Part 21

-- Pippurirasia, vastasi Ned antaen Nanille kuoritun kastanjan ja nauraen niin sietämättömästi, että Tommy olisi halunnut pompata kuin tulikuuma kastanja pannussa ja lentää jonkun niskaan.

Huomattuaan, että pojat alkoivat piikitellä toisiaan, Franz yritti uutta keinoa.

-- Sovitaan että jokainen, joka astuu tuosta ovesta sisään, saa kertoa meille jotain. Hauska nähdä kuka tulee.

Siihen suostuttiin, eikä tarvinnut kauan odottaakaan, kun eteisestä kuului raskaita askelia ja Silas ilmestyi huoneeseen syli täynnä puita. Riemuhuuto tervehti tulijaa, ja tämä katseli ympärilleen hämmästynyt irvistys punakoilla kasvoillaan, kunnes Franz selitti ilon syyn.

-- Mitä! Enhän minä osaa kertoa juttuja, Silas sanoi, laski puut sylistään ja valmistautui lähtemään huoneesta. Mutta pojat piirittivät hänet, veivät hänet väkisin istumaan ja vaativat tarinaansa, kunnes hyväntahtoinen jättiläinen myöntyi.

-- Minä en tiedä kuin yhden ainoan jutun, ja sekin on hevosesta, hän sanoi hyvillään huomionosoituksesta.

-- Kerro se! huusivat pojat.

-- Olkoon menneeksi, aloitti Silas keikauttaen tuolinsa nojalleen seinää vasten ja työntäen peukalot liiviensä hiha-aukkoihin.

-- Minä jouduin sodan aikana rakuunarykmenttiin ja ehdin olla mukana monessa kahakassa. Minun hevoseni, Majuri, oli mainio elukka, ihan kuin joku ihminen. Ei se mikään silmän ruoka ollut, mutta niin viisasta, kestävää ja lempeää luontokappaletta en ole toista nähnyt. Kun ensimmäisen kerran jouduttiin taisteluun, se antoi minulle opetuksen, jota en hevillä unohda ja sen minä nyt kerron teille. Te pojat ette tiedä, millaista on taistelun aikana, sitä melskettä ja kiirettä ja kamaluutta ei osaa kuvatakaan. Mutta sen tunnustan suoraan, että olin ensimmäisissä kahakoissa niin pyörällä päästäni, etten ymmärtänyt yhtään mitään. Meidät oli komennettu hyökkäykseen, ja niin sitä mentiin päätä pahkaa eteenpäin kuin paremmatkin, eikä meillä ollut aikaa jäädä katselemaan kentälle jääviä. Minä sain kuulan käsivarteeni ja putosin satulasta -- en tiedä miten, mutta sieltä minä vain löysin itseni parin kolmen haavoittuneen ja kaatuneen joukosta, ja toiset jatkoivat matkaa. No, minä nousin pystyyn ja tähyilin Majuria, sillä tunsin saaneeni kylliksi koko touhusta. En nähnyt hevosta missään ja aioin juuri lähteä jalan leiriin, kun kuulin tutun hirnahduksen. Katsoin ympärilleni ja siellä Majuri seisoi kaukana minua odottamassa ja näytti ihmettelevän, miksi olin jäänyt jälkeen. Vihelsin ja se juosta hölkytti luokse tottelevaisesti. Minä kompuroin sen selkään niin hyvin kuin kykenin, vasemmasta kädestä kun juoksi veri virtanaan, ja aioin lähteä leiriin, sillä olin kurja ja pehmeä kuin vanha rätti, ensimmäinen taistelu kuulemma usein vie miehen sellaiseksi. Mutta Majuripa olikin meistä kahdesta urhoollisempi, eikä se suostunut lähtemään takaisin, ei sitten millään. Se hyppi ja tanssi ja korskui ja käyttäytyi ihan kuin ruudin savu olisi tehnyt sen villiksi. Minä yritin ja yritin, mutta kun se ei antanut periksi, minun oli pakko antaa. Ja mitä luulette sen sisupussin tehneen? Se kääntyi, lähti täyttä laukkaa takaisin ja hyökkäsi tulisimpaan taisteluun!

-- Olipa hevonen! innostui Dan, ja toisetkin pojat unohtivat omenat ja kastanjat.

-- Minä häpesin kuollakseni, jatkoi Silas lämmeten muistoistaan. -- Ja olin äkäinen kuin ampiainen, unohdin haavani, syöksyin mukaan ja hyökkäsin kuin villitty, kunnes meikäläisten keskelle lensi kranaatti, joka teki kauheata jälkeä. Meni siinä minultakin tolkku, ja kun heräsin, oli taistelu ohi ja Majuri makasi vierelläni vallilla pahemmin haavoittuneena kuin minä. Minulta oli jalka poikki ja olin saanut sirpaleen olkapäähän. Mutta minun hyvän kumppanini laita oli paljon huonommin. Se kirottu ammus oli repinyt Majurilta toisen kyljen auki.

-- Voi Silas, mitä sinä silloin teit? huudahti Nan työntyen järkyttyneenä lähelle kertojaa.

-- Minä hivuttauduin likemmäksi ja koetin tukkia sen verenvuotoa niillä räsyillä, joita yhdellä kädellä sain revityksi vaatteistani. Mutta ei siitä ollut apua, se makasi ja valitti hirveissä tuskissa ja katsoi minua niin luottavasti silmiin, etten kestänyt sitä enää. Autoin minkä saatoin, ja kun päivä kävi yhä kuumemmaksi, sen kieli työntyi ulos suusta. Minä yritin mennä hakemaan vettä purosta vähän matkan päästä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun olin itsekin vaivainen; koetin sitten vain löyhytellä sitä hatullani. Kuunnelkaahan nyt, mitä sanon, ja kun kuulette puhuttavan jaloudesta, niin muistakaa tätä. Siinä lähellä teki haavoittunut vihollinen kuolemaa, sillä kuula oli mennyt miehen keuhkojen läpi. Minä tarjosin poloiselle edes nenäliinaa otsalle siinä kauheassa paahteessa, ja hän kiitti ystävällisesti, sillä semmoisessa tilanteessa ei katsota mille puolelle toinen kuuluu, vaan autetaan jos voidaan. Miehellä oli itsellään kovat tuskat, mutta kun hän näki, miten paha minun oli olla Majurin takia ja miten koetin auttaa sitä, hän kohottautui ja anoi: "Minun kenttäpullossani on vettä, ota se, vaikkei se enää autakaan", ja heilautti pullon minulle. En olisi ottanut sitä, mutta minulla sattui taas olemaan tilkka viinaa ja sain hänet juomaan sen. Se teki hyvää ja virkisti minuakin aivan kuin olisin itse ottanut lääkettä.

Ja Silas lakkasi puhumasta, aivan kuin olisi vieläkin nauttinut silloisesta hyvänolontunteesta, kun hän ja hänen vihollisensa unohtivat vihan ja auttoivat veljinä toisiaan.

-- Kerro vielä Majurista, pyysivät pojat kärsimättöminä.

-- Minä kaadoin veden sen polttavalle kielelle, ja jos ikinä jokin luontokappale on näyttänyt kiitolliselta, niin Majuri totisesti näytti. Mutta paljon ei vedestä ollut apua, sillä hevosparka kitui kauheissa tuskissa, enkä minä lopulta enää kestänyt sitä. Se oli julmaa, mutta tein sen säälistä ja tiedän, että Majuri antoi minulle anteeksi.

-- Mitä sinä sitten teit? kysyi Emil, kun Silas lopetti syvään huokaisten. Ja ukon jäykillä kasvoilla oli sellainen ilme, että Daisy meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen polvelleen.

-- Minä ammuin sen.

Kuulijat värähtivät järkytyksestä, sillä Majuri oli heidän silmissään sankari, ja sen surullinen loppu riipaisi heitä kaikkia.

-- Niin, minä ammuin sen ja päästin sen kärsimyksistä. Minä taputin sitä ja sanoin sille: "Hyvästi, ystävä!" Sitten asetin sen pään nurmelle, katsoin vielä kerran sitä silmiin ja laskin kuulan sen pään läpi. Se ei vavahtanutkaan, niin kohdalleen minä osuin. Kun se sitten oli hiljaa eikä enää valittanut, olin iloinen. En tiedä pitäisikö minun hävetä, mutta sitten panin käteni sen kaulaan ja ulisin ääneen kuin lapsi. Sellainen vouhka minä olin.

Silas veti hihan silmilleen yhtä liikuttuneena Daisyn nyyhkytyksistä kuin uskollisen Majurin muistosta.

Kukaan ei puhunut vähään aikaan, sillä kertomus tehosi kuulijoihin.

-- Sellaisen hevosen minäkin haluaisin, mutisi Dan.

-- Kuoliko se vihollinen myös? kysyi Nan huolissaan.

-- Vasta myöhemmin. Siinä sitä maattiin koko päivä, kunnes illansuussa tuli muutama meikäläinen etsimään kadonneita. Olisivat tietysti ottaneet minut ensiksi, mutta minä saatoin hyvin odottaa ja sain pojat viemään sen vihollisen ensin. Miesraukka jaksoi juuri ja juuri ojentaa kätensä hyvästiksi ja sanoi minulle: "Kiitos, toveri!" Ne olivatkin hänen viimeiset sanansa, sillä tuntia myöhemmin hän kuoli sairasteltassa.

-- Kai sinulla oli hyvä mieli, kun olit ollut niin ystävällinen hänelle! sanoi Demi, jota tämä kertomus oli syvästi liikuttanut.

-- Niin, se ajatus minua lohduttikin, kun makasin siinä tuntikaupalla pää Majurin kaulalla ja katselin kuun kipuamista. Olisin tahtonut haudata eläinparan säädyllisesti, mutta eihän se käynyt päinsä. Silloin minä leikkasin sen harjasta pienen tupsun, ja se on vieläkin tallella. Tahdotteko nähdä?

-- Voi, näytä se! vastasi Daisy pyyhkien kyynelet silmistään. Silas otti taskustaan vanhan lompakkonsa ja kaivoi sen sisälokerosta ruskean paperin, josta kuoriutui näkyviin valkoinen jouhikiehkura. Lapset katselivat sitä hiljaisina, kun se oli oikaistu tuohon leveälle kämmenelle, eikä kenestäkään ollut hullunkurista, että Silas säilytti tällä tavoin ystävänsä muistoa.

-- Se oli kaunis kertomus ja minä pidin siitä, vaikka se panikin minut itkemään. Kiitoksia kovasti, Si, sanoi Daisy ja auttoi häntä käärimään ja piilottamaan pyhäinjäännöksen. Sillä aikaa Nan pisti kourallisen paahdettua maissia Silaksen taskuun, ja pojat ilmaisivat äänekkäästi mielipiteensä kertomuksesta, jossa heidän mielestään oli kaksikin sankaria.

Silas poistui hyvillään saamastaan tunnustuksesta, ja lapset juttelivat tarinasta odottaessaan uutta uhria. Seuraavana tuli Jo-rouva. Hän oli ompelemassa Nanille esiliinaa ja halusi sovittaa sitä. Lapset antoivat hänen astua huoneeseen, mutta hyökkäsivät sitten hänen kimppuunsa selittäen leikin säännöt ja pyytäen kertomusta. Jo-rouvasta ansaan joutuminen oli oikein hauskaa ja hän suostui heti, sillä iloiset äänet olivat kaikuneet salin yli hänen huoneeseensa niin houkuttelevina, että hänen oli tehnyt mieli mukaan.

-- Olenko minä ensimmäinen hiiri, jonka saitte kiinni, senkin saapasjalkakissat? hän kysyi, kun hänet oli istutettu suureen nojatuoliin ja iloisen näköinen kuulijakunta oli asettunut hänen ympärilleen.

He kertoivat Silaksesta ja tämän 'pakkoverosta'. Jo-rouva löi epätoivoisena otsaansa, sillä oli vaikea näin yllättäen keksiä jokin uusi tarina.

-- Mistä minä nyt kertoisin?

-- Pojista, kuului yhdestä suusta.

-- Kerro juhlista, sanoi Daisy.

-- Joissa on hyvää syötävää, lisäsi Pumppu.

-- Siitäpä muistankin erään jutun, jonka muuan vanha rouva kirjoitti vuosia sitten. Minä pidin aikoinaan siitä kovin ja uskoisin teidänkin pitävän, sillä siinä on sekä poika että hyvää syötävää.

-- Mikä sen nimi on? kysyi Demi.

-- "Poika jota epäiltiin".

Nat kohotti katseensa kastanjista, joita parhaillaan kuori ja Jo-rouva hymyili hänelle arvaten mitä pojan mielessä liikkui.

-- Neiti Crane piti koulua pojille eräässä pienessä, hiljaisessa kaupungissa ja hyvä koulu se olikin, järjestetty vanhanaikaiseen tapaan. Kuusi poikaa asui hänen talossaan ja neljä viisi kävi koulua kaupungista käsin. Yksi niistä, jotka asuivat hänen luonaan, oli nimeltään Lewis White. Lewis ei ollut paha poika, mutta hiukan arka ja altis päästelemään hätävalheita. Eräänä päivänä muuan naapuri lähetti neiti Cranelle korillisen karviaismarjoja. Niitä ei ollut riittävästi tarjota sellaisinaan ja siksi kiltti neiti Crane kävi työhön ja paistoi niistä tusinan kauniita, pieniä torttuja.

-- Minä tahtoisin kokeilla karviaismarjatorttuja. Mahtoiko hän leipoa ne samalla tavalla kuin minä teen vadelmatortut, tuumi Daisy, jonka keittämisinto oli taas elpymään päin.

-- Hiljaa nyt, sanoi Nat ja pani maissimöykyn tytön suuhun vaientaakseen hänet.

-- Kun tortut olivat valmiit, neiti Crane pisti ne ruokasalin kaappiin puhumatta niistä sanaakaan, sillä hän aikoi ne teeyllätykseksi. Kun hetki tuli ja kaikki istuivat pöydässä, hän meni noutamaan torttuja, mutta palasi pian hämmästyneenä, sillä arvaatteko, mitä oli tapahtunut?

-- Joku oli pihistänyt ne, huudahti Ned.

-- Ei, siellä ne kaikki olivat, mutta joku oli siepannut niistä marjat, nostanut yläkuoren ja pannut sen taas paikoilleen kaavittuaan ensin pois kaiken täytteen.

-- Katalaa! pihahti Nan ja katsoi Tommyyn kuin vihjaisten, että Tommykin voisi syyllistyä samanlaiseen konnuuteen.

-- Kun neiti Crane kertoi aikomastaan yllätyksestä ja näytti tyhjät kuoret, joista paras osa oli viety, pojat olivat kovin pettyneitä ja selittivät yhdestä suusta, etteivät tienneet asiasta mitään. "Ehkäpä rotat ovat ne syöneet", sanoi Lewis, joka äänekkäimmin oli kieltänyt tietävänsä mitään tortuista. "Ei, rotta olisi nakertanut kuoret eikä suinkaan nostanut kantta syödäkseen sisuksen. Käsiä siihen on tarvittu", sanoi neiti Crane, enemmän pahoillaan valheesta, jonka joku pojista oli lausunut, kuin itse tortuista. No niin, pojat söivät illallisen ja menivät nukkumaan, mutta yöllä neiti Crane kuuli jonkun valittavan, ja mennessään katsomaan hän tapasi Lewisin ankarissa tuskissa. Poika oli ilmeisesti syönyt jotain sopimatonta ja oli nyt niin kipeä, että neiti Crane säikähti ja aikoi mennä kutsumaan lääkäriä, kun Lewis voivotteli: "Se johtuu karviaismarjoista, minä ne söin ja minun täytyy kertoa se ennen kuin kuolen", sillä pelkkä ajatus tohtorin tulosta pelotti häntä kovasti. "Jos se on syynä, niin minä annan sinulle oksennusainetta ja pääset siitä heti", sanoi neiti Crane. Niinpä Lewis sai kelpo kulauksen ja oli huomenissa entisellään. "Älkää kertoko pojille, muuten ne nauravat minulle kauheasti", pyyteli sairas. Kiltti neiti Crane lupasi olla kertomatta, mutta palvelustyttö Sally julisti pojille koko jutun, eikä Lewis-paralla ollut rauhaa pitkiin aikoihin. Toverit kutsuivat häntä Karviaiseksi, eivätkä ikinä väsyneet kysymästä, paljonko torttu maksoi.

-- Se oli hänelle oikein, sanoi Emil.

-- Valheella on lyhyet jäljet, lisäsi Demi opettavaisesti.

-- Ei aina, mutisi Jack käännellen innokkaasti omenoita, niin että saattoi olla selin toisiin ja välttyä näyttämästä punasuistaan.

-- Joko se loppui? kysyi Dan.

-- Ei, se oli vasta alkua. Jatko on paljon mielenkiintoisempi. Vähän myöhemmin koululle tuli kulkukauppias ja hän pysähtyi näyttelemään pojille tavaroitaan. Joku heistä ostikin taskukamman, huuliharpun tai muuta rihkamaa. Linkkuveitsien valikoimassa oli pieni valkopäinen kynäveitsi, jota Lewisin teki kauheasti mieli, mutta hän oli jo tuhlannut taskurahansa eikä kenelläkään ollut lainata. Hän käänteli veistä ihaillen kädessään siihen asti kun mies kokosi tavaransa. Silloin Lewis laski sen vastahakoisesti takaisin ja mies meni matkoihinsa. Seuraavana päivänä kaupustelija kuitenkin palasi ja sanoi, ettei hän löytänyt sitä veistä, ja arveli sen jääneen neiti Cranen luo. Se oli kaunis helmiäispäinen veitsi eikä hänen kannattanut menettää sitä. Kaikki etsivät ja selittivät, etteivät tienneet veitsestä mitään. "Tällä nuorella herralla se viimeksi oli ja hänen näytti kovin tekevän mieli sitä. Onko ihan varma, että panitte sen takaisin?" kysyi mies Lewisilta, joka oli huolissaan veitsen katoamisesta ja vakuutti vakuuttamasta päästyäänkin, että oli pannut sen takaisin. Hänen vakuutteluistaan ei kuitenkaan ollut apua, sillä kaikki näyttivät olevan varmoja, että hän sen oli ottanut, ja myrskyisen kohtauksen jälkeen neiti Crane maksoi veitsen ja mies lähti riidellen matkoihinsa.

-- Oliko Lewis sitten ottanut sen? huudahti Nat kiihtyneenä.

-- Saatte nähdä. Nyt Lewis-parka sai uutta kestettävää, sillä pojat pyytelivät lakkaamatta: "Lainaahan sitä helmiäispäistä veistäsi, Karviainen", ja muuta vastaavanlaista, kunnes Lewis oli niin onneton, että pyysi päästä kotiinsa. Neiti Crane koetti tukkia poikien suut, mutta se oli vaikeata, sillä eivät kiusanhenget aina olleet hänen ulottuvillaan. Tätä seikkaa onkin vaikeata opettaa pojille, omien sanojensa mukaan he eivät halua "lyödä lyötyä", mutta piinaavat silti häntä kaikella joutavalla, kunnes toinen jo mielellään tappelisi asian selväksi.

-- Minä tiedän sen, sanoi Dan.

-- Niin minäkin, lisäsi Nat hiljaa.

Jack ei puhunut mitään, mutta oli samaa mieltä; sillä hän tiesi, että isot pojat halveksivat häntä ja jättivät hänet omiin oloihinsa juuri siitä syystä.

-- Kerro vielä Lewis-raukasta, Jo-täti. En usko, että hän otti sen veitsen, mutta haluan tietää asian varmasti, sanoi Daisy oikein huolissaan.

-- No niin, viikko toisensa perään kului eikä asia tullut sen selvemmäksi. Pojat karttoivat Lewisiä, ja huolet tekivät pojan melkein sairaaksi. Hän päätti, ettei enää valehtele ja piti lujasti päätöksensä. Neiti Crane sääli ja auttoi häntä ja oli lopulta varma, ettei poika ollut ottanut veistä. Kaksi kuukautta ensimmäisen vierailunsa jälkeen kaupustelija tuli uudestaan ja sanoi ensimmäiseksi:

"Nyt on asia niin, hyvä neiti, että minä kuitenkin löysin sen veitsen. Se oli pudonnut päällisen ja vuorin väliin ja löytyi sieltä seuraavana päivänä, kun ladoin laukkuun uusia tavaroita. Tulin ilmoittamaan teille, koska te maksoitte veitsen ja haluatte ehkä saada sen omaksenne. Tässä se on."

Kaikki pojat olivat kokoontuneet kaupustelijan ympärille ja heitä hävetti kovasti ja he pyysivät Lewisilta vilpittömästi anteeksi. Neiti Crane lahjoitti veitsen Lewisille ja hän piti sitä monta vuotta muistona rikkomuksestaan, joka oli tuottanut hänelle niin paljon mielipahaa.

-- En ymmärrä, miksi salassa ahmitut herkut ovat pahaksi, vaikka niitä pöydässä voi syödä ihan reilusti, huomautti Pumppu miettivästi.

-- Ehkäpä siksi, että omatunto kurittaa vatsaa, sanoi Jo-rouva hymyillen.

-- Hän ajattelee kurkkujaan, sanoi Ned, ja kaikkia nauratti, sillä Pumpun viimeisin onnettomuus oli ollut perin hassu.

Hän söi salaa kaksi isoa kurkkua, tuli kipeäksi ja uskoi huolensa Nedille pyytäen tätä tekemään jotakin. Hyväluontoinen Ned määräsi vatsalle sinappihauteen ja jalkoihin kuumat silitysraudan luodit. Mutta kun sairas käytti näitä parannusvälineitä, hän unohti järjestyksen, pani jalat paksuun sinappitaikinaan ja kuumat luodit vatsalle. Pumppu-parka löydettiin aikanaan ladosta jalat rakoilla ja takki pahasti kärventyneenä.

-- Olisi hauskaa kuulla vielä toinenkin tarina, sanoi Nat. Ennen kuin Jo-rouva ehti kieltää sitä näiltä kyltymättömiltä Oliver Twisteilta, Rob taapersi sisään peitettä laahaten ja meni suoraan äitinsä luo kuin turvalliseen rauhansatamaan.

-- Minä kuulin kamalaa melua ja tulin katsomaan mitä täällä tapahtuu.

-- Luulitko etten tulisikaan sanomaan hyvää yötä, tuhmeliini? kysyi hänen äitinsä muka ankarana.

-- En, mutta minä luulin, että sinusta on mukavaa, kun minä olen täällä sinun luonasi, vastasi ovela pikku mies.

-- Minä näen sinut paljon mieluummin vuoteessa, mars matkoihisi vain, Robin!

-- Jokaisen joka tulee tänne, täytyy kertoa tarina, ja koska sinä et osaa, on parasta että laputat tiehesi, sanoi Emil.

-- Osaanpas. Minä kerron Teddylle paljon satuja karhuista ja kuusta ja mehiläisistä, jotka osaavat puhua, penäsi Rob, joka tahtoi jäädä hinnalla millä hyvänsä.

-- Kerro sitten äkkiä satusi, sanoi Dan valmistuen kantamaan hänet sänkyyn.

-- Anna minun ensin miettiä vähän, sanoi Rob ja käpertyi äitinsä syliin.

-- Meillä on oikein sukuvikana livistää vuoteesta, selitti Jo-rouva. -- Demillä oli tämä paha tapa, ja aikoinaan minä pompin vuoteesta pitkin yötä. Meg luuli aina, että talo palaa ja lähetti minut alakertaan katsomaan, ja minä jäin sinne huvittelemaan, kuten tämä tottelematon pojanvesseli tässä.

-- Nyt minä olen miettinyt, ilmoitti Rob, joka halusi innokkaasti lunastaa pääsyn tähän hauskaan piiriin.

Koreaan peitteeseen kääriytyneenä hän sitten kertoi lyhyen, mutta surullisen tarinansa.

-- Olipa kerran rouva, jolla oli miljoona lasta ja yksi kiltti pieni poika. Rouva meni yläkertaan ja sanoi: "Et saa mennä pihalle." Mutta poika meni ja putosi kaivoon ja hukkui.

-- Joko se loppui? kysyi Franz, kun Rob pysähtyi vetämään välillä henkeä.

-- Ei, se jatkuu vielä, vastasi Rob ja hieroi kulmiaan saadakseen uutta innoitusta.

-- Mitä rouva teki, kun poika oli pudonnut kaivoon? auttoi hänen äitinsä.

-- Ai, hän pumppusi pojan ylös ja kääri hänet sanomalehteen ja pani hyllylle kuivumaan.

Hillitön naurunremakka seurasi yllättävää loppua, ja Jo-rouva taputti kiharaista päätä sanoen juhlallisesti:

-- Poikani, sinä perit äitisi sadunkertomistaidon. Sinua odottaa maineikas tulevaisuus.

-- Saanhan minä nyt jäädä? Eikö se ollutkin hyvä satu? kysyi Rob huumaantuneena loistavasta menestyksestään.

-- Saat olla niin kauan kuin tämä kourallinen maissia kestää, sanoi hänen äitinsä ja odotti jyvien häviävän yhtenä suupalana.

Mutta Rob oli järkevä pikku mies ja katsoi parhaaksi syödä ne verkkaan ja yksitellen, ja hän nautti joka hetkestä täysin siemauksin.

-- Jo-täti, sinähän voisit kertoa uuden sadun Robia odotellessasi, sanoi Demi.

-- Kerro pahoista pojista. Niistä minä eniten pidän, sanoi Nan.

-- Kerro mieluummin tuhmista äkäpussitytöistä, sanoi Tommy, jonka ilta oli pilalla Nanin epäystävällisyyden takia. Omenat maistuivat karvailta, maissit mauttomilta ja kastanjoita oli vaikea saada rikki, ja kun hän näki Demin ja Nanin istuvan samalla penkillä, elämä tuntui hänestä raskaalta.

Mutta Jo-rouva ei kertonut enää satuja, sillä katsottuaan Robiin hän huomasi pojan nukahtaneen viimeinen maissinjyvä lujasti nyrkkiin puristettuna. Käärittyään kuopuksensa kokonaan peitteen sisään Jo-rouva kantoi hänet vuoteeseen eikä ollut pelkoa, että poika lähtisi uudestaan liikkeelle.

-- Katsotaanpas kuka tulee seuraavaksi, sanoi Emil avaten oven houkuttelevasti raolleen.

Mary-Ann kulki ensin ohi ja Emil kutsui häntä, mutta Silas oli varoittanut ja heidän houkutuksistaan välittämättä tyttö riensi nauraen menojaan. Äkkiä avautui ovi ja voimakas ääni lauloi:

"Ich weiss nicht wass soll es bedeuten dass ich so traurig bin."

-- Se on Fritz-eno; nauretaan kaikki ääneen, niin hän tulee varmasti sisään, sanoi Emil.

Seurasi kova naurunremakka ja herra Bhaer tuli kuin tulikin huoneeseen ja kysyi:

-- Mitäs hauskaa teillä on, pojat?

-- Saatiinpas kiinni! Emme päästä teitä ennen kuin olette kertonut meille jonkin jutun, huusivat pojat ja sulkivat oven.

-- Ahaa! Tämä olikin siis ansa? Hyvä, en minä haluakaan pois, koska täällä on näin hauskaa. Minä maksan veroni heti. Ja hän istuutui nojatuoliin ja aloitti arvelematta.

-- Kauan aikaa sitten sinun isoisäsi, Demi, meni erääseen suureen kaupunkiin esitelmöimään saadakseen rahaa pienelle orpokodille, jonka muutamat hyvät ihmiset olivat perustaneet. Hänen luentonsa onnistuivat hyvin; hän sai kokoon huomattavan rahasumman ja oli tyytyväinen. Ajaessaan kieseillään toiseen kaupunkiin hän tuli iltamyöhällä yksinäiselle tielle ja tuumi juuri, että tällaisella seudulla saattaisi olla rosvoja, kun samassa metsästä ilmestyi pahannäköinen mies ja asteli hitaasti kohti aivan kuin häntä odotellen. Muistaen rahat isoisä pelästyi ja ajatteli kääntyä takaisin. Mutta hevonen oli väsynyt eikä hän halunnut epäillä miestä, vaan ajoi edelleen. Päästyään lähemmäs ja nähtyään kuinka onnettoman ja sairaan ja ryysyisen näköinen mies oli hän tunsi omantunnon soimauksia, pysäytti hevosensa ja sanoi niin ystävällisesti kuin suinkin:

"Ystäväni, näytätte kovin väsyneeltä. Saanko tarjota kyytiä?" Mies näytti hämmästyvän, epäröi hetken, mutta nousi sitten kärryihin. Hän ei ilmeisestikään halunnut keskustella, mutta isoisä jutteli viisaasti ja hauskasti ja puhui ankarasta talvesta ja kuinka köyhät olivat saaneet kärsiä ja kuinka vaikea joskus oli tulla toimeen. Mies lämpeni vähitellen ja kertoi lopulta ystävällisyyden houkuttelemana oman tarinansa. Hän oli ollut sairaana ja työttömänä, hänellä oli perhe ja lapsia ja nyt hän oli joutunut epätoivoon. Isoisä surkutteli häntä ja unohtaen pelkonsa kysyi miehen nimeä ja lupasi koettaa toimittaa hänelle työtä, sillä hänellä oli ystäviä kaupungissa.

Etsiessään kynää ja paperia isoisä veti esille pullean lompakkonsa ja samassa mies iski silmänsä siihen. Isoisä pelästyi rahojen vuoksi, mutta sanoi tyynesti:

"Niin, minulla on täällä rahaa erästä köyhää orpokotia varten. Jos ne olisivat omiani, antaisin mielelläni niistä teille. En ole itse rikas, ja tiedän hyvin mitä köyhyys on. Nämä viisi dollaria ovat minun, ja ne haluan antaa lapsillenne."

Kova, ahnas katse miehen silmissä muuttui kiitolliseksi, kun hän otti vapaaehtoisesti annetut rahat, ja hän jätti orpojen rahat rauhaan. Mies ajoi isoisän seurassa kaupungin portille ja pyysi siinä päästä kyydistä. Isoisä pudisti hänen kättään ja oli juuri lähdössä eteenpäin, kun mies sanoi kuin jonkun pakottamana: "Ajattelin jo epätoivoissani ryöstää teidät, mutta olitte niin ystävällinen, etten voinutkaan. Jumala siunatkoon teitä, että estitte minut siitä!"

-- Näkikö isoisä häntä enää koskaan? kysyi Daisy innokkaasti.

-- Ei. Mutta uskon, että mies sai työtä eikä enää koskaan aikonut ryövätä ketään.

-- Outoa kohdella tuolla tavoin sitä miestä; minä olisin kyllä antanut hänelle selkään, sanoi Dan.

-- Hyvyys tehoaa aina paremmin kuin voima. Koettakaa, niin näette, vastasi herra Bhaer nousten.

-- Voi, kerro vielä jotain! huudahti Daisy.