Part 2

Chapter 23,025 wordsPublic domain

-- Vähän omituinen, nauroi rouva Bhaer. -- Mutta katsos, meistä ei poikia kannata rasittaa turhilla säännöillä eikä liioilla läksyillä. Aluksi minä kielsin yöpukumelskeet, mutta varjelkoon, ei siitä ollut mitään hyötyä. Oli yhtä toivotonta pitää poikia vuoteessa kuin vieteriukkoja laatikoissaan. Silloin minä tein heidän kanssaan sopimuksen: lupasin viidentoista minuutin tyynysodan joka lauantai-ilta ja he puolestaan lupasivat mennä kunnolla nukkumaan kaikkina muina iltoina. Elleivät he pidä sanaansa, ei mitään mellastusta, mutta jos he pitävät lupauksensa, minä vain käännän peilit nurinpäin, nostan lamput turvaan ja annan heidän riehua niin paljon kuin tahtovat.

-- Hieno suunnitelma, sanoi Nat ja hänen teki mieli itsekin ottaa osaa taisteluun, mutta hän ei rohjennut ehdottaa sitä näin ensimmäisenä iltana. Siksi hän vain loikoi ja iloitsi näytelmästä, jossa tosiaan riitti katsomista.

Tommy Bangs johti hyökkääjiä ja Demi puolusti huonettaan urheasti. Hän keräsi kaikki heitetyt tyynyt selkänsä taakse, kunnes piirittäjiltä loppuivat ammukset ja he hyökkäsivät kaikki yhdessä hänen kimppuunsa siepatakseen takaisin aseensa. Pieniä vahinkoja kyllä sattui, mutta kukaan ei välittänyt niistä. Hilpeästi pojat jakelivat iskuja toisilleen ja tyynyt lentelivät kuin suuret lumipallot, kunnes rouva Bhaer katsoi kelloaan ja sanoi:

-- Aika on lopussa, pojat. Vuoteeseen joka mies, muuten tulee sakkoa.

-- Mitä sakkoa? kysyi Nat ponnahtaen istualleen, sillä hän oli utelias kuulemaan, mitä tapahtuisi niille onnettomille, jotka eivät totelleet tätä erinomaista ja suopeamielistä koulurouvaa.

-- Menettävät ilonsa seuraavalla kerralla, vastasi rouva Bhaer. -- Minä annan heille viisi minuuttia aikaa rauhoittua, sitten sammutan valot ja oletan, että järjestys on palautunut. He ovat kelpo poikia ja pitävät kyllä sanansa.

Siltä näyttikin, sillä taistelu loppui yhtä pian kuin oli alkanutkin -- enää muutama harhalaukaus ja loppuhuuto, kun Demi sinkautti vielä seitsemännen tyynyn perääntyviin vihollisiin, muutama haaste seuraavaksi kerraksi ja järjestys palautui. Vain satunnainen tirskahdus ja hiljainen sipinä rikkoi hiljaisuuden, joka seurasi lauantai-illan riemua, kun äiti Bhaer suuteli uutta poikaansa ja jätti hänet näkemään onnellisia unia Plumfieldin elämästä.

POJAT

Sillä aikaa kun Nat nukkuu virkistävää untansa, kerron teille vähän niistä pojista, joiden joukkoon hän aikanaan herää.

Aloitamme vanhoista ystävistämme. Franz oli pitkä, kuusitoistavuotias poika, tyypillinen saksalainen, tukeva, vaalea ja innokas lukemaan, sen lisäksi vielä taloudellinen, ystävällinen ja musikaalinen. Hänen setänsä valmensi häntä yliopistoon ja hänen tätinsä onnelliseen kotielämään koettaen juurruttaa häneen hyviä tapoja, opettaa häntä rakastamaan lapsia, kunnioittamaan naisia, nuoria ja vanhuksia sekä olemaan avuksi kotona. Hän oli tätinsä oikeana kätenä -- luotettava, kohtelias ja kärsivällinen; hän rakasti iloista tätiään kuin äitiä ja äitinä tämä oli koettanutkin olla hänelle.

Emil oli hänen täydellinen vastakohtansa: vilkas, levoton ja rohkea. Pojan mieli teki merille, sillä hänen suonissaan virtasi rauhatonta viikinkiverta. Hänen setänsä lupasi, että hän saisi lähteä täytettyään kuusitoista. Setä pani pojan opiskelemaan merenkulkua ja antoi tälle luettavaksi kertomuksia kuuluisista merisankareista, lisäksi Emil sai läksynsä luettuaan oleilla mielin määrin jokien, purojen ja lammikoiden partailla. Hänen huoneensa oli kuin sotalaivan kajuutta, missä kaikki oli merenkulkuun liittyvää, sotilaallista ja mainiossa järjestyksessä. Kapteeni Kid oli hänen sankarinsa, ja hänen suurin huvinsa oli pukeutua tuon herrasmies-merirosvon tavoin ja hoilata täyttä kurkkua verenhimoisia merimieslauluja. Hän tanssi pelkkiä merimiestansseja, huojui kävellessään ja käytti merimieskieltä niin paljon kuin setä suinkin salli. Pojat sanoivat häntä 'Kommodoriksi' ja olivat ylpeitä hänen laivastostaan, joka täytti lammen ja kärsi haaksirikkoja, jotka olisivat lannistaneet päällikön kuin päällikön -- mutta eivät merimieheksi vihkiytynyttä poikaa.

Demi oli niitä lapsia, joiden selvästi huomaa saaneen viisaan ja hellän kasvatuksen, niin että heistä kehittyy henkisesti ja ruumiillisesti sopusuhtaisia. Hänen käytöksensä oli miellyttävää ja luontevaa, jollaisen vain hyvä kotikasvatus voi pojalle antaa: äiti oli hoivannut hänen rakastavaa, vilpitöntä sydäntään, isä pitänyt huolen hänen ruumiillisesta kunnostaan valvomalla, että hän sai monipuolista ruokaa, kylliksi lepoa ja liikuntaa, kun taas isoisä oli kehittänyt hänen ymmärrystään rasittamatta häntä kuitenkaan pitkillä vaikeilla tehtävillä tai ulkoaopituilla tiedoilla. Hän sai tiedon portit avautumaan Demille yhtä luonnollisesti ja vaivattomasti kuin aurinko saa ruusun puhkeamaan kukkaan.

Demi ei suinkaan ollut mallilapsi, mutta hänen virheensä eivät olleet pahinta laatua. Hän oli hiljainen, omituinen poika, samalla vakava ja hilpeä, eikä hän ollut lainkaan tietoinen poikkeuksellisesta lahjakkuudestaan ja hauskasta ulkonäöstään, vaikka hän itse olikin heti valmis ihailemaan toisten älykkyyttä ja kauneutta. Kirjoista hän piti kovasti ja oli täynnä merkillisiä päähänpistoja, joita voimakas mielikuvitus ja terävä äly ruokkivat. Hänen vanhempansa koettivat saada nuo piirteet tasapainoon hyödyllisen tiedon ja terveellisen seuran avulla.

Niinpä Demi oli sijoitettu Plumfieldiin, ja hän menestyi siellä niin erinomaisesti, että Meg, John ja isoisä olivat tyytyväisiä ja tunsivat tehneensä oikein. Toisten poikien seura toi esiin hänen käytännölliset puolensa, se piristi häntä henkisesti ja karisti pois ne somat hämähäkinverkot, joita hän niin mielellään kehräsi pienessä päässään. Hän järkytti äitiään, kun hän kotona käydessään paiskeli ovia, sanoi pontevasti "hittovie" ja vaati pitkävartisia, paksupohjaisia kenkiä, jotka "kolisevat kuin isän kengät". Mutta John iloitsi pojastaan, nauroi hänen purkauksilleen, hankki hänelle saappaat ja sanoi tyytyväisenä:

-- Hän kehittyy hyvään suuntaan; anna hänen kolistella. Haluan että pojastani tulee miehekäs, eikä tuollainen tilapäinen rehvakkuus häntä suinkaan vahingoita. Voimme vähitellen hioa hänen tapojaan; ja mitä oppimiseen tulee, hän kyllä noukkii tiedonjyviä kuin kyyhkynen herneitä. Älä siis kiirehdi häntä.

Daisy oli niin aurinkoinen ja viehättävä tyttö kuin ajatella saattaa, ja hänessä oli jo nupullaan monia naisellisia ominaisuuksia, sillä hän oli lempeän äitinsä kaltainen ja iloitsi kotiaskareista. Hänellä oli kokonainen nukkeperhe, jota hän hoiteli mallikelpoisesti. Eikä hän tullut toimeen ilman ompelukoria ja käsitöitä; hän kirjailikin niin sievästi, että Demi usein veti nenäliinansa esiin näyttääkseen hänen kauniita ompeluksiaan, ja Josy-vauvallakin oli flanellinen alushame, jonka Daisy-sisar oli kauniisti kirjaillut. Daisy puuhaili mielellään astiakomerossa, täytti suola-astioita ja asetteli lusikat suoraan ruokapöydässä. Joka päivä hän lakaisi olohuoneen ja pyyhki pölyt tuoleilta ja pöydiltä. Demi kutsui häntä Apu-Liisaksi, mutta oli mielissään, kun Daisy piti hänen tavaransa järjestyksessä, helpotti vikkelillä sormillaan häntä kaikenlaisissa töissä ja auttoi häntä läksyjen luvussa, sillä he pysyivät tasaväkisinä ajattelemattakaan ryhtyä kilpailemaan toistensa kanssa.

Heidän keskinäinen kiintymyksensä säilyi lujana eikä kukaan olisi voinut saada Demiä luopumaan hellästä käytöksestään Daisyä kohtaan. Hän taisteli rohkeasti sisarensa puolesta eikä voinut ymmärtää, mikseivät pojat olisi saaneet suoraan sanoa, että rakastivat siskojaan. Daisy jumaloi veljeään -- tämä oli hänen mielestään maailman ihmeellisin poika, ja joka aamu hän aamutakkisillaan juoksi koputtamaan Demin ovelle ja sanoi äidillisesti: -- Nousehan jo, pian on aamiaisaika, ja tässä on sinun puhdas kauluksesi.

Rob oli tarmokas pojan vesseli, joka näytti keksineen ikiliikkujan salaisuuden, sillä hän ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Onneksi hän ei ollut pahankurinen eikä kovin rohkeakaan. Siksi hän ei aiheuttanut pahoja hankaluuksia, keikkui vain isänsä ja äitinsä välillä kuin pieni uuttera heiluri tikittäen lakkaamatta, sillä Rob oli auttamaton lörppökieli.

Teddy oli liian nuori näytelläkseen kovin tärkeätä osaa Plumfieldin elämässä, mutta hänellä oli oma pieni tehtävänsä, jonka hän täytti loistavasti. Jokainen tunsi tarvitsevansa joskus helliteltävää, ja Teddy oli aina valmis palvelukseen, koska suukot ja halimiset olivat erityisesti hänen makuunsa. Jo-rouvaa näki harvoin ilman kuopustaan, ja siksi tämän pikku sormet olivat mukana jokaisessa Plumfieldin keitoksessa, ja toiset pitivät sitä asiaan kuuluvana, koska heidän mielestään juuri Plumfieldin lapset antoivat elämälle oikean värin.

Dick Brown ja Adolf eli Doll Pettingill olivat molemmat kahdeksanvuotiaita. Doll änkytti pahasti, mutta oli vähitellen pääsemässä vaivastaan, sillä kukaan ei saanut pilkata häntä, ja herra Bhaer koetti parantaa vikaa opettamalla häntä puhumaan hyvin hitaasti. Doll oli kiltti pieni poika, mutta ei mitenkään erikoisen lahjakas. Kuitenkin hän menestyi Plumfieldissa, selvisi hyvin päivittäisistä velvollisuuksistaan, eikä koskaan riehaantunut yli äyräitten.

Dick Brownin onnettomuus oli kyssäselkä, mutta hän kantoi kuormansa niin reippaasti, että kerran Demi kysyi erikoiseen tapaansa: -- Tekeekö kyttyrä ihmiset kilteiksi? Jos tekee, niin minäkin tahtoisin sellaisen. Dick oli aina iloinen ja koetti parhaansa mukaan olla toisten poikien kaltainen, sillä rujoudestaan huolimatta hänellä oli sisua. Tullessaan Plumfieldiin hän oli arka vammastaan, mutta oppi pian unohtamaan sen, sillä kukaan ei uskaltanut viitata siihen sen jälkeen kun herra Bhaer oli rangaissut yhtä poikaa, joka oli nauranut Dickille.

-- Jumala ei välitä; minä itse olen suora, vaikkei selkäni olekaan, nyyhkytti Dick silloiselle kiusanhengelleen. Sitä ajatusta vaalien Bhaerit saivat hänet uskomaan, että ihmisetkin pitivät hänestä välittämättä hänen ulkonaisesta vammastaan.

Kerran eläintarhaa leikittäessä joku kysyi: -- Mikä eläin haluat, olla, Dick?

-- Minä olen kameli; etkös näe kyttyrää selässäni? vastasi Dick nauraen.

-- Ole sitten minun pikku kamelini, joka ei olekaan mikään kuormajuhta, vaan marssii juhlasaatossa ensimmäisenä elefantin rinnalla, sanoi Demi, joka järjesti leikkiä.

-- Toivon, että toiset olisivat Dick-poloiselle yhtä ystävällisiä kuin Plumfieldin pojat, sanoi Jo-rouva opetukseensa tyytyväisenä, kun Dick astui hitaasti hänen ohitseen näyttäen hyvin onnelliselta vaikkakin heikolta pikku kamelilta lihavan Pumpun rinnalla, joka sattuvan kömpelösti esitti elefantin osaa.

Jack Ford oli älykäs ja vähän ovelakin poika, ja hänet oli lähetetty Plumfieldiin, koska se oli huokea. Moni olisi pitänyt Jackia nokkelana poikana, mutta herra Bhaeria ei miellyttänyt hänen tapansa osoittaa nokkeluuttaan. Herra Bhaerin mielestä ovelalla ja rahanhimoisella lapsella oli taakkanaan yhtä paha vamma kuin konsanaan sellaisella, joka änkytti tai oli kyttyräselkäinen.

Ned Barker oli, kuten tuhannet muut nelitoistavuotiaat pojat, pelkkiä sääriä, törmäilyä ja kerskailua. Siitä syystä perhe kutsui häntä 'Paukkupyssyksi' ja odotti aina hänen kompastuvan tuoleihin, törmäävän pöytiin ja pudottavan kaikki lähelleen sattuvat pikku esineet. Hän kerskui kauheasti sillä mitä osasi tehdä, mutta teki harvoin mitään osoittaakseen taitojaan; hän ei ollut rohkea ja hänessä oli vähän valehtelijan vikaakin. Ned härnäsi hanakasti pikku poikia ja hännysteli isoja, ja olematta lainkaan paha hän oli juuri sellainen poika, jonka saattoi helposti johtaa harhaan.

George Cole oli taas äitinsä pilalle hemmottelema; tämä oli pilannut pojan terveyden makeisilla ja sitten arvellut, että George oli liian heikko lukemaan. Kahdentoista ikäisenä hän oli kalpea, lihava poika, tyhmä, kiukkuinen ja laiska. Eräs ystävä taivutti äidin lähettämään Georgen Plumfieldiin, ja siellä tämä pian muuttui, sillä makeisia saatiin harvoin, ruumiinliikuntaa vaadittiin paljon ja opiskelu tehtiin niin miellyttäväksi, että Pumppu innostui. Edistymisellään hän hämmästytti huolestunutta äitiään ja sai tämän vakuuttuneeksi siitä, että Plumfieldin ilmassa oli todella jotain erinomaista.

Billy Ward oli sellainen, jota skotlantilaiset hienotunteisesti sanovat 'viattomaksi', sillä tämä kolmentoista ikäinen pitkä poika oli kehitystasoltaan vain kuusivuotias. Hän oli ollut tavattoman viisas lapsi, ja isä oli liikaa kiirehtinyt hänen kehitystään; isä oli antanut pojalle vaikeita läksyjä, pitänyt häntä kuusi tuntia päivässä kirjan ääressä ja odottanut hänen sulattavan tietoa kuin syöttöhanhi kupuunsa ahdettua ruokaa. Hän luuli täyttävänsä velvollisuutensa, mutta oli vähällä tappaa pojan. Lapsiparka sai ankaran kuumeen, ja kun hän siitä virkosi, hänen ylenmäärin rasitetut aivonsa olivat herpaantuneet. Billyn muisti oli kuin taulu, jonka yli sieni oli kulkenut ja pyyhkinyt sen tyhjäksi.

Se oli kauhea opetus kunnianhimoiselle isälle; hän ei voinut katsella lupaavan poikansa muuttumista tylsämieliseksi, vaan lähetti hänet Plumfieldiin tuskin uskaltaen toivoa hänen paranevan, mutta varmana, että poikaa kohdeltaisiin siellä hellästi.

Billy oli tottelevainen ja kiltti, ja oli säälittävää seurata, miten ankarasti hän yritti oppia, aivan kuin hän olisi hämärästi hapuillut kadotettua tietoa. Päivästä päivään hän tuijotti aakkosiinsa, lausui ylpeästi a ja b ja luuli tuntevansa ne, mutta aamulla ne olivat unohtuneet ja työ oli aloitettava uudestaan. Herra Bhaer oli rajattoman kärsivällinen Billyä kohtaan ja jatkoi opetusta, niin toivottomalta kuin tehtävä tuntuikin. Hän ei välittänyt niinkään läksyistä, vaan koetti hajottaa sumua pojan pimenneistä aivoista ja palauttaa niihin edes vähän ymmärrystä, jotta omaisten taakka kevenisi.

Rouva Bhaer yritti taas kaikin keinoin vahvistaa Billyn terveyttä ja pojat säälivät häntä ja olivat hänelle kilttejä. Hän ei pitänyt heidän rajuista leikeistään, mutta saattoi katsella tuntikausia kyyhkysiä. Hän kaivoi Teddylle kuoppia, kunnes tuo innokas penkojakin oli tyytyväinen, kulki tilanhoitaja Silaksen perässä kaikkialle ja seurasi hänen toimiaan, sillä kelpo Si oli kiltti hänelle, ja vaikka Billy unohti kirjaimet, hän muisti ystävälliset kasvot.

Tommy Bangs oli koulun rasavilli, ja kärsivällisyyttä koetteleva rasavilli jos kukaan. Hän oli täynnä kujeita kuin marakatti, mutta niin hyväsydäminen, että sai aina ennen pitkää anteeksi hurjimmatkin kepposensa. Hän oli sellainen tuulihattu, että hyvät lupaukset katosivat hänen mielestään kuin tuhka tuuleen, mutta niin katuvainen, ettei kukaan voinut pysyä totisena, kun hän pahojen tekojensa jälkeen piti itselleen hurjia parannussaarnoja tai ehdotti toinen toistaan kamalampia rangaistuksia kurituksekseen. Herra ja rouva Bhaer olivat aina varautuneet onnettomuuksiin -- kuka tiesi milloin Tom taittaisi niskansa tai räjäyttäisi koko perheen ruudilla ilmaan. Hoitajattarella oli erityinen laatikko, jossa hän säilytti siteitä, voiteita ja laastareita juuri Tommyn varalta, sillä hänet kannettiin aina henkihieverissä onnettomuuspaikoilta. Mutta koskaan hän ei menehtynyt, vaan nousi jokaisen tapaturman jälkeen jalkeille entistä tarmokkaampana.

Ensimmäisenä koulupäivänään hän satutti sormensa ruohonleikkurissa, ja viikon varrella hän putosi vajan katolta, raivostunut kana oli nokkia häneltä silmät päästä, kun hän tutki sen poikasia, hän joutui eksyksiin ja sai lujan korvapuustin keittiötyttö Pöpöltä, joka tapasi hänet nautinnollisesti kuorimassa kermakannua piirakanpuolikkaalla. Lannistumatta kuitenkaan epäonnistumisista tai tiuskimisista tämä urhea nuorukainen huvitteli edelleen tekemällä kaikenlaisia kepposia, kunnes lopuksi kukaan ei tuntenut oloaan turvalliseksi. Ellei hän osannut läksyjään, hänellä oli aina jokin hullunkurinen puolustus tarjolla, ja kun hän oli nokkela oppimaan ja keksi oitis vastaukset silloinkin, kun ei osannut läksyjään, hän menestyi koulussa melkoisen hyvin. Mutta tuntien jälkeen -- varjelkoon kuinka Tommy riehui!

Eräänä kiireisenä maanantaiaamuna Tommy sitoi lihavan Pöpön pyykkinuoralla yläkerran pylvääseen ja jätti hänet sinne puoleksi tunniksi mekastamaan kiukuissaan. Hän pudotti kuuman kuparirahan sievän Mary-Annin selkään, kun tämä oli tarjoilemassa vieraille päivällistä. Tyttöparka kaasi liemimaljan ja hyökkäsi kauhuissaan ulos jättäen perheen ihmettelemään, oliko hän kadottanut järkensä. Tommy sitoi vesisangon ylös puuhun ja kiinnitti nauhan sen sankaan, ja kun Daisy kirjavan nauhan houkuttelemana koetti kiskaista sen alas, hän sai suihkun, joka kasteli hänen puhtaan mekkonsa ja loukkasi suuresti hänen tunteitaan. Tommy pani karkeita valkoisia kiviä sokeriastiaan, kun hänen isoäitinsä tuli teelle, ja vanha rouva ihmetteli, miksi sokeri ei liukene kupissa, mutta oli liian kohtelias sanoakseen mitään. Tommy pöllytti nuuskaa kirkossa, jolloin viittä poikaa rupesi aivastuttamaan niin kovasti, että heidän täytyi mennä ulos.

Talvella hän loi lumen teiltä ja kasteli niitä salaa, että ihmiset kupsahtaisivat kumoon. Hän sai Silas-paran melkein raivostumaan ripustamalla tämän suuret saappaat näkyviin. Silaksen jalat olivat nimittäin suunnattoman isot ja hän häpesi niitä kauheasti. Tom houkutteli luottavaisen pikku Dollin sitomaan rihman heiluvaan hampaaseensa nukkumaan mennessään, niin että Tommy voisi vetää hampaan pois Dollin tietämättä mitään koko pelottavasta toimituksesta. Mutta hammaspa ei lähtenytkään ensimmäisellä yrityksellä, ja Dolli parka heräsi suuressa hengenhädässä. Siitä pitäen hänen luottamuksensa Tommyyn oli mennyttä. Viimeksi Tommy oli keksinyt syöttää kanoille rommiin kastettua leipää, josta ne tulivat hiprakkaan ja herättivät tavatonta pahennusta muussa siipikarjassa. Vanhat arvokkaat tiput hoipertelivat ympäriinsä nokkien ja kaakattaen niin hullunkurisesti, että perhe oli katketa nauruun katsellessaan niiden temppuja, kunnes Daisyn kävi niitä sääli ja hän sulki ne kanakoppiin nukkumaan ja selviämään.

Tässä onkin esitetty talon kaikki pojat; he elivät yhdessä niin onnellisina kuin kaksitoista poikaa suinkin voi, opiskelivat ja leikkivät, tekivät työtä ja kiistelivät, taistelivat pahaa vastaan ja kartuttivat avujaan entisaikojen hyvään tapaan. Muissa kouluissa pojat oppivat luultavasti enemmän kirjatietoja, mutta vähemmän sitä viisautta, joka tekee pojista kunnon miehiä. Latina, kreikka ja matematiikka olivat tietenkin tärkeitä aineita, mutta herra Bhaerin mielestä itsetuntemus, oma apu ja itsehillintä olivat vielä tärkeämpiä, ja niitä hän koetti opettaa pojille. Ihmiset pudistivat joskus päätään hänen ajatuksilleen, vaikka heidän samalla oli myönnettävä, että poikien käytös ja luonne olivat hämmästyttävästi parantuneet. Oli miten oli, tämä oli "omituinen koulu" kuten Jo-rouva Natille sanoi.

SUNNUNTAI

Heti kun kello seuraavana aamuna soi, Nat ponnahti vuoteesta ja pukeutui tyytyväisenä pukuun, jonka löysi tuolilta. Se ei ollut aivan uusi puku, vaan ilmeisesti jonkun varakkaan pojan entinen. Nat oli tuskin saanut vaatteet ylleen, kun Tommy tuli komeasti puhdas kaulus kaulassaan viemään hänet aamiaiselle.

Aurinko paistoi ruokasalin yltäkylläiseen pöytään ja sen ympärille kokoontuneeseen nälkäiseen ja reippaaseen poikajoukkoon. Nat huomasi poikien käyttäytyvän nyt paljon hillitymmin kuin edellisenä iltana; jokainen odotti hiljaa tuolinsa takana, kun isänsä vieressä pöydän päässä seisova pikku Rob risti kätensä, taivutti kiharaisen päänsä ja luki lyhyen rukouksen saksalaisen tavan mukaan. Sitten kaikki istuutuivat pöytään nauttimaan sunnuntaiaamiaista, johon kuului kahvia, paistia ja paistettuja perunoita niiden leipä- ja maitoruokien asemesta, joilla pojat arkisin tyydyttivät hyvää ruokahaluansa. Pöydässä kävi vilkas puheen sorina veitsien ja haarukoiden iloisesti kalistessa, sillä oli sovittava sunnuntain ohjelmasta, päätettävä kävelyretkestä ja keskusteltava tulevan viikon suunnitelmista. Toisia kuunnellessaan Natista tuntui, että tiedossa oli miellyttävä päivä; hän rakasti rauhaa ja talossa tuntui nyt vallitsevan tyynnyttävä hiljaisuus, josta hän piti.

-- Nyt, pojat, joutukaapas aamupuuhiinne, että olette valmiit lähtemään kirkkoon, kun raitiovaunu tulee, sanoi isä Bhaer ja näytti esimerkkiä ryhtyen kokoamaan kirjoja seuraavaa päivää varten.

Pojat kiiruhtivat toimiinsa, sillä kullakin oli jokapäiväiset velvollisuutensa ja ne piti hoitaa tunnollisesti. Joku kantoi puita ja vettä, joku lakaisi portaat tai juoksi rouva Bhaerin asioilla. Toiset ruokkivat lemmikkieläimiä ja siivosivat tallipihaa Franzin kanssa. Daisy pesi kupit ja Demi kuivasi ne, sillä kaksoset työskentelivät mielellään yhdessä, ja Demiä oli opetettu auttamaan kotiaskareissa. Yksinpä pikku Teddylläkin oli oma tehtävänsä: hän tepsutti edestakaisin keräten lautasliinoja ja työntäen tuoleja paikoilleen. Puolisen tuntia pojat hyörivät kuin mehiläisparvi, kunnes raitiovaunu vihdoin tuli. Isä Bhaer työntyi sisään kannoillaan Franz, ja kahdeksan vanhinta Plumfieldin poikaa, ja niin he lähtivät kolmen kilometrin kirkkomatkalle kaupunkiin.

Koska Natilla oli kiusanaan yskä, hän jäi kotiin neljän pienimmäisen pojan kanssa ja vietti onnellisen aamun kuunnellen rouva Bhaeria, joka luki heille huoneessaan kertomuksia ja opetti Natille uuden virren. Sitten hän askarteli itsekseen liimaamalla kuvia vanhaan tilikirjaan.

-- Tämä on minun sunnuntaikaappini, sanoi rouva Bhaer osoittaen Natille hyllyjä, jotka olivat täynnä kuvakirjoja, maalilaatikoita, piirustusvihkoja, pieniä päiväkirjoja ja kirjoitustarvikkeita. -- Haluan poikien pitävän sunnuntaista ja huomaavan, että se on rauhallinen, miellyttävä lepopäivä, jolloin ei käydä koulua eikä leikitä, vaan nautitaan hiljaisista huvituksista ja opitaan vielä tärkeämpiä asioita kuin koulutiedot. Ymmärrätkö minua? hän kysyi katsellen Natin tarkkaavaista ilmettä.

-- Tarkoitatteko, että opitaan tulemaan hyviksi ihmisiksi? poika kysyi hetken epäröityään.

-- Sitä juuri. Että olisit hyvä ja haluaisit olla hyvä. Tiedän varsin hyvin, että se on joskus kovaa työtä, mutta me autamme kaikki toisiamme ja pääsemme siten eteenpäin. Tässä on yksi tapa, jolla yritän auttaa poikia. Rouva Bhaer otti esiin paksun kirjan, joka näytti melkein täyteen kirjoitetulta ja avasi sivun, jonka yläreunassa oli vain yksi ainoa sana.

-- Tuossahan on minun nimeni! huudahti Nat hämmästyneenä.

-- Niin on. Minulla on sivu kutakin poikaa varten. Pidän kirjaa siitä, miten kukin teistä menestyy viikon varrella, ja sunnuntai-iltana näytän sitten tuloksen. Jos se on huono, olen murheellinen ja pettynyt, mutta hyvästä tuloksesta olen iloinen ja ylpeä. Mutta olkoonpa kummin päin hyvänsä, pojat tietävät, että haluan auttaa heitä, ja he yrittävät parhaansa minun ja isä Bhaerin takia.

-- Varmasti he yrittävätkin, sanoi Nat, joka nähtyään vilaukselta Tommyn nimen vastapäiseltä sivulta olisi mielellään halunnut tietää, mitä sen alle oli kirjoitettu.

Rouva Bhaer näki hänen katseensa, pudisti päätään ja sanoi lehteä kääntäen:

-- Ei, minä näytän arvosteluni vain asianomaiselle. Sanon tätä omantunnon kirjakseni; ja vain sinä ja minä saamme koskaan tietää, mitä kirjoitetaan sinun sivullesi. Riippuu kokonaan sinusta, oletko iloinen vai häpeätkö lukea sitä ensi sunnuntaina. Luulen kuitenkin, että arvostelusta tulee hyvä; joka tapauksessa koetan tehdä asiat sinulle helpoiksi täällä uudessa ympäristössä ja olen täysin tyytyväinen jos noudatat vähiä sääntöjämme, viihdyt poikien kanssa ja olet oppivainen.

-- Minä koetan. Natin laihat kasvot punastuivat ja hänet täytti palava into tehdä rouva Bhaer iloiseksi ja ylpeäksi eikä surulliseksi ja pettyneeksi. -- On varmasti paljon vaivaa kirjoittaa niin monesta pojasta, hän lisäsi, kun rouva Bhaer sulki kirjansa taputtaen poikaa rohkaisevasti olalle.