Part 17

Demi puristi sitä pienellä pehmeällä kädellään, ja kuilu heidän välillään umpeutui, sillä siinä onnellisessa rauhanmaailmassa, jossa pojat elivät, leikkivät lampaat ja leijonat yhdessä ja pienet lapset opettivat tietämättään vanhempia.

-- Hei! sanoi Dan osoittaen taloon päin, kun Demi oli juuri aloittamassa toista esitelmää pahan kahlehtimisesta ja nitistämisestä. Ja he näkivät piilostaan Jo-rouva kävelevän hiljaa tietä pitkin syventyneenä kirjaan. Teddy taapersi jäljessä vetäen kumolleen keikahtaneita pieniä kärryjä.

-- Odota, kunnes he keksivät meidät, kuiskasi Demi, ja molemmat istuivat hiljaa parin lähestyessä. Jo-rouva oli niin uppoutunut lukemiseen, että olisi voinut astua puroon, ellei Teddy olisi pysäyttänyt häntä.

-- Äiti, minä tahdon onkia.

Jo sulki kirjansa, jota oli jo viikon päivät koettanut saada luetuksi, ja etsiskeli sopivaa ongenvapaa. Ennen kuin hän ehti taittaa pajunvesan, putosi notkea raidanoksa hänen jalkoihinsa, ja katsoessaan ylös hän näki poikien nauravan pesässä.

-- Ylös! Ylös! huusi Teddy räpytellen käsiään kuin lentoon lähdössä.

-- Minä tulen alas ja sinä pääset ylös. Minun täytyy mennä Daisyn luo, sanoi Demi toistaen mielessään kertomusta yhdeksästätoista kissasta ja saappaista ja tynnyreistä.

Teddy oli pian nostettu puuhun, ja Dan sanoi sitten nauraen:

-- Tulkaa tekin, äiti, täällä on kylliksi tilaa. Minä kyllä autan. Rouva Bhaer katsahti ympärilleen, mutta kun ketään ei näkynyt ja hän itsekin halusi vähän hullutella, hän vastasi nauraen:

-- Olkoon menneeksi, taidanpa kiivetä sinne, ja parilla taitavalla harppauksella hän oli raidassa.

-- En ole kiipeillyt puissa koko naimisissaoloni aikana. Mutta tyttönä olin innokas kiipeilijä, hän sanoi katsellen huvittuneena alas varjoiselta istuimeltaan.

-- Nyt voitte lukea jos haluatte, minä kyllä pidän Teddystä huolen, ehdotti Dan ja alkoi nikertää ongenvapaa kärsimättömälle pojalle.

-- En taida välittää siitä nyt. Mitä te teitte täällä, Demi ja sinä? kysyi Jo-rouva ounastellen Danin vakavasta katseesta, että tällä oli jotain mielessä.

-- Juteltiin vain. Minä kerroin hänelle puunlehdistä ja muista, ja hän kertoi minulle merkillisistä leikeistään. Kas niin, herraseni, alapas onkia, sanoi Dan ja pani vielä suuren sinisen kärpäsen koukuksi väännettyyn neulaan kiinnitettyään sitä ennen siiman vapaan.

Teddy kurkottautui alas puusta ja oli pian syventynyt tarkkailemaan kaloja. Dan piti poikaa mekonhelmasta kiinni, ettei tämä molskahtaisi veteen, ja Jo-rouva puhui Danille:

-- On hauskaa, että juttelet Demille 'puunlehdistä ja muusta', sitä hän juuri tarvitsee. Toivoisin että sinä opettaisit häntä ja ottaisit hänet mukaasi metsiin.

-- Kyllä minä ottaisinkin, mutta --

-- Mutta mitä?

-- Te ette varmasti luottaisi minuun.

-- Miksi en?

-- No, Demi on jotenkin niin hieno ja hyvä ja minä tällainen vintiö. Kyllä kai te haluatte pitää hänet kaukana minusta.

-- Ethän sinä ole mikään vintiö. Minä luotan sinuun täysin, sillä sinä haluat vilpittömästi parantaa tapasi ja edistyt viikko viikolta.

-- Ihanko totta? Dan kysyi katsoen häneen, ja alakuloisuuden pilvi alkoi hälvetä hänen kasvoiltaan.

-- Niin. Etkö itse huomaa sitä?

-- Toivoisin kyllä, mutta eihän sellaista voi tietää.

-- Minä olen odottanut ja katsellut kaikessa rauhassa, pitänyt jonkinlaista koeaikaa, ennen kuin annan sinulle parhaan palkinnon jonka tiedän. Olet kestänyt kokeen hyvin, ja nyt minä en usko sinulle ainoastaan Demiä vaan oman Teddynikin, sillä sinä pystyt opettamaan heille joitakin seikkoja paremmin kuin me.

-- Pystynköhän? sanoi Dan ja näytti hämmästyvän sellaista ajatusta.

-- Demi on ollut niin paljon aikuisten parissa, että hän tarvitsee juuri sitä, mitä sinulla on -- tietoa jokapäiväisistä asioista ja voimaa ja rohkeutta. Sinä olet urhein hänen näkemistään pojista ja hän ihailee sinun sisukkuuttasi. Sinä tiedät paljon luonnosta, osaat kertoa linnuista, mehiläisistä, lehdistä ja eläimistä hauskemmin kuin kirjat, ja koska sinun kertomuksesi ovat tosia, hän oppii ja hyötyy niistä. Näetkös nyt, kuinka paljon voit auttaa häntä ja miksi minä annan teidän olla yhdessä?

-- Mutta minä kiroilen aina joskus ja voin kertoa asioita, joita Demin ei tarvitse tietää. En minä tietenkään tahallani kiroa, mutta huomaan sen vasta sitten kun sana on jo lipsahtanut, niin kuin äsken, tunnusti Dan.

-- Minä tiedän, ettet halua ehdoin tahdoin tehdä tai sanoa mitään ikävää pojille, ja juuri siinä Demi voi varmasti auttaa sinua, sillä hän on vilpitön ja viisas käytöksessään ja hänellä on sellaista, mitä tahtoisin sinullekin antaa -- hyviä periaatteita. Niitä ei voi koskaan juurruttaa liian aikaisin eikä ole koskaan liian myöhäistä puhua niistä ihmiselle, joka on jäänyt kasvatusta vaille. Te olette vain poikasia, mutta voitte opettaa toisillenne yhtä ja toista. Demi vahvistaa tietämättään sinun moraalista ryhtiäsi ja sinä hänen käytännöllisen elämän tajuaan ja minusta tuntuu, kuin olisin auttanut teitä molempia.

Vieraan on vaikea kuvitella, miten hyvillään ja liikuttunut Dan oli tästä luottamuksesta ja kiitoksesta. Kukaan ei koskaan ennen ollut luottanut häneen, kukaan ei ollut välittänyt etsiä eikä kehittää hänen hyviä ominaisuuksiaan eikä kukaan aavistanut, mitä tuon hyljityn poikaparan sydämessä piili.

Dan sai nyt rohkeutta kertoa Jo-rouvalle Demin kanssa tehdystä sopimuksesta ja rouva Bhaer oli tyytyväinen, että ensimmäinen askel oli otettu näin luontevasti. Kaikki Danin asiat näyttivät kääntyvän hyvin päin. Luottamus ja rakkaus olivat herättäneet eloon hänen luonteensa parhaan ja arvokkaimman puolen, ja hän oli saanut elämälleen pohjan.

Seuraava puussa vierailija oli Ned, mutta hän istui siellä vain tuokion seuraten kaikessa rauhassa, kuinka Dick ja Doll keräsivät hänelle sankoon heinäsirkkoja. Hän halusi tehdä Tommylle kepposen ja aikoi pistää näitä vilkkaita eläviä hänen vuoteeseensa, niin että Bangs vuoteeseen mentyään saman tien ponkaisisi ylös ja lisäisi illan iloa metsästämällä niitä ympäri huonetta. Sirkat saatiin pian kokoon ja maksettuaan kerääjille pari pastillia Ned lähti viimeistelemään Tommyn vuodetta.

Vähän aikaa vanha raita humisi ja lauloi itsekseen, keskusteli puron kanssa ja katseli piteneviä varjoja auringon painuessa taivaanrantaan. Ensimmäinen iltaruskon kajo punasi sen loistavia lehtiä, kun eräs poika tuli hiipien lehtokujaa myöten, kulki vainion yli ja huomattuaan Billyn puron rannalla meni tämän luokse ja sanoi salaperäisesti:

-- Oletko kiltti ja menet sanomaan herra Bhaerille, että minä tahtoisin puhua hänen kanssaan täällä. Mutta kukaan ei saa kuulla.

Billy nyökkäsi ja juoksi pois; poika kiepsahti puuhun ja istui siellä huolestuneen näköisenä, mutta ilmeisesti paikka ja kaunis iltahetki kuitenkin viehättivät häntä. Viiden minuutin kuluttua herra Bhaer ilmestyi, nousi seisomaan aidalle, nojautui pesää kohti ja sanoi ystävällisesti:

-- Hauskaa nähdä sinua, Jack. Mutta mikset tule sisään tervehtimään meitä kaikkia?

-- Minä halusin ensiksi tavata teidät, herra Bhaer. Setä patisti minut takaisin. Tiedän etten ansaitse puolustusta ja sääliä, mutta minua pelottaa, että pojat ovat minulle kovin julmia.

Jack-parka ei esiintynyt juuri edukseen, mutta oli ilmeisesti pahoillaan ja häpeissään ja koetti selvitä vastaanotosta niin helpolla kuin suinkin, sillä hänen setänsä oli pieksänyt ja torunut häntä ankarasti siitä, että poika oli seurannut hänen esimerkkiään. Jack oli rukoillut, ettei häntä lähetettäisi takaisin, mutta koska koulu oli halpa, herra Ford oli heltymätön. Niinpä Jack palasi niin vähin äänin kuin suinkin ja vetäytyi herra Bhaerin turviin.

-- Minäkin toivon etteivät he olisi, mutta en voi vastata heistä. Kun Dan ja Nat ovat saaneet kärsiä syyttömästi, on sinunkin syyllisenä kärsittävä jotain. Eikö se ole oikein? kysyi herra Bhaer joka säälistään huolimatta katsoi Jackin ansaitsevan rangaistuksen.

-- Niin kai. Mutta minähän annoin Tommyn rahat takaisin ja pyysin anteeksi. Eikö se riitä? sanoi Jack hiukan nyrpeissään.

-- Ei se riitä. Minusta sinun on pyydettävä anteeksi kaikilta kolmelta julkisesti ja rehellisesti. Et toki voi odottaa, että he kunnioittaisivat sinua ja luottaisivat sinuun vähiin aikoihin, mutta voit vapautua heidän tuntemastaan kaunasta, jos oikein yrität. Minä autan kyllä sinua.

-- Minä pidän huutokaupan ja myyn tavarani huokeasta, sanoi Jack osoittaen katumustaan tavalla, joka luonnehti häntä mainiosti.

-- Parasta antaa kaikki pois ja aloittaa uusi elämä. Vaikket koko kesänä ansaitsisi centtiäkään, olet syksyllä kuitenkin rikas poika, sanoi herra Bhaer vakavasti.

Ehdotus tuntui kovalta, mutta Jack hyväksyi sen, sillä nyt hän todella vasta ymmärsi, ettei kieroilu auttanut, ja hän halusi voittaa takaisin poikien ystävyyden. Hänen sydämensä oli lujasti kiinni maallisessa mammonassa ja hän ihan vaikeroi ajatellessaan, että hänen pitäisi antaa pois muutamia erinomaisia esineitä. Julkinen anteeksipyyntö tuntui helpolta siihen verrattuna. Mutta hän päätti saada takaisin rehellisen nimen, maksoi mitä maksoi, ja ansaita toveriensa kunnioituksen, joka ei ollut kauppatavaraa.

-- Hyvä, minä yritän parhaani mukaan, hän sanoi ja hänen äänessään oli sen verran pontta, että se miellytti herra Bhaeria.

-- Oikein! Tule nyt ja aloita heti paikalla.

Ja isä Bhaer vei vararikkoon joutuneen pojan takaisin pienoismaailmaan, joka aluksi otti hänet vastaan kylmästi, mutta lämpeni vähitellen, kun näki, että hän oli oppinut onnettomuudesta ja koetti totuttautua liiketoimiin aivan uusien, rehellisten periaatteitten mukaan.

16

VARSAN KESYTYS

-- Mitä maailmassa tuo poika tekee? hämmästeli Jo-rouva eräänä päivänä nähdessään Danin juoksevan puolen virstan rataa kuin kilpailuissa. Poika oli yksin ja näytti jostakin kumman syystä päättäneen jatkaa, kunnes pakahtuisi tai taittaisi niskansa, sillä juostuaan monta kierrosta hän koetti hypätä aidalle ja heitti sitten kuperkeikkaa puistokäytävällä ja heittäytyi lopuksi uupuneena nurmikolle oven eteen.

-- Harjoitteletko sinä kilpailua varten? kysyi Jo-rouva ikkunasta, jonka ääressä istui.

Dan kohotti äkkiä päänsä, lakkasi puuskuttamasta ja vastasi nauraen:

-- En. Minä vain koetan käyttää höyryni loppuun.

-- Etkö voi keksiä mitään säyseämpää tapaa? Tulet sairaaksi, jos rehkit noin kauheasti tässä helteessä, sanoi Jo-rouva nauraen ja heitti hänelle palmunlehdistä tehdyn ison viuhkan.

-- Ei auta. Jossakin minun täytyy juosta, sanoi Dan niin outo ilme levottomissa silmissään, että Jo-rouva pelästyi ja kysyi äkkiä:

-- Alkaako Plumfield käydä sinulle liian ahtaaksi?

-- Ei haittaisi, vaikka se olisi vähän avarampi. Pidän siitä kovasti, mutta joskus paholainen riivaa minua ja silloin tekisi mieleni karata.

Sanat taisivat luiskahtaa vastoin hänen tahtoaan, sillä hän katui niitä samassa ja ajatteli ilmeisesti ansaitsevansa nuhteita moisesta kiittämättömyydestä. Mutta vaikka Jo-rouva olikin pahoillaan, hän ymmärsi Danin mielialan eikä voinut torua häntä tunnustuksesta. Hän katseli huolestuneena Dania ja huomasi, kuinka isoksi ja vankaksi poika oli kehittynyt ja miten kiihkeän ja päättäväisen näköinen hän oli. Hän muisti, että poika oli ennen tänne tuloaan elänyt vuosikausia täydellisessä vapaudessa ja siksi lempeätkin säännöt saattoivat ahdistaa häntä, kun hän joskus muisteli rajatonta vapauttaan.

-- Niin se on, minun villihaukkani tarvitsee väljemmän häkin, mietti Jo-rouva itsekseen. Mutta jos minä nyt annan hänen mennä, hän joutuu ehkä turmioon. Minun täytyy löytää tarpeeksi hyvä houkutin pitääkseni hänet turvassa.

-- Minä ymmärrän sinua oikein hyvin, hän lisäsi ääneen. -- Ei sinua riivaa 'paholainen', niin kuin sinä sanoit, vaan kaikissa nuorissa asuva luonnollinen vapauden kaipuu. Minäkin tunsin aikoinani samoin ja kerran minä toden teolla ajattelin karata.

-- Miksette sitten karannut? kysyi Dan ja tuli nojaamaan matalaan ikkunalautaan haluten ilmeisestikin jatkaa keskustelua.

-- Tiesin että se oli mieletöntä, ja rakkaus äitiin sai minut pysymään kotona.

-- Minulla ei ole äitiä, aloitti Dan.

-- Minä luulin, että sinulla nyt on, sanoi Jo-rouva pyyhkäisten lempeästi karkeat hiukset hänen kuumalta otsaltaan.

-- Te olette loputtoman hyvä minulle enkä voi kylliksi kiittää teitä, mutta ei se ole ihan samaa, eihän? Dan katsoi häntä niin hartaasti ja kaipaavasti, että Jo-rouvan sydäntä viilsi.

-- Ei ole, ei voi koskaan olla. Oma äitisi olisi varmaan voinut tehdä paljonkin sinun hyväksesi. Mutta anna minun täyttää hänen paikkansa. Minä en kai ole tehnyt kaikkea mitä olisi pitänyt, et sinä muuten haluaisi lähteä pois täältä, hän lisäsi surullisesti.

-- Olette, kyllä te olette! huudahti Dan kiihkeästi. -- Minä en halua karata, enkä karkaakaan, jos vain suinkin voin estää. Mutta tuntuu kuin joskus täytyisi purkautua jollakin tavalla. Tekee mieli juosta päistikkaa johonkin, särkeä jotain tai hyökätä jonkun kimppuun. En tiedä miksi, mutta siltä minusta vain tuntuu -- ja siinä kaikki.

Dan nauroi puhuessaan, mutta hän oli tosissaan, sillä hän rypisti mustia kulmiaan ja iski nyrkkinsä ikkunapenkkiin sellaisella voimalla, että Jo-rouvan sormustin kimposi kauas nurmikolle. Dan toi sen takaisin ja ottaessaan sormustimen vastaan Jo-rouva piti hetken pojan isoa ruskeata kättä omassaan. Hänen katseestaan näkyi, että hän kamppaili mielessään ennen kuin sanoi:

-- No niin, Dan, karkaa jos sinun täytyy, mutta älä karkaa kauas ja tule pian takaisin, sillä minä kaipaan sinua kovasti.

Saadessaan näin yllättäen luvan jäädä pois koulusta Dan meni niin hämilleen, että koko karkaamishalu jotenkin laimeni. Hän ei tiennyt miksi, mutta Jo-rouva tiesi ja halusi käyttää tietoa hyväkseen. Hän vaistosi, että kuta enemmän poikaa pidäteltäisiin, sitä enemmän hän taistelisi vastaan. Mutta jos hän pääsisi täysin vapaaksi, vapauden tunto taltuttaisi hänet, varsinkin kun hän tiesi, että ne joita hän eniten rakasti, pitivät hänet mielellään luonaan.

Se oli pieni koe, ja se onnistui, sillä Dan seisoi vähän aikaa hiljaa eikä vastannut, nyppi vain ajatuksissaan viuhkan kappaleiksi. Hän tunsi, että Jo-rouva oli vedonnut hänen sydämeensä ja kunniantuntoonsa. Katuvan näköisenä hän sanoi äkkiä päättävästi:

-- Toistaiseksi en lähde minnekään, ja ilmoitan kyllä etukäteen, jos aion karata. Jätetäänkö asia tälleen?

-- Jätetään vain. Nyt yritän keksiä jotain työtä, johon voit käyttää 'höyrysi' hyödyllisesti, ettei sinun tarvitse juoksennella ympäri kuin hullu koira, repiä minun viuhkojani tai tapella poikien kanssa. Mitähän me keksisimme? Danin koettaessa korjata tärvelemäänsä viuhkaa Jo-rouva vaivasi päätään, miten voisi varjella niskoittelijaansa niin kauan, että tämä oppisi läksynsä.

-- Haluaisitko ruveta minun lähetikseni? hän keksi äkkiä.

-- Käydä kaupungissa ja toimittaa kaikenlaisia asioita, niinkö? kysyi Dan, jonka mielenkiinto heräsi heti.

-- Niin. Franz on kyllästynyt puuhaan, Silasta ei voi vaivata juuri nyt, eikä herra Bhaerilla ole aikaa. Vanha Andy on luotettava hevonen, sinä olet varma ajaja ja tunnet kaupungin kuin postinkantaja. Ota sinä nuo tehtävät huoleksesi, niin huomaat, että on ainakin yhtä hauskaa ajaa kolme kertaa viikossa kaupunkiin asioille kuin karata kerran kuukaudessa.

-- Ottaisin hirveän mielelläni, mutta saanhan mennä yksin ja vastata itse kaikesta. En tahtoisi ketään toista sinne kiusakseni, sanoi Dan, jota uusi puuha viehätti niin, että hän halusi saada asian heti selväksi.

-- Jos isä Bhaerilla ei ole mitään sitä vastaan, saat toimittaa asiat ihan yksin. Emil ehkä valittaa, mutta hän ei osaa hoitaa hevosta niin kuin sinä. Huomenna on muuten toripäivä, minun täytyykin kirjoittaa tavaralista valmiiksi. Pidä huoli, että vaunut ovat kunnossa, ja sano Silakselle, että hän varustaa äidille vietävät vihannekset valmiiksi. Sinun on noustava aikaisin, että joudut takaisin ennen koulun alkamista. Luuletko selviäväsi?

-- Minähän olen aamuvirkku, sanoi Dan innoissaan.

-- Ja se tapa talon pitää, sanoi Jo-rouva iloisesti.

Dan lähti riemumielin laittamaan uutta siimaa piiskaan, pesemään kärryjä ja antamaan Silakselle määräyksiä.

-- Minun täytyy keksiä varalle jotain muuta, ennen kuin hän ehtii kyllästyä ja levottomuuden puuska taas yllättää hänet, mietti Jo-rouva mennessään kirjoittamaan ostoslistaa kiitollisena siitä, etteivät kaikki hänen poikansa olleet Daneja.

Herra Bhaer ei täysin hyväksynyt uutta suunnitelmaa, mutta suostui kokeeksi; ja se saikin Danin panemaan parastaan, niin että hän hylkäsi omat hurjat suunnitelmansa, jotka olivat liittyneet uuteen piiskaan ja pitkään alamäkeen. Hän nousi varhain aamulla ja lähti aikaisin matkaan luopuen sankarillisesti kiusauksesta ajaa kilpaa maitomiesten kanssa. Päästyään kaupunkiin hän suoritti huolellisesti asiansa ja tulla jyristi kotiin ennen koulun alkua herra Bhaerin hämmästykseksi ja rouva Bhaerin suureksi mielihyväksi.

Kommodori valitti että Dania suosittiin, mutta tyytyi saatuaan venehuoneeseensa uuden munalukon ja ajatellessaan, että merimiestä odotti toki suurempi kunnia kuin torikuormien ajaminen ja ostosten teko. Dan täyttikin uuden virkansa moitteettomasti monta viikkoa eikä puhunut enää sanaakaan karkaamisesta. Mutta eräänä päivänä herra Bhaer tapasi hänet kurittamassa Jackia, joka parkui suureen ääneen Danin polvien alla.

-- No mutta, Dan? Minä luulin sinun jo kokonaan unohtaneen tappelemisen, hän sanoi rientäen hätään.

-- Emme me tappele, me vain painimme, sanoi Dan jättäen kuritettavan rauhaan.

-- Tuo näytti kyllä selvästi tappelulta ja taitaa tuntuakin siltä, vai mitä, Jack? sanoi herra Bhaer, kun hävinnyt osapuoli vaivoin selvisi jaloilleen.

-- Varon kyllä toista kertaa painimasta Danin kanssa. Hän melkein väänsi niskani nurin, valitti Jack ja piteli päätään ollakseen varma, että se yhä keikkui hartioiden välissä.

-- Me aloimme vain painia, mutta kun sain hänet alleni, en voinut olla löylyttämättä häntä vähän. Ikävä jos satutin sinua, selitti Dan häpeissään.

-- Minä ymmärrän. Mielesi teki taas iskeä jonkun kimppuun, etkä voinut vastustaa kiusausta. Sinä olet omituinen vimmapää, Dan, tappelunnahina näyttää olevan sinulle yhtä tärkeätä kuin musiikki Natille, sanoi herra Bhaer, joka oli saanut kuulla kaiken Jo-rouvan ja Danin välisestä keskustelusta.

-- Minä en mahda sille mitään. Jos siis tahdot välttää löylytystä, Jack, on parasta, että pysyt poissa tieltä, sanoi Dan niin uhkaavasti, että Jack livisti kiireesti tiehensä.

-- Jos välttämättä haluat painiskella, niin minä näytän sinulle sitkeämmän vastustajan kuin Jack, sanoi herra Bhaer vieden Danin puuvajaan. Siellä oli keväällä tuotuja mahtavia kantoja, jotka yhä odottivat pilkkomista. Niitä osoittaen herra Bhaer sanoi:

-- Kas tuossa, kun taas tunnet vastustamatonta halua kurittaa poikia, tule tänne ja käytä liiat voimasi noiden pienentämiseen.

-- Hyvä on, sanoi Dan, tarttui lähellä olevaan kirveeseen ja kävi sitkeän kannon kimppuun niin äkäisesti, että sälöt sinkoilivat kauas ja herra Bhaerin täytyi paeta kuin henkensä edestä.

Dan piti sanansa tämän huvituksen suhteen, ja usein hänen nähtiin taistelevan julmettujen kantojen kanssa kasvot punaisina ja hurja katse silmissään. Hän joutui suorastaan vimmoihin joidenkin vastustajiensa kanssa ja kirosi niitä mielessään, kunnes viimeinenkin oli nitistetty. Silloin hän kokosi tyytyväisenä sylinsä täyteen tammipilkkeitä ja kantoi ne riemumarssissa keittiöön. Hän oli saanut rakot käsiinsä, väsyttänyt selkänsä ja tykyttänyt kirveen, mutta se kaikki oli vain hyväksi; sitkeät juurakot helpottivat häntä enemmän kuin kukaan aavisti, sillä hän käytti jokaiseen iskuun kertynyttä liikavoimaansa, joka olisi muuten voinut purkautua vähemmän harmittomalla tavalla.

-- Kun tämä loppuu, en totisesti tiedä, mitä hänellä sitten teetän, mietti Jo-rouva, kun uusia ajatuksia ei ilmaantunut ja kaikki mahdollisuudet oli jo käytetty loppuun.

Mutta Dan keksi itse itselleen puuhaa ja ehti jo iloita siitä jonkin aikaa, ennen kuin kukaan aavisti syytä hänen tyytyväisyyteensä.

Yksi Laurie-herran nuorista kauniista hevosista laidunsi sen kesän Plumfieldissä ja juoksenteli vapaana suuressa haassa joen takana. Pojat olivat ihastuneita tähän komeaan, vilkkaaseen eläimeen, ja jonkin aikaa heistä oli hauska katsella, kuinka se nelisti ja hyppi liinakkohäntä huiskien ja pää korkealla kaarella. Mutta pian he väsyivät ja jättivät Charlie-prinssin oman onnensa nojaan. Kaikki muut paitsi Dan, joka ei milloinkaan väsynyt katselemaan sitä.

Dan kävi melkein joka päivä hevosen luona ja toi sille tuomisiksi palan sokeria, viipaleen leipää tai omenan. Charlie hyväksyi kiitollisena ystävyysliiton, ja toverukset rakastivat toisiaan kuin heidän välillään olisi ollut näkymätön mutta luja side. Oli Charlie sitten niityn millä puolen tahansa, aina se tuli täyttä laukkaa, kun Dan vihelsi sitä latojen luona; ja pojan ylimpiä onnenhetkiä oli se, kun kaunis, vilkas eläin pani päänsä hänen olalleen ja katseli häntä ystävällisesti suurilla ilmeikkäillä silmillään.

-- Me ymmärrämme toisiamme puheittakin, eikö totta, poika? teki Danin mieli sanoa ylpeänä hevosen luottamuksesta, jota hän varjeli niin mustasukkaisesti, ettei puhunut kenellekään kuinka luja tämä ystävyys oli eikä huolinut muita mukaansa kuin Teddyn käydessään päivittäin katsomassa Charlieta.

Laurie-herra kävi joskus vilkaisemassa hevosta ja puheli, että syksyn tullen sitä täytyy ruveta opettamaan valjaisiin.

-- Se on niin nöyrä ja hyväluontoinen, ettei kaipaa paljon kesytystä. Minä tulen jonakin päivänä ja koetan totuttaa sitä satulaan, hän sanoi kerran käydessään laitumella.

-- Se antaa minun kyllä panna päitset päähänsä, mutta en usko, että se suostuu kantamaan satulaa, vaikka te itse panisitte sen sille selkään, vastasi Dan, joka ei ikinä jäänyt pois, kun Charlie ja hänen isäntänsä kohtasivat toisensa.

-- Kyllä minä sen satulaan totutan enkä välitä, vaikka aluksi muutaman kerran putoaisinkin. Sitä ei ole koskaan kohdeltu ankarasti, joten se taipuu kyllä temppuilematta, vaikka ensin hämmästyykin sellaista vehjettä.

-- Saapas nähdä, mitä se tekee, tuumi Dan, kun isä Bhaer ja Laurie-herra lähtivät ja Charlie palasi aitaukseen, josta se oli herrojen saapuessa tullut.

Kun Dan istui siinä aidan harjalla kiiltävä varsan selkä edessään, hänen mieleensä iski rohkea ajatus: hän koettaisi kuinka kävisi. Hän ei ajatellut minkäänlaista vaaraa, noudatti vain mielijohdettaan, ja kun Charlie pahaa aavistamatta näppi omenaa hänen kädestään, Dan keikahti äkkiä ja hiljaa sen selkään. Siinä hän ei kuitenkaan kauan pysynyt, sillä korskahtaen hämmästyksestä Charlie karkasi pystyyn takajaloilleen ja heitti Danin maahan. Poika ei kuitenkaan loukkaantunut pudotessaan, sillä sammal oli pehmeätä. Hän hypähti pystyyn nauraen ja sanoi: -- Minä koetin joka tapauksessa! Tulepas tänne, veijari, niin yritän uudestaan.

Mutta Charlie kieltäytyi tulemasta ja Dan jätti sen rauhaan miettien, miten lopulta onnistuisi tuumassaan, sillä tällainen voimainkoetus kiinnosti häntä kovin. Seuraavalla kerralla hän otti riimun ja saatuaan sen kiinnitetyksi hän leikki hevosen kanssa jonkin aikaa, talutti sitä edestakaisin ja pani sen tekemään temppuja, kunnes se hieman väsyi. Sitten Dan vei Charlien aidan luo ja antoi sille leipää, mutta odotti koko ajan sopivaa tilaisuutta, ja saatuaan hyvän otteen riimusta hän hypähti hevosen selkään. Charlie koetti vanhaa keinoa, mutta Dan piti varansa, sillä hän oli opetellut ratsastamaan Tobylla, jolla oli omat temppunsa ja joka myös koetti pudottaa ratsastajansa. Charlie oli sekä suuttunut että hämmästynyt, ja hypittyään vähän aikaa se lähti laukkaamaan, niin että Dan lensi suin päin sen selästä.