Part 20
-- Minä suostun ilman muuta, sanoi Emil ja meni paikalleen muistaen, että merimiehen ensimmäinen velvollisuus on totella esimiehiään.
Toiset seurasivat esimerkkiä, Franz istuutui herra Bhaerin tuolille ja tunnin ajan vallitsi mainio järjestys. Läksyt oli luettu ja kuulusteltu, Franz oli kärsivällinen ja hauska opettaja, sillä viisaasti kyllä hän jätti kuulustelematta ne aineet, joissa ei itse ollut pätevä, ja piti järjestystä yllä enemmän murheen sävyttämällä arvokkuudella kuin sanan voimalla. Juuri kun oli pikku poikien vuoro lukea, eteisestä kuului askelia ja kaikki kääntyivät nähdäkseen uutiset isä Bhaerin ilmeestä, kun hän astuisi luokkaan. Ystävälliset kasvot ilmaisivat heti paikalla, ettei Demillä ollut enää isää, sillä ne olivat kalpeat ja murheelliset, eikä hänellä riittänyt edes sanoja vastaukseen, kun Rob juoksi häntä vastaan ja kysyi moittivasti:
-- Mitä varten sinä menit, isä, ja jätit minut yöllä?
Muisto toisesta isästä, joka oli jättänyt lapsensa yöllä eikä koskaan palaisi, sai herra Bhaerin lujasti puristamaan omaa poikaansa ja piilottamaan kasvonsa hetkeksi tämän kiharoihin. Emil painoi pään käsiinsä, Franz astui enon luo ja pani kätensä hänen olalleen kasvot kalpeina surusta ja myötätunnosta. Toiset istuivat niin hiljaa, että ulkoa kuului selvästi putoavien lehtien rapina.
Rob ei oikein käsittänyt mitä oli tapahtunut, mutta hänen teki pahaa nähdä isä onnettomana. Niinpä hän kohotti pienin käsin isänsä päätä ja sanoi sirkuttaen:
-- Älä itke, isä! Kaikki olivat kilttejä, me pidimme koulua ja Franz oli opettaja.
Herra Bhaer kohotti katseensa, koetti hymyillä ja sanoi niin kiitollisella äänellä, että pojat tunsivat olevansa pyhimyksiä:
-- Kiitoksia, pojat, kiitoksia oikein paljon siitä. Se oli hyvä tapa auttaa ja lohduttaa minua.
-- Franz ehdotti sitä, ja hän oli loisto-opettaja, kertoi Nat, ja hänen sanojaan vahvisti toisten poikien myöntävä mumina, joka ilahdutti suuresti nuorta viransijaista.
Herra Bhaer laski Robin maahan, kiersi kätensä sisarenpoikansa harteille ja sanoi tyytyväisen näköisenä:
-- Tämä tekee minun raskaan päiväni helpommaksi ja saa minut luottamaan teihin kaikkiin. Minua tarvitaan kaupungissa ja minun täytyy jättää teidät vielä vähäksi aikaa. Ajattelin antaa teille lupaa tai lähettää muutamia teistä kotiin, mutta jos tahdotte jäädä ja jatkaa samaan tapaan, niin minä olen iloinen.
-- Me jäämme! Kyllä Franz pitää meistä huolen! kuului eri puolilta.
-- Eikö äiti pian tule kotiin? kysyi Rob haikeasti.
-- Me tulemme molemmat yöksi. Mutta Meg-täti tarvitsee nyt äitiä enemmän kuin te ja tiedän että mielelläsi lainaat häntä vähäksi aikaa.
-- Kyllä minä, mutta Teddy on itkenyt häntä ja löi hoitajaa ja oli kauhean ilkeä, kanteli Rob aivan kuin nämä uutiset toisivat äidin heti kotiin.
-- Missä minun kuopukseni nyt on? kysyi herra Bhaer.
-- Dan vei hänet ulos rauhoittumaan. Nyt ei ole enää mitään hätää, sanoi Franz viitaten ikkunaan, josta näkyi Dan vetämässä Teddyä rattailla koirien hyppiessä heidän ympärillään.
-- Minä en tahdo tavata häntä nyt, hän vain kiihtyisi turhaan; mutta sanokaa Danille, että minä olen jättänyt Teddyn hänen huostaansa. Te vanhemmat kyllä pidätte yhden päivän huolta itsestänne. Franz voi ohjailla teitä ja Silas hoitaa muuten taloa. Hyvästi iltaan asti.
-- Kerro vähän John-sedästä, sanoi Emil pidättäen herra Bhaeria, kun tämä aikoi kiiruhtaa pois.
-- Ennätimme ajoissa jättämään hänelle hyvästit. Daisy ja Demi olivat hänen käsivarsillaan, kun hän nukahti rauhallisesti Meg-tädin syliin. En jaksa nyt kertoa enempää, sanoi herra Bhaer ja lähti nopeasti huoneesta. Langon kuolema oli sattunut häneen kipeästi, sillä John Brooke oli ollut hänen läheinen ystävänsä.
Koko päivän talo oli hyvin hiljainen. Pikkupojat leikkivät ääneti lastenhuoneessa. Toiset kuluttivat aikaansa kävellen, istuen raidassa tai hoidellen lemmikkejään; tuntui aivan kuin olisi ollut sunnuntai keskellä viikkoa. Kaikki puhelivat John-sedästä; pojat tunsivat, että jotain arvokasta ja hyvää oli poistunut heidän pienestä maailmastaan.
Herran ja rouva Bhaer tulivat hämärissä kahdestaan kotiin, sillä Demi ja Daisy olivat jääneet äitinsä luo lohduttamaan häntä. Jo-poloinen oli lopen uupunut ja tarvitsi ilmeisesti myös, lasten lohdutusta, sillä päästyään portaille hän ensimmäiseksi kysyi:
-- Missä minun pikkuiseni on?
-- Täällä, vastasi hento ääni. Ja kun Dan oli laskenut Teddyn äidin syliin, poika jatkoi:
-- Danny on ollut minun kanssani koko päivän ja minä olen ollut kiltti.
Jo-rouva kääntyi kiittämään uskollista hoitajaa, mutta Dan oli rientänyt hätistämään pois poikia, jotka olivat rynnänneet eteiseen tulijoita vastaan, ja puhui heille matalalla äänellä:
-- Älkää tulko, ei hän jaksa kestää meitä nyt.
-- Ei, älkää menkö. Haluan tavata teidät kaikki. Tulkaa vain, pojat. Minä olen lyönyt teitä laimin koko päivän.
Jo-rouva ojensi kätensä kohti poikia, jotka kerääntyivät hänen ympärilleen ja saattoivat hänet makuuhuoneeseen.
-- Minä olen niin väsynyt, että kyyhötän mieluimmin täällä Teddyn kanssa. Toisikohan joku minulle teetä, hän sanoi koettaen puhua hilpeästi.
Koko lauma hyökkäsi ruokasaliin, ja illallispöytä olisi ollut vaarassa, ellei herra Bhaer olisi joutunut hätään. Sovittiin, että toiset pojat saisivat viedä teen, toiset korjata astiat.
Neljä läheisintä ja rakkainta sai ensiksi mainitun kunniatehtävän. Franz vei teekannun, Emil leivän, Rob maidon ja Teddy halusi välttämättä kantaa sokeriastian, perille saapuessaan se sattui olemaan muutamaa palaa kevyempi kuin lähtiessä. Monia naisia olisi poikien äänekäs touhu tällaisena hetkenä kiusannut, mutta Jo-rouva piti siitä. Tämäniltaisessa herkässä mielentilassaan hän tunsi erityistä hellyyttä näitä poikia kohtaan, joista moni oli isätön ja äiditön, ja heidän kömpelö osanottonsa lohdutti häntä. Se auttoi häntä paljon enemmän kuin ne paksut voileivät, joita pojat hänelle toivat, ja kun Kommodori kuiskasi hänelle käheästi, tukahtuneella äänellä:
-- Koeta kestää täti, se oli ankara isku. Me yritämme jotenkin korvata sitä, tämä lämmitti häntä enemmän kuin teekupillinen, jonka poika hänelle toi. Kun illallinen oli syöty, korjasi toinen joukko pois tähteet ja astiat, ja Dan ojensi kätensä uniselle Teddylle.
-- Antakaa minun panna hänet nukkumaan, kun te olette noin väsynyt, äiti.
-- Lähdetkö hänen kanssaan, kultaseni? kysyi Jo-rouva pieneltä mytyltä, joka lepäsi sohvatyynyillä hänen sylissään.
-- Lähden. Ja uskollinen hoitaja vei ylpeänä pikku miehen nukkumaan.
-- Minäkin tekisin mielelläni jotakin, sanoi Nat huokaisten.
-- Kyllä sinä voitkin tehdä. Hae viulusi ja soita minulle se sievä laulu, jonka nuotit Teddy-setä sinulle viimeksi lähetti. Musiikki on tänä iltana paras lohdutus.
Nat lensi hakemaan viuluansa, ja istuen Jo-rouvan oven edessä hän soitti kauniimmin kuin koskaan ennen, sillä nyt soitossa oli sydän mukana ja se antoi sormille ihmeellisen taidon. Toiset pojat istuivat ääneti portailla ja vartioivat, ettei kukaan päässyt häiritsemään talon rauhaa. Franz pysytteli Jo-rouvan luona, kunnes tämä vihdoin nukahti ja unohti hetkeksi surunsa.
Kului kaksi hiljaista päivää. Kolmantena herra Bhaer tuli koulun loputtua sisään kirje kädessään.
-- Minä luen teille jotain, pojat, hän sanoi, ja kun pojat seisoivat hänen ympärillään, hän luki:
"Rakas Fritz! -- Kuulin, ettet ole aikonut ottaa joukkoasi tänään mukaan, koska arvelet, etten ehkä pitäisi siitä. Mutta tuo heidät, minä pyydän. Ystävien näkeminen voi auttaa Demiä kestämään raskaan hetken, ja haluaisin poikien kuulevan, mitä isä sanoo Johnista. Tiedän että se tekee heille hyvää. Jos he laulaisivat jonkin vanhan kauniin virren, jonka sinä olet heille opettanut, se olisi minusta kauneita musiikkia ja sopisi erinomaisesti tilaisuuteen. Pyydä heitä. Tervehtien Meg."
-- Haluatteko te lähteä? kysyi herra Bhaer katsellen poikia.
-- Haluamme, he vastasivat kaikki, ja tuntia myöhemmin koko joukko lähti John Brooken vaatimattomiin hautajaisiin.
Pieni talo oli yhtä hiljainen, aurinkoinen ja kodikas kuin kymmenen vuotta sitten, kun Meg saapui sinne morsiamena. Silloin oli kesä alullaan ja ruusut kukkivat kaikkialla, nyt oltiin alkusyksyssä, ja kuihtuneita lehtiä leijui hiljaa maahan. Morsian oli nyt leski, mutta sama suloinen rauha loisti hänen kasvoillaan ja hänen tyyni alistumisensa lohdutti niitä, jotka olivat tulleet häntä lohduttamaan.
-- Oi, Meg, kuinka sinä jaksat kestää sen noin? kuiskasi Jo, kun talon emäntä tuli ovelle heitä vastaan ja toivotti heidät hymyillen tervetulleiksi eikä hänessä havainnut mitään muutosta, ehkä vain enemmän hellyyttä kuin ennen.
-- Jo kulta, minun elämääni on kymmenen vuotta siunattu rakkaudella, ja tuo sama rakkaus tukee minua yhä. Se ei kuole, ja John on nyt minun enemmän kuin koskaan ennen, vastasi Meg.
He olivat kaikki siellä -- isä, äiti, Teddy-setä ja Amy-täti, vanha herra Laurence, nyt valkohapsisena ja heikkona, herra ja rouva Bhaer joukkoineen ja paljon muita ystäviä. Joku olisi voinut sanoa, että vaatimattomalla John Brookella oli ollut tyynessä, ahkerassa elämässään liian vähän aikaa hankkia ystäviä, mutta nyt heitä näytti ilmaantuvan joka puolelta -- vanhoja ja nuoria, rikkaita ja köyhiä, ylhäisiä ja alhaisia, sillä tietämättään hän oli vaikuttanut laajalti, hänen ansionsa muistettiin ja hänen salaiset hyvät tekonsa tulivat nyt julki. Saattojoukko arkun ympärillä kunnioitti jo pelkällä läsnäolollaan hänen elämäntyötään.
Toimitus oli vaatimaton ja lyhyt, sillä isä, joka aikanaan oli siunannut myös avioliiton, oli niin liikuttunut, että hänen äänensä värisi, kun hän suoritti viimeistä palvelusta rakkaalle pojalleen. Vain yläkerrasta kuuluva Josy-vauvan jokellus rikkoi sen juhlallisen hiljaisuuden, joka seurasi aamenta. Sitten herra Bhaer antoi merkin ja poikakuoro aloitti virren, johon kaikki vähitellen yhtyivät.
Kun Plumfieldin pojat sinä iltana tapansa mukaan istuivat portailla syyskuun kalpeassa kuutamossa, he puhuivat tietysti päivän tapahtumista.
Emil keskeytti hiljaisuuden sanomalla kiihkeään tapaansa:
-- Fritz-eno on viisain ja Laurie-setä hauskin, mutta John-setä oli paras, ja minä tahtoisin olla hänen kaltaisensa mieluummin kuin kenenkään muun.
-- Niin minäkin. Kuulitteko, mitä ne herrat sanoivat isoisälle? kysyi Franz, joka tunsi miltei katumusta, kun ei ollut osannut antaa John-sedälle kylliksi arvoa.
-- Kerro, pyysi Jack, häneenkin päivän tapaukset olivat tehneet syvän vaikutuksen.
-- Eräs herra Laurencen yhtiötovereista sanoi, että John-setä oli liikemieheksi melkein liian tunnollinen ja moitteeton. Toinen sanoi, ettei rahalla voinut korvata sitä uskollisuutta ja rehellisyyttä, jolla John-setä oli häntä palvellut, ja isoisän suusta kuultiin paras kuvaus. John-setä oli kerran työskennellyt erään keinottelijan toimistossa, ja kun mies halusi setää juoniinsa, setä ei suostunut suurestakaan palkasta. Mies suuttui, ja sanoi: "Noin ankarilla periaatteilla ette ikinä menesty liikemaailmassa", jolloin setä vastasi: "Ilman periaatteita en yritä koskaan menestyä." Setä jätti sen paikan ja otti toisen, paljon kehnomman ja pienipalkkaisemman.
-- Oliko hän rikas? kysyi Jack.
-- Ei.
-- Tekikö hän mitään huomiota herättävää?
-- Ei.
-- Hän oli siis vain hyvä?
-- Siinä kaikki, vastasi Franz ja huomasi toivovansa, että setä olisi tehnyt jotakin, josta kannattaisi kerskua, sillä hänen vastauksensa näyttivät tuottavan Jackille pettymyksen.
-- Ainoastaan hyvä. Mutta siihen sisältyykin kaikki, sanoi herra Bhaer, joka oli kuullut viimeiset sanat ja ymmärsi, mitä poikien mielessä liikkui.
-- Minäpäs kerron teille vähän John Brookesta, että ymmärtäisitte, miksi häntä kunnioitetaan ja miksi hän oli tyytyväinen, vaikkei ollutkaan rikas eikä kuuluisa. Hän yksinkertaisesti täytti aina velvollisuutensa niin uskollisesti, että sai siitä kärsivällisyyttä ja voimaa taistella vuosikausia köyhyyttä ja murheita vastaan. Hän oli hyvä poika ja hylkäsi omat suunnitelmansa voidakseen elää äitinsä kanssa, koska tämä tarvitsi häntä. Hän oli Laurien ystävä ja opetti hänelle paljon muutakin kuin kreikkaa ja latinaa näyttämällä ehkä tietämättään rehdin miehen esimerkkiä. Hän oli uskollinen palvelija ja tuli niin korvaamattomaksi työnantajilleen, että hänen paikkaansa on vaikea täyttää. Hän oli hyvä puoliso ja isä, hellä, viisas ja huomaavainen. Laurie ja minä olemme oppineet häneltä paljon ja vasta nyt tiedetään, kuinka paljon hän rakasti perhettään, kun on käynyt selville, mitä hän on kenenkään tietämättä tehnyt sen hyväksi.
Herra Bhaer vaikeni hetkeksi ja pojat istuivat kuutamossa kuin kuvapatsaat, kunnes hän kääntyi taas heihin päin ja jatkoi hiljaa ja vakavasti:
-- Kun hän makasi kuolemaisillaan, minä sanoin hänelle: "Älä sure Megin ja lasten puolesta, minä kyllä pidän huolen, ettei heiltä puutu mitään." Silloin hän hymyili ja puristi kättäni rohkaisevasti. "Ei sinun tarvitse, minä olen pitänyt heistä huolen." Ja niin hän oli tehnytkin, sillä kun katselimme hänen papereitaan, kaikki oli järjestyksessä. Ei ollut lainkaan velkoja, mutta säästöjä niin paljon, että ne takaavat Meg-tädille mukavan ja riippumattoman elämän. Silloin ymmärsimme, miksi hän oli elänyt niin yksinkertaisesti, kieltäytynyt niin monista huveista, vaikka soikin itselleen hyväntekeväisyyden ilon, ja raatanut niin ankarasti, että sillä varmaan lyhensi kallista elämäänsä. Hän ei koskaan pyytänyt apua itselleen, mutta usein kyllä toisille ja kantoi kuormansa ja täytti tehtävänsä miehekkäästi ja valittamatta. Kukaan ei voi sanallakaan moittia häntä; niin oikeudenmukainen ja hyvä hän oli. Nyt kun hän on poissa, kaikki ovat osoittaneet niin suurta kiintymystä, arvonantoa ja kunnioitusta häntä kohtaan, että olen ylpeä, kun sain olla hänen ystävänsä, ja minä tahtoisin jättää lapsilleni samanlaisen perinnön kuin hän omilleen, koska se voittaa mielestäni maailman suurimmat rikkaudet. Niin, yksinkertainen, aito hyvyys on paras pääoma tässä elämän hyörinässä. Se jää, kun maine ja raha häviävät.
Kun Demi muutaman viikon kuluttua palasi kouluun, hän näytti tointuneen menetyksestään. Mutta unohtaa hän ei voinut, sillä asiat painuivat syvälle hänen mieleensä, ne jäivät sinne edelleen pohdittaviksi ja voimistivat maaperää, jossa tapahtui nopeata henkistä kasvua. Demi leikki ja luki, teki työtä ja lauloi aivan kuin ennenkin, ja harva huomasi mitään muutosta tapahtuneen. Mutta oli kuitenkin jotain, jonka Jo-rouva huomasi, sillä hän tarkkaili hellin katsein Demiä ja koetti täyttää Johnin sijan omalla tavallaan.
Demi puhui harvoin menetyksestään, mutta Jo-täti kuuli usein öisin tukahdutettua nyyhkytystä, ja kun hän meni lohduttamaan, Demi selitti: -- Minä kaipaan isää! Minulla on ikävä häntä!
Mutta aika lääkitsi. Vähitellen Demi oppi ymmärtämään, ettei ollut menettänyt isäänsä; tämä oli vain näkymättömissä jonkin aikaa, ja hän kohtaisi isän vielä kerran yhtä terveenä, voimakkaana ja rakastettavana kuin ennenkin, vaikka siihen kuluisikin pitkä aika. Demi oli siitä niin vakuuttunut, että hän sai ajatuksesta apua ja lohtua. Toivo päästä sen isän luo, jota hän lapsena oli rakastanut, johti häntä pyrkimään myös sen isän lapseksi, jota hän ei koskaan nähnyt. Molemmat olivat taivaassa, ja hän rukoili molempia ja rakkaudesta heihin yritti olla hyvä.
Sisäistä muutosta seurasi ulkonainenkin, sillä noiden muutaman viikon aikana Demi näytti kasvaneen pitkäksi pojaksi ja alkoi luopua lapsellisista leikeistä. Hän kasvoi niistä irti ja kaipasi nyt jotain miehekkäämpää. Hän kävi käsiksi vihaamaansa laskuoppiin ja syventyi siihen niin tosissaan, että hänen setänsä oli hyvillään, vaikkei ymmärtänyt koko mielijohdetta, ennen kuin Demi sanoi:
-- Minä aion ruveta isona kirjanpitäjäksi niin kuin isäkin, ja minun täytyy osata hyvin laskea, muuten minä en voi esittää yhtä siistejä ja hyvin vietyjä tilikirjoja.
Toisella kertaa hän tuli tätinsä luo ja kysyi vakavana:
-- Kuinka pieni poika voisi ansaita rahaa?
-- Miksi sinä sitä kysyt, kultaseni?
-- Isä pyysi minua pitämään huolta äidistä ja tytöistä, ja minä pidänkin, en vain tiedä, kuinka aloittaisin.
-- Ei hän tarkoittanut nyt, vaan sitten kun tulet suureksi.
-- Mutta minä haluaisin aloittaa jo nyt, ja minun pitäisi ansaita rahaa, että voisin ostaa heille jotain. Minä olen kymmenvuotias ja monet minun iässäni jo ansaitsevat.
-- Hyvä, sovitaan että sinä haravoit karisseet lehdet ja peität niillä mansikkamaan. Minä maksan siitä sinulle dollarin, sanoi Jo-täti.
-- Mutta eikö se ole liian paljon? Minä ennätän tehdä sen päivässä. Sinun täytyy olla kohtuullinen etkä saa maksaa liian paljon, sillä minä tahdon tosiaan ansaita rahaa!
-- Demi kulta, minä olen kohtuullinen enkä maksa penniäkään liikaa. Kun se työ on tehty, katsotaan jotain muuta, sanoi Jo-rouva liikuttuneena pojan auttamishalusta ja oikeudenmukaisuudesta, joissa hän muistutti täysin tunnollista isäänsä.
Kun mansikkamaa oli peitelty, Demi kärräsi metsästä monta kuormaa lastuja halkovajaan ja ansaitsi toisen dollarin. Sitten hän oli iltaisin paperoimassa Franzin opastamana koulukirjoja. Kukaan ei saanut auttaa häntä, ja palkkaa saadessaan hän oli niin tyytyväinen, että likaiset setelit näyttivät aivan loistavilta hänen silmissään.
-- Nyt minulla on dollari jokaiselle ja haluaisin itse viedä rahat äidille, että hän näkisi, miten täytän isän toivomuksen.
Niinpä Demi teki pyhiinvaellusmatkan äitinsä luo ja äiti otti vastaan hänen pienet ansionsa kuin arvokkaan aarteen ja olisi säilyttänyt ne koskemattomina, ellei Demi olisi pyytänyt häntä ostamaan rahoilla jotain hyödyllistä itselleen ja siskoille.
Tämä teki Demin hyvin onnelliseksi, ja vaikka hän aina välillä unohtikin velvollisuutensa, auttamisen halu ei koskaan unohtunut, vaan vahvistui vuosi vuodelta.
Niin lähti pieni kymmenvuotias poika tulevaisuuden suunnitelmien ja toiveiden turvin maailmaan perintönään viisaan ja hellän isän muisto ja kunniallinen nimi.
20
TAKAN ÄÄRESSÄ
Lokakuun kylmien tullessa sytytettiin valkeat suuriin uuneihin, ja Demin kuivat honkalastut auttoivat Danin pilkkomia kantoja valtavaan roihuun, joka iloisesti täytti koko takan. Kun illat pitenivät, väki kokoontui kotilieden ympärille leikkimään, lukemaan ja laatimaan suunnitelmia talvea varten. Mutta mieluisin huvi oli satujen kertominen, ja herra ja rouva Bhaerilta odotettiin aina olevan ehtymätön varasto hauskoja tarinoita. Joskus heillekin tuli pula, ja silloin poikien oli tultava toimeen omillaan, eikä se läheskään aina onnistunut.
Yhteen aikaan olivat kummitusjuhlat oikeana vitsauksena. Niiden viehätys oli siinä, että valot sammutettiin, valkean annettiin hiipua takassa ja pimeässä kerrottiin niin kamalia juttuja, kuin ikinä tuli mieleen. Näistä illoista aiheutui kaikenlaisia häiriöitä: Tommy käveli unissaan tallin katolle, ja pikku pojat hermostuivat aivan suunniltaan. Lopulta koko kummitusjuhlat kiellettiin, ja pojat palasivat harmittomampien huvitusten pariin.
Eräänä iltana, kun pikkupojat oli pantu nukkumaan ja isommat vetelehtivät koulusalin takan ääressä koettaen keksiä tekemistä, Demillä oli uusi ehdotus.
Hän tarttui hiilihankoon ja marssi se kädessä edestakaisin komentaen: -- Riviin! Riviin! Riviin! Kun pojat nauraen ja tyrkkien olivat rivissä, hän sanoi: -- Jokainen saa kaksi minuuttia aikaa keksiä jonkin leikin.
Franz istui kirjoittamassa ja Emil luki lordi Nelsonin elämäkertaa, niin ettei heitä otettu lukuun, mutta toiset pojat miettivät ankarasti, ja kun aika loppui, jokaisella oli vastaus valmiina.
-- No, Tom! kysyi Demi.
-- Sokkoa.
-- Jack?
-- Panttileikkiä, oikein hyvä kierros ja centti pantiksi.
-- Setä on kieltänyt meiltä rahapelit. Dan, mitä sinä tahdot?
-- Järjestetään taistelu roomalaisten ja kreikkalaisten välillä.
-- Pumppu?
-- Paistetaan omenoita ja paahdetaan maissia ja pähkinöitä.
-- Hyvä, hyvä, hihkuttiin, ja äänestettäessä Pumpun ehdotus voitti.
Osa meni hakemaan kellarista omenoita, osa ullakolta pähkinöitä ja osa paahdinta ja maissinjyviä.
-- Pyydetään tytöt mukaan, vai mitä? sanoi Demi äkillisessä kohteliaisuuden puuskassa.
-- Daisy rikkoo näppärästi kastanjoita, huomautti Nat.
-- Ja Nan paahtaa hienosti maissia, lisäsi Tommy.
-- Tuokaa vain heilanne, ei se meitä häiritse, sanoi Jack.
-- Älä sano minun siskoani heilaksi, se on ihan tylsää, kivahti Demi niin tosissaan, että Jack purskahti nauruun.
-- Mutta Daisyhan on Natin lemmikki. Eikös vain, pelimanni?
-- On hän, ellei Demi pahastu. Tietysti minä pidän Daisysta, kun hän on aina niin kiltti minulle, vastasi Nat hämillään, sillä Jackin suorasukaisuus vaivasi häntä.
-- Nan on minun heilani ja minä menen hänen kanssaan naimisiin joskus vuoden päästä, niin että pysykää vain poissa tieltä pojat, sanoi Tommy mahtavasti. He, Nan ja hän, olivat tosiaan suunnitelleet tulevaisuutensa aivan selväksi; he asuisivat raidassa, nostaisivat eväät sinne korilla ja tekisivät paljon muuta hauskaa.
Bangsin päättäväisyys mykisti Demin kerta kaikkiaan, ja herrat lähtivät käsikoukkua noutamaan Nania ja Daisya, jotka olivat Jo-tädin luona ompelemassa rouva Carneyn nuorimmalle pikkiriikkisiä vaatteita.
-- Lainaisitteko meille tyttöjä vähäksi aikaa? Heistä pidetään kyllä hyvää huolta, sanoi Tommy. Hän iski silmää merkiksi omenoista, napsautti sormiaan selittääkseen maissin paahtoa ja raksutti hampaita kuvatakseen pähkinöiden särkemistä.
Tytöt ymmärsivät elekielen heti ja alkoivat kääriä töitään kasaan ennen kuin Jo-rouvalle ehti selvitä, oliko Tommy saanut kouristustaudin vai oliko hänellä mielessään jokin tavallista hurjempi kepponen. Demi selitti suunnitelman, lupa saatiin ja pojat poistuivat palkintoineen.
-- Älä puhu Jackin kanssa, kuiskasi Tommy Nanille mennessään hänen kanssaan hakemaan hallista haarukkaa, jolla voisi keihästää omenoita.
-- Miksei?
-- Hän nauraa minulle enkä halua, että sinulla on mitään tekemistä hänen kanssaan.
-- Minä puhun jos minua huvittaa, sanoi Nan kimpaantuen Tommyn ennenaikaisesta holhoamisesta.
-- Sitten minä en huoli sinua heilakseni.
-- En minä tahdokaan.
-- Mutta minä luulin, että sinä pidät minusta! Tommyn ääni oli närkästynyt.
-- Jos sinä välität Jackin naurusta, en pidä sinusta enää tippaakaan.
-- Siinä on sormusrähjäsi, minä en halua sitä enää, sanoi Tommy vetäen sormestaan jouhista punotun uskollisuuden pantin, jonka Nan oli antanut hänelle vastalahjaksi hummerin tuntosarvesta tehdystä sormuksesta.
-- Minä annan sen Nedille, kuului korskea vastaus; Ned näet piti rouva Rasavillistä ja oli tehnyt tälle niin paljon pyykkipoikia, laatikoita ja rullia, että niitä riitti vaikka minkälaiseen talouteen.
-- Pala ja kipinöi! sanoi Tommy; vähempi ei riittänyt tulkitsemaan hänen tukahdutettuja tunteitaan. Riuhtaisten vimmoissaan kätensä Nanin kädestä hän jätti tämän haarukkoineen seuraamaan perässään. Tämän yliolkaisuuden Nan rankaisi puolestaan lisäämällä Tommyn mustasukkaisen sydämen piinaa.
Arina oli puhdistettu ja punaiset omenat ladottu paistumaan. Paahdin oli kuumennettu ja kastanjat tanssivat siinä iloisesti ja maissinjyvät hyppivät huimasti vankilansa metallilankaisia seiniä vasten. Dan paahtoi parhaita saksanpähkinöitään, ja kaikki juttelivat ja nauroivat eikä ketään häirinnyt, vaikka sade pieksi ikkunoita ja tuuli vinkui nurkissa.
-- Kun hevonen ja kissa kulkevat peräkkäin, niin mikä se on? kysyi Emil, joka oli ihastunut arvoituksiin.
-- Hepokatti, keksi Jack.
-- Minkä tähden Daisy on kuin mehiläinen? heitti Nat, joka oli pohtinut kysymystä jo hyvän aikaa.
-- Koska hän on pesän kuningatar, sanoi Dan.
-- Ei.
-- Sano sitten itse.
-- Koska hän tekee herkkuja, häärii lakkaamatta ja rakastaa kukkia, sanoi Nat, ja hänen poikamainen kohteliaisuudenryöppynsä sai Daisyn posket helottamaan kuin puna-apila.
-- Miksi Nan on kuin herhiläinen? kysyi Tom tuijottaen tyttöä ja lisäsi antamatta muille aikaa vastata: -- Koska hän pitää melua tyhjästä ja pistää kuin villitty.
-- Tommy on suuttunut mutta minä iloinen, huudahti Ned, kun Nan keikautti päätään ja kysyi äkkiä:
-- Mikä esine astiakaapissa on samanlainen kuin Tom?