Part 19

Dan oli niin hämmästynyt, että lehahti yhtä punaiseksi kuin sahviaanilaatikko ja mumisi vain: -- Kiitos pojat! kopeloidessaan lahjaansa auki. Mutta kun hän näki, mitä se sisälsi, hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tarttui kauan kaipaamaansa kalleuteen. Hän oli niin haltioissaan, että kaikki olivat tyytyväisiä.

-- Loistokappale! Olette totisesti kunnon kavereita, kun annoitte minulle tämän. Juuri tällaista minä olen toivonut. Annas kun puristan kättäsi, Tommy!

Monta kättä ojennettiin ja kädenpuristukset olivat sydämellisiä, sillä pojat olivat riemuissaan Danin ilosta ja kokoontuivat hänen ympärilleen juttelemaan kauniista lahjasta. Kesken puheensorinan Dan huomasi Jo-rouvan, joka seisoi iloisen näköisenä piirin ulkopuolella.

-- Minulla ei ole osaa eikä arpaa asiassa. Pojat ovat keksineet lahjan ihan itse, hän sanoi vastaukseksi Danin katseeseen, joka näytti kiittävän häntä tästä onnellisesta hetkestä. Dan hymyili, ja Jo-rouva ymmärsi äänensävyn merkityksen, kun poika sanoi:

-- Te se olette kuitenkin. Työntyen poikajoukon läpi hän ojensi ensin kätensä Jo-rouvalle ja sitten herra Bhaerille, joka tyytyväisyydestä myhäillen katseli joukkoaan. Sanaakaan ei lausuttu, mutta he tunsivat mitä hän halusi sanoa, ja pikku Teddy ilmaisi heidän ilonsa, kun hän isänsä sylistä kurottuen otti Dania kaulasta ja lepersi:

-- Minun Danny on kiltti!

-- Hei, Dan, näytä nyt taikalasillasi niitä komeita solu... mitä ne olivatkaan, pyysi Jack, joka tunsi olonsa hankalaksi ja olisi puikahtanut ulos, ellei Emil olisi häntä pidättänyt.

-- Vilkaisepas tuota, niin kuullaan mitä tuumit, sanoi Dan onnellisena, kun sai näyttää mikroskooppiaan.

Hän pani sen kovakuoriaisen päälle, joka sattui olemaan pöydällä, ja Jack kumartui tarkastelemaan sitä. Jackin silmät pyöristyivät.

-- Voi veljet, mitkä väkäset! Nyt minä ymmärrän, miksi koskee niin vietävästi, kun tuollainen ötökkä pääsee tarraamaan kiinni.

-- Se vilkutti minulle, hihkui Nan, joka oli pistänyt päänsä Jackin kainalon ali, niin että oli jo toisena näkemässä.

Kukin katsoi vuorollaan, ja Dan näytti heille perhosen siiven pehmeää pintaa, hiuksen läpileikkauksen, lehden suoniston, jota tuskin näki paljaalla silmällä, vaikka se pienen taikalasin läpi katsottuna oli kuin tiheä verkko. Iho heidän omissa sormissaan oli kuin maisema täynnä vuorenharjoja, laaksoja ja kukkuloita. Hämähäkinverkko näytti paksulta ompelulangalta ja mehiläisen pistin oli kuin naskali.

-- Ne ovat yhtä ihmeellisiä kuin minun satukirjani kuvat, mutta paljon jännittävämpiä, sanoi Demi haltioissaan.

-- Dan on nyt kuin satujen taikuri ja hän voi näyttää teille monenmoisia ihmeitä, joita ympärillänne tapahtuu, sillä hänellä on kärsivällisyyttä ja rakkautta luontoon. Me elämme kauniissa ja ihmeellisessä maailmassa, Demi, ja mitä enemmän sinä tiedät siitä, sitä viisaammaksi ja paremmaksi itse tulet. Tämä pieni laite opettaa teille luontoa aivan uudella tavalla, ja te voitte saada erinomaisia oppitunteja, jos vain haluatte, sanoi herra Bhaer iloissaan poikien kiinnostuksesta.

-- Voisinko minä nähdä jonkun sielun tällä mikroskoopilla, jos katsoisin tarkasti? kysyi Demi, jota pienen lasipalan voima kovasti kiinnosti.

-- Et, ystäväni, siihen sen teho ei riitä, eikä niin tehokasta mikroskooppia voi tehdäkään. Sinun täytyy odottaa vielä kauan ennen kuin silmäsi ovat kyllin tarkat huomaamaan Jumalan näkymättömimmät ihmeet, vastasi Fritz-setä käsi pojan päälaella.

-- Niin kai. Mutta Daisy ja minä arvelemme, että jos enkeleitä on olemassa, niiden siivet näyttävät varmasti samanlaisilta kuin perhosen siivet tuon lasin läpi, ne ovat vain pehmeämmät ja niissä on enemmän kultaa.

-- Usko vain niin ja pidä omat siipesi puhtaina ja loistavina äläkä lennä pois vielä pitkiin aikoihin.

-- En minä lennäkään. Ja Demi piti sanansa.

-- Näkemiin, pojat, minun täytyy nyt mennä, mutta jätän teidät jatkamaan tutkimuksia uuden luonnontieteen opettajanne johdolla, sanoi herra Bhaer ja lähti töihinsä tyytyväisenä tähän kirjallisten harjoitusten päivään.

18

SADONKORJUU

Puutarhat menestyivät hyvin sinä kesänä ja syyskuussa korjattiin sato suurella riemulla. Ned ja Jack yhdistivät viljelyksensä ja kasvattivat perunaa, koska se oli hyvää kauppatavaraa. He saivat satoa tarkasti laskien viisikymmentä litraa ja myivät ne kohtuuhinnalla herra Bhaerille, sillä perunoita kului tässä perheessä lujasti.

Emil ja Franz olivat maissin viljelijöitä ja kuorivat viljansa riihessä suurella melulla. Sitten he veivät itse jyvät myllyyn ja palasivat ylpeinä kotiin; heillä oli perheelle jauhoja pitkäksi aikaa pikavanukasta ja maissikakkuja varten. He eivät huolineet rahaa viljastaan, vaan Franz selitti:

-- Emme voi ikinä palkita enolle sitä, mitä hän on tehnyt meidän hyväksemme, vaikka kasvattaisimme maissia koko lopun ikämme.

Nat sai papuja niin runsaasti, että joutui toivottomuuden valtaan: elinaikanaan hän ei selviytyisi niiden perkaamisesta. Mutta Jo-rouva keksi keinon. Kuivat palot levitettiin riihen lattialle, Nat soitti katrillia ja pojat tanssivat, kunnes pavut irtaantuivat paloista.

Tommyn varhaiset pavut epäonnistuivat täysin, sillä alkukesän kuivuus vikuutti niitä pahasti, kun hän ei kastellut palstaansa. Myöhemmin pavut alkoivat jo vähän virkistyä, mutta kun viljelijä jätti ne aivan oman onnensa nojaan taistelemaan kirppuja ja rikkaruohoja vastaan, ne uupuivat ja kärsivät vitkallisen kuoleman. Silloin Tommy käänsi maansa uudestaan ja kylvi siihen herneitä. Mutta oli jo myöhä, linnut verottivat siemeniä ja kepittäminen unohtui, niin että varret retkottivat pitkin maata. Kun onnettomat palot vihdoin valmistuivat, ei kukaan välittänyt niistä, sillä herneiden aika oli ohi.

Lohduttautuakseen Tommy kävi harjoittamaan laupeudentyötä. Hän siirsi palstalleen kaikki löytämänsä ohdakkeet ja hoiti niitä huolellisesti Tobya varten; Toby näet ahmi herkkunaan näitä piikkisiä kasveja ja oli nyhtänyt suuhunsa joka ikisen ohdakkeen, minkä laitumeltaan löysi. Pojat pitivät hauskaa Tommyn ohdakeviljelmän kustannuksella, mutta Tommy väitti, että oli autuaampaa antaa kuin ottaa ja selitti kasvattavansa ensi kesänä maassaan ohdakkeiden lisäksi myös matoja ja käärmeitä, niin että Demin kilpikonnat ja Natin lemmikkipöllökin saisivat mieleistään ravintoa. Hyväsydämisen ja huolettoman Tommyn tapaista!

Demi oli toimittanut isoäidilleen salaattia pitkin kesää ja syksyllä hän lähetti isoisälle korillisen nauriita, niin puhtaiksi hangattuja, että ne olivat kuin isoja valkoisia munia. Isoäiti piti kovin salaatista ja isoisä kehui itsensä Luculluksenkin syöneen nauriita.

Daisylla oli pelkkiä kukkia pienessä maatilkussaan, ja sieltä sai koko pitkän kesän kauniita ja tuoksuvia kukkakimppuja. Hän oli kovin ihastunut puutarhaansa ja möyri siellä päivät pitkät hoitaen ruusuja, orvokkeja, hajuherneitä ja resedoja yhtä huolellisesti ja hellästi kuin konsanaan nukkejaan ja ystäviään. Aina tilaisuuden tullen lähetettiin kaupunkiin pieniä kukkavihkoja, ja muutamat kodin maljakoista olivat erikoisesti hänen huolenaan. Hänellä oli monia hauskoja mielikuvia kukista. Punaisista ja valkoisista unikoista hän teki hehkeitä nukkeja, sitoi terälehdet ruohovyöllä röyhelöiseksi hameeksi ja pani vihreään päähän ihastuttavan kellokukkahatun. Näille kukkaihmisille hän teki herneenpaloista veneitä, joissa oli purjeet ruusun terälehdistä ja jotka lipuivat viehkeästi tyynellä lammella. Huomattuaan, ettei keijukaisia olekaan, hän teki niitä itse ja rakasti uskollisesti näitä pieniä ystäviään, joilla oli tärkeä sija hänen kesämaisemassaan.

Nan viljeli lääkekasveja, ja hänen palstallaan oli hieno valikoima hyödyllisiä yrttejä, joita hän hoiti yhä kasvavalla mielenkiinnolla. Syyskuussa hänellä oli paljon touhua, kun hän leikkasi, kuivasi ja niputti satonsa. Samalla hän kirjoitti pieneen vihkoon, kuinka eri yrttejä oli käytettävä. Hän oli tehnyt monenlaisia kokeita ja myös monia erehdyksiä; niinpä hän halusi varmistua, ettei toistamiseen antaisi esimerkiksi Mikille malia kissanmintun asemesta.

Dick, Doll ja Rob muokkasivat kukin maansa ja pitivät siitä ääntä enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Molemmat D:t viljelivät palsternakkaa ja porkkanaa ja odottivat haikeina ajan kulumista, että saisivat kiskoa kallisarvoiset juureksensa maasta. Dick tutki salaa porkkanoitaan, mutta istutti ne takaisin ja myönsi Silaksen olleen oikeassa, kun tämä sanoi, että oli liian aikaista nostaa niitä.

Rob korjasi satonaan neljä pientä ja yhden suunnattoman suuren kurpitsan. Tuo kurpitsavaari näytti imeneen itseensä pienen kasvitarhan kaiken ravinnon ja koonneen kaikki auringonsäteet, ja siinä se köllötti suurena, keltaisena pallona luvaten moneksi viikoksi herkullista kurpitsapiirakkaa. Rob oli niin ihastunut jättiläiskasviinsa, että vei kaikki sitä katsomaan, ja kun halla alkoi nipistellä, hän peitteli kurpitsansa yöksi vanhalla huovalla kuin rakkaan lapsen. Kun se korjattiin, hän ei antanut kenenkään koskea siihen ja olikin vähällä taittaa selkänsä, kun työnsi sitä latoon pienillä käsikärryillä, joita Doll ja Dick kärryjen eteen valjastettuina vain vastamäessä saivat auttaa. Hänen äitinsä lupasi, että kiitosjuhlan piirakat paistettaisiin siitä, ja viittaili epämääräisesti, että hänellä oli suunnitelma, joka tuottaisi kiitetylle kurpitsalle ja sen omistajalle kunniaa.

Billy-parka istutti kurkkuja, mutta kuokki onnettomuudeksi ne maasta ja jätti rikkaruohot jäljelle. Kymmenisen minuuttia hän suri lohduttomasti tätä erehdystä, mutta unohti sitten koko asian ja kylvi maahan kourallisen keräämiään kirkkaita nappeja. Kukaan ei häirinnyt häntä; hän sai tehdä palstalleen mitä halusi, ja pian se näyttikin maanjäristyksen myllertämältä. Kun tuli korjuuaika, hänen satonsa olisi supistunut vain kiviin ja rikkaruohoihin, ellei kunnon Pöppö olisi ripustanut puolta tusinaa appelsiineja siihen kuivaan puuhun, jonka poika oli istuttanut keskelle palstaansa. Billy oli ihastunut hedelmiin eikä kukaan turmellut hänen iloaan, vaan hän sai pitää pienen ihmeensä.

Pumpulla oli monenmoisia koettelemuksia meloniensa suhteen. Hän halusi välttämättä maistaa niitä ja piti itsekseen kekkerit ennen kuin ne olivat edes kypsiä; mutta hän tuli niin kipeäksi, ettei pariin päivään uskonut enää ikinä syövänsä mitään. Mutta hän selvisi vaivoistaan ja tarjosi ensimmäiset sokerimeloninsa toisille maistamatta itse suupalaakaan. Ne olivat mainioita meloneja, sillä hän kasvatti niitä päivänpaisteisella rinteellä ja ne kypsyivät nopeasti.

Viimeinen ja paras kasvoi pitkin viinisalkoa, ja Pumppu oli ilmoittanut myyvänsä kaikki sen hedelmät naapurin rouvalle. Pojat olivat pettyneitä, sillä he olisivat toivoneet, että kaikki popsittaisiin kotona ja he ilmaisivat tyytymättömyytensä uudella ja vaikuttavalla tavalla. Kun Pumppu eräänä aamuna meni katsomaan kolmea komeaa meloniaan, jotka piti myytämän, hän kauhistui. Jokaisen vihreässä kyljessä irvisteli veitsellä vuoltu valkoinen sana: ahmatti. Hän raivostui ja juoksi Jo-rouvan luo lohduttautumaan. Tämä kuunteli, otti osaa suruun ja sanoi sitten:

-- Jollet halua joutua naurun alaiseksi, sinun täytyy antaa melonisi lahjaksi.

-- Kai minun sitten täytyy, en minä kuitenkaan voi löylyttää kaikkia poikia. Mutta kyllä minä tahtoisin näyttää niille konnille, että muistaisivat, pauhasi Pumppu.

Jo-rouva tiesi melkein varmasti, kuka kepposen oli tehnyt, sillä hän oli edellisenä iltana nähnyt kolme päätä epäilyttävän lähellä toisiaan sohvan nurkassa, ja kun siinä oli sipisty ja nyökytelty, Jo-rouva tiesi kokemuksesta, että kepponen oli tekeillä. Kuutamoilta, rapina vanhassa kirsikkapuussa Emilin ikkunan luona, haava Tommyn sormessa -- kaikki nämä vahvistivat hänen epäilyksiään. Tyynnytettyään vähän Pumpun vihaa hän käski pojan tuoda pahoinpidellyt melonit makuuhuoneeseensa, mutta kielsi puhumasta sanaakaan tapahtuneesta. Pumppu toi melonit, ja veijarikolmikko ihmetteli, kun hän kesti kepposen näin tyynesti. Se tärveli heidän ilonsa, ja melonien täydellinen häviäminen sai heidät levottomiksi. Pumpun hyväntuulisuus lisäsi vielä huolestuneisuutta, sillä hän oli tyynempi ja tyytyväisempi kuin koskaan ja suhtautui heihin niin välinpitämättömästi, että pojat olivat aivan ymmällään.

Päivällisen aikaan he ymmärsivät kaiken; silloin Pumpun kosto kohtasi heidät ja he puolestaan joutuivat naurun alaisiksi.

Kun vanukas oli syöty ja tuli hedelmien aika, Mary-Ann ilmestyi tirskuen huoneeseen ja kantoi isoa melonia. Silas toi toista ja jälkijoukkona tuli Dan kolmannen melonin kanssa. Kukin pahantekijöistä sai eteensä melonin, jonka sileästä vihreästä pinnasta saivat lukea lisäyksen omaan kaiverrukseensa: "Ahmatti lähettää tervehdyksen." Kaikki näkivät kirjoituksen, ja koko pöytäkunta; nauroi katketakseen.

Danilla ei ollut kasvitarhaa, sillä alkukesän hän oli ollut poissa talosta ja loppukesän jalkapuolena. Niinpä hän oli auttanut Silasta missä pystyi, pilkkonut Pöpölle puita ja pitänyt ympäristöstä niin hyvää huolta, että Jo-rouvan käytävät aina olivat siistit ja ruoho huolellisesti leikattu portaiden edestä.

Kun toiset korjasivat satoa, hän oli hiukan murheellinen, koska hänellä ei ollut mitään näytettävänään. Mutta syksyn mittaan hän saattoi esittää kokoelman metsänantimia, jotka olivat kokonaan hänen omiaan. Joka lauantai hän lähti yksin metsiin, niityille ja vuorille ja palasi aina runsaat tuomiset mukanaan. Hän näytti tietävän niityt, missä komeimmat kurjenmiekat kukkivat, viidakot missä sassafrasipuut olivat tuuheimmat, oravien pähkinäpaikat, arvokkaat valkokuoriset tammet ja seudut, joissa kasvoi haavoja parantava kultalehtiviini. Hän toi sieltä loistavia punaisia ja keltaisia lehtiä, joilla Jo-rouva sai koristella huoneita -- hajuheiniä, köynnöstupsuja, vahapensaan keltaisia ja untuvaisen pehmeitä marjoja ja punalaitaisia, valkoisia tai smaragdin vihreitä sammalia.

-- Minun ei tarvitse mennä metsään, koska Dan tuo metsän luokseni, oli Jo-rouvan tapana sanoa, kun hän koristeli seiniä keltaisilla vaahteran oksilla ja tulipunaisilla kuusamaseppeleillä tai täytti maljakoita ruskeilla sananjaloilla, kauniita käpyjä notkuvilla kuusenoksilla ja kestävillä syksyn kukilla.

Suuri ullakko oli järjestetty lasten vaatehuoneeksi, jossa jokaisella oli oma osastonsa, ja jonkin aikaa se oli talon tärkeimpiä nähtävyyksiä. Daisyn kukansiemenet olivat pienissä paperipusseissa, joissa kaikissa oli sievästi kirjoitetut nimet, ja ne oli ladottu kolmijalkaisen pöydän laatikkoon. Nanin yrtit riippuivat tuoksuvina kimppuina seinillä. Tommyllä oli korillinen ohdakkeen höytyviä ja siis aika tavalla ohdakkeensiemeniä seuraavan kevään kylvöön, elleivät ne siihen mennessä lentelisi tiehensä. Emilillä oli maissin tähkiä kuivamassa, ja Demi oli kerännyt tammenterhoja ja kaikenlaisia siemeniä lemmikeilleen talven varaksi. Mutta Danin sadossa vasta näkemistä oli, sillä runsas puoli lattiaa oli hänen metsästä tuomiensa pähkinöiden peitossa. Niitä oli kaikenlaisia, sillä hän oli vaeltanut saalistusretkillään metsiä peninkulmittani, kiivennyt korkeihin puihin ja tunkeutunut tiheimpiinkin pensaikkoihin. Saksanpähkinät, kastanjat, pikkupähkinät ja pyökinpähkinät oli aseteltu kaikki eri ryhmiin, ja siellä ne tummuivat, kuivuivat ja makeutuivat talven kesteihin.

Talon lähettyvillä kasvoi saksanpähkinäpuu, jota Rob ja Teddy sanoivat omakseen. Se tuotti tänä vuonna runsaan sadon. Isot komeat pähkinät putoilivat maahan ja hävisivät varisseitten lehtien sekaan, josta ahkerat oravat löysivät ne helpommin kuin laiskat Bhaerit. Heidän isänsä oli sanonut, että he saisivat pitää pähkinät, jos poimisivat ne, mutta siitäkään ei ollut apua. Työ oli helppoa ja Teddy piti siitä, mutta hän väsyi pian ja jätti pikku korinsa puolilleen puun juurelle seuraavaan päivään. Mutta ennen kuin uusi päivä ehti, olivat viekkaat oravat ahkerassa työssä vilistäen vanhaa jalavaa ylös alas, kunnes olivat sulloneet kolonsa täyteen, ja sitten ne vielä kokosivat pähkinöitä oksanhaaroihin, mistä ne kiireiden mentyä voisi siirtää pois. Niiden lystikkäät tavat huvittivat poikia sanomattomasti, kunnes Silas eräänä päivänä sanoi heille:

-- Oletteko te myyneet pähkinät oraville?

-- Emme, vastasi Rob miettien, mitä Silas mahtoi tarkoittaa.

-- Sitten on parasta pitää kiirettä, muuten ne pikku vekkulit eivät jätä teille ainuttakaan.

-- Kyllä me ne voitamme, kunhan päästään alkuun. Pähkinöitä on tänä vuonna kauheasti.

-- Puussa ei ole enää montakaan, ja maan ovat oravat puhdistaneet tarkkaan, käy vaikka katsomassa.

Robby juoksi katsomaan ja hätääntyi huomatessaan, kuinka vähän pähkinöitä oli jäljellä. Hän kävi hakemassa Teddyn, ja pojat ahersivat koko iltapäivän oravien sättiessä heitä aidalta.

-- Nyt meidän on pidettävä vahtia ja poimittava pähkinät heti kun niitä tippuu, muuten emme saa kuin vakallisen ja sitten kaikki nauravat meille.

-- Tuhma orava, et saa pähkinöitä, minä poimin vikkelästi ja vien ne ylisille, sanoi Teddy topakasti pikku kurrelle, joka suutuksissaan pöyhisteli häntäänsä ja naksutteli.

Sinä iltana kova tuuli pudotteli sadoittain pähkinöitä, ja tullessaan aamulla herättämään poikiaan Jo-rouva sanoi reippaasti:

-- Tulkaa pian, oravat ovat jo ahkerassa työssä. Saattekin puskea lujasti tänään, muuten ne vievät viimeisetkin maasta.

-- Eivät kyllä vie, sanoi Robby, hyppäsi kiireesti vuoteesta, hotkaisi vähän aamiaista ja hyökkäsi pelastamaan omaisuuttaan.

Teddy lähti mukaan ja ahersi kuin pieni majava taapertaen edestakaisin milloin tyhjä, milloin täysi kori kädessään. Vakallinen oli jo viety vilja-aittaan, ja kun koulun kello soi, pojat myllersivät yhä lehtien seassa etsimässä pähkinöitä.

-- Voi, isä anna minun jäädä poimimaan. Nuo oravat ryöstävät muuten kaikki minun pähkinäni. Luen sitten myöhemmin läksyt, huusi Rob juosten palavissaan kouluhuoneeseen.

-- Jos olisit noussut joka aamu varhain poimimaan, niin nyt ei tarvitsisi hätäillä. Minähän puhuin siitä, mutta sinä et välittänyt. Siksi en voi antaa sinun lyödä laimin koulua. Oravat saavat tänä vuonna enemmän kuin omansa, ja sen ne ansaitsevat, sillä ne ovat olleet ahkeria. Saat vapaata viimeisen tunnin, mutta et enempää, sanoi herra Bhaer ja osoitti Robin paikalleen. Pikku mies tarttui kirjaansa ja päätti ottaa tuona luvattuna tuntina vahingon takaisin.

Oli raivostuttavaa istua hiljaa ja katsella, kuinka tuuli karisteli viimeisiä pähkinöitä ja kuinka sukkelat varkaat häärivät ihan silmien edessä, pysähtyivät silloin tällöin syömään pähkinän ja heiluttelivat häntäänsä aivan kuin ilkkuen: "Ähä piti, senkin laiskuri."

Onneksi Teddy jatkoi työtä yksinään, se lohdutti sentään poikaparkaa tänä koettelemusten hetkenä. Pikku miehen uutteruus ja sinnikkyys oli verratonta. Hän poimi ja poimi, kunnes selkää pakotti, hän tepsutti sinne ja tänne, kunnes jalat aivan väsyivät. Hän uhmasi tuulta, väsymystä ja vallattomia oravia, kunnes hänen äitinsä lopulta jätti työnsä ja lähti kantamaan pähkinöitä hänen avukseen ja kehui samalla kilttiä pikku miestä, joka koetti parhaansa mukaan auttaa veljeään.

Päästessään koulusta Rob löysi Teddyn lepäämästä ison pähkinäkorin luota. Poika oli lopen uupunut, mutta ei silti halunnut lähteä kentältä; hattu palleroisessa kädessään hän hätisteli varkaita ja haukkasi aina välillä virkistävän palan isosta omenasta, joka hänellä oli toisessa kädessään.

Rob ryhtyi työhön, ja maa oli kerätty puti puhtaaksi ennen kello kahta, pähkinät turvallisesti vilja-aitan ylisillä ja ahkerat työmiehet iloissaan saavutuksesta. Mutta kurre eukkoineen ei antautunut. Mennessään muutaman päivän perästä katsomaan pähkinöitään Rob kauhistui, sillä niitä oli hävinnyt paljon. Kukaan pojista ei ollut voinut pihistää niitä, koska ovi oli lukossa; kyyhkyset eivät olleet syöneet niitä, eikä talossa ollut rottia. Pikku Bhaerit puhkesivat valitusvirsiin, kunnes Dick sanoi:

-- Minä näin kurren aitan katolla, ehkä se on ottanut ne.

-- Niin onkin. Minä laitan sille kyllä satimen, uhkasi Rob.

-- Jos olet silmä kovana, voit keksiä minne se ne vie. Ehkä minä onnistun saamaan ne takaisin, sanoi Dan, jota huvitti poikien ja oravien välinen taistelu.

Rob alkoi seurata oravia ja näki herra ja rouva kurren heittäytyvän jalavan riippuvilta oksilta jyväaitan katolle, livahtavan sisään kyyhkyslakan pienestä aukosta ja palaavan pähkinä suussa. Kun ne eivät voineet kuormineen kulkea tulojälkiään, ne juoksivat räystäälle, sitten seinää pitkin alas, loikkasivat hetkeksi nurkan alle ja palasivat näkyviin ilman ryöstösaalista. Rob juoksi paikalle, ja kolossa lehtien alla oli suuri kasa varastettua omaisuutta, joka ajan pitkään olisi kannettu edelleen koloihin.

-- Senkin lurjukset! Nyt minä teen teille kepposet enkä jätä teille ainoatakaan, sanoi Rob. Hän tyhjensi kuopan ja aitan ylisen, vei riidanalaiset pähkinät ullakolle ja tutki tarkasti kaikki ikkunaruudut, etteivät tunnottomat rosvot vain pääsisi sisään. Oravat tuntuivat tajuavan, että taistelu oli nyt päättynyt, ja palasivat pesäänsä, mutta eivät aina voineet vastustaa kiusausta, vaan nakkelivat Robin päähän pähkinänkuoria ja sättivät häntä rumasti, ikään kuin eivät olisi voineet unohtaa eivätkä antaa anteeksi, että Rob oli sittenkin perinyt voiton.

Isä ja äiti Bhaerin sato oli aivan toista lajia, eikä sitä ole helppo kuvata. Mutta he olivat tyytyväisiä siihen ja tunsivat, että kesän työ oli onnistunut hyvin ja ajan oloon kypsyisi viljaa, joka tekisi heidät hyvin onnellisiksi.

19

JOHN BROOKE

-- Herääpäs, Demi! Sinua tarvitaan.

-- Mitä varten? Vastahan minä menin sänkyyn, ei nyt voi vielä olla aamu, penäsi Demi unisena räpytellen silmiään kuin pieni huuhkaja.

-- Kello on vasta kymmenen, mutta isäsi on sairas ja meidän täytyy mennä hänen luokseen. Voi, pikku Demi-parkaani! sanoi Jo-täti ja laski huokaisten päänsä tyynylle hänen viereensä. Uni kaikkosi Demin silmistä ja hänen sydämensä täyttyi pelolla, sillä hän ymmärsi hämärästi, miksi täti itki aivan kuin jokin menetys olisi uhkaamassa. Sanaa virkkamatta hän painautui lähemmäs tätiä, ja hetken kuluttua tämä saavutti tasapainonsa. Hän suuteli hellästi Demin huolestuneita kasvoja ja sanoi:

-- Me menemme sanomaan hänelle jäähyväiset, eikä aikaa ole hukattavana. Pue pian päällesi ja tule minun huoneeseeni; minun täytyy mennä Daisyn luo.

-- Puen heti paikalla! Kun Jo-täti meni, Demi hypähti vuoteesta, pukeutui kuin unessa, jätti Tommyn sikeästi nukkumaan ja käveli läpi hiljaisen talon. Hän tunsi, että jotain uutta ja surullista oli tapahtumassa -- jotain joka erotti hänet toisista pojista joksikin aikaa ja sai maailman näyttämään yhtä synkältä, hiljaiselta ja oudolta kuin nämä tutut huoneet näin yöllä. Laurie-herran lähettämät vaunut odottivat oven edessä. Daisy oli pian valmis, ja istuessaan ääneti vaunuissa tädin ja sedän kanssa kaksoset pitivät koko matkan toisiaan kädestä.

Vain Franz ja Emil tiesivät mitä oli tapahtunut. Tullessaan seuraavana aamuna alakertaan pojat hämmästyivät ja säikähtivät, sillä talo tuntui autiolta ilman isäntää ja emäntää. Aamiaisesta tuli synkkä, kun iloinen Jo-rouva ei ollut teekannun takana, ja kun koulun piti alkaa, isä Bhaerin paikka oli tyhjä. Pojat vaeltelivat onnettomina koko tunnin odottaen uutisia ja toivoen, että Demin isä voisi hyvin, sillä kaikki pitivät ystävällisestä John Brookesta. Kello löi kymmenen, eikä kukaan tullut rauhoittamaan heitä. Heidän ei tehnyt mieli leikkiä, vaikka aika kuluikin hitaasti. He vain istuivat vakavina ja haluttomina. Äkkiä Franz nousi ja sanoi vakuuttavasti:

-- Hei, kuulkaa. Mennään luokkaan ja pidetään koulua aivan kuin eno olisi täällä. Päivä kuluu nopeammin, ja eno on varmasti mielissään.

-- Kuka meitä kuulustelee? kysyi Jack.

-- Minä. En kyllä tiedä paljon enempää kuin tekään, mutta minä olen vanhin ja koetan täyttää enon paikan kunnes hän tulee -- jos nimittäin suostutte.

Franzin vaatimaton ja hillitty esiintyminen tehosi jollakin tavoin toisiin, sillä vaikka hänen silmänsä olivat punaiset yön jäljiltä, hänessä oli kuitenkin jotain uutta ja miehekästä, aivan kuin hän olisi jo alkanut tuntea elämän huolten ja murheiden painon ja koettanut ottaa ne rohkeasti kantaakseen.