Part 18
Ellei Dan olisi ollut niitä poikia, jotka vahingoittumatta kestävät mitä tahansa, hän olisi varmasti taittanut niskansa. Mutta hän vain pudota muksahti hervottomasti maahan ja makasi hetken ajatuksiaan kooten; Charlie sitä vastoin laukkasi ympäri niittyä keikutellen päätään ja osoittaen kaikin tavoin tyytyväisyyttään ratsastajan vastoinkäymisen johdosta. Äkkiä sille näytti selviävän, että Danille oli käynyt jotenkin hullusti, ja hyväluontoinen kun oli, se riensi katsomaan mikä oli hätänä. Dan antoi sen nuuskia ja nipistellä hetkisen, mutta sitten hän katsoi varsaa ja sanoi hyvin päättävästi, niin kuin toinen muka olisi ymmärtänyt:
-- Sinä luulet kai voittaneesi minut, mutta erehdyt, poika. Minä ratsastan sinulla vielä -- saatpa nähdä.
Hän ei yrittänyt enää sinä päivänä, mutta keksi uuden tavan opettaa Charlieta sietämään taakkaa selässään.
Hän sitoi kokoon käärityn loimen sen selkään ja päästi hevosen sitten hyppimään, potkimaan ja raivoamaan niin paljon kuin sitä halutti. Mellastettuaan muutaman kerran mielin määrin Charlie asettui ja antoi Danin jo parin päivän kuluttua nousta selkäänsä; se käveli rauhallisesti, pysähteli usein ja katseli ympärilleen aivan kuin olisi tahtonut sanoa: -- Minä en ymmärrä tätä, mutta tuskin sinä pahaakaan tahdot, joten olkoon menneeksi.
Dan taputteli ja kiitteli Charlieta ja ratsasti sillä kierroksen joka päivä, tosin hän putosi usein, mutta ei ollut siitä tietääkseenkään. Hän toivoi, että voisi käyttää satulaa ja ohjaksia, mutta ei uskaltanut tunnustaa mitä oli tehnyt. Hänen toiveensa täyttyikin, sillä temppuilulla oli ollut todistaja, joka puhui hänen puolestaan.
-- Tiedättekös te, mitä tuo poika viime aikoina on puuhannut? kysyi Silas eräänä iltana isännältään, kun oli samassa ohjeita seuraavaksi päiväksi.
-- Kuka heistä? kysyi herra Bhaer alistuvasti, sillä hän odotti kuulevansa taas huonoja uutisia.
-- Dan. Hän on kesyttänyt varsaa, ja panen pääni pantiksi, että poika onnistuu, vastasi Silas myhäillen.
-- Mistä te sen tiedätte?
-- No, seuraanhan minä toki sen verran poikien hommia ja tiedän melkein aina, mitä he puuhaavat. Kun minä näin Danin menevän tuonne niitylle ja palaavan sieltä mustelmilla, arvasin heti, että jotain siellä on tekeillä. En puhunut mitään, mutta menin latoon ja katselin sieltä käsin, kuinka hän teki kaikenlaisia temppuja Charlien kanssa. Siunatkoon, miten se heitteli poikaa selästään ja paiski häntä kuin jauhosäkkiä. Mutta Dan ei ollut millänsäkään koko höyhennyksestä, taisipa vallan nauttia siitä.
-- Mutta Silas, teidän olisi pitänyt lopettaa se -- poikahan olisi voinut vaikka kuolla, sanoi herra Bhaer miettien, mitä ilveitä hänen lannistumattomien sankariensa mieleen johtuisi seuraavalla kerralla.
-- Olisi kai pitänyt, mutta ei siinä niin hätää ollut, kun ei Charlie juuri temppuile, se on niin hyväluontoinen kuin hevonen voi olla. Suoraan sanoen en raskinut pilata näytöstä, sillä Danilla on totisesti sisua, ja sille minä nostan hattua. Mutta minä luulen, että hän havittelee nyt satulaa ja ottaa sen vanhan rähjän vaikka salaa, sen tähden minä tulinkin kertomaan. Antaisitte vain pojan yrittää, Laurie-herra ei siitä välitä, ja Charlie on juuri omiaan kokeiluun.
-- Saammehan nähdä, sanoi herra Bhaer ja lähti ottamaan selvää asiasta.
Dan tunnusti heti ja myönsi, että Silas oli oikeassa: hän kykeni hallitsemaan Charlieta. Sitten hän kertoi, miten oli voittanut varsan suosion lukuisin porkkanalahjuksin, suostutellen ja peräänantamattomalla sitkeydellä, niin että oli monen turhan yrityksen perästä lopulta onnistunut ratsastamaan sillä riimut ohjaksina ja loimi satulana.
Laurie-herra oli huvittunut ja mielissään Danin rohkeudesta ja taidosta ja antoi hänelle vapaat kädet. Varsan koulutus pantiin heti alulle, sillä Laurie-herra sanoi, ettei tuollainen hintelä poika mitenkään vahingoita hevosta. Danin kunniaksi on mainittava, että Charlie suhtautui suopeasti satulaan ja suitsiin, kun oli jo kerran alistunut kuolainten aiheuttamaan harmiin. Ja kun Laurie-herra oli ensin sitä vähän koulinut, Dan sai istua satulaan ja lähteä ratsastamaan toisten poikien suureksi kateudeksi.
-- Eikös se olekin komea? Ja se tottelee minua kuin lammas, sanoi Dan eräänä päivänä laskeuduttuaan satulasta ja seisoen kädet Charlien kaulalla.
-- On! Ja eikö se olekin paljon hyödyllisempi ja miellyttävämpi kuin se villi varsa, joka kulutti aikansa laukaten ympäri niittyä, hyppien yli aitojen ja karaten silloin tällöin? kysyi rouva Bhaer portailta, joille hän aina ilmestyi, kun Dan ja Charlie esiintyivät.
-- On totisesti. Katsokaa, se ei lähde enää karkuun, vaikken pidäkään siitä kiinni, ja se tulee heti luo kun vihellän. Minä olen saanut sen hyvin kesytetyksi, vai mitä? sanoi Dan ylpeänä ja onnellisena, sillä käydyistä taisteluista huolimatta Charlie rakasti häntä enemmän kuin isäntäänsä.
-- Minullakin on varsa kesytettävänä ja uskon onnistuvani yhtä hyvin kuin sinä, jos vain olen yhtä kärsivällinen ja sitkeä, sanoi Jo-rouva hymyillen niin merkitsevästi, että Dan ymmärsi ja vastasi nauraen, vaikkakin samalla tosissaan:
-- Eihän me enää hypitä aitojen yli eikä karata, vaan jäädään tänne -- meistä saa kyllä komean ja hyödyllisen ratsukon. Vai mitä, Charlie?
17
KIRJALLISIA TÖITÄ
-- Joutukaa pojat, kello on kolme, sanoi Franz eräänä keskiviikkoiltapäivänä, kun kello oli soinut ja joukko kirjallisuuden harrastajilta näyttäviä herroja asteli kirjat ja paperit kainalossa arvokkaasti museota kohti.
Tommy istui vielä luokassa pulpettinsa yli kumartuneena, musteen tahrimana ja innostuksen puna poskillaan, ja hänellä oli tapansa mukaan kauhea kiire; sillä huoleton Bangs ei joutunut koskaan valmiiksi ennen kuin viime hetkessä. Kun Franz kulki oven ohi etsien kuhnustelijoita, Tommy piirsi viimeiset vinkurat ja hyppäsi ikkunasta pihalle heilutellen kirjoitustaan kuivaksi. Nan seurasi hänen kannoillaan perin tärkeänä ja iso rullalle kääritty paperi kädessään, Demi saattoi Daisya ja molemmat olivat suorastaan haljeta jostakin mieluisasta salaisuudesta.
Museo oli mainiossa järjestyksessä ja aurinko loi köynnöstävästä humalasta hauskoja varjoja lattialle ison ikkunan takaa. Huoneen sivupenkillä istuivat herra ja rouva Bhaer, ja toisella sivulla oli pieni pöytä, jolle kirjoitukset pantiin, kun ne oli luettu. Lapset istuivat suuressa puoliympyrässä puutarhatuoleilla, jotka joskus repsahtivat auki, niin että istuja jysähti lattialle häiritsemättä kuitenkaan pahemmin tilaisuuden kulkua. Koska kaikkien aineiden lukeminen olisi vienyt liiaksi aikaa, esiinnyttiin vuoroin. Tänä keskiviikkoiltana oli nuorimpien vuoro. Isommat kuuntelivat heitä armollisesti ja arvostelivat esityksiä arkailematta.
-- Naiset ensiksi. Nan saa aloittaa, sanoi herra Bhaer, kun tuolien asettelu ja paperien ratina oli hiljentynyt.
Nan astui pienen pöydän ääreen, ja ryittyään alkajaisiksi hän luki seuraavan mielenkiintoisen aineen:
"_Pesusieni_."
"Pesusieni, hyvät ystävät, on erittäin hyödyllinen ja merkillinen kasvi. Sitä kasvaa kallioilla veden alla ja se on kai jonkinlainen merilevä. Ihmiset kokoavat, kuivaavat ja puhdistavat sitä, koska pienet kalat ja hyönteiset asustavat sen huokosissa. Minäkin löysin kuoria uudesta sienestäni, ja hiekkaa. Muutamat lajit ovat hyvin pehmeitä; niillä pestään pikkulapsia. Pesusieniä käytetään moneen tarkoitukseen. Minä esitän muutamia niistä ja toivon, että eräät ystäväni painavat nyt mieleensä, mitä minä sanon. Pesusientä käytetään kasvojen pesussa. Minä en kyllä siitä pidä, mutta täytyyhän sitä käyttää, kun tahtoo olla siisti. Muutamat ihmiset eivät käytä sientä ja ovat likaisia."
Tässä lukija pysähtyi ja katsoi niin tiukasti Dickiin ja Dolliin, että sai heidät lyyhistymään.
-- "Sitä käytetään myös herättämään ihmisiä unesta, minä tarkoitan poikia, jotka liiaksi rakastavat Nukku-Mattia."
Seurasi uusi paussi ja sen aikana kuului pidätettyä naurua ympäri huonetta. -- "Jotkut pojat eivät näet heti herää kun herätetään, ja Mary-Ann puristaa vettä märästä sienestä heidän kasvoilleen, ja se tekee niin ilkeätä, että jopas heräävät."
Kaikki purskahtivat nauramaan, ja Emil sanoi:
-- Minusta tuntuu, että sinä poikkeat asiasta.
-- Enkä poikkea, sillä mehän kirjoitamme kasveista tai eläimistä ja minä kirjoitan molemmista, sillä pojathan ovat eläimiä, selitti Nan, ja välittämättä närkästyneestä ei-huudosta, joka hänelle karjaistiin, hän jatkoi tyynesti:
-- "Vieläkin mielenkiintoisempaa tehdään sienellä: lääkärit kaatavat sieneen eetteriä ja pitävät sitä ihmisten nenän edessä, kun tahtovat kiskoa heiltä hampaat suusta. Minä teen niin suureksi tultuani ja annan sairaille ihmisille eetteriä, että he nukkuvat eivätkä tunne, kun minä katkaisen niiltä jalat ja kädet."
-- Minä tiedän naisen, joka on tappanut kissoja eetterillä, aloitti Demi, mutta Dan keskeytti jutun kaataen hänen tuolinsa ja peittäen hatullaan hänen kasvonsa.
-- Minua ei saa katkaista, sanoi Nan rypistäen kulmiaan kelvottomille metelöitsijöille. Huomautusta toteltiin silmänräpäyksessä ja nuori neiti lopetti aineensa seuraavasti:
-- "Esityksessä on kolme opetusta, hyvät ystävät." Joku voihkaisi, mutta mitään loukkaavaa ei sentään esitetty. -- "Ensimmäinen on: pitäkää kasvonne puhtaina, toinen: nouskaa aikaisin ylös, kolmas: kun eetterisieni pannaan nenänne eteen, vetäkää silloin syvään henkeä älkääkä potkiko, niin hampaat lähtevät kuin itsestään. Muuta en tahdokaan sanoa", ja Nan-neiti istahti suosionosoitusten kaikuessa.
-- Sepä oli huomiota ansaitseva kirjoitelma. Sen moraali oli ylevä ja siinä oli runsaasti huumoria. Oikein hyvin kirjoitettu, Nan. Ja nyt on Daisyn vuoro, hymyili herra Bhaer viitaten samalla toiselle nuorelle neidille.
Daisy karahti helakanpunaiseksi asettuessaan paikoilleen ja sanoi hiljaa ja vaatimattomasti:
-- Minun aineeni ei ole yhtä hieno ja hauska kuin Nanin. Mutta en minä osannut kirjoittaa parempaa.
-- Mehän pidämme aina sinun aineistasi, kultaseni, sanoi Fritz-setä, ja poikien hyväksyvä mutina vahvisti hänen sanojaan. Tästä rohkaistuneena Daisy luki lyhyen juttunsa, jota kuunneltiin kunnioittavan tarkkaavasti:
"_Kissa_."
"Kissa on suloinen eläin. Minä rakastan niitä kovasti. Ne ovat puhtaita ja sieviä ja pyydystävät rottia ja hiiriä ja antavat silittää itseään ja pitävät ihmisistä, jos niille on kiltti. Ne ovat viisaita ja osaavat liikkua missä vain. Pikku kissoja sanotaan kissanpojiksi ja ne ovat suloisia eläviä. Minulla on kaksi kissanpoikaa, Mikki ja Missi, ja niiden äiti on keltasilmäinen Mirri. Setä kertoi minulle hauskan jutun miehestä, jonka nimi oli Muhammed. Hänellä oli kaunis kissa, joka makasi hänen nuttunsa hihalla, ja kun hän tarvitsi nuttuaan, hän leikkasi hihan pois, ettei herättäisi sitä. Hän oli varmasti hyvä mies. Muutamat kissat pyydystävät kalojakin."
-- Niin minäkin! huudahti Teddy ja ponkaisi pystyyn kertomaan taimenestaan.
-- Hiljaa, sanoi hänen äitinsä ja istutti pojan oitis paikalleen, sillä järjestystä rakastava Daisy ei pitänyt siitä, että häntä 'katkaistiin'.
-- "Eräässä kirjassa kerrottiin kissasta, joka oli ovela kalastamaan. Koetin kerran opettaa Mirriä, mutta se vain raapi minua, kun se ei pidä vedestä. Mutta teestä se pitää. Kun minä puuhaan keittiössäni, se silittää tassullaan teekannua, kunnes minä annan sille. Se on hieno kissa ja syö omenavanukasta ja siirappia. Kaikki kissat eivät niistä välitä."
-- Se oli hieno esitelmä, huudahti Nat, ja Daisy meni paikalleen mielissään ystävänsä kiitoksesta.
-- Demi näyttää niin kärsimättömältä, että hän saa tulla seuraavaksi, sillä muuten hän ei pysy nahoissaan, sanoi Fritz-setä, ja Demi astui reippaasti puhujan paikalle.
-- Minulla on runo! hän ilmoitti voitonriemuisesti ja luki ensimmäisen tekeleensä kovalla ja juhlallisella äänellä.
"Minä kirjoitan pienestä perhosta Danin haavi on sille paula se lentää ilmoja lintusena mutta ei koskaan laula
Se toukkana pienenä ilmestyy ja keltaisen kotelon päälleen laittaa ja sitten se lentää perhona ja kaikki lehdet suuhunsa taittaa
Ne syövät mettä ja hunajaa eivätkä laita pesää ne eivät pistä kuin ampiaiset mehiläiset tai herhiläiset vaan tanssivat kaiken kesää
Minä perhona liidellä tahtoisin aina luottaisin kauniiseen säähän mutta en koskaan tahtoisi Danin pistävän kanverttia päähän."
Tämä tavaton taidonnäyte hämmästytti kaikkia, ja Demin täytyi lukea runo uudestaan. Se oli kyllä vaikea tehtävä, sillä hieman ontuvissa säkeissä ei ollut välimerkkejä ja pikku runoilijalta oli henki loppua pitkiä säkeitä lukiessaan.
-- Hänestä tulee vielä toinen Shakespeare, sanoi Jo-rouva nauraen kuollakseen, sillä tämä runohelmi muistutti hänelle sitä runoa, jonka hän itse oli kirjoittanut kymmenen ikäisenä ja joka alkoi hieman epävarmasti:
"Jos hauta pieni olisi mulla mäen laitamalla, niin perhot, linnut ja hyttyset mulle laulais taivahalla."
-- Astupas esiin, Tommy. Jos itse aineeseen on käytetty yhtä paljon mustetta kuin noihin tahroihin, niin se onkin aika pitkä, sanoi herra Bhaer, kun Demi oli saatu suostutelluksi takaisin paikalleen.
-- Ei se ole aine, se on kirje. Katsokaas, minä ihan unohdin, että tänään on minun vuoroni, ja muistin sen vasta koulun loputtua. En tiennyt mistä olisin kirjoittanut eikä ollut enää aikaa lukea, siksi kirjoitin kirjeen isoäidille. Siinä puhutaan vähän linnuista, ehkä se kelpaa.
Tämän pitkän anteeksipyynnön jälkeen Tommy sukelsi mustemereen ja tankkasi kirjettään pysähtyen silloin tällöin saadakseen selvää omista harakanvarpaistaan.
"Rakas isoäiti. -- Toivon, että voit hyvin. James-setä lähetti minulle taskupyssyn. Se on kaunis pieni murha-ase, tämän näköinen -- ja Tommy piirsi ilmaan kummallisen kuvion, joka muistutti lähinnä jonkinmoista pumppua tai höyrykonetta -- piippu on kaksikymmentä kaksi, perä on kahdeksan ja sen voi taivuttaa A-kirjaimen muotoon, liipaisin on kolme ja hana kaksi senttiä. Se ladataan takaa ja paukahtaa kauheasti ja kantaa kauas. Minä aion pian mennä ampumaan oravia. Olen ampunut museoon monta hienoa lintua. Niillä on täpliä rinnassa ja Dan pitää niistä kovin. Hän täytti ne hienosti ja ne istuvat luonnollisessa asennossa puussa, vain yksi on kuin humalassa. Täällä oli työssä eräs ranskalainen, ja Pöppö lausui hänen nimensä niin hassusti, että minun täytyy kertoa siitä. Hänen nimensä oli Germain. Ensin Pöppö sanoi 'Jerry', ja kun me nauroimme sille, hän muutti sen Jeremiaaksi. Sitä pilkattiin ja siitä tuli herra Germani ja lopulta Garryman, joksi se jäi. Minä en kirjoita sinulle usein, koska minulla on niin paljon tekemistä, mutta minä ajattelen sinua usein ja pidän sinusta ja toivon, että voit niin hyvin kuin ilman minua voit voida.
-- Pojanpoikasi
Thomas Buckminster Bangs.
P.S. Jos satut saamaan postimerkkejä, muista minua.
Muistutus. Terveisiä kaikille ja varsinkin Almira-tädille. Vieläkö hän laittaa sokeroituja luumuja?
P.S. Rouva Bhaer lähettää terveisensä.
P.S. Herra Bhaer lähettäisi varmaan myös, jos tietäisi että kirjoitan sinulle.
Muistutus. Isä kai aikoo antaa minulle kellon syntymäpäiväksi. Olen siitä iloinen, sillä nykyään minulla ei ole aavistustakaan ajan kulusta ja myöhästyn usein koulusta.
P.S. Minun tekisi mieli nähdä sinut pian. Etkö lähettäisi joskus hevosta minua noutamaan?
T.B.B."
Pojat nauroivat jokaiselle jälkikirjoitukselle raikuvasti, ja kun Tommy tuli kuudenteen ja samalla viimeiseen, hän oli niin voipunut, että ilomielin istuutui pyyhkimään tuhruisia kasvojaan.
-- Toivottavasti vanha rouvaparka kestää kunnialla kirjeesi, kuului melun seasta herra Bhaerin ääni.
-- Ei oteta huomioon sitä ystävällistä viittausta, joka tehdään jälkikirjoituksen viimeisessä osassa, sillä kirjeessä on hänelle kylliksi ilman Tommyn vierailuakin, vastasi Jo-rouva muistaen, että vanha rouva tavallisesti joutui vuoteeseen lannistumattoman pojanpoikansa vierailun jälkeen.
-- Nyt on minun vuoro, sanoi Teddy, joka oli oppinut muutaman säkeen ulkoa ja oli toisten esiintyessä noussut vähän väliä pystyyn. Nyt hän ei enää jaksanut odottaa sekuntiakaan.
-- Poika unohtaa, jos hänen vielä pitää odottaa, ja minulla oli aikamoinen työ opettaa se hänelle, sanoi hänen äitinsä.
Teddy tallusteli puhujan paikalle ja kumarsi ja niiasi yhtaikaa aivan kuin haluten tehdä kaikkien mieliksi. Sitten hän lausui melkein henkeä vetämättä seuraavat säkeet painottaen aina vääriä sanoja:
"Pienet vesipisaraiset, hienot hiekkajyvät luovat maita mantereita sekä meret syvät. Pienet ystävyyden sanat kaunistavat kieltä, tuovat kotiin viihtyisyyttä, kohottavat mieltä."
Lopussa hän läpytti käsiään ja sai toiset kaksin verroin innostumaan, sitten hän juoksi äitinsä luo ja piilotti päänsä tämän helmaan riemuissaan valtavista suosionosoituksista.
Dick ja Doll eivät kirjoittaneet, mutta heidät oli innostettu tarkkailemaan eläinten ja hyönteisten tapoja ja kertomaan mitä olivat nähneet. Dickistä se oli hauskaa, ja hänellä olikin aina paljon kerrottavaa. Hän marssi vuorollaan pöydän luo ja katsellen yleisöä luottavasti kirkkailla silmillään kertoi tietonsa niin tosissaan, ettei kukaan huomannut hänen kyttyräselkäänsä.
-- Minä olen tarkastellut sudenkorentoja ja lukenut Danin kirjastakin ja koetan kertoa mitä muistan. Lammikolla niitä tapaa suuret joukot lentelemässä ympäriinsä. Ne ovat sinisiä ja niillä on isot silmät ja verkkomaiset siivet ja ne ovat kauniita. Minä otin yhden kiinni tarkastellakseni, ja se oli varmastikin kaunein hyönteinen jonka olen nähnyt. Sudenkorento pyydystää pieniä eläviä syötäväkseen, ja sillä on omituiset koukut, jotka se panee linkkuun, silloin kun se ei metsästä. Se rakastaa auringonpaistetta ja tanssii päivät päästänsä. Odottakaas, mitä minun vielä piti niistä kertoa? Ai, nyt muistan! Sudenkorento laskee munansa veteen ja ne laskeutuvat pohjaan ja hautautuvat liejuun. Niistä tulee ulos pieni ruma elukka; en tiedä sen nimeä, mutta se on ruskea ja se saa uuden nahan ja kasvaa yhä suuremmaksi. Mutta kestää kaksi vuotta ennen kuin siitä tulee sudenkorento. Nyt tulee merkillisin asia, kuunnelkaa tarkkaan, sillä ette taida tietääkään sitä. Se näet tuntee, milloin on valmis, ja silloin ruma toukkamainen otus nousee vedestä kivelle tai kaislalle ja sen selkä halkeaa.
-- Älähän, sitä minä en usko, sanoi Tommy, joka ei juuri tarkkaillut ympäristöään ja todella luuli, että Dick panee omiaan.
-- Aukeaahan sen selkä? vetosi Dick herra Bhaeriin, joka pikku puhujan suureksi mielihyväksi nyökkäsi myöntävästi.
-- Niin on syntynyt sudenkorento, ja se istuu päivänpaisteeseen ja kokoaa voimia. Se kasvaa vahvaksi ja levittää kauniit siipensä ja lentää ilman halki eikä enää ole toukka. Siinä kaikki mitä tiedän. Mutta minä pidän varani ja yritän nähdä, kun se kuoriutuu, sillä on varmasti hurjan hauskaa muuttua komeaksi sudenkorennoksi.
Dick kertoi juttunsa hyvin, ja kun hän kuvasi vastasyntyneen hyönteisen lentoa, hän vaapotti käsiään niin kuin olisi nähnyt korennon lentävän ja halunnut itsekin seurata sitä. Jo-rouva veti Dickin rinnalleen, suuteli hänen kalpeaa poskeaan ja sanoi:
-- Se oli kaunis tarina, kultaseni, ja sinä muistit sen mainiosti. Minä kirjoitan ja kerron siitä äidillesikin.
Dick istuutui hänen polvelleen ja hymyili tyytyväisenä kiitoksesta ja päätti tarkkaan seurata sudenkorennon kehitystä, kun se vaihtaa vanhan ruumiinsa uuteen. Doll kertoi jotakin sorsista ja ankoista kumman laulavalla nuotilla, sillä hän oli opetellut tietonsa ulkoa ja hänestä koko touhu oli aikamoista piinaa.
-- Meidän ankat ovat hyvin kesyjä, hän lopetti. -- Ne syövät kauheasti ja etsivät ruokaa mudasta ja vedestä. Ne eivät välitä munistaan, vaan jättävät ne pilaantumaan, ja --
-- Minun eivät jätä! huudahti Tommy.
-- Mutta jotkut kuitenkin jättävät, Silas sanoi niin. Kanat pitävät huolta ankanpojista, mutta ne eivät päästä niitä veteen, vaan pitävät siitä kauheaa melua. Mutta poikaset eivät välitä vähääkään.
-- Minä taas kerron pöllöistä, aloitti Nat, joka oli huolellisesti kirjoittanut esityksensä ja saanut apua Danilta.
-- Pöllöillä on iso pää, pyöreät silmät, käyrä nokka ja vankat kynnet. Jotkut ovat harmaita, toiset taas valkoisia, mustia ja kellertäviä. Pöllön höyhenet ovat hyvin pehmeät ja ne ovat joskus ihan pystyssä. Se lentää aivan äänettömästi ja pyydystää lepakoita, hiiriä, lintuja ja pikkueläviä. Se rakentaa pesänsä kallioihin ja onttoihin puihin tai ryöstää joskus toisten lintujen pesiä. Isolla sarvipöllöllä on kaksi suurta munaa, isompia kuin kanan munat, ja ne ovat punaisenruskeita. Ruskeankeltainen yöpöllö munii viisi sileätä valkoista munaa, ja sen kuulee öisin huhuilevan. Jotkut itkevät kuin pikkulapset. Pöllöt nielevät hiiret ja lepakot kokonaisina, ja mikä ei sula, sen ne oksentavat palloina pois.
-- Hyvänen aika! Sehän hassua! kuultiin Nanin huomauttavan.
-- Pöllö ei näe päivällä, ja jos se lähtee auringonpaisteessa liikkeelle, se räpyttelee puolisokeana ympäriinsä ja toiset linnut ahdistelevat ja nokkivat sitä ihan kuin pilkkaisivat. Sarvipöllö on hyvin iso, melkein kotkan kokoinen. Se syö jäniksiä, rottia, käärmeitä ja lintuja ja asuu kallionrotkoissa tai vanhoissa raunioituneissa rakennuksissa. Pöllöt huutavat monella eri tavalla, joskus kuin ihminen hädissään: 'Hu-huuh!' ja moinen huhuilu pelottelee ihmisiä öisin metsässä. Tunturipöllö asustaa kylmissä maissa ja näyttää joskus haukalta. On sellaisiakin pöllöjä, jotka kaivavat koloja maahan ja elävät kuin myyrät, ne ovat aika pieniä. Tornipöllö on yleisin, ja minä olen nähnyt sellaisen istuvan puunkolossa. Se oli kuin pieni harmaa kissa, toinen silmä auki, toinen kiinni. Hämärissä se lähtee liikkeelle ja vaanii lepakoita. Minä sain yhden kiinni ja tässä se on.
Nat otti takkinsa povesta pehmeähöyhenisen linnun, joka räpytti silmiään, pyristeli höyheniään ja näytti kovin uniselta, kömpelöltä ja vihaiselta.
-- Älkääkä koskeko siihen! Muuten se antaa teille kyytiä, sanoi Nat silitellen ylpeänä uutta lemmikkiään. Ensin hän pani paperihatun pöllön päähän ja pojat nauroivat sen hupsua ulkonäköä, sitten hän vielä täydensi vaikutusta paperisilmälaseilla, jolloin lintu tuli niin oppineen näköiseksi, että pojat aivan kiljuivat riemusta. Lopuksi lintu suuttui, tarrautui nokallaan riippuvaan nenäliinaan ja 'kotkotti'. Silloin se sai lentää vapauteen, mutta se istahti oven edessä olevan petäjän oksalle ja katsella killisteli seuruetta niin hullunkurisen näköisenä, että kaikki olivat katketa naurusta.
-- Entäs George, onkos sinulla mitään? kysyi herra Bhaer, kun huoneessa taas oli hiljaista.
-- Olen minä lukenut myyristä, mutta en muista muuta kuin että ne kaivavat reikiä ja asuvat niissä, ja jos aikoo saada niitä kiinni täytyy kaataa reiät vettä täyteen. Ja myyrät kuolevat elleivät saa syödä kauhean usein.
Sitten Pumppu istahti paikalleen ja toivoi hartaasti, että olisi ollut ahkerampi ja kirjoittanut oikein paperille arvokkaat havaintonsa, sillä hänen viimeksi mainitsemansa tieto herätti yleistä naurua, joka harmitti häntä julmasti.
-- No niin, sitten onkin tämän päivän työ tehty, aloitti herra Bhaer, mutta Tommy huusi kiireesti:
-- Ei, ei vielä. Ettekö muista, että meidän pitää antaa se tavara. Hän viittoili kiivaasti ja teki sormillaan kuin silmälasit.
-- Sehän on totta, minä vallan unohdin. Nyt on sinun vuorosi, Tom, sanoi herra Bhaer istahtaen paikalleen, ja kaikki Dania lukuunottamatta olivat kovasti innoissaan.
Nat, Tommy ja Demi poistuivat huoneesta, mutta palasivat pian kantaen pientä punaista sahviaanilaatikkoa Jo-rouvan hopeatarjottimella. Se oli Tommyn käsissä, ja hän asteli Nat ja Demi kannoillaan mitään aavistamattoman Danin luo. Tommy oli valmistanut tilaisuuteen vaikuttavan puheen, mutta kun hetki koitti, se oli haihtunut mielestä ja hän sanoi vain mutkattomasti:
-- Kuule, Dan, me haluamme antaa sinulle jotain sovittaaksemme sen mitä tapahtui jokin aika sitten ja näyttääksemme, kuinka paljon me sinusta pidämme, kun sinä olet niin reilu. Tässä se on, toivottavasti siitä on sinulle iloa.