Part 22

-- Säästetään toiseksi kerraksi. On yhtä epäterveellistä saada liikaa tarinoita kuin namusiakin. Minä olen lunastanut panttini ja lähden. Ja herra Bhaer juoksi minkä pääsi koko joukko kintereillään. Hän oli saanut kuitenkin sen verran etumatkaa, että pelastui huoneeseensa turvaan, ja pojat palasivat mekastaen luokkaan.

He villiintyivät niin, etteivät voineet enää istua aloillaan, vaan alkoivat leikkiä sokkoa. Ja Tommy osoitti leikin kuluessa ottaneensa viimeisen kertomuksen opetuksesta vaarin, sillä kun hän sai Nanin kiinni, hän kuiskasi tytön korvaan:

-- Olen pahoillani, että sanoin sinua äkäpussiksi.

Opetus oli vaikuttanut myös Naniin, sillä kun he leikkivät "Kellä, kulla kivi on" ja hänen vuoronsa tuli, hän sanoi: -- Pidä hyvänäsi mitä saat, hymyillen Tommylle niin ystävällisesti, ettei tämä ollenkaan hämmästynyt, kun löysi kädestään kiven asemesta jouhisormuksen. Tommykin hymyili, ja kun lähdettiin nukkumaan, hän tarjosi Nanille omenastaan parhaan palan. Nähtyään sormuksen Tommyn pikkusormessa Nan otti omenapalan, ja rauha oli rakennettu.

21

KIITOSJUHLA

Tätä jokavuotista juhlaa vietettiin Plumfieldissä vanhan tavan mukaan, eikä mikään saanut häiritä valmisteluja. Jo monta päivää etukäteen pikku tytöt auttoivat Pöppöä ja Jo-rouvaa keittiössä ja ruokakomerossa. Leivottiin torttuja, tehtiin vanukkaita, lajiteltiin hedelmiä, pestiin pöytiä ja tehtiin auliisti monia muita askareita. Pojat kiertelivät kiellettyjä alueita nuuskien suloisia tuoksuja ja kurkistellen salaperäisiä touhuja, ja saivatpa he joskus maistiaisiakin tulevista herkuista.

Tänä vuonna valmistauduttiin erityisen huolellisesti: tytöt häärivät ahkerasti sekä ylä- että alakerrassa, pojat koulusalissa ja ulkorakennuksissa, ja perinpohjainen suursiivous suoritettiin koko talossa. Kaivettiin esiin vanhat nauhat ja koristeet, leikeltiin ja liimattiin kultapapereita, kulutettiin valtavat määrät olkia, harmaata kangasta, flanellia ja isoja mustia helmiä. Mitähän Jo-täti ja Franz niistä mahtoivat tehdä?

Ned uurasti työhuoneessa oudon koneen kimpussa, Demi ja Tommy kulkivat itsekseen mumisten kuin jotain opetellen. Emilin huoneesta kuului ajoittain hirveätä kolinaa, ja nauru kaikui lastenkamarissa, jonne Rob ja Teddy oli karkotettu tuntikausiksi. Mutta herra Bhaeria askarrutti eniten, mitä Robin isosta kurpitsasta mahtoi tulla. Se oli viety suurella riemulla keittiöön, jossa siitä paistettiin tusina kullanhohtoisia torttuja. Mutta jättiläiskurpitsasta oli mennyt niihin tuskin neljättä osaa, mihin oli loppu joutunut? Sitä ei näkynyt missään, eikä Rob näyttänyt välittävän vähääkään asiasta, nauraa kikatti vain isälleen, kun siitä tuli kysymys, sillä hauskinta koko asiassa oli hämmästyttää isä Bhaeria.

Tottelevasti herra Bhaer sulki silmänsä, korvansa ja suunsa ja koetti olla kuulematta juttuja, joita ilma kuhisi, näkemättä päivänselviä asioita ja tajuamatta salamyhkäisyyttä, joka häntä ympäröi. Hän rakasti vaatimattomia, kotoisia juhlia ja auttoi kaikin voimin niiden onnistumista, sillä ne tekivät kodin pojille niin viihtyisäksi, etteivät he etsineet huvituksia muualta.

Kun kiitospäivä vihdoin koitti, pojat lähtivät pitkälle kävelyretkelle keräämään ruokahalua -- vaikka sitä heillä oli kyllä muutenkin. Tytöt jäivät kotiin auttamaan pöydän kattamisessa ja antamaan loppusilauksen erinäisille yksityiskohdille, joista he olivat huolissaan. Luokkahuone oli ollut edellisestä illasta suljettuna herra Bhaerilta. Teddy varjeli ovea kuin lohikäärme, vaikka oli pakahtua kertomishalusta; ja suuri salaisuus varjeltui vain sillä, että isä sankarillisesti kieltäytyi kuuntelemasta häntä.

-- Kaikki on valmista ja kerrassaan upeaa, huudahti Nan voitonriemuisesti tullessaan vihdoin ulos luokkahuoneesta.

-- Se onnistuu hienosti, Silas kyllä tietää mitä on tehtävä, lisäsi Daisy jättäen lausumatta, mikä onnistuisi.

-- Tämä on, totta vieköön, paras näytelmä minkä olen nähnyt, sanoi Silas, joka myös oli vihitty salaisuuteen, ja hän poistui nauraen kuin iso poika.

-- He tulevat, minä kuulen Emilin hoilottavan: "Onnen maa kaukana on". Juostaan äkkiä vaihtamaan vaatteita, huudahti Nan, ja tytöt katosivat yläkertaan kovalla kiireellä. Pojat saapuivat kotiin pieninä ryhminä, ja heillä oli sellainen ruokahalu, että kalkkuna olisi varmasti vapissut, ellei sitä jo olisi vapautettu kaikesta pelosta. Pojat riensivät pukeutumaan, ja puolisen tuntia talossa pestiin, harjattiin ja siistiydyttiin niin ponnekkaasti, että se olisi hivellyt jokikisen puhtautta harrastavan naisen sydäntä. Kun kello soi, poikajoukko astui huolellisesti suittuna pyhätamineissaan ja puhtaat kaulukset kaulassa ruokasaliin, jossa Jo-rouva istui jo pöydän päässä. Hänellä oli yllään musta silkkipuku, rinnassa kimppu mielikukkiaan, valkoisia krysanteemeja, ja hän 'näytti komealta' kuten aina juhlatilaisuuksissa. Daisylla ja Nanilla oli vyötäröllään ja hiuksissaan koreat nauhat. Teddy oli soman näköinen punertavassa villapaidassaan ja jalassa hänellä oli parhaat nappikenkänsä, jotka tyystin vaativat hänen huomionsa.

Kun herra ja rouva Bhaer katsoivat toisiaan yli pitkän pöydän, jonka kummallakin puolella oli rivi onnellisia kasvoja, heillä oli oma sanaton kiitosjuhlansa, sillä he tuntuivat sanovan toisilleen: -- Työmme on onnistunut, jatkakaamme sitä kiitollisin mielin. Veitset ja haarukat kilisivät vähän aikaa sangen vilkkaasti, ja Mary-Ann sai suorastaan lentää jakaessaan lautasia ja tarjoillessaan. Melkein jokainen oli osallistunut juhlapäivällisen valmisteluihin, siksi se oli erityisen mielenkiintoinen ruokailijoiden mielestä, kun syötäessä vielä huomautettiin, kuka mitäkin oli tuonut.

-- Oletteko moisia perunoita ennen syöneet? kysyi Jack ottaessaan neljännen jauhoisen perunan murikan.

-- Kalkkunan täytteessä on minun yrttejäni, ja siksi se onkin niin hyvää, sanoi Nan tyytyväisenä.

-- Pöppö sanoi, ettei ole koskaan ennen paistanut niin lihavia ankkoja kuin nämä minun, lisäsi Tommy.

-- Ovatpas nämä porkkanat komeita, ja palsternakatkin ovat yhtä muhkeita kuin maasta otettaessa, pisti Dick väliin, ja Doll mutisi hyväksyvästi luun takaa, jota juuri kalusi.

-- Minä autoin, kun tehtiin torttuja minun kurpitsastani, hihkaisi Robby mukinsa takaa.

-- Ja minä olen tuonut pähkinät, lisäsi Dan, ja niin jatkui keskustelu pöydän ympärillä.

-- Kuka kiitosjuhlan on oikein keksinyt? kysyi Rob, sillä saatuaan vasta äskettäin miehen pukimet, hän tunsi uutta ja harrasta mielenkiintoa maansa tapoihin.

-- Kuka osaa vastata? kysyi herra Bhaer ja nyökkäsi parille parhaista historiapojistaan.

-- Minä tiedän, pyhiinvaeltajaisät sen keksivät, sanoi Demi.

-- Mitä varten? tiukkasi Rob.

-- Sen minä olen unohtanut, sanoi Demi.

-- Minä luulen, että he kerran olivat kuolla nälkään ja kun sitten tuli hyvä vuosi, he kiittivät Jumalaa siitä ja määräsivät päivän, jolloin kiitosjuhlaa oli vietettävä, sanoi Dan.

-- Hienoa! Luulen että sinä olisit kiinnostunut vain luonnontieteestä, sanoi herra Bhaer ja koputti pöytään kuin osoittaakseen suosiota oppilaalleen.

Dan näytti tyytyväiseltä, ja Jo-rouva kysyi Robilta: -- Selvisikö asia nyt sinulle?

-- Ei. Mitä ne pyhiinvaeltajaisät olivat? Olivatko ne ihmisiä?

-- Kyllä sinä olet pöhkö! pyrskähti Demi nauramaan.

-- Älä naura hänelle, vaan yritä selittää niin, että hän ymmärtää, sanoi rouva Bhaer ja lohdutti Robia ylimääräisellä karpaloannoksella hyvittääkseen tämän loukattuja tunteita.

-- Hyvä, minä kerron, sanoi Demi ja mietittyään vähän aikaa hän kertoi pyhiinvaeltajaisistä -- puritaaneista, jotka aikoinaan muuttivat Englannista Amerikkaan -- seuraavan tarinan.

-- Katso, Rob, muutamat ihmiset Englannissa eivät pitäneet kuninkaasta tai sitten he jostain muusta syystä astuivat laivoihin ja purjehtivat tähän maahan. Maa oli täynnä intiaaneja, karhuja ja muita petoja, ja he elivät kauppa-asemilla, ja ne olivat kauheita aikoja.

-- Karhuilleko? kysyi Rob kiinnostuneena.

-- Ei, vaan niille pyhiinvaeltajille, sillä intiaanit kiusasivat heitä. Eikä heillä ollut tarpeeksi ruokaa, ja kirkossakin heillä piti olla pyssyt, ja monia kuoli, ja he astuivat laivoistaan maihin eräällä kalliolla, jonka nimi on Plymouthin luola, ja Jo-täti on käynytkin siellä. Mutta pyhiinvaeltajat tappoivat kaikki noidat ja olivat oikein hyviä. Muutamat minun esi-isistänikin olivat retkillä mukana. He ovat keksineet kiitosjuhlan, jota me aina vietämme, ja minä pidän siitä. Saisinko lisää kalkkunaa.

-- Demistä taitaa tulla historioitsija, sanoi Fritz-setä katsellen naurusilmin vaimoaan, kun tämä antoi pyhiinvaeltajaisien jälkeläiselle kolmannen kimpaleen kalkkunaa.

-- Minä luulin, että kiitosjuhlassa saa syödä niin paljon kuin ikinä jaksaa. Mutta Franz sanoo, että pitääkin olla varovainen, sanoi Pumppu kärsivän näköisenä.

-- Franz on oikeassa, hillitse siis itsesi ja ole kohtuullinen, muuten et voi olla mukana suuressa yllätyksessä, sanoi Jo-rouva.

-- Kyllä minä siitä pidän huolen. Mutta kaikki syövät tänään kauheasti ja minäkin söisin enkä välittäisi yhtään olla kohtuullinen, sanoi Pumppu sen harhakäsityksen vallassa, että kiitosjuhlana on syötävä haljetakseen, vaikka kuinka saisi vatsakipuja ja päänsärkyä.

-- Ja nyt, pyhiinvaeltajat, keksikää jotain rauhallista ajankulua teehen asti, sillä teillä tulee olemaan kylliksi jännitystä illalla, sanoi Jo-rouva, kun he pitkän ajan perästä nousivat pöydästä.

-- Minä taidan viedä koko joukon ajelulle. Ja sinä voit levätä sen aikaa, muuten olet illalla ihan uuvuksissa, lisäsi herra Bhaer.

Niin pian kuin hatut ja takit saatiin päälle, pakattiin isot perhevaunut täyteen väkeä ja lähdettiin pitkälle ajelulle. Jo-rouva jäi kotiin lepäämään ja lopettelemaan rauhassa askareitaan.

Tavallista aikaisemman teenjuonnin jälkeen pestiin taas käsiä ja harjattiin hiuksia, ja sitten koko joukko odotti kärsimättömänä vieraiden saapumista. Ja kaikki tulivat: herra ja rouva March mukanaan Meg-täti suloisena ja rakastettavana, huolimatta mustasta puvustaan ja leskenmyssystä, joka ympäröi hänen tyyniä kasvojaan, Teddy-setä ja Amy-täti sekä pikku prinsessa, joka taivaansinisessä puvussaan oli enemmän keijukaisen näköinen kuin koskaan. Kädessä hänellä oli iso kimppu kukkia, jotka hän jakoi poikien kesken pannen yhden jokaisen napinreikään. Joukossa näkyivät myös yhdet vieraat kasvot, ja Teddy-setä johdatti tuntemattoman herran Bhaerien luo sanoen:

-- Tässä on herra Hyde. Hän pistäytyi kysymään kuinka Dan jaksaa, ja minä rohkenin tuoda hänet tänne tänä iltana, että hän saisi nähdä, kuinka poika on edistynyt.

Bhaerit ottivat hänet Danin vuoksi ystävällisesti vastaan ja olivat hyvillään, että poikaa oli muistettu. Oli hauskaa nähdä, miten Danin kasvot kirkastuivat, kun hän näki vanhan ystävänsä, ja vielä hauskempaa oli huomata, miten tyytyväinen herra Hyde oli huomatessaan, kuinka paljon poika oli kehittynyt sekä olemukseltaan että käytökseltään. Mutta kaikkein hauskinta oli katsella, kun nämä kaksi istuivat nurkassa kuin hyvät ystävykset konsanaan ja keskustelivat molempia kiinnostavista asioista.

-- Näytännön pitäisi alkaa, muuten esiintyjät nukahtavat, sanoi Jo-rouva, kun ensimmäiset tervehdykset oli vaihdettu.

Niinpä kaikki menivät koulusaliin ja istuutuivat esiripun eteen, joka oli koottu kahdesta suuresta vuodepeitteestä. Lapset olivat kadonneet, mutta tukahdutettu nauru ja iloiset huudahdukset ilmaisivat heidän olinpaikkansa. Illanvietto alkoi voimistelunäytöksellä. Franz johti esiintyjiä, kuutta vanhinta poikaa; heillä oli yllään siniset housut ja punainen pusero ja liikkeet tapahtuvat musiikin tahdissa. Dan oli niin kiihdyksissään herra Hyden vuoksi ja niin innokas tuottamaan kunniaa opettajalleen, että hän suorastaan pursui voimaa ja oli vaaraksi esiintyjätovereilleen.

-- Komea, vankka poika. Jos minä vuoden tai parin päästä lähden tutkimusretkelle Etelä-Amerikkaan, pyytäisin häntä mielelläni teiltä lainaksi, herra Bhaer, sanoi herra Hyde, joka oli kuulemansa perusteella entistä enemmän mieltynyt Daniin.

-- Saatte hänet mielihyvin, vaikka kaipaammekin varmasti Herkulestamme, sanoi herra Bhaer. -- Uusien olojen näkeminen tekisi hänelle hyvää, ja olen varma, että hän palvelee ystäväänsä uskollisesti.

Dan kuuli kysymyksen ja vastauksen ja hänen sydämensä sykki ilosta, kun hän ajatteli, että pääsisi herra Hyden kanssa matkustamaan uusiin maihin; ja kiitollisena hän lupasi mielessään tulla tuon luottamuksen arvoiseksi.

Koska tämä oli ainoa Plumfieldissa pidetty julkinen näytös, järjestettiin muutamia kilpailuja laskennossa, oikeinkirjoituksessa ja lausunnassa. Jack hämmästytti yleisöä nopealla laskutaidollaan, Tommy oli paras oikeinkirjoituksessa ja Demi luki pienen ranskalaisen tarinan niin hyvin, että Teddy-setä loisti tyytyväisyydestä.

-- Missä pikku lapset ovat? kysyi joku, kun esirippu laskeutui eikä pieniä näkynytkään.

-- Se on salaisuus. Ja niin hauska, että surkuttelen teitä, kun ette vielä tiedä sitä, sanoi Demi, joka oli tullut äidin luo selittämään salaisuutta, kun se ilmestyisi.

Jo-rouva oli kantanut kähäräpään pois Laurie-herran suureksi iloksi, ja molemmat isät olivat menehtyä uteliaisuudesta.

Vihdoin kovan rapinan, takomisen ja ohjaajan äänekkäitten määräysten jälkeen alkoi kuulua hiljaista soittoa ja esirippu avautui; näyttämöllä istui Bess ruskean pahvitakan edessä. Hän oli suloinen pikku Tuhkimo. Vaalea tukka ympäröi somia kasvoja, harmaa puku oli repaleinen, pienet kengät lopen kuluneet ja koko tyttö niin maailman murjoman näköinen, että yleisö nauroi kyynelet silmissä. Hän istui hiljaa paikoillaan, kunnes kuului kuiskaus:

-- Nyt!

Silloin hän huoahti ja sanoi: -- Voi, minä tahdon mennä tanffiaifiin! niin luontevasti, että hänen isänsä taputti raivokkaasti käsiään ja äitinsä taas virkahti:

-- Kultaseni!

Nämä sopimattomat tunteenilmaukset saivat Tuhkimon unohtamaan itsensä ja päätään pudistaen hän huuteli: -- Ette te saa puhua minulle!

Hiljaisuus palasi silmänräpäyksessä, ja nyt kuului, kun seinään lyötiin kolme kertaa. Tuhkimo näytti hämmästyneeltä, ja ennen kuin hän muisti sanoa: "Mitä se on?" pahviuunin takaosa avautui kuin ovi ja hieman vaikeasti sieltä tunkeutui sisään haltijakummi hiippalakkeineen. Se oli Nan, jolla oli punainen kauhtana, myssy päässä ja kädessä sauva.

-- Sinä saat mennä tanssiaisiin, ystäväni, hän sanoi topakasti ja heilautti sauvaansa.

-- Mutta finun pitää muuttaa minut ja antaa kauniit vaatteet, vastasi Tuhkimo tarttuen ruskeaan esiliinaansa.

-- Ei, kun sinun pitää sanoa: "Miten minä tällaisissa ryysyissä voin mennä?" sanoi haltijakummi omalla äänellään.

-- Ai, niin pitikin! Ja prinsessa sanoi vuorosanansa, eikä niiden unohtuminen häirinnyt häntä hiukkaakaan.

-- Minä muutan ryysysi loistavaksi puvuksi, koska sinä olet hyvä, sanoi haltijakummi näyttämöäänellä ja avasi samalla äkkiä ruskean esiliinan napit paljastaen ihanan näyn.

Prinsessa oli tosiaan kyllin kaunis pannakseen pikku prinssien päät pyörälle, sillä hänen äitinsä oli pukenut hänet kuin hovinaisen ruusunpunaiseen silkkipukuun, jossa oli pitkä laahustin ja johon oli pistelty sinne tänne pieniä kukkakimppuja. Haltijakummi pani hänen päähänsä kruunun, jossa heilui valkoisia ja vaaleanpunaisia sulkia, ja antoi hopeapaperikengät hänen jalkaansa.

Prinsessa nousi seisomaan ja kohotellen helmojaan näytteli kenkiä ylpeänä: -- Eivätkö ne olekin kiiltävät? Hän oli niin ihastunut kenkiinsä, että häntä oli vaikea saada syventymään taas osaansa ja sanomaan: -- Mutta minulla ei ole vaunuja, kummitäti.

-- Katsohan! Nan heilutti sauvaansa niin innokkaasti, että oli lyödä kruunun prinsessan päästä.

Silloin päästiin näytelmän huippukohtaan. Ensin nähtiin nuoran läiskähtävän lattiaan, sitten se kiristyi nykäisten, kun Emilin ääni huusi:

-- Hei -- ho hoi!

-- Hiljaa, tpruu, hiljaa! mörähti Silas vastaukseksi.

Yleisö purskahti nauramaan, sillä esille tuli neljä isoa rottaa, joilla oli vaappuvat jalat ja omituinen häntä, mutta pää mustine silmineen erehdyttävän luonnollinen. Ne vetivät, tai olivat vetävinään, loistavia kurpitsavaunuja; jättiläiskurpitsan puolikas oli nostettu Teddyn vaunuihin ja maalattu yhtä kirkkaan keltaisiksi kuin nekin.

Korkealla etuistuimella istui lystikäs pieni ajaja, jolla oli valkoinen pumpuliperuukki, kolmikulmainen hattu, punaiset polvihousut ja punospäärmeinen takki. Hän huiski pitkää piiskaansa ja piteli punaisia ohjaksia niin pontevasti, että harmaat ratsut karkasivat pystyyn. Ajaja oli Teddy, ja hän hymyili yleisölle niin kohteliaasti, että sai omat taputukset.

-- Jos minä voisin saada noin luotettavan ajajan, niin pestaisin hänet siinä paikassa, puhkesi Laurie-setä sanomaan.

Vaunut pysähtyivät, haltijakummi nosti niihin prinsessan, joka lähti liikkeelle lentosuukkoja heitellen. Hopeakenkä jäi näkyviin ja silkkipuvun laahustin viisti maata, niin että kaikesta loistosta huolimatta hänen korkeudellaan oli aika hankalat oltavat.

Seuraavassa näytöksessä oli tanssiaiset ja Nan ja Daisy olivat hienouksissaan koreat kuin riikinkukot. Nan oli kerrassaan mainio ylpeänä sisarena ja kohteli murskaavasti kuviteltuja hovinaisia liehuessaan palatsin salissa. Prinssi istui yksikseen jonkinmoisella valtaistuimella ja tirkisteli valtavan kruununsa alta leikkien samalla miekallaan ja ihaillen kenkiensä ruusukkeita. Kun Tuhkimo tuli sisään, hypähti prinssi seisomaan ja sanoi sydämellisesti, joskaan ei kovin tyylikkäästi:

-- Hyvä tavaton! Kuka tuo on? ja vei neidin viivyttelemättä tanssiin, kun taas sisaret nyrpistivät nenäänsä ja nakkelivat niskojaan nurkassa.

Pienen parin arvokasta hyppelyä katseli mielellään, sillä lasten kasvot olivat niin vakavat, puvut niin koreat ja askelet niin hullunkuriset, että he muistuttivat niitä pikku karkeloja, joita näkee kiinalaisviuhkoissa. Prinsessan laahus oli kovasti tiellä ja prinssi Robin miekka taas kampata kantajansa. Mutta he selviytyivät näistä esteistään kuitenkin hyvin ja lopettivat tanssin sievästi ja sulavasti ottaen huomioon, että tanssivat kumpikin omalla laillaan.

-- Pudota kenkäsi, kuiskasi Jo-rouva, kun prinsessa yritti istuutua.

-- Voih! Minä unohdin, sanoi Bess, riisui toisen hopeisista kengistään, asetti sen huolellisesti keskelle näyttämöä ja sanoi Robille: -- Faatko finä minut kiinni! ja lähti juoksemaan. Prinssi taas koppasi kengän lattialta ja hyökkäsi kuuliaisesti jälkeen.

Kolmannessa näytöksessä -- kuten kaikki tietävät -- airut tulee koettelemaan kenkää. Teddy, vieläkin ajajan puvussa, tuli puhaltaen kauheasti läkkitorvea ja molemmat ylpeät sisarukset koettelivat kenkää.

Nan näytteli varpaansa leikkaamista niin taitavasti, että airut hämääntyi ja pyysi: -- Älä katkaise sitä!

Kutsuttiin sitten Tuhkimo, ja hän tuli ruskea esiliina puoliksi päällään, koetti kenkää ja sanoi tyytyväisenä: -- Minä olen prinfeffa.

Daisy itki ja pyysi anteeksi; mutta Nan joka rakasti murhenäytelmiä, heittäytyi epätoivoissaan lattialle ja jäi siihen sitten mukavasti katselemaan näytöstä loppuun. Ei se enää kestänytkään kauan, sillä prinssi juoksi sisään, heittäytyi polvilleen prinsessan eteen ja suuteli kunnioittavasti kähäräpään kättä, ja samanaikaisesti airut puhalsi torveensa niin, että kuulijain korvat olivat mennä lukkoon.

Esirippu ei ehtinyt vielä laskeutua, kun prinsessa jo juoksi näyttämöltä isänsä luo kysymään: -- Enkö minä näytellyt hyvin? kun taas prinssi ja airut ryhtyivät miekkailemaan puumiekalla ja läkkitorvella.

-- Se oli kaunista! sanoivat kaikki, ja kun melu hieman vaimeni, Nat astui esille viulu kädessään.

-- Hiljaa! Hiljaa! huusivat lapset, ja sali hiljeni, sillä jokin Natin ujossa käytöksessä ja ilmeikkäissä silmissä pani yleisön ystävällisesti kuuntelemaan.

Bhaerit luulivat, että hän soittaisi jonkin vanhan tutun kappaleen, mutta hämmästyksekseen he kuulivat uuden ihastuttavan sävelmän, jonka Nat soitti niin eläytyneesti, että he tuskin tunsivat soittajaa omakseen. Se oli noita sanattomia lauluja, jotka tuovat julki sydämen tunteet ja liikuttavat syvästi. Meg-täti nojasi päänsä Daisyn olkaa vasten, isoäiti pyyhki silmiään ja Jo-rouva katsoi Laurie-herraan kuiskaten:

-- Oletko sinä säveltänyt tämän?

-- Tahdoin että poikasi osoittaisi sinulle kunniaa ja kiittäisi sinua omalla tavallaan, vastasi Laurie kumartuen hänen puoleensa.

Kun Nat kumarsi ja aikoi poistua, he taputtivat hänet takaisin, ja hän sai soittaa uudestaan. Hän soitti sen niin onnellisen näköisenä, että hyvää teki.

-- Lattia tyhjäksi! huudahti Emil ja hetkessä tuolit oli työnnetty syrjään, vanhemmat istuutuivat turvallisesti nurkkiin ja lapset kerääntyivät näyttämölle.

-- Näyttäkääpäs nyt taitojanne, huudahti Emil, ja pojat riensivät naisten luo, nuorten ja vanhempien, ja pyysivät heitä kohteliaasti 'riemupolskaan'.

Pikku pojat hyökkäsivät ihan tuulispäänä prinsessan luo, mutta hän valitsi Dickin, kuten hänenlaisensa pienen hienostuneen naisen sopi, ja antoi pojan ohjata hänet paikalleen. Jo-rouvan ei annettu kieltäytyä, ja Amy-täti teki Danista ratkionnellisen pojan hylätessään Franzin ja valitessaan hänet. Tietysti Nan ja Tommy, Daisy ja Nat olivat parit, kun taas Teddy-setä haki tanssiin Pöpön, jonka teki mieli 'katrillata' ja joka oli suunniltaan moisesta kunniasta. Silaksella ja Mary-Annilla oli yksityinen tanssinäytös eteishallissa, ja puolen tunnin ajan Plumfield oli hukkua iloon.

Seurue hajosi sitten ja nuori väki meni puistoon kävelemään. Etumaisena kulkivat kurpitsavaunut, joissa prinsessa ja hänen ajomiehensä istuivat, ja rotat olivat kauhean hyppivällä tuulella.

Sillä aikaa kun lapset iloitsivat illan viimeisestä huvista, vanhemmat istuivat salissa keskustellen pikkuväestä niin kiinnostuneina kuin vain vanhemmat ja ystävät voivat.

-- Mitä sinä mietit, kun näytät noin onnelliselta, Jo-sisko? kysyi Laurie istuutuen sohvaan hänen viereensä.

-- Kesän työtäni, ja samalla huvittelen suunnittelemalla poikieni tulevaisuutta, vastasi Jo hymyillen ja teki tilaa viereensä.

-- Heistä tulee runoilijoita, maalareita, valtiomiehiä, kuuluisia sotureita, tai ainakin eteviä kauppamiehiä.

-- Ei, en ole enää yhtä kunnianhimoinen kuin joskus. Olen nykyään tyytyväinen, jos heistä tulee kunnon miehiä. Tosin myönnän, että odotan muutamille heistä kunniaa ja menestystä. Demi ei ole aivan tavallinen lapsi, ja uskon että hän yltää vielä johonkin hyvään ja suureen tässä maailmassa. Toivon että toisetkin menestyvät hyvin, varsinkin kaksi uusinta poikaani, sillä kuultuani Natin soittavan tänä iltana minä tosiaan ajattelen, että hänellä on luontaiset lahjat.

-- Liian aikaista sanoa; lahjoja hänellä kyllä on, ja uskon, että poika pystyy piankin ansaitsemaan leipäänsä sillä työllä, jota rakastaa. Kasvata sinä häntä vielä pari vuotta, sitten minä otan pojan hoiviini ja toimitan hänet saamaan lisäkoulutusta.

-- Siinä avautuu mukava tulevaisuus Nat-paralle, joka vielä kuusi kuukautta sitten oli ypöyksin ja ystävittä. Daninkin tulevaisuus on jo selvä. Herra Hyde ottaa pojan mukaansa ja hän saakin tosi kunnollisen ja uskollisen apulaisen, sen lupaan. Dan on palvelevainen, jos hän saa palkakseen rakkautta ja luottamusta; hänellä on tarmoa luoda oma tulevaisuutensa. Niin, olen tosiaan onnellinen, kun olemme menestyneet molempien poikien suhteen. Toinen oli heikko ja toinen raju; nyt ovat molemmat parempia kuin tullessaan ja toiveita herättäviä.

-- Mitä taikakeinoja sinä oikein käytät, Jo?

-- Minä vain rakastan heitä ja annan heidän huomata sen. Muusta Fritz on pitänyt huolen.

-- Kyllä pelkkä rakastaminenkin näyttää työstä käyneen, sanoi Laurie hipaisten hellästi Jo-rouvan kalpeata poskea.

-- Minä olen jo iäkäs nainen, mutta hyvin onnellinen, niin ettei kannata surkutella minua, Teddy, sanoi Jo katsellen tyytyväisenä ympärilleen.

-- Tosiaan, suunnitelmasi tuntuvat luonnistuvan paremmin vuosi vuodelta, sanoi Teddy nyökäten hyväksyvästi viehättävälle näkymälle.

-- Kuinka voisin epäonnistua työssäni, kun te kaikki autatte minua niin paljon? vastasi Jo-rouva katsoen kiitollisena avokätisintä suojelijaansa.

-- Tämän koulun perustaminen oli aikamoinen yllätys perheelle. Me kun olimme suunnitelleet sinulle aivan toisenlaisen tulevaisuuden, mutta tämä näyttää sopivan sinulle parhaiten. Se oli tosiaan aikamoinen keksintö, Jo, sanoi Laurie torjuen tapansa mukaan kiitoksen.