Part 3

-- Ei minusta, sillä en tosiaankaan tiedä, kummasta pidän enemmän, kirjoittamisesta vai pojista, hän sanoi ja naurahti nähdessään Natin hämmästyvän moisesta vaihtoehdosta. -- Tiedän kyllä, että monet ihmiset pitävät poikia vaivalloisina, mutta se johtuu vain siitä, etteivät he ymmärrä poikia. Minä ymmärrän, enkä ole ikinä tavannut poikaa, jonka kanssa en tulisi toimeen, kunhan ensin olen löytänyt pehmeän kohdan hänen sydämessään. Hyvänen aika, enhän minä millään tulisi toimeen ilman rasavilliä, meluavaa poikajoukkoani, vai tulisinko, Teddy? sanoi rouva Bhaer ja ehti juuri ajoissa siepata syliinsä pikku veijarin ja pelastaa siten ison mustepullon joutumasta tämän taskuun.

-- Nyt haluat varmaan mennä luokkaan harjoittelemaan niitä virsiä, joita aiomme illalla laulaa, sanoi rouva Bhaer arvaten tosiaan, mitä toinen mieluiten halusi tehdä.

Yksin rakkaan viulunsa kanssa, nuottikirja tuettuna aurinkoiselle ikkunalle -- kevään kauneus ulkona ja pyhäpäivän hiljaisuus sisällä -- Nat nautti pari tuntia täydellisestä onnesta; hän unohti tyystin entiset pahat päivät.

Kun kirkkomiehet palasivat ja päivällinen oli syöty, pojat hajaantuivat ympäri taloa lukemaan, kirjoittamaan kotiin tai keskustelemaan hiljaa toistensa kanssa. Kello kolmelta koko perhe lähti kävelemään, sillä nuoret toimeliaat pojat tarvitsivat myös liikuntaa; ja näillä kävelyretkillä heitä opetettiin näkemään ja rakastamaan Luojan suuria ihmetöitä kauniissa luonnossa.

Rouva Bhaer ajoi Daisyn ja kahden oman poikansa kanssa kaupunkiin jokaviikkoiselle vierailulle isoäidin luo. Se olikin ahkeran äiti Bhaerin ainoa vapaahetki ja suurin ilo. Nat ei jaksanut vielä lähteä pitkälle kävelyretkelle, ja siksi häntä kehotettiin jäämään kotiin Tommyn kanssa, joka tarjoutui toimimaan Plumfieldin isäntänä.

-- Talon sinä olet nähnyt, mennään katsomaan puutarhaa, aittaa ja eläintarhaa, sanoi Tommy heidän jäätyään Pöpön valvontaan.

-- Minkälaista eläintarhaa? kysyi Nat, kun he kiersivät talon ympäri.

-- Meillä kaikilla on oma lemmikkieläin. Niitä pidetään jyväaitassa ja me sanomme sitä eläintarhaksi. Tässä se on. Eikös minun marsuni olekin kaunis? Tom kysyi ylpeästi esitellen rumimman elukan, minkä Nat oli koskaan nähnyt.

-- Tunnen pojan, jolla on niitä kokonainen tusina, ja hän olisi antanut minulle yhden niistä, mutta ei minulla ollut sille paikkaa. Se oli valkoisen- ja mustankirjava ja aikamoinen votkale, ja voisin ehkä saada sen sinulle, jos haluat, sanoi Nat ja hänestä tuntui, että siinä oli kelvollinen vastalahja Tommyn ystävyydestä.

-- Tietysti haluaisin. Minä annan tämän sinulle ja ne voivat elää yhdessä, jos vain malttavat olla tappelematta. Nuo valkoiset hiiret ovat Robin -- Franz antoi ne hänelle. Kaniinit ovat Nedin ja helmikanat tuolla ulkona taas Pumpun. Tässä on Demin kilpikonnalaatikko, vaikka se onkin nyt tyhjillään. Viime vuonna hänellä oli niitä kuusikymmentäkaksi, jotkut olivat hurjan isojakin. Yhteen hän kaiversi oman nimensä ja vuosiluvun ja päästi sen menemään; ja hän sanoo, että hän ehkä löytää sen joskus pitkän ajan perästä ja tuntee omakseen. Hän luki kerran jutun kilpikonnasta, joka oli löydetty ja jossa oli ollut merkki. Siitä oli käynyt ilmi, että se oli monta sataa vuotta vanha. Demi on sellainen metka kaveri.

-- Mitä tässä laatikossa on? kysyi Nat pysähtyen ison laatikon viereen, joka oli puolillaan multaa.

-- Se on Jack Fordin matokauppa. Hän kaivaa kasakaupalla matoja ja säilyttää niitä laatikossa, ja kun meitä haluttaa lähteä ongelle, ostamme niitä häneltä. Se säästää kyllä vaivoja, mutta hän kiskoo niistä ihan liikaa. Kun viimeksi teimme kauppoja, sain maksaa kaksi centtiä tusinasta ja madot olivat pieniä kuin mitkä. Jack on joskus kamalan pihi, ja minä sanoin hänelle, että kaivan itse matoni, ellei hän alenna hintoja. Minulla on kaksi kanaa, nuo harmaat suurihelttaiset, parasta rotua molemmat, ja minä myyn munat rouva Bhaerille, mutta en koskaan pyydä enempää kuin kaksikymmentä viisi centtiä tusinalta, en ikinä! Minua hävettäisi pyytää enemmän, huudahti Tommy katsoen halveksivasti Jackin matokauppaa.

-- Entä kenen nuo koirat ovat? kysyi Nat kiinnostuneena näistä liiketoimista, ja hänestä tuntui, että olisi ilo ja kunnia saada avustaa miestä, jonka nimi oli T. Bangs.

-- Tuo iso on Emilin. Sen nimi on Kristoffer Kolumbus. Se on rouva Bhaerin antama nimi, vastasi Tommy kuin eläimiään esittelevä sirkuksen johtaja. -- Tämä valkoinen koiranpentu on Robin ja tuo keltainen on Teddyn. Eräs mies aikoi hukuttaa ne meidän lampeemme, mutta isä Bhaer ei antanut. Ne ovat ihan omiaan pikku pojille, mutta minä en niistä juuri perusta. Niiden nimet ovat Castor ja Pollux.

-- Jos minä saisin valita, ottaisin mieluiten Toby-aasin. Sillä olisi mukava ratsastaa ja se on niin pieni ja kilttikin, sanoi Nat muistellen niitä raskaita taipaleita, joita oli talsinut väsyksissä.

-- Herra Laurence lähetti sen rouva Bhaerille, ettei hänen tarvitsisi kantaa Teddyä reppuselässä kävelyretkillä. Kaikki pitävät Tobysta, ja se onkin mainio aasi. Kyyhkyset ovat kaikkien yhteisiä. Jokaisella on oma suosikkinsa ja me jaamme heti poikaset, kun niitä ilmestyy. Ne ovat kauhean lystikkäitä. Nyt ei kylläkään ole poikasia, mutta voit vilkaista vanhoja junkkareita sillä aikaa kun katson ovatko Punaheltta ja Miina munineet.

Nat kiipesi tikkaille, työnsi päänsä lattialuukusta ja katseli kauan aikaa somia kyyhkysiä, jotka kujersivat avarassa lakassaan. Osa niistä kyyhötti pesässä tai istui orrella, osa pyrähteli edestakaisin oviaukossa tai lensi päivänpaisteiselta katolta tarhaan, jossa kuusi kiiltävää lehmää märehti oljilla.

-- Kaikilla on jotakin, minulla vain ei mitään. Olisipa minullakin ikioma kyyhkynen tai kana tai edes kilpikonna, ajatteli Nat ja tunsi itsensä kovin köyhäksi katsellessaan toisten poikien aarteita. -- Miten te olette saaneet kaikki nämä eläimet? hän kysyi tavattuaan Tommyn tallissa.

-- Me löydämme tai ostamme niitä tai ihmiset antavat niitä meille. Isä lähetti minulle nämä kanat, mutta heti kun saan kylliksi munarahoja ostan ankkoja. Tallin takana on niille mukava pikku lampi; ihmiset maksavat hyvin ankanmunista, ja ankanpoikaset ovat sieviä. Ne ovat metkan näköisiä, kun ne uivat, sanoi Tommy miljoonamiehen huolettomuudella.

Nat huokasi, sillä hänellä ei ollut isää eikä rahaa.

Tommy näytti ymmärtävän hänen huokauksensa, sillä hän mietti hetken ankarasti ja sanoi: -- Kuule, minä tiedän mitä tehdään! Etsi sinä minulle munia -- se näes on minusta eri tylsää puuhaa -- niin minä annan sinulle aina munan tusinalta. Sinä pidät kirjaa niistä, ja kun olet saanut tusinan täyteen, äiti Bhaer antaa sinulle kaksikymmentä viisi centtiä ja silloinhan voit ostaa mitä haluat.

-- Kyllä minä etsin. Olet hurjan reilu, huudahti Nat aivan huikaistuneena loistavasta tarjouksesta.

-- Pyh, joutavia! Saat alkaa heti ja etsiä koko ladon, ja minä odotan sinua. Kun Miina kaakattaa noin, löydät varmasti jostakin ainakin yhden munan, sanoi Tommy ja heittäytyi tyytyväisenä heinille, olihan hän tehnyt hyvän kaupan ja ystävällisen teon.

Iloissaan Nat aloitti etsintänsä ja kulki kallistellen parvessa, kunnes löysi kaksi munaa, toisen erään palkin alta ja toisen vanhasta mitta-astiasta, jonka rouva Punaheltta oli anastanut pesimispöntökseen.

-- Sinä saat toisen ja minä toisen -- nyt tulikin täyteen minun viimeinen tusinani -- ja huomenna vasta aloitamme uuden. Kas tässä, merkitse tilisi liidulla tähän minun tilini viereen, niin silloin kaikki on niin kuin olla pitää, sanoi Tommy osoittaen kummallisia merkkejä, joita oli rivi vanhan viskuukoneen sileässä pinnassa.

Tärkeänä ylpeä munanomistaja avasi tilinsä ja hänen ystävänsä kirjoitti nauraen entisten koukeroiden yläpuolelle kunnioitusta herättävät sanat:

"T. Bangs & Kumpp."

Munat lumosivat Nat-rukan niin, että hän vaivoin saattoi tallettaa omansa, tuon ensimmäisen omistamansa esineen Pöpön ruokakomeroon. Sitten he jatkoivat tarkastelua, ja kun he olivat tutustuneet kahteen hevoseen, kuuteen lehmään ja yhteen vasikkaan, Tommy vei Natin vanhan raidan luo, joka kallistui solisevan puron yli. Aidalta oli helppo kiivetä kolmen suuren oksantyngän väliseen laajaan syvennykseen. Oksat oli katkaistu, jotta haaraan kasvaisi tuuhea oksakruunu. Syvennyksessä oli pieniä istuimia, ja ontto kohta oli koverrettu parahultaisen isoksi, jotta sinne mahtui pari kirjaa, purjeista riisuttu pikku vene ja muutama keskentekoinen pilli.

-- Tämä on Demin ja minun ikioma paikka. Kukaan ei saa tulla tänne ilman lupaa, paitsi Daisy, sillä hänestä ei ole väliä, selitti Tommy Natin katsellessa ihastuneena vihreää lehtiholvia, jossa surisevat mehiläiset herkuttelivat pitkissä, keltaisissa kukkatertuissa.

-- Onpas kaunista! huudahti Nat. -- Annatteko minunkin joskus tulla tänne. En ole eläissäni nähnyt näin kaunista paikkaa. Olisi mukavaa olla lintu, että saisi aina asua täällä.

-- Onhan tämä kaunis ja kyllä sinä saat tulla tänne ellei Demi kiellä, eikä hän kielläkään, koska hän sanoi eilen illalla, että hän pitää sinusta.

-- Sanoiko hän? Nat oli mielissään, sillä pojat näyttivät pitävän Demin suosiota suuressa arvossa, koska hän oli äiti Bhaerin sisarenpoika ja muutenkin järkevä ja tunnollinen poika.

-- Sanoi. Demi pitää hiljaisista pojista, ja te tulette varmaan hyvin toimeen keskenänne, jos vain sinäkin pidät lukemisesta niin kuin hän.

Nat-paran kasvot lehahtivat äkkiä punaisiksi, ja hän sammalsi häpeissään:

-- Minä en osaa lukea kunnolla. Minulla ei ollut koskaan aikaa siihen, kun kiertelin soittelemassa.

-- En minäkään siitä pidä, mutta osaan kuitenkin lukea, jos vain haluan, sanoi Tommy katsoen Natiin, aivan kuin olisi ihmetellyt: "Kaksitoistavuotias poika, eikä osaa lukea!"

-- Osaan minä sentään lukea nuotteja, lisäsi Nat nolona jouduttuaan tunnustamaan oppimattomuutensa.

-- Minä en osaa, sanoi Tommy niin kunnioittavalla äänellä, että Nat rohkeni sanoa päättävästi:

-- Aion lukea ahkerasti ja opiskella niin pitkälle kuin pystyn nyt kun minulla on siihen tilaisuus. Antaako herra Bhaer vaikeita läksyjä?

-- Ei, hän ei ole ollenkaan ankara. Hän selittää oikein hyvin ja auttaa vaikeissa paikoissa. Monet eivät viitsi, ei minun entinen opettajanikaan. Jos unohdimme sanankin, saimme ympäri korvia, sanoi Tommy hieroen päänuppiaan aivan kuin se vieläkin olisi suhissut lukemattomista korvatillikoista. Ne olivat ainoa muisto siitä vuodesta, jonka hän oli käynyt koulua toisen opettajan johdolla.

-- Tätä minä ehkä osaisin lukea, sanoi Nat selaillen yhtä kirjoista.

-- Lue sitten vähän; minä autan sinua, sanoi Tommy suojelevalla äänellä.

Nat koetti parastaan tankaten sivun verran, ja sinä aikana Tommy oikaisi häntä moneen kertaan ja selitti lopuksi, että kohta lukeminen sujuisi Natilta yhtä hyvin kuin kaikilta toisiltakin. Sitten he juttelivat poikien tapaan kaikenlaisista asioista. Tuli puhe puutarhanhoidostakin, koska Nat sattui kysymään, mitä puron toisella puolen oleviin tilkkuihin oli istutettu.

-- Ne ovat meidän palstojamme, sanoi Tommy. -- Jokaisella on oma maapalansa ja saamme viljellä niissä mitä haluamme, kunhan vain kaikilla on eri kasveja. Palstoja ei vaihdeta ennen kuin sato on korjattu, ja ne pidetään kunnossa koko kesän.

-- Mitä sinä aiot kasvattaa tänä vuonna?

-- Minä valitsin pavun, koska sitä on helpointa viljellä.

Nat ei voinut olla nauramatta, sillä Tommy oli työntänyt hattunsa takaraivolle, pistänyt kätensä taskuihin ja lausui sanat venytellen matkien tietämättään Silasta, joka oli herra Bhaerin tilanhoitaja.

-- Ei sinun tarvitse ollenkaan nauraa; pavut ovat helpompia kuin maissi ja peruna. Viime vuonna minä koetin kasvattaa meloneja, mutta kirput tekivät kiusaa, ja sitten ne mokomat hedelmät eivät ottaneet kypsyäkseen ennen pakkasia, niin että minä en saanut kuin yhden ainoan kunnollisen ja kaksi pientä vetistä lölleröä, sanoi Tommy lainaten taas Silaksen sanoja.

-- Maissihan näyttää kasvavan hyvin, sanoi Nat kohteliaasti peittääkseen naurunsa.

-- Niinpä kyllä, mutta sitä saa kuokkia alituiseen. Papua taas ei tarvitse kitkeä kuin kerran ja se kypsyy pian. Minä sain ruveta kasvattamaan papua, koska puhuin siitä ensiksi. Pumppukin olisi halunnut papua, mutta sai ottaa herneen; ne täytyy riipiä, ja se työ kyllä sopii hänelle, kun hän syökin niin paljon.

-- Saankohan minäkin kasvitarhan? sanoi Nat miettien, että maissin multaaminenkin mahtoi olla hauskaa työtä.

-- Tottakai, kuului alhaalta. Puun juurella seisoi herra Bhaer, joka oli palannut kävelyltä ja tullut etsimään heitä; hän halusi päivän mittaan puhella hetkisen jokaisen pojan kanssa, sillä hän oli huomannut, että se antoi hyvän alun seuraavan viikon työlle.

Myötätunto on mainio asia ja täällä se sai ihmeitä aikaan. Pojat tiesivät, että isä Bhaer oli kiinnostunut heistä, ja monet, etenkin vanhemmat, avasivat mieluummin sydämensä hänelle kuin äiti Bhaerille, sillä he halusivat puhua toiveistaan ja suunnitelmistaan niin kuin mies miehelle. Mutta ollessaan sairaana tai murheissaan he turvautuivat vaistomaisesti Jo-rouvaan, ja pienimmät pitivät häntä rippiäitinään kaikissa asioissa.

Kiivetessään alas pesästä Tommy putosi puroon, mutta koska se ei ollut mitenkään harvinaista, hän pulikoi vain tyynesti rantaan ja riensi sisälle kuivattelemaan vaatteitaan. Ja niin jäi Nat herra Bhaerin kanssa kahden kesken kuten tämä oli toivonutkin. Heidän kierrellessään puutarhamaalla isä Bhaer voitti Natin sydämen antamalla hänelle oman pikku palstan ja keskustelemalla satotoiveista niin vakavasti kuin perheen toimeentulo olisi riippunut täysin vuoden tulosta. Tästä mieluisasta aiheesta he siirtyivät toisiin, ja Natille selvisi monta uutta ja hyödyllistä asiaa, jotka upposivat hänen vastaanottavaiseen mieleensä kuin lämmin kevätsade kuivaan maahan. Koko illallisen ajan hän mietti keskustelua ja katsoi usein herra Bhaeriin kuin sanoakseen: "Minä pidin siitä, puhukaa vieläkin." Kenties mies ymmärsi Natin sanattoman pyynnön, koska hän poikien kokoonnuttua rouva Bhaerin huoneeseen keskustelemaan valitsi aiheen, joka varmaan oli juolahtanut hänen mieleensä äsken puutarhassa.

Katsellessaan ympärilleen Nat mietti, että he olivat pikemminkin suuri perhe kuin koulu, sillä pojat istuivat laajassa puoliympyrässä takkavalkean ääressä, muutamat tuoleilla, toiset matolla, Daisy ja Demi Fritz-sedän polvella ja Rob kyyristyneenä suureen nojatuoliin äitinsä selän taa, missä hän saattoi torkahtaa kenenkään huomaamatta, jos keskustelu kävisi yli hänen ymmärryksensä. Kaikki istuivat mukavasti ja kuuntelivat tarkkaavina, sillä he tiesivät että heidän mielipidettään voitaisiin kysyä ja halusivat olla varuillaan voidakseen heti vastata.

-- Olipa kerran, alkoi herra Bhaer vanhanaikaiseen hyvään tapaan, suuri viisas puutarhuri, jolla oli laajin puutarha, mitä koskaan on nähty. Se oli ihmeellinen ja kaunis paikka, ja hän hoiti sitä huolellisesti kasvattaen siinä monenlaisia oivallisia ja hyödyllisiä kasveja. Mutta tässäkin verrattomassa puutarhassa kasvoi rikkaruohoa; maa oli usein huonoa eikä siihen kylvetty hyvä siemen näyttänyt ollenkaan itävän. Hänellä oli apunaan monta puutarhuria. Muutamat heistä täyttivät velvollisuutensa ja tekivät tosiaan työtä runsaan palkkansa edestä. Mutta toiset löivät laimin palstansa ja päästivät ne rappiolle, ja se suretti kovin puutarhuria. Mutta hän oli kärsivällinen ja odotti vuosituhannesta toiseen suurta satoa.

-- Hänen täytyi sitten olla hirveän vanha, sanoi Demi, joka oli tuijottanut suoraan setäänsä silmiin, ettei ainoakaan sana menisi hukkaan.

-- Hiljaa, Demi; sehän on satu, kuiskasi Daisy.

-- Ei, se on kuvavertaus, sanoi Demi.

-- Mikä on kuvavertaus? kysyi Tommy tiedonhaluisena.

-- Selitä se hänelle jos osaat, äläkä käytä sanoja, ellet tosiaan ymmärrä niiden merkitystä, sanoi herra Bhaer Demille.

-- Kyllä minä ymmärrän, isoisä selitti sen minulle! Satu on kuvavertaus, kun se tarkoittaa jotakin.

-- Varmasti sedänkin satu on vertauskuva. Kuuntele siis, niin saat tietää, mitä se merkitsee, vastasi Jo-rouva.

Demi rauhoittui ja herra Bhaer jatkoi parhaalla englannillaan -- hänen kielitaitonsa olikin viiden viime vuoden aikana kovasti kehittynyt, poikien ansiosta, kuten hän selitti.

-- Suuri puutarhuri antoi kymmenisen peltotilkkua eräälle palvelijallensa ja käski tämän viljellä niitä parhaansa mukaan. Palvelija ei sattunut olemaan rikas, ei viisas eikä oikein hyväkään, mutta hän halusi auttaa puutarhuria, koska tämä oli monin tavoin osoittanut hänelle ystävällisyyttään. Hän siis otti auliisti vastaan peltotilkut ja ryhtyi työhön. Ne olivat erikokoisia ja erimuotoisia, muutamissa maaperä oli hyvää, toisissa kovin kivistä, mutta kaikki ne vaativat paljon työtä, sillä voimakkaaseen maahan kasvoi nopeasti rikkaruohoa ja laihassa maassa oli taas paljon kiviä.

-- Mitä siellä rikkaruohon ja kivien seassa kasvoi? kysyi Nat niin innoissaan, että unohti ujoutensa.

-- Kukkia, sanoi herra Bhaer ystävällisesti. -- Karuimmassa ja muokkaamattomimmassakin pikku sarassa kasvoi orvokkeja tai resedoja. Yhdessä sarassa kukoistivat ruusut, hajuherneet ja tuhatkaunot. Toisessa oli kaikenlaisia harvinaisia kasveja, värikkäitä kiviä ja viiniköynnös, joka kiipesi korkealle kuin Jaakon herneenvarsi, ja siinä alkoivat juuri orastaa monet hyvät siemenet, sillä sarkaa hoiti hellien viisas, vanha mies, joka oli työskennellyt koko ikänsä tämänlaatuisissa puutarhoissa.

"Kuvavertauksen" tässä kohdassa Demi kallisti päätään kuin utelias lintu ja tuijotti kirkkain silmin setäänsä aivan kuin olisi epäillyt jotain ja päättänyt olla varuillaan. Mutta herra Bhaer näytti täysin viattomalta ja katseli kiinteästi nuorten kasvojen rivistöä, ja hänen viisas, ymmärtäväinen katseensa kertoi paljon Jo-rouvalle, joka tiesi kuinka tunnollisesti aviomies koetti hoitaa näitä pieniä sarkojaan.

-- Kuten sanoin, muutamia näistä saroista oli helppo viljellä, mutta toisia hyvin vaikea. Siellä oli yksi erityisen päivänpaisteinen pikku sarka, joka olisi saattanut olla täynnä hedelmiä, vihanneksia ja kukkia, mutta se ei viitsinyt nähdä vaivaa, ja kun mies kylvi siihen -- sanokaamme vaikka meloneja -- niistä ei tullut mitään, koska se pieni sarka ei pitänyt niistä huolta. Mies oli pahoillaan, mutta koetti yhä uudestaan, vaikka sadon epäonnistuttua sarka vastasikin aina: "Minä unohdin."

Kaikki purskahtivat nauramaan ja katsoivat Tommyä, joka oli höristänyt korviaan kuultuaan sanan "meloni", ja hän painoi päänsä alas, kun hänen ainainen puolustelunsa toistettiin.

-- Minä tiedän: hän tarkoittaa meitä! huudahti Demi käsiään taputtaen. -- Sinä olet se mies ja me olemme niitä pikku puutarhoja, eikö ollakin?

-- Sinä arvasit. Sanokaa nyt jokainen vuorollanne, mitä minä tänä keväänä kylväisin, että saisin ensi syksynä hyvän sadon kahdestatoista, ei vaan kolmestatoista sarastani, sanoi herra Bhaer ja nyökkäsi Natille oikaistessaan puhettaan.

-- Jos meihin kylvetään maissia, papua tai hernettä, me lihomme kauheasti, sanoi Pumppu ja hänen pyöreät, veltot kasvonsa kirkastuivat, kun näin hupaisa ajatus juolahti hänen mieleensä.

-- Ei hän sellaista siementä tarkoita. Hän tarkoittaa miten saisi meidät hyviksi, ja rikkaruohot ovat meidän virheitämme, sanoi Demi, joka tavallisesti otti johdon tällaisissa keskusteluissa, koska hänellä oli tottumusta ja hän piti keskustelemisesta.

-- Niin, miettikää nyt jokainen, mitä kipeimmin tarvitsette, ja kertokaa minulle, niin autan teitä kasvattamaan sitä. Teidän on tehtävä parhaanne, muuten menestytte yhtä huonosti kuin Tommyn melonit -- pelkkiä lehtiä eikä ollenkaan hedelmiä. Aloitetaan vanhimmasta päästä ja kysytään äidiltä, mitä hän haluaisi tilkussaan viljellä.

-- Minä haluaisin koko sarkani täyteen kärsivällisyyttä, sillä sitä minä tarvitsen eniten, sanoi Jo-rouva niin totisena, että pojat alkoivat tosissaan miettiä, mitä sanoisivat vuorollaan, ja muutamat tunsivat omantunnonpistoksen, koska olivat niin kovasti koetelleet äiti Bhaerin kärsivällisyyttä.

Franz halusi sitkeyttä, Tommy luotettavuutta, Ned kiltteyttä, Daisy kätevyyttä, Demi yhtä paljon viisautta kuin isoisällä, ja Nat sanoi arasti toivovansa niin monia asioita, että hän antaisi herra Bhaerin valita ne hänelle. Toiset valitsivat enimmäkseen samoja asioita, mutta kärsivällisyys, kiltteys ja anteliaisuus näyttivät olevan suosituimmat. Yksi pojista halusi tulla aamuvirkuksi mutta ei tiennyt, miksi sitä siementä sanoisi, ja Pumppu-parka huokasi:

-- Minä haluaisin pitää läksyistäni yhtä paljon kuin päivällisestä, mutta en voi.

-- Meidän pitää istuttaa itsehillintää ja mullata ja kastella sitä ja saada se kasvamaan niin hyvin, ettei kukaan ensi jouluna ahmi itseänsä kipeäksi. Jos kehität taitoasi, George, niin henkesi alkaa kaivata ravintoa aivan samalla tavoin kuin ruumiskin, ja pian rakastat kirjoja yhtä paljon kuin tämä meidän pikku filosofimme, sanoi herra Bhaer pyyhkäisten hiukset Demin otsalta. -- Sinäkin olet ahne, poikaseni, haluat ahtaa pääsi täyteen satuja ja tarinoita samoin kuin George ahtaa vatsaansa leivoksia ja makeisia. Molemmat ovat pahasta, ja minä haluaisinkin teidän pyrkivän parempaan. Tiedän mainiosti, ettei laskento ole läheskään yhtä hauskaa kuin "Tuhannenyhden yön tarinat", mutta se on varsin tarpeellista, ja nyt teidän on aika oppia laskemaan, muuten saatte ajan oloon hävetä osaamattomuuttanne.

Kuulkaa pojat, minä teen sopimuksen kanssanne -- jos George syö ainoastaan kolme kertaa päivässä ja Demi lukee vain yhden satukirjan viikossa, niin minä järjestän teille uuden krikettikentän. Teidän on vain luvattava sitten pelata, suostutteli Fritz-setä, sillä Pumppu vihasi juoksemista ja Demi luki aina urheilutunneilla.

-- Mutta me emme pidä kriketistä, sanoi Demi.

-- Ehkette nyt, mutta katsotaanpas, kun olette oppineet pelaamaan sitä. Sitä paitsi tehän olette mielellänne jalomielisiä. Kun toiset pojat tahtovat pelata, te voitte luovuttaa uuden kenttänne heidän käyttöönsä, mikäli haluatte.

Se seikka tehosi poikiin, ja he suostuivat ehtoihin toisten suureksi riemuksi.

He keskustelivat vielä jonkin aikaa puutarhasta ja sitten he kaikki lauloivat yhdessä.

Nat oli onnellinen yhtyeestä, jossa rouva Bhaer soitti pianoa, Franz huilua, herra Bhaer bassoviulua ja hän itse viulua. Konsertti oli varsin vaatimaton, mutta kaikki näyttivät nauttivan siitä. Yksinpä Pöppökin nurkassaan liittyi silloin tällöin lauluun heleällä äänellään, sillä tässä perheessä isäntä ja palvelija, nuori ja vanha, musta ja valkoinen ottivat osaa yhteiseen sunnuntaivirteen. Sen jälkeen pojat pudistivat isä Bhaerin kättä; äiti Bhaer suuteli heitä kaikkia aloittaen kuusitoistavuotiaasta Franzista ja päätyen Robiin, joka varasi äitinsä nenänpään omille erityissuukoilleen. Sitten kaikki puikkivat vuoteisiinsa.

Pehmeä valo lankesi lastenhuoneen lampun varjostimesta Natin vuoteen jalkopään yläpuolella riippuvaan kuvaan. Natista tuntui, että sen täytyi olla aivan erikoinen kuva, koska sen kehys oli tehty sammalesta ja kävyistä ja sen alapuolella oli hylly, jossa oli maljakko täynnä metsästä poimittuja tuoreita kevätkukkia. Nat aavisti hämärästi mitä kuva merkitsi ja toivoi tietävänsä siitä kaikki.

-- Tuo taulu on minun, joku sanoi hiljaa huoneessa. Nat kohotti päätään ja näki Demin juuri palaavan yöpuvussaan Jo-tädin huoneesta, missä hän oli saanut tupon sormessaan olevaan haavaan.

-- Mitä hän tekee lapsille? kysyi Nat.

-- Se on Jeesus, Suuri Opettaja, ja hän siunaa lapsia. Etkö sinä hänestä tiedä? kysyi Demi ihmeissään.

-- En paljon, mutta minä kyllä haluaisin tietää, sillä hän näyttää ystävälliseltä, vastasi Nat, jonka tiedot Jeesuksesta rajoittuivat siihen, että hän oli kuullut tuota nimeä lausuttavan turhaan.

-- Minä tiedän hänestä kaiken, sanoi Demi.

-- Kuka sinulle on kertonut?

-- Isoisä, hän tietää mitä vain ja osaa kertoa maailman parhaat kertomukset. Pienenä minä leikin hänen isoilla kirjoillaan ja tein siltoja, rautateitä ja taloja, alkoi Demi.

-- Kuinka vanha sinä nyt olet? kysyi Nat kunnioittavasti.

-- Kohta kymmenen vuotta.

-- Sinä taidatkin tietää paljon asioita?

-- Tiedänhän minä. Minun pääni on aika iso, ja isoisä sanoo, että sinne mahtuu melkoisesti, ja minä aion ahtaa sen täyteen viisautta niin pian kuin voin, vastasi Demi pikkuvanhasti.