Part 4

Chapter 43,211 wordsPublic domain

Nat nauroi ja sanoi sitten totisena:

-- Kerrohan vielä.

Ja Demi kertoi iloisesti henkeä vetämättä: -- Eräänä päivänä minä löysin oikein kauniin kirjan ja halusin leikkiä sillä, mutta isoisä ei antanut. Hän näytti minulle kirjasta kuvia ja kertoi niistä, ja minä pidin kovasti niistä kertomuksista, kuten Joosefista ja hänen pahoista veljistään, sammakoista, jotka nousivat vedestä maalle, ja pikku Mooseksesta, joka oli heitetty veteen, ja monista muistakin, mutta eniten pidin Suuresta Opettajasta. Isoisä kertoi sen minulle niin monta kertaa, että opin sen ulkoa, ja hän antoi minulle tämän kuvan, etten unohtaisi sitä. Ja kerran kun olin kipeä, se pantiin tuohon seinälle, ja minä jätin sen siihen, että toisetkin sairaat saisivat katsella sitä.

-- Mitä varten hän siunaa lapsia? kysyi Nat, jota lasten keskellä oleva olento kiinnosti.

-- Koska hän rakastaa niitä.

-- Olivatko ne köyhiä lapsia? kysyi Nat miettivästi.

-- Olivat, ainakin luulen niin. Näethän ettei kaikilla ole edes kunnon vaatteita, eivätkä heidän äitinsäkään näytä rikkailta rouvilta. Hän rakasti köyhiä ja oli hyvä heille. Hän auttoi heitä ja kielsi rikkaita kohtelemasta heitä pahasti, ja he rakastivat häntä, selitti Demi innoissaan.

-- Oliko hän rikas?

-- Kaikkea muuta! Hän syntyi tallissa ja oli niin köyhä, ettei hänellä ollut taloa missä asua eikä joskus muuta ruokaa kuin se, mitä ihmiset hänelle antoivat, ja hän kulki ympäri opettamassa ihmisiä ja koetti tehdä heistä hyviä, kunnes pahat miehet tappoivat hänet.

-- Minkä tähden? ja Nat nousi istumaan vuoteessaan kuullakseen kaiken tästä kiinnostavasta miehestä.

-- Minä kerron sinulle. Ei Jo-täti välitä vaikka me vielä valvommekin, sanoi Demi ja puikahti vastapäiseen vuoteeseen onnellisena, kun sai kertoa mielitarinaansa näin otolliselle kuulijalle.

Lastenhoitaja kurkisti ovesta, joko Nat nukkui, mutta nähtyään mitä oli tekeillä hän vetäytyi takaisin ja meni liikuttuneena kertomaan rouva Bhaerille:

-- Rouvakulta, haluatteko nähdä jotain kaunista? Nat kuuntelee tuolla hartaana Demiä, joka on kuin pieni valkoinen enkeli.

Rouva Bhaer oli aikonut mennä hetkeksi juttelemaan Natin kanssa ennen tämän nukahtamista, sillä hän oli huomannut, että ystävällinen sana ennen unen tuloa teki usein hyvää. Hän kurkisti vaivihkaa lastenhuoneen ovenraosta, mutta nähdessään Natin ahmivan pienen ystävänsä sanoja hän vetäytyi hiljaa pois.

-- Demi auttaa tietämättään poikaparkaa paremmin kuin minä pystyisin; en turmele hänen työtään omilla puheillani, hän ajatteli kyynelet silmissä.

Lasten puheen muminaa kantautui vielä kauan. Kun se vihdoin loppui ja rouva Bhaer meni sammuttamaan lampun, Nat makasi syvässä unessa kasvot käännettyinä kuvaan päin. Pojan kasvot olivat tyynet, ja rouva Bhaerista tuntui, että jos yksi ainoa onnellinen päivä oli saanut aikaan näin paljon, niin vuoden kärsivällinen työ tuottaisi varmaan runsaan sadon tässä laiminlyödyssä puutarhassa, johon pieni yöpukuinen lähetyssaarnaaja oli jo nyt kylvänyt parhaan siemenen.

PORRASKIVIÄ

Kun Nat maanantaiaamuna meni kouluun, hän sisimmässään vapisi ajatellessaan, että joutuisi nyt paljastamaan tietämättömyytensä toisten edessä. Mutta herra Bhaer asetti hänet istumaan ikkunasyvennykseen, jossa hän saattoi kääntää toisille selkänsä, ja Franz kuulusteli siellä hänen läksynsä, niin ettei kukaan pojista kuullut hänen vääriä vastauksiaan eikä nähnyt, miten hän tuhri vihkonsa. Hän oli siitä hyvin kiitollinen ja ahersi niin innokkaasti, että herra Bhaer sanoi hymyillen nähtyään hänen hehkuvat poskensa ja musteiset sormensa:

-- Älä niin julmasti raada, poikaseni, väsytät vain itsesi. Onhan meillä aikaa.

-- Minun täytyy tehdä lujasti työtä, muuten en saa toisia kiinni. He tietävät niin paljon, enkä minä tiedä mitään, sanoi Nat, joka oli joutua epätoivoon kuunnellessaan, miten helposti ja varmasti -- niin hän luuli -- toiset laskettelivat kieliopin, historian ja maantieteen läksynsä.

-- Sinä osaat monia sellaisia asioita, joita he eivät osaa, sanoi herra Bhaer istahtaen hänen viereensä siksi aikaa, kun Franz selvitteli luokan kanssa kertotaulua.

-- Osaanko? Nat oli hyvin epäuskoisen näköinen.

-- Varmasti. Ensiksikin sinä osaat hillitä itsesi, kun taas Jack, joka on nopea laskemaan, ei osaa. Se on suurenmoinen asia, ja olet tainnut oppia sen hyvin. Lisäksi sinä osaat soittaa viulua, jota toiset pojat eivät osaa, vaikka kuinka haluaisivatkin. Mutta parasta on se, että sinä todella haluat oppia, ja se on jo puoli voittoa. Aluksi kaikki tuntuu vaikealta ja joskus ehkä mielesi masentuu, mutta aherra sitkeästi, silloin asiat käyvät sitä helpommiksi mitä pitemmälle pääset.

Natin kasvot olivat kirkastuneet.

-- Minä pystyn kyllä hillitsemään itseni -- sen isän selkäsaunat opettivat minulle, ja osaan soittaa viulua, vaikka en tiedäkään, missä Biskaijan lahti on, hän ajatteli huojentuneena. Ääneen hän sanoi niin pontevasti, että Demikin kuuli:

-- Minä haluan oppia ja yritän parastani. En ole ikinä käynyt koulua, mutta se ei ole minun syyni. Ja varmasti opin, elleivät pojat naura minulle. Te ja rouva Bhaer olette kilttejä.

-- He eivät saa nauraa sinulle. Ja jos he vain nauravat, niin minä -- minä -- kiellän heitä, huudahti Demi unohtaen kokonaan missä oli.

Luokan kertotaulu pysähtyi seitsemän kertaa yhdeksään, ja kaikki kohottivat katseensa nähdäkseen, mitä oli tekeillä.

Herra Bhaer ajatteli, että lähimmäisen auttaminen oli tärkeämpää kuin kertotaulu, ja siksi hän kertoi heille Natista niin vetoavasti, että hyväsydämiset pojat lupasivat kuorossa auttaa häntä ja olivat ylpeitä, kun heitä pyydettiin jakamaan tietojaan pojalle, joka soitti niin erinomaisesti viulua.

Tästä hetkestä Natin ja poikien välillä vallitsi hyvä yhteisymmärrys, ja Natilla oli enää vähän esteitä, joita vastaan hänen tuli ponnistella, sillä kaikki auttoivat häntä ilomielin kipuamaan opin tikapuita.

Mutta Nat oli vielä liian heikko uppoutumaan koulukirjoihin. Niinpä rouva Bhaer keksi hänelle muuta ajanvietettä siksi ajaksi, kun toiset lukivat läksyjään. Mutta puutarha oli Natin paras lääke, ja hän möyri siellä kuin maamyyrä, muokkasi pienen maatilkkunsa, kylvi siihen papuja, seurasi tarkasti sirkkalehtien kehittymistä ja iloitsi jokaisesta vihreästä lehdestä ja hennosta varresta, joka versoi lämpimässä kevätsäässä. Koskaan ei ole puutarhaa huolellisemmin kitketty; herra Bhaer suorastaan pelkäsi, etteivät taimet pääsisi lainkaan kehittymään, kun Nat alituisesti myllersi kylvöksellään. Siksi hän antoi pojalle helppoa työtä kukkatarhassa tai mansikkamaalla, ja sielläkin Nat ahersi hyräillen kuin mehiläinen.

-- Tällaisesta sadosta minä pidän eniten, sanoi rouva Bhaer nipistäen Natin pyöristyvää, punaista poskea tai taputtaen hänen hartioitaan, jotka terveellisen työn ja hyvän ravinnon voimistuttamina vähitellen suoristuivat päästyään kerran köyhyyden raskaasta taakasta.

Demi oli Natin ystävä, Tommy hänen suojelijansa ja Daisy hänen lohduttajansa kaikissa murheissa, sillä vaikka he olivatkin nuorempia kuin Nat, tämä oli niin arka ja ujo, että viihtyi hyvin heidän seurassaan, kun taas vanhempien poikien rajuja leikkejä hän suorastaan pelkäsi. Herra Laurence ei unohtanut Natia, vaan lähetti tälle vaatteita, kirjoja ja ystävällisiä terveisiä ja tuli silloin tällöin katsomaan, kuinka hänen poikansa menestyi ja otti tämän mukanaan kaupunkiin konserttiin. Silloin Nat aina tunsi olevansa seitsemännessä taivaassa, sillä hän pääsi herra Laurencen suureen taloon, näki hänen kauniin vaimonsa ja keijumaisen tyttärensä, söi hyvän päivällisen ja tunsi olonsa niin mukavaksi, että puhui ja uneksi siitä vielä monta päivää ja yötä jälkeenpäin.

Koska Bhaerien mielestä oli sääli, että tässä aurinkoisessa maailmassa, joka oli täynnä hauskoja, mukavia asioita, oli niin paljon haikeita lapsen kasvoja, tyhjiä käsiä tai yksinäisiä pikku sydämiä, joiden ilahduttamiseksi ei paljon vaadittu, he olivat keränneet kaikki löytämänsä murut ruokkiakseen nälkäistä varpusparveaan. Itse he eivät olleet rikkaita muussa kuin lähimmäisenrakkaudessa. Monet Jo-rouvan ystävät lähettivät hänelle leluja, joihin heidän omat lapsensa olivat kyllästyneet. Niiden korjaamisesta Nat löysi mieleisensä tehtävän. Hänen hoikat sormensa tekivät siistiä ja huolellista työtä, ja hän vietti monta sateista iltapäivää paikkaamalla huonekaluja, eläimiä ja pelejä Daisyn ommellessa sillä aikaa kuluneille nukeille vaatteita. Sitä mukaa kun lelut saatiin korjatuksi, ne pantiin huolellisesti erityiseen laatikkoon, josta ne joulupuun ympärillä jaettiin naapuriston köyhille lapsille.

Demi ei koskaan väsynyt lukemaan ja selittämään Natille mielikirjojaan, ja he viettivät monta hauskaa hetkeä vanhassa raidassa ahmien "Robinson Crusoeta", "Tuhannenyhden yön tarinoita" ja monia muita kuolemattomia kertomuksia, jotka ovat ihastuttaneet lapsia vuosisadasta toiseen. Natille avautui kokonaan uusi maailma. Hän halusi tietää, kuinka kertomus jatkui, ja se kannusti häntä, niin että hän ennen pitkää osasi lukea siinä kuin toisetkin. Hän oli niin ylpeä uudesta taidostaan, että hänestä uhkasi tulla samanlainen kirjatoukka kuin Demi.

Natille tapahtui odottamatta toinenkin miellyttävä asia, josta hänelle oli hyötyä. Monet pojista "ansaitsivat", kuten he sanoivat, sillä enimmäkseen he olivat köyhiä, ja Bhaerit innostivat poikien pyrkimyksiä riippumattomuuteen, koska tiesivät, että näiden olisi ennen pitkää tultava omin neuvoin toimeen. Tommy möi munia, Jack kaupitsi kastematoja, Franz auttoi opetuksessa ja sai palkan siitä. Nedillä oli taipumusta puusepäntöihin, ja hänelle oli laitettu sorvi, jossa hän valmisti monenlaisia hyödyllisiä ja kauniita esineitä ja möi niitä. Demi taas rakensi vesimyllyjä, hyrriä ja kaikenlaisia hyödyttömiä ja kummallisia koneita, joita hän sitten kaupitteli pojille.

-- Olkoon mekaanikko, jos kerran haluaa, sanoi herra Bhaer. -- Annetaan poikien harjoittaa liiketoimintaa, niin he itsenäistyvät. Työ on terveellistä, ja mitä lahjoja näissä pojissa lieneekin, viitatkoot ne sitten runouteen tai kyntämiseen, niitä on kehitettävä, jotta niistä olisi heille mahdollisimman paljon hyötyä.

Niinpä kun Nat eräänä päivänä juoksi hänen luokseen ja kysyi innoissaan:

-- Saanko mennä soittamaan retkeläisille, jotka ovat leiriytyneet meidän metsäämme? He lupasivat maksaa minulle, ja minä tahtoisin ansaita vähän rahaa niin kuin toisetkin pojat, ja soitto on ainoa keino, jolla voin sitä saada --

Herra Bhaer vastasi heti:

-- Saat toki, sehän on helppoa ja mukavaa työtä. Hauskaa että sinulle tarjottiin sellaista.

Nat lähti ja onnistui niin hyvin, että palatessaan hänellä oli taskussa kaksi dollaria, joita hän näytteli onnellisena ja kertoi hauskasta iltapäivästään ja nuorista retkeläisistä, jotka olivat olleet oikein mukavia, kiitelleet hänen tanssimusiikkiaan ja luvanneet pyytää hänet toistekin soittamaan.

-- Heille on paljon hauskempaa soittaa kuin kadulla. Silloin en saanut itse penniäkään, mutta nyt saan pitää kaikki rahat, ja lisäksi minulla oli vielä hauskaa. Nyt minäkin ansaitsen yhtä hyvin kuin Tommy ja Jack, ja se on hurjan mukavaa, sanoi Nat läiskytellen ylpeänä vanhaa kukkaroaan aivan kuin olisi jo hyvinkin miljonääri.

Ja Nat ansaitsikin hyvin, sillä kesällä kävi paljon retkeilijöitä, ja Natia pyydettiin alituiseen soittamaan. Hän sai vapaasti lähteä, kunhan vain hoiti läksynsä ja retkeilijät olivat kunnollisia nuoria. Sillä herra Bhaer selitti hänelle, että hyvät tottumukset ovat jokaiselle välttämättömiä ja etteivät suuretkaan rahasummat saisi houkutella häntä menemään sellaisiin paikkoihin, missä hän joutuisi kiusaukseen tehdä väärin. Nat oli samaa mieltä, ja oli hauska nähdä hänen nousevan hilpeän nuorisojoukon ajamiin vaunuihin, jotka pysähtyivät portille häntä hakemaan, ja kuulla hänen palaavan kotiin viulua soittaen väsyneenä mutta onnellisena, hyvin ansaittu raha taskussaan ja Daisylle tai Teddylle tuomisiksi makeisia, joita hän ei koskaan unohtanut.

-- Minä säästän, kunnes saan tarpeeksi rahaa omaan viuluun. Sitten voin itse ansaita leipäni, eikö totta? hänellä oli tapana sanoa, kun hän toi dollarinsa herra Bhaerin talteen.

-- Toivottavasti. Mutta ensin meidän täytyy saada sinut voimistumaan ja päntätä vähän tietoa musikaaliseen päähäsi. Sitten herra Laurence lähettää sinut opiskelemaan jonnekin, ja muutaman vuoden kuluttua saamme kaikki tulla kuuntelemaan, kun soitat julkisesti.

Mieluisa työ, rohkaisu ja toiveikkuus tekivät Natin elämän päivä päivältä helpommaksi ja onnellisemmaksi, ja hän edistyi musiikissa niin hyvin, että hänen opettajansa antoi anteeksi hitauden muutamissa muissa aineissa, sillä hän ymmärsi, että siinä missä sydän on mukana, ajatuskin juoksee parhaiten. Oli vain ripustettava viulu ja jousi päiväksi naulaan, jos Natia piti rangaista tärkeämpien läksyjen laiminlyömisestä. Pelko rakkaimman ystävän menettämisestä sai hänet päättävästi tarttumaan kirjoihin. Ja mitä hyödytti sanoa "en osaa", kun kerran oli osoittanut osaavansa läksyt.

Daisy rakasti musiikkia ja ihaili kaikkia, jotka osasivat soittaa, siksi hänen usein nähtiinkin istuvan portailla oven takana Natin harjoitellessa. Nat oli siitä mielissään ja yritti parastaan soittaessaan hiljaiselle kuuntelijalleen. Daisy ei koskaan halunnut tulla sisään, vaan istui mieluummin ulkona ommellen tai nukke sylissä, ja hän oli niin uneksivan näköinen, että Jo-täti sanoi kyynelet silmissä: -- Hän on aivan kuin Beth. Nat piti paljon rouva Bhaerista, mutta oli vielä kiintyneempi hänen mieheensä. Tämä mainio opettaja oli ottanut isälliseen huomaansa ujon ja heiveröisen Nat-pojan, joka hädin tuskin oli pelastunut hengissä myrskyävältä mereltä, jolla hänen pikku haaksensa oli ajelehtinut kaksitoista vuotta peräsimettä. Suojelusenkelin oli täytynyt varjella Natia, sillä vaikka hän olikin kärsinyt ruumiillisesti, hänen sielunsa oli säilynyt vahingoittumattomana ja hän oli päässyt satamaan viattomana kuin haaksirikkoutunut lapsi. Ehkä rakkaus musiikkiin oli säilyttänyt hänet turmeltumattomana kaikkien epäsointujen keskelläkin. Niin väitti herra Laurence, joka tunsi hyvin olosuhteet.

Oli miten oli, isä Bhaer huomasi uuden oppilaansa helläluontoiseksi ja kuuliaiseksi. Hän sanoi Natia usein "tyttärekseen" puhuessaan hänestä Jo-rouvalle, ja tämä nauroi keksinnölle, sillä hän piti reippaista pojista, ja hänestä Nat oli heikko, vaikkakin miellyttävä. Siitä huolimatta hän hemmotteli Natia samalla tavoin kuin Daisya.

Yksi Natin virhe tuotti Bhaereille paljon huolta, vaikka he tajusivatkin, että se oli pelon ja tietämättömyyden seurausta. Nat ei nimittäin aina pysynyt totuudessa. Eivät hänen valheensa olleet mustia, ja harvoin ne olivat harmaata tummempia, useimmiten vain vaaleita hätävalheita. Mutta se ei asiaa parantanut. Valhe on aina valhe.

-- Koskaan et voi olla kyllin tarkka. Varo kieltäsi, silmiäsi ja käsiäsi, sillä sanoissa ja katseissa ja teoissa erehtyy helposti, sanoi herra Bhaer heidän kerran keskustellessaan tästä Natin suurimmasta virheestä.

-- Kyllä minä tiedän sen, enkä minä tieten tahtoen narraa, mutta on paljon helpompi tulla toimeen, jos ei pidä niin tarkasti kiinni totuudesta. Ennen vanhaan puhuin omiani, koska pelkäsin isää ja Nicoloa, ja nyt minulta joskus pääsee vale, kun pojat nauravat minulle. Tiedän ettei se ole oikein, mutta unohdan sen aina, sanoi Nat masentuneena.

-- Pienenä minäkin valehtelin. Voi, minkälaisia hätävalheita minä keksinkään! Mutta isoäiti paransi minut siitä, ja arvaapa kuinka. Vanhempani olivat nuhdelleet, rangaisseet ja varoittaneet minua, mutta aina minä unohdin niin kuin sinäkin. Silloin sanoi vanha, rakas isoäitini: "Minä autan sinua muistamaan ja leimaan tottelemattoman kielesi." Ja sitten hän veti ulos kielen suustani ja nipisti saksillaan sen kärkeä. Se oli kamalaa, sen saat uskoa, mutta siitä oli apua. Kieleni oli arka monta päivää, ja puheeni kävi niin hitaasti, että ehdin ajatella jokaista sanaani. Sen jälkeen olin varovaisempi, ja saksien pelossa pääsin irti valehtelemisesta.

-- Minulla ei ole koskaan ollut isoäitiä, mutta saatte nipistää kieleni kärkeä, jos arvelette siitä olevan apua, sanoi Nat sankarillisesti.

Herra Bhaer hymyili, mutta pudisti päätään.

-- Minulla on parempi keino. Kokeilin sitä kerran hyvällä menestyksellä. Katsos, kun sinä valehtelet, minä en rankaisekaan sinua, vaan sinä saat rangaista minua.

-- Kuinka? kysyi Nat hämmästyen moista ajatusta.

-- Sinä saat lyödä minua oikein kunnolla; minä itse lyön harvoin. Tuottaessasi minulle tuskaa muistat paremmin kuin jos itse kärsisit.

-- Ei. Minä en ikinä voisi lyödä teitä! huudahti Nat.

-- Muista sitten pitää kielesi kurissa. En minä halua, että minua lyödään, mutta kärsin mielelläni kipua, jos sillä saamme sinut lopettamaan valehtelemisen.

Ehdotus kauhistutti niin Natia, että hän varoi sanojaan ja puhui poikkeuksetta totta. Herra Bhaer oli ollut oikeassa arvellessaan Natin pitävän hänestä niin paljon, että tämä pelkäsi enemmän tuottaa hänelle kipuja kuin kärsiä niistä itse. Mutta voi, yhtenä päivänä Nat ei ollutkaan varuillaan. Joku oli näet juossut Emilin kasvimaan poikki ja taittanut sieltä parhaimmat maissit, ja kiukuissaan Emil uhkasi löylyttää Natin, jos tämä oli syyllinen. Mutta Nat kielsi ja häpesi myöhemmin tunnustaa, että oli edellisenä iltana juossut kasvimaalla Jackin ajaessa häntä takaa. Nat arveli, ettei kukaan tiennyt asiasta, mutta Tommy oli sattunut näkemään hänet ja kertoi siitä herra Bhaerin kuullen, kun Emil pari päivää myöhemmin otti puheeksi maissinsa. Koulutunnit olivat silloin juuri päättyneet ja kaikki olivat hallissa ja herra Bhaer oli istahtanut pitkään sohvaan leikkiäkseen Teddyn kanssa. Mutta kuullessaan Tommyn sanat ja nähdessään Natin punastuvan ja katsovan häneen pelästyneenä hän laski Teddyn lattialle ja sanoi:

-- Menehän äidin luo, minä tulen kohta. Sitten hän tarttui Natia kädestä, vei hänet luokkahuoneeseen ja sulki oven.

Pojat katselivat ääneti toisiinsa, sitten Tommy puikahti ulos ja kurkisti luokkaan ikkunaverhojen raosta. Häntä kohtasi näky, joka järkytti hänet tyystin. Herra Bhaer oli ottanut alas suuren viivoittimen, joka riippui hänen pöytänsä yläpuolella ja jota käytettiin niin harvoin, että se oli aivan pölyn peitossa.

-- Kauhistus! Tällä kertaa hän taitaakin olla kovana Natille! Kunpa en olisi kertonutkaan, ajatteli hyväluontoinen Tommy, sillä koulun ankarimpana rangaistuksena pidettiin viivoittimen iskuja kämmenille.

-- Muistathan mitä sanoin sinulle viime kerralla? kysyi herra Bhaer surullisena mutta ei vihaisesti.

-- Muistan, mutta älkää pakottako minua, en kestä sitä, huudahti Nat kauhuissaan ja peräytyi kädet selän takana ovelle päin.

-- Miksei hän mene ja kestä sitä kuin mies? Niin minä tekisin, ajatteli Tommy, vaikka näky panikin hänen sydämensä tykyttämään kiivaasti.

-- Minä pysyn sanoissani. Sinun on muistettava puhua totta. Tottele minua, Nat, ota tämä ja anna minulle kuusi lujaa iskua.

Tommy hämmästyi niin, että oli vähällä tupsahtaa alas pengermältä, mutta sai kuitenkin säilytetyksi tasapainonsa tarrautumalla ikkunalautaan. Hän tuijotti sisään silmät yhtä pyöreinä kuin uuninreunustan täytetyllä huuhkajalla.

Nat otti viivoittimen, sillä kun herra Bhaer puhui tuolla äänellä, häntä oli toteltava. Nat oli niin onnettoman ja syyllisen näköinen kuin olisi aikeissa surmata mestarinsa, antaessaan kaksi kevyttä iskua leveälle kämmenelle, joka oli avoinna hänen edessään. Sitten hän lopetti ja katsoi opettajaansa kyynelten sokaisemana, mutta herra Bhaer sanoi tyynesti:

-- Jatka vain ja lyö lujemmin.

Tajuttuaan ettei päässyt eroon vaikeasta tehtävästään, Nat halusi selvitä siitä nopeasti, veti hihan silmilleen ja iski pari kertaa niin napakasti kämmenelle, että se tuli punaiseksi.

-- Eikö jo riitä? hän kysyi tukahtuneella äänellä.

-- Kaksi lyöntiä vielä, kuului vastaus, ja Nat antoi ne, vaikka tuskin näki mihin ne osuivat. Sitten hän heitti viivoittimen huoneen toiseen päähän ja sulki herra Bhaerin ystävällisen käden omiensa väliin, painoi päänsä alas ja nyyhkytti katuvana ja häpeissään:

-- Minä muistan nyt, muistan varmasti!

Silloin herra Bhaer kiersi toisen kätensä hänen ympärilleen ja sanoi säälivästi:

-- Taidat tosiaan muistaa. Pyydä Jumalalta apua ja koeta vasta säästää meitä molempia tällaiselta kohtaukselta.

Tommy ei katsellut enempää, vaan hiipi takaisin halliin niin kiihtyneen ja totisen näköisenä, että kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen kysymään, mitä Natille oli tehty.

Karmivasti kuiskaten Tommy kertoi mitä huoneessa oli tapahtunut, ja pojat olivat sen näköisiä kuin taivas olisi romahtamaisillaan, sillä tällainen järjestyksen kääntyminen ylösalaisin salpasi miltei hengen.

-- Kerran hän pakotti minut tekemään samoin, sanoi Emil.

-- Ja sinä löit häntä? Rakasta kunnon isä Bhaeria? Kautta ukkosen, tahtoisinpa nähdä sinun vielä lyövän häntä! sanoi Ned kouraisten Emilia tappelunhaluisesti.

-- Siitä on jo pitkä aika. Minä antaisin hakata pääni poikki, ennen kuin ryhtyisin siihen enää, ja Emil kaatoi varoen Nedin selälleen, sen sijaan että olisi kellistänyt hänet muitta mutkitta, minkä toimenpiteen hän olisi katsonut velvollisuudekseen, ellei tilanne olisi ollut näin vakava.

-- Kuinka sinä saatoit? kysyi Demi kauhuissaan pelkästä ajatuksestakin.

-- Sillä kertaa olin raivoissani ja ajattelin, etten välittäisi siitä tippaakaan, vaan pitäisinkin ehkä siitä. Mutta kun olin iskenyt enoa kerran, niin kaikki mitä hän oli tehnyt hyväkseni tuli äkkiä mieleeni, enkä voinut jatkaa. Tiedättekö pojat, tunsin silloin itseni niin kehnoksi, että vaikka hän olisi kaatanut minut maahan ja polkenut minua, en olisi ollenkaan välittänyt. Ja Emil muksautti nyrkillä rintaansa kuin rangaistakseen itseään menneestä asiasta.

-- Nat itkee kuin mikäkin ja on kauhean onneton. Ei puhuta koko asiasta sanaakaan, eihän pojat? sanoi helläsydäminen Tommy.

-- Ei tietenkään, mutta on kamalaa valehdella, sanoi Demi hänestä kauheus tuntui moninkertaisena siksi, ettei rangaistus kohdannut valehtelijaa vaan hänen erinomaista Fritz-setäänsä.

-- Jätetään tie vapaaksi, että Nat voi mennä yläkertaan, jos haluaa, ehdotti Franz lähtien vajaan, jota pojat kiusallisina hetkinä käyttivät pakopaikkanaan.

Nat ei tullut päivälliselle, mutta Jo-rouva vei hänelle ruokaa ja sanoi hellän sanan, joka teki hyvää, vaikkei Nat voinutkaan katsoa häneen. Ennen pitkää pojat kuulivat ulos viulun soittoa ja sanoivat toisilleen:

-- Hän on jo rauhoittunut.

Nat oli rauhoittunut, mutta ei kehdannut tulla alas. Vihdoin hän avasi oven puikahtaakseen metsään ja tapasi Daisyn istumassa portailla ilman työtä ja nukkea, vain nenäliina kädessään, aivan kuin olisi surrut vangitun ystävänsä puolesta.

-- Lähden kävelemään, tuletko mukaan? kysyi Nat. Hän koetti näyttää huolettomalta, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta oli kuitenkin sisimmässään kiitollinen Daisyn sanattomasta osanotosta, sillä hän kuvitteli, että kaikki pitivät häntä nyt hylkiönä.

-- Tulen mielelläni! ja Daisy juoksi noutamaan hattunsa ylpeänä siitä, että yksi isoista pojista oli valinnut hänet toverikseen.

Toiset näkivät heidän lähtönsä, mutta kukaan ei seurannut heitä, sillä he tunsivat vaistomaisesti, että Daisy oli sopiva ystävä masentuneelle.

Kävely teki Natille hyvää. Kotiin palattuaan hän oli tavallista hiljaisempi, mutta hänen kasvonsa olivat iloiset, ja hän ripusteli kaikkialle tuhatkaunoseppeleitä, joita Daisy oli sitonut sillä aikaa, kun hän makasi ruohikossa satuja kertoen.

Kukaan ei maininnut sanallakaan aamullisesta tapahtumasta, mutta se painosti kaikkia, ehkä juuri siksi, ettei asiasta puhuttu. Nat yritti parastaan ja sai paljon lohtua innokkaista rukouksista, joita lähetti taivaalliselle ystävälleen, mutta myös maallisen ystävänsä kärsivällisestä huolenpidosta, eikä hän voinut ikinä koskettaa hänen hellää kättään muistamatta, että se oli auliisti kärsinyt kipua hänen takiaan.

PIIRAKKAPAKARI

-- Mikä hätänä, Daisy?

-- Pojat eivät huoli minua pelaamaan kanssaan.

-- Mikseivät?

-- He sanovat, etteivät tytöt osaa pelata jalkapalloa.

-- Kyllä osaavat, minäkin olen pelannut, nauroi rouva Bhaer iloisesti muistaessaan tätä nuoruutensa erikoishuvia.