taloon ja kiljui:

-- Hei, Daisy, hei! Missä sinä olet?

Daisy ilahtui vieraasta, mutta hämmästyi aika lailla, kun Nan sanoi hyppien, aivan kuin hänen olisi ollut mahdotonta pysyä paikoillaan:

-- Minä jäänkin kokonaan tänne, isä lupasi, ja minun laukkuni tulee huomenna, kun kaikki tavarat pitää ensin pestä ja korjata, ja sinun tätisi tuli minua hakemaan. Eikö olekin hirveän hauskaa?

-- Tietysti! Toitko sinä ison nukkesi? kysyi Daisy toiveikkaasti, sillä viimeksi käydessään Nan oli tehnyt pahaa jälkeä nukketalossa. Hän oli välttämättä tahtonut pestä Matildan kipsiset posket ja turmellut ikipäiviksi kaunotarparan hehkeän hipiän.

-- Toin, siellä kai se on jossakin, vastasi Nan kaikkea muuta kuin äidillisesti. -- Minä tein tulomatkalla sinulle sormuksen, otin siihen jouhet Tellun hännästä. Tahdotko? ja Nan tarjosi jouhisormuksen sovinnon merkiksi, sillä viimeksi erotessaan tytöt olivat vannoneet, etteivät puhu enää ikipäivinä toisilleen.

Tarjous sai Daisyn sovinnollisemmaksi, ja hän ehdotti, että he menisivät lastenhuoneeseen, mutta Nan sanoi: -- Ei, minä tahdon nähdä pojat ja ladon, ja leuhotti tiehensä pyörittäen hattuaan nauhasta kunnes nauha katkesi ja hattu lennähti ruohikkoon oman onnensa nojaan.

-- Hei Nan! huusivat pojat, kun hän syöksyi heidän joukkoonsa ja ilmoitti:

-- Minä tulin olemaan tänne.

-- Eläköön! kiljui Tommy katonrajasta, jossa hän oli kiipeilemässä. Nan oli hänen hengenheimolaisiaan, ja Tommyllä oli iloinen aavistus tulevista kepposista.

-- Minä olen hyvä lyöjä; ruvetaanko pelaamaan palloa? sanoi Nan, joka oli aina valmis syöksymään johonkin puuhaan välittämättä saamistaan kolauksista.

-- Ei me nyt pelata, ja meidän puoli voittaa ilman sinuakin.

-- Juoksussa minä ainakin voitan teidät, vastasi Nan ylvästellen.

-- Voittaisikohan? kysyi Nat Jackilta.

-- Nan on kyllä tytöksi aika hurja menemään, vastasi Jack katsellen Nania suosiollisen alentuvasti.

-- Koetetaanko? kysyi Nan.

-- On liian kuuma, sanoi Tommy vetelästi.

-- Mikäs Pumppua vaivaa? kysyi Nan, jonka katse oli siirtynyt nopeasti pojasta toiseen.

-- Satutti vain vähän kätensä palloon, mutta Pumppuhan parkuu joka asiasta, vastasi Jack halveksivasti.

-- Ai, minä en koskaan itke enkä valita, vaikka koskisi kuinka, mahtaili Nan.

-- Pyh! Minä saisin sinut itkemään parissa minuutissa, kivahti Pumppu nousten seisomaan.

-- Koetas.

-- No, rutista sitten tuota nokkosta. Pumppu osoitti seinän vierellä rehottavaa muhkeata kasvia.

Nan tarttui nokkoseen ja nyhtäisi sen maasta riuskasti välittämättä poltosta.

-- Hyvä, hyvä, huusivat pojat antaen täyden tunnustuksen heikommankin sukupuolen osoittamalle rohkeudelle.

Nähtyään ettei nokkonen vaikuttanut Naniin Pumppu päätti saada hänet tavalla tai toisella itkemään, ja siksi hän härnäsi:

-- Sinun kätesi ovat niin parkkiintuneet, ettei niihin mikään koske. Mutta juoksepas pääsi oikein kovasti seinään, niin saadaan nähdä, etkö itke.

-- Älä tee hulluja! kielteli Nat.

Mutta Nan oli jo vauhdissa ja juoksi päätä pahkaa seinään niin että paukahti. Hän meni nurin niskoin ja oli aivan pökerryksissä, mutta sinnikkäästi hän nousi pystyyn ja sanoi irvistellen kivusta:

-- Koskee kamalasti, mutta minä en itke.

-- Juokse uudestaan, käski Pumppu harmissaan, ja Nan olisi juossut, ellei Nat olisi estänyt häntä. Tommykin unohti helteen ja iski Pumpun kimppuun kuin tappelukukko.

-- Lopeta senkin, tai minä heitän sinut katolle! hän huusi ja puisteli paksukaisparkaa niin, ettei tämä vähään aikaan tiennyt seisoiko päällään vai jaloillaan.

-- Itse hän yllytti, sai Pumppu vain sanotuksi, kun Tommy päästi hänet.

-- Vähät siitä. On halpamaista kiusata pikku tyttöä tuolla tavalla, moitti Demi.

-- Pyh! En minä välitä enkä ole mikään pikku tyttö. Minä olen vanhempi kuin sinä ja Daisy, ettäs tiedät! kivahti Nan kiittämättömästi.

-- Älä saarnaa, pastori, itse sorrat Daisya joka ikinen päivä, huusi Kommodori Emil, joka juuri ilmestyi paikalle.

-- Enkä sorra, enhän, Daisy? sanoi Demi kääntyen sisareensa, joka hoiti Nanin kihelmöivää kättä ja suositteli vettä parhaana lääkkeenä otsaan kohoavaan tulipunaiseen kuhmuun.

-- Et tietenkään, vakuutti Daisy, mutta totuus pakotti hänet lisäämään: -- Vaikka kyllä sinä joskus vähän vahingossa kiusaat.

-- No, päivää, pyryharakka, tervehti herra Bhaer, kun Nan tuli toisten kanssa illalliselle. -- Anna oikea käsi, tyttöseni, ja tervehdi niin kuin on tapana, hän lisäsi Nanin ojennettua hänelle vasemman kätensä.

-- Se on kipeä.

-- Sinun käsiparkasihan on ihan rakoilla. Mistä se on tuollaiseksi tullut? kysyi herra Bhaer vetäen Nanin piilotetun käden esiin selän takaa. Tytön katse oli saanut herra Bhaerin epäilemään jotain kepposta.

Ennen kuin Nan ehti keksiä mitään selitystä, Daisy kertoi koko jutun Pumpun yrittäessä kätkeytyä leipäkorin ja maitokannun taakse. Kun Daisy oli lopettanut, herra Bhaer katsoi pitkän pöydän toiseen päähän vaimoaan ja sanoi hymy silmäkulmassa:

-- Tämä asia kuuluu sinulle, kultaseni. En halua sekaantua siihen.

Rouva Bhaer ymmärsi miehensä tarkoituksen, mutta hän piti entistä enemmän rohkeasta mustasta lampaastaan. Niinpä hän sanoi vain totisena:

-- Tiedättekö mitä varten minä olen pyytänyt Nanin tänne?

-- Kiusaamaan minua, mutisi Pumppu suu täynnä ruokaa.

-- Avuksi kasvattamaan teistä nuoria herrasmiehiä. Jotkut teistä näyttävät tosiaan tarvitsevan kasvatusta.

Pumppu painui taas leipäkorin taa eikä tullut näkyviin, ennen kuin Demi sai heidät kaikki nauramaan sanoessaan hitaasti ja ihmetellen:

-- Miten hän siihen pystyy, kun hän on tuollainen villikissa?

-- Siinäpä se, hän tarvitsee apua yhtä paljon kuin tekin, ja minä odotan, että te näytätte hänelle hyvää esimerkkiä.

-- Tuleeko hänestäkin nuori herrasmies? kysyi Rob.

-- Sitä hän varmaan haluaisi, vai mitä, Nan? kysyi Tommy.

-- En ikinä. Minä vihaan poikia! kivahti Nan tulisesti, sillä kättä kirveli yhä, ja hänestä alkoi tuntua, että hänen olisi pitänyt näyttää rohkeuttaan vähän viisaammin.

-- Ikävä että vihaat minun poikiani. He nimittäin osaavat olla sangen kohteliaita ja mukaviakin, jos vain tahtovat, sanoi Jo-rouva lauhkeasti.

'Nuoret herrasmiehet' ottivat vihjeestä vaarin. Koko aterian ajan pöydässä vallitsi uskomaton kohteliaisuus, ja pojat viljelivät ylen tunnollisesti sellaisia sanoja kuin "ole hyvä" ja "kyllä kiitos" ja "ei kiitos". Nan ei sanonut mitään, pysytteli vain hiljaa eikä kutittanut Demiä, vaikka hänen teki kauheasti mieli, kun poika istui niin juhlallisen näköisenä. Myöhemmin illalla Nan unohti kokonaan vihaavansa poikia ja oli heidän kanssaan piilosilla pimeään asti. Pumpun havaittiin leikin lomassa tarjoavan hänelle ahkerasti makeisia runsaista varastoistaan, ja ilmeisesti se lauhdutti lopullisesti tytön, koskapa hän sanoi nukkumaan mennessään:

-- Saatte kaikki pelata minun mailallani ja sulkapallollani, kunhan ne tulevat.

Aamulla Nan kysyi ensimmäiseksi: -- Onko minun laukkuni tullut? ja kun hänelle vastattiin, että se tulee päivän mittaan, hän voivotteli ja kiukutteli ja kuritti nukkeaan, niin että Daisya aivan kauhistutti. Jollakin tavalla hän sai kuitenkin päivänsä kulumaan kello viiteen asti, mutta silloin hän katosi eikä häntä kaivattu ennen illallista, koska hänen luultiin menneen Tommyn ja Demin mukana harjulle.

-- Minä näin tytön juoksevan yksin katua minkä jaloistaan pääsi, sanoi Mary-Anne, kun hän puurovatia tuodessaan kuuli kyseltävän Nania.

-- Hän on juossut kotiinsa, senkin pikku mustalainen, huudahti rouva Bhaer huolestuneena.

-- Tai jos hän on mennyt asemalle etsimään matkatavaroitaan, arveli Franz.

-- Se on mahdotonta. Eihän hän osaa sinne, ja vaikka osaisikin, ei hän missään tapauksessa jaksaisi kantaa laukkuaan, sanoi rouva Bhaer, josta alkoi tuntua, että hänen uusi 'ajatuksensa' kävi ylivoimaiseksi toteuttaa.

-- Se olisi hänen tapaistaan, sanoi herra Bhaer ja otti hattunsa mennäkseen etsimään tyttöä. Mutta samassa Jack hihkaisi ikkunan luota ja sai kaikki juoksemaan ovelle.

Ja totisesti: sieltä tuli Nan-neiti raahaten suurta, säkillä päällystettyä pahvilaatikkoa. Hän oli hikeentynyt ja likainen, mutta asteli yhä reippaasti, ja puuskutettuaan portaiden luo hän heitti kuormansa maahan helpotuksesta huokaisten, istahti sen päälle ja sanoi ristien kätensä:

-- En jaksanut enää odottaa ja siksi kävin hakemassa sen.

-- Mutta ethän sinä edes tiennyt mistä asemalle mennään, sanoi Tommy.

-- Kyllä minä löysin tien, en minä koskaan eksy.

-- Asemalle on matkaa kilometrikaupalla, kuinka sinä jaksoit?

-- Kaukana se oli, mutta minä lepäsin aina välillä.

-- Eikö laukku ollut hirveän painava?

-- Se on niin pyöreä, että sitä oli hankala kantaa ja käteni olivat katketa.

-- Ihme että asemanhoitaja antoi sen sinulle, sanoi Tommy.

-- En minä puhunut hänelle mitään. Hän oli myymässä lippuja eikä nähnyt, kun otin sen.

-- Juokse asemalle kertomaan, Franz, muuten vanha Dodd luulee, että laukku on varastettu, sanoi herra Bhaer nauraen toisten mukana Nanin kylmäverisyydelle.

-- Minähän sanoin, että laukku noudetaan, ellei sitä ala kuulua. Sinä voit joutua ikävyyksiin, jos juokset tuolla tavalla tiehesi. Lupaa ettet lähde minnekään omin päin, muuten en uskalla jättää sinua hetkeksikään silmistäni, sanoi rouva Bhaer pyyhkien Nanin hikisiä kasvoja.

-- Minä lupaan. Isä on vain aina sanonut, ettei leikistä saa kesken luopua.

-- Se onkin toinen juttu. Eiköhän ole parasta, että annat tytölle nyt illallista ja otat hänet vasta myöhemmin yksityispuhutteluun, sanoi herra Bhaer, jota koko asia huvitti niin, ettei hän voinut olla vihainen nuoren neidin urotyöstä.

Poikien mielestä juttu oli hirveän hauska, ja Nan huvitti heitä kertomalla koko illallisen ajan seikkailustaan. Iso koira oli haukkunut häntä, joku mies oli nauranut hänelle ja muuan eukko antanut munkkirinkilän, ja hänen hattunsa oli pudonnut puroon, kun hän raatamisesta uupuneena oli kumartunut juomaan.

-- Kyllä sinulla nyt työtä riittää, sillä Nanista ja Tommystä on huolta kerrakseen yhdelle naisihmiselle, sanoi herra Bhaer puolisen tuntia myöhemmin.

-- Tiedän kyllä, että Nanin kesyttäminen voi viedä aikaa, mutta hän on niin antelias ja hyväsydäminen, että rakastaisin häntä, vaikka hän olisi kahta vertaa vallattomampi, vastasi Jo-rouva osoittaen iloista ryhmää, jonka keskellä Nan jakeli tavaroitaan vasemmalle ja oikealle niin auliisti kuin hänen laukkunsa olisi ollut pohjaton.

Pyryharakasta tulikin kaikkien suosikki. Daisy ei koskaan enää valittanut ikävää, sillä Nan ehdotti toinen toistaan hauskempia leikkejä ja kilpaili Tommyn kanssa kepposten keksimisessä koko koulun riemuksi.

Kerran hän hautasi ison nukkensa ja unohti sen maahan koko viikoksi, ja kun hän vihdoin kaivoi nuken esiin, se oli aivan homeessa. Daisy oli onneton, mutta Nan vei nuken maalarille, joka oli talossa töissä, ja maalautti sen tulenväriseksi ja laitatti sille mustat tuijottavat silmät. Sitten hän puki sen punaiseen flanelliin ja sulkiin ja antoi sille aseeksi Nedin suurimman lyijykirveen. Intiaanipäällikkönä tuo entinen hienohelma listi poikki päät toisilta nukeilta, niin että lastenhuone aivan lainehti kuviteltua verta. Hän lahjoitti uudet kenkänsä kerjäläistytölle toivoen saavansa juosta itse paljasjaloin, mutta huomasi mahdottomaksi yhdistää mukavuuden ja ihmisrakkauden vaatimuksia, ja siitä pitäen hänen oli kysyttävä lupa, ennen kuin hän jakoi pois vaatteitaan.

Kerran hän riemastutti poikia rakentamalla kattopäreistä laivan, johon pani kaksi isoa paloöljyyn kastettua purjetta. Iltahämärissä hän sytytti purjeet ja päästi aluksensa kulkemaan alas puroa. Hän valjasti kalkunakukon leikkivaunujen eteen ja pani sen ravaamaan hirmuista vauhtia talon ympäri. Hän vaihtoi korallinauhansa neljään kissanpoikaan, joita sydämettömät pojanvintiöt olivat kiusanneet, ja hoiteli niitä monta päivää hellästi kuin äiti, voiteli niiden haavoja ihovoiteella ja syötti niitä nukenlusikalla, ja kun ne kuolivat, hän suri niitä, kunnes sai lohtua Demin parhaasta kilpikonnasta. Hän pani Silaksen tatuoimaan käsivarteensa samanlaisen ankkurin kuin tällä itsellään oli, mutta kun hän pyysi vielä sinistä tähteä kumpaankin poskeensa, Silas kieltäytyi eikä antanut periksi, vaikka tyttö maanitteli ja kiukutteli niin, että hyväsydäminen miesparka meni pyörälle päästään. Nan ratsasti talon kaikilla eläimillä Andy-hevosesta vihaiseen sikaan asti; viimeksi mainitun kiukulta hänet saatiin töin tuskin pelastetuksi. Hän oli aina epäröimättä valmis mihin ikinä pojat keksivätkin hänet usuttaa, eivätkä nämä koskaan väsyneet kokeilemasta hänen rohkeuttaan.

Nanille tuotti yhtä suurta iloa käyttää tunneilla terävää älyään ja hyvää muistiaan kuin pihalla sukkelia jalkojaan ja lystikästä kieltään. Niinpä pojat saivatkin yrittää parastaan säilyttääkseen asemansa, sillä Nan näytti, että tyttö voi selviytyä useimmista asioista yhtä hyvin kuin pojat, jopa paremminkin.

Pikku Nan tottui pian koulun ilmapiiriin ja näytti juuri sitä tarvitsevankin, sillä hän oli kuin pieni puutarha täynnä somia kukkia, jotka olivat olleet vain rikkaruohojen peitossa.

8

LEIKKEJÄ JA KEPPOSIA

Daisy ja Demi olivat täynnä päähänpistoja ja elivät omassa maailmassaan, jota kansoittivat monet rakastettavat ja eriskummaiset olennot. Niihin kuului henkieläin 'Kissihiiri Julmuri', jota kaksoset olivat pelänneet ja palvelleet pitkän aikaa. Kun tämä kummallinen otus oli heidän salaisuutensa, josta ei juuri puhuttu muille, eivät he koskaan koettaneet kuvailla sitä edes itsekseen; siksi sen vaiheilla oli hämärää arvoituksellisuutta, joka kiehtoi erityisesti Demin mieltä.

Kissihiiri Julmuri oli tavattoman oikullinen ja itsevaltainen otus, ja sen palveleminen sai Daisyn värisemään pelosta ja ihastuksesta. Hän totteli sokeasti Kissihiiri Julmurin järjettömiä vaatimuksia, jotka se tavallisesti esitti Demin suulla, sillä Demin mielikuvitus oli ehtymätön. Rob ja Teddy osallistuivat joskus juhlamenoihin ja ne olivat heistä äärettömän hauskoja, vaikkeivät he ymmärtäneet puoliakaan siitä mitä tapahtui.

Eräänä päivänä koulun loputtua Demi pudisti sisarelleen pahaenteisesti päätään ja kuiskasi:

-- Kissihiiri Julmuri tarvitsee meitä tänään.

-- Mitä varten? kysyi Daisy hätääntyneenä.

-- Uhraukseen, ilmoitti Demi juhlallisesti. -- Isolle kalliolle täytyy sytyttää tuli kello kahden aikaan, ja meidän täytyy viedä sinne ne tavarat, joista eniten pidämme -- ja polttaa ne! hän lisäsi korostaen kammottavasti viimeisiä sanoja.

-- Hirveätä! Minä pidän eniten niistä paperinukeista, jotka Amy-täti maalasi. Täytyykö ne polttaa? huudahti Daisy, jonka mieleenkään ei juolahtanut olla tottelematta tuon näkymättömän hirmuvaltiaan vaatimuksia.

-- Joka ikinen. Minä poltan veneeni, parhaan kuvakirjani ja kaikki sotilaani, sanoi Demi järkähtämättä.

-- No olkoon, minä poltan sitten. Mutta Kissihiiri on liian julma, kun se vaatii meiltä parhaat tavarat, huokasi Daisy.

-- Uhratessaan on annettava juuri se, mistä eniten pitää, selitti Demi. Ajatus oli syntynyt äsken hänen kuunnellessaan Fritz-sedän kertomuksia muinaiskreikkalaisten tavoista.

-- Tuleeko Robkin? kysyi Daisy.

-- Tulee, ja hän tuo koko leikkikaupunkinsa. Sehän on kokonaan puusta ja palaa komeasti. Siitä tulee hieno kokko, uskotko?

Tuleva komea näytös lohdutti Daisya, ja hän söi päivällisen kuin viettäen jäähyväisjuhlaa edessään rivi paperinukkeja.

Sovittuun aikaan uhrikulkue lähti liikkeelle, ja jokainen kantoi niitä kalleuksia, joita kyltymätön julmuri heiltä vaati. Teddy tahtoi välttämättä päästä mukaan, ja nähtyään että toisilla oli leikkikaluja, hän työnsi toiseen kainaloonsa määkivän lampaan ja toiseen Annabellan lainkaan aavistamatta minkälaisen tuskan jälkimmäinen uhri hänelle tuottaisi.

-- Minne te olette menossa? kysyi Jo-rouva, kun joukko kulki hänen ovensa ohi.

-- Leikkimään suurelle kalliolle. Saadaanko me?

-- Saatte, mutta älkää vain menkö lammelle ja pitäkää hyvää huolta pikkuisista.

-- Ainakin minä pidän, sanoi Daisy johtaen taitavasti joukkoaan.

-- Nyt teidän täytyy istua tähän ympärille ettekä saa liikkua, ennen kuin minä sanon. Tämä sileä kivi on alttari ja minä sytytän sille tulen.

Demin onnistuikin laittaa pieni nuotio. Kun se paloi kunnolla, hän komensi joukon kulkemaan kolme kertaa nuotion ympäri ja sitten seisahtumaan piiriin.

-- Minä aloitan, ja heti kun minun tavarani ovat palaneet, teidän on tuotava omanne.

Sen jälkeen hän pisti tuleen pienen vihon, joka oli liimattu täyteen kuvia; sitä seurasi tuhoon tuomittu vene, ja vihdoin marssivat onnettomat tinasotilaat toinen toisensa jälkeen kuolemaan. Yksikään niistä ei epäröinyt tai peräytynyt, vaan kaikki katosivat liekkeihin punakeltaisesta, komeasta kapteenista pieneen jalkapuoleen rummunlyöjään asti, ja sulivat tinaläjäksi.

-- Nyt Daisy! huusi Kissihiiri Julmurin ylipappi, kun hänen oma runsas antinsa oli uhrattu lasten suureksi nautinnoksi.

-- Kuinka minä voin antaa nukkieni palaa? vaikeroi Daisy syleillen koko tusinaa, ja hänen kasvoillaan kuvastui syvä äidillinen tuska.

-- Sinun täytyy, komensi Demi, ja suudellen jäähyväisiksi kukoistavia nukkejaan Daisy laski ne hiillokselle.

-- Anna minun pitää edes tämä kaunis sininen, se on niin suloinen, rukoili onneton pikku äiti hyväillen epätoivoissaan viimeistänsä.

-- Lisää, lisää, mörisi pelottava ääni, ja Demi huudahti: -- Se on Julmuri! Sen täytyy saada kaikki ja pian, muuten se ottaa meidät!

Sinikaunotar joutui siis tuleen laahustimineen, hattuineen päivineen, eikä koko joukosta jäänyt kuin rahtunen tuhkaa.

-- Asetetaan nyt talot ja puut nuotion ympärille ja annetaan niiden syttyä itsestään; silloin se on niin kuin oikea tulipalo, sanoi Demi, joka halusi vaihtelua uhrauksessakin.

Ihastuneena tähän ehdotukseen lapset järjestivät paikoilleen tuhoon tuomitun kaupungin, kokosivat hiiliä valtakaduille ja istuutuivat katselemaan tulipaloa. Maalatut talot syttyivät hitaasti, mutta vihdoin yksi pieni kunnianhimoinen mökki leimahti tuleen ja sytytti palmun, joka kaatui ison vuokratalon katolle. Hetken kuluttua koko kaupunki oli palanut tuhkaksi. Puiset asukkaat tuijottivat älyttöminä hävitystä, kunnes liekit tarttuivat niihinkin ja ne hävisivät ääntä päästämättä. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin kaupunki oli palanut poroksi katselijoiden iloitessa näytelmästä suunnattomasti. He hurrasivat jokaisen talon sortuessa ja tanssivat kuin villit, ja tornin kaaduttua he heittivät vielä tuleen tanakan matamin, joka oli päässyt pakoon esikaupunkiin.

Loistokas uhraus innosti Teddynkin toimeen; ensin hän heitti tuleen lampaansa, ja ennen kuin se ehti paistua, hän asetti onnettoman Annabellan polttoroviolle. Se ei tietenkään pitänyt kohtalostaan, vaan ilmaisi tuskansa ja epätoivonsa niin puhuvasti, että pientä teloittajaa kauhistutti. Koska nukke oli nahalla päällystetty, se ei syttynyt palamaan, vaan kiemurteli, mikä oli vielä pahempaa. Kammottavan elävän näköisesti nousi ensin toinen polvi ylös, sitten toinen, sen jälkeen Annabella heitti kätensä pään yli kuin hengenhädässä, pää painui olkapäiden väliin, lasisilmät putosivat, ja lopuksi se vääntelehtien luhistui mustaksi kasaksi hävitetyn kaupungin raunioille. Tämä yllättävä käänne hätkähdytti katselijoita ja pelotti pikku Teddyn melkein suunniltaan. Hän tuijotti näkymää kauhuissaan, kirkaisi ja syöksyi sitten kohti taloa huutaen kimeästi: -- Äitii!

Rouva Bhaer kuuli huudon ja juoksi apuun, mutta Teddy saattoi vain tarrautua häneen ja sopertaa katkonaisesti Bella-raukasta, pahasta tulesta ja kuolleista nukeista. Peläten jotain hirveätä onnettomuutta äiti sieppasi pojan syliinsä ja riensi tapahtumapaikalle, missä tapasi Julmurin sokeat palvojat suremassa menettämiään lemmikkejä.

-- Mitä te olette puuhanneet? Antakaapas kuulua, komensi Jo-rouva valmistuen kärsivällisesti kuuntelemaan, ja syylliset näyttivät niin katuvilta, että hän antoi heille jo etukäteen anteeksi.

Vähän vastahakoisesti Demi kertoi leikistä, ja Jo-rouva nauroi niin, että kyynelet juoksivat pitkin poskia, sillä lapset olivat kovin juhlallisia ja leikki kerrassaan järjetön.

-- Luulin että te olisitte liian hellätunteisia leikkiäksenne noin mieletöntä leikkiä. Jos minulla olisi tuollainen Kissihiiri, se olisi kiltti ja leikkisi vain turvallisia ja mukavia leikkejä eikä ryhtyisi tihutöihin. Katsokaa nyt, mitä tuhoa olette saanut aikaan: tuhkana ovat kaikki Daisyn kauniit nuket, Demin sotamiehet ja Robin uusi kaupunki ja niiden lisäksi vielä lammas, Teddyn lemmikki, ja vanha rakas Annabella. Minä kirjoitan lastenhuoneen seinälle seuraavat säkeet, jotka oli ennen kirjoitettu leikkikalulaatikkoihin:

"Sitä Hollannin lapset rakentavat ilolla, mitä Bostonin lapset hävittävät tulella",

panen vain Bostonin asemasta Plumfieldin.

-- Ei me enää leikitä tätä leikkiä, ei ikinä! vakuuttivat pahantekijät katuvaisina.

-- Demi käski, sanoi Rob.

-- Niin käskinkin. Kuulin sedän kertovan kreikkalaisista. Heillä oli alttarit ja kaikki, ja minä halusin tehdä samalla tavalla, mutta kun meillä ei ollut eläimiä, niin me poltimme leikkikaluja.

-- Voi hyvät ystävät! Sehän on kuin tarina herneistä, sanoi Jo-rouva taas nauraen.

-- Kerro se meille, pyysi Daisy.