Part 16

-- "Minä otin Tommyn rahat. Minä kurkistin seinänraosta ja näin mihin hän pani rahat. Minua pelotti kertoa aikasemmin, vaikka mieleni kyllä teki. En minä Natista juuri piitannut, mutta Dan on niin kunnon kaveri, etten kestä tätä. En ole tuhlannut rahoja. Ne ovat maton alla oikealla pesupöydän takana. Minä olen kauhean pahoillani. Minä menen nyt kotiin enkä luule, että koskaan tulen takaisin. Antakaa Danille minun tavarani. Jack."

Vaikka tämä tunnustus oli huonosti kirjoitettu, tuhrittu ja varsin lyhytsanainen, se oli Danille arvokas paperi, ja kun herra Bhaer lakkasi lukemasta, poika meni hänen luokseen ja sanoi ääni karheana mutta kirkkain silmin:

-- Nyt minä haluaisin sanoa, että olen kauhea pahoillani ja pyydän teiltä anteeksi.

-- Se oli hyvää tarkoittava valhe, enkä voi olla antamatta sitä anteeksi, mutta kuten huomaat, se sai pahaa aikaan, sanoi herra Bhaer käsi Danin olkapäällä, ja hänen ilmeensä oli helpottunut.

-- Se sai pojat jättämään Natin rauhaan, ja siksi minä valehtelin. Nat oli ihan masennuksissa, minä taas en kärsinyt siitä yhtä paljon, selitti Dan ja hän tuntui olevan hyvillään, kun sai puhua pitkän vaitiolon perästä.

-- Kuinka sinä saatoit? Sinä olet mahdottoman kiltti minulle, sammalsi Nat, ja hänen teki kovasti mielensä hypätä Danin kaulaan ja itkeä, mutta Dan olisi vain hävennyt tuollaisia tyttömäisyyksiä.

-- Kaikki on nyt hyvin, äläkä siinä hulluttele, sanoi Dan nielaisten palan kurkustaan ja nauraen, mitä hän ei ollut tehnyt moneen viikkoon. -- Tietääkö äiti Bhaer? hän kysyi innokkaasti.

-- Tietää, ja hän on niin onnellinen, ettei ymmärrä mitä hyvää keksisi sinulle, aloitti herra Bhaer, mutta ei ehtinyt pitemmälle, kun pojat hyökkäsivät Danin ympärille uteliaina ja mekastaen. Mutta ennen kuin kysymyksiä oli ennättänyt sadella tusinaakaan, kuului huuto:

-- Eläköön Dan! ja oviaukkoon ilmestyi Jo-rouva heiluttaen pyyheliinaa, ja näytti kuin hän olisi halunnut tanssia ilosta niin kuin usein pikku tyttönä. Ja kaikki hurrasivat niin, että Pöppö keittiössä pelästyi ja vanha herra Roberts pudisti ohiajaessaan päätään:

-- Koulut eivät ole samanlaisia kuin minun nuoruudessani.

Dan kesti riemua vähän aikaa, mutta Jo-rouvan ilo suisti hänet tasapainosta, ja äkkiä hän häipyi eteisen läpi saliin. Rouva Bhaer meni hänen perässään, eikä poikaa näkynyt puoleen tuntiin.

Tommy ripusti ylpeänä yhtiön liikekilven paikoilleen, Nat kiintyi Daniin entistä lujemmin ja pojat koettivat kaikin tavoin hyvittää molemmille epäilynsä ja hyljeksintänsä.

15

RAIDASSA

Vanha raita kuuli sinä kesänä monta salaisuutta ja näki pikku näytelmiä, sillä se oli Plumfieldin lasten mieluisin olopaikka ja näytti iloitsevan siitä -- ainakin se toivotti heidät joka kerta tervetulleiksi, ja sen tuuheissa oksahaaroissa vietetyt hiljaiset hetket tuntuivat tekevän kaikille hyvää. Eräänä lauantai-iltapäivänä raidan oksien kätkössä käytiin monta keskustelua, ja eräs pieni lintu on kertonut, mitä kaikkea siellä tapahtui.

Ensiksi tulivat Nan ja Daisy lähistölle mukanaan pienet sangot ja saippuaa, sillä he saivat joskus puhtauden puuskan ja pesivät purossa kaikki nukenvaatteet. Pöppö ei antanut heidän solkata keittiössä, ja kylpyhuoneeseen oli porttikielto siitä pitäen kun Nan oli unohtanut vesijohdon auki, niin että vesi tulvi yli äyräitten ja tippui katon läpi alakertaankin. Daisy kävi näppärästi työhön, pesi ensin valkoiset ja sitten värilliset, huuhtoi ja väänsi vaatteet sievästi ja pingotti ne Nedin tekemillä sievillä pyykkipojilla kuivumaan nuoralle kahden happomarjapensaan väliin. Mutta Nan pisti vaatteet yhdellä kertaa likoon ja unohti ne sankoon kootessaan ohdakkeenhahtuvia tyynyntäytteeksi Semiramiille, Babylonin kuningattarelle, kuten yhtä nukkea nimitettiin. Kului vähän aikaa, ja kun rouva Rasavilli tuli katsomaan vaatteitaan, ne olivat kaikki vihreitä, sillä hän oli työntänyt vihreän silkkiviitan toisten joukkoon, ja vihreätä väriä oli imeytynyt vaaleanpunaisiin ja sinisiin pukuihin, pieniin patoihin ja parhaisiin poimualushameisiinkin.

-- Voi kauhistus! Kaikki on pilalla! huokasi Nan.

-- Pane ne nurmelle valkenemaan, sanoi Daisy kokeneesti.

-- Niin panenkin, ja me voimme istua raidassa katsomassa, ettei tuuli vie niitä.

Babylonin kuningattaren vaatteet olivat pian nurmella levällään, sangot oli huuhdottu ja asetettu kumolleen kuivumaan ja pyykkärit kiipesivät juttelemaan, niin kuin naisilla on tapana askareitten lomassa.

-- Minä aion tehdä höyhenpatjan, jolle panen tuon uuden tyynyn, sanoi rouva Rasavilli siirtäessään ohdakkeenhahtuvia taskusta nenäliinaan hukaten siinä puuhassa niistä puolet puroon.

-- Minä en tekisi. Jo-täti sanoo, että höyhenpatjat ovat epäterveellisiä. Minä en ikipäivinä antaisi lasteni nukkua muilla kuin jouhipatjoilla, ilmoitti rouva Shakespeare Smith päättävästi.

-- Minä en välitä. Minun lapseni ovat niin karaistuneita, että nukkuvat usein paljaalla lattialla eivätkä ole siitä milläänkään (se oli totta). Minulla ei ole varaa ostaa yhdeksää patjaa, ja minusta on hauskaa tehdä vuodevaatteet itse.

-- Mutta eikö Tommy veloita höyhenistä?

-- Kyllä kai, mutta minä en maksa hänelle eikä hän niin vaadikaan, vastasi rouva R. käyttäen halpamaisesti hyväkseen T. Bangsin tunnettua hyväntahtoisuutta.

-- Minusta näyttää, että tuon punaisen puvun oma väri haalistuu pikemmin kuin vihreät läiskät, huomautti rouva Smith muuttaen puheenaihetta, sillä hän ja hänen sydänystävänsä olivat monissa asioissa eri mieltä ja rouva Smith oli sävyisä nainen.

-- Samantekevää. Minä olen kyllästynyt nukkeihin; taidan heittää ne kokonaan pois ja antautua maanviljelijäksi. Minä pidän peltotöistä enemmän kuin sisäaskareista, sanoi rouva R. ilmaisten vaistomaisesti monen perheenäidin toiveen, vaikka useimpien on vaikeampaa jättää perheensä noin vain oman onnensa nojaan.

-- Mutta ethän sinä voi heittää niitä. Nehän kuolevat ilman äitiä, huudahti hellämielinen rouva Smith.

-- Kuolkoot. Minä olen väsynyt lapsiin ja aion ruveta leikkimään poikien kanssa. He tarvitsevat minua pitämään huolta, vastasi tämä lujaluonteinen rouva.

Daisy ei tiennyt mitään naisten oikeuksista. Hän teki vähin äänin mitä halusi, eikä hänen vapauksistaan syntynyt mitään riitaa, sillä hän vältti liian korkeita aitoja, mutta käytti kyllä vaistomaisesti omaa naisellista vaikutusvaltaansa saadakseen kaikki ne erikoisoikeudet, jotka soveltuivat hänelle.

Nan taas yritti kaikkea välittämättä vähääkään hurjista kolhuista ja kömmähdyksistä, joita hänelle sattui; kovalla pauhulla hän julisti, että hänen oli saatava olla mukana kaikessa missä pojatkin. He nauroivat hänelle, hätistelivät häntä pois tieltä ja pitivät pahaa meteliä, kun hän puuttui heidän asioihinsa. Mutta Nan ei vähästä lannistunut, sillä hänellä oli luja tahto ja maailmanparantajan taisteluinto.

Jo-rouva ymmärsi hyvin Nania, mutta koetti pitää aisoissa tytön kuohahtelevaa vapaudenhalua, sillä -- niin hän selitti -- ihmisen on opittava mielenmalttia ja itsehillintää, ennen kuin hän osaa oikein käyttää vapauttaan. Nöyrinä hetkinään Nan oli samaa mieltä, ja ohjaajiensa hyvässä vaikutuspiirissä hän kehittyi päivä päivältä. Tyttö julisti luopuvansa entisistä tulevaisuudenpäätöksistään, hän ei aikonut enää koneenkäyttäjäksi tai sepäksi vaan maanviljelijäksi; puutarhatyöstä tulikin harrastus, johon hän saattoi puskea patoutuneen toiminnanhalunsa ja tarmonsa. Mutta täydellisesti ei tämäkään puuha häntä tyydyttänyt, sillä meiramit ja salviat olivat mykkiä eivätkä voineet kiittää vaalijaansa. Nan halusi helliä ja hoivata ihmisiä ja oli ikionnellinen, kun pikkupojat ryntäsivät kuhmuineen ja haavoineen hänen luokseen pyytämään, että hän 'parantaisi' kipeän kohdan.

Huomatessaan tytön taipumuksen Jo-rouva keksi pyytää sairaanhoitajatarta neuvomaan Nania, niin että tämä oppi kunnollisesti käsittelemään sairaita ja antamaan ensiapua. Pojat alkoivat kutsua Nania tohtoriksi, ja tyttö oli puuhaan niin innostunut, että Jo-rouva sanoi miehelleen:

-- Nyt minä tiedän, mikä tuosta lapsesta voi tulla. Hän haluaa jo nyt tehdä työtä toisten hyväksi, ja ellei hän saa siihen tilaisuutta, hänestä tulee pisteliäs, kiukkuinen ja tyytymätön ihminen. Me emme saa vangita hänen levotonta mieltään, vaan hänelle täytyy antaa puuhaa, josta hän pitää, ja meidän on vähitellen saatava Nanin isä suostumaan siihen, että tyttö saa aikanaan mennä opiskelemaan lääketiedettä. Hänestä tulee erinomainen lääkäri, sillä hän on rohkea, lujahermoinen ja helläsydäminen ja rakastaa kaikkia heikkoja ja kärsiviä.

Aluksi herra Bhaer vain hymyili, mutta lupasi pitää asian mielessään. Nan sai hoidettavakseen puutarhan lääkekasvit, ja herra Bhaer antoi hänen kokeilla niitä pikku sairauksiin, joita lapsilla silloin tällöin oli. Nan oppi nopeasti, oli järkevä ja niin innokas, että opettaja saattoi hyvinkin uskoa vaimonsa ennustuksen kerran toteutuvan.

Tätä kaikkea Nan ajatteli tuona päivänä istuessaan raidan oksalla, kun Daisy sanoi lempeästi:

-- Minusta on hauskaa tehdä taloustöitä, ja minä aion hoitaa Demin kotia sitten kun me olemme isoja.

Nan vastasi päättävästi:

-- Minulla ei ole veljeä enkä minä halua ollenkaan hosua taloustöissä. Minä tahdon saada toimiston, jossa on kauheasti pulloja ja laatikoita ja huhmareita, joissa voi sekoittaa lääkkeitä, ja minä ratsastan hevosella ympäri sitomassa ja parantamassa sairaita. Se on varmasti hirveän hauskaa.

-- Uh! Kuinka sinä voit sietää noita pahanhajuisia voiteita ja inhottavia pulvereita? Tai ajattele nyt risiiniöljyä ja sennaa! huudahti Daisy väristen.

-- Eihän minun itseni tarvitse niitä ottaa, niin että mitä siitä. Mutta ne tekevät ihmisille hyvää ja minä tahdon parantaa heitä. Minun salviateeni paransi äiti Bhaerin pään ja humalauutteeni Nedin hammassäryn viidessä tunnissa. Siitä näet!

-- Panetko sinä iilimatoja ihmisten ikeniin? Kiskotko hampaita ja leikkeletkö poikki jalkoja? kysyi Daisy väristen.

-- Tietysti minä teen kaikkea mitä pitää. Minä parannan ihmiset vaikka he olisivat palasina. Minun isoisäni oli lääkäri ja minä näin, kuinka hän ompeli umpeen erään miehen posken, siinä oli pitkä haava. Minä pitelin sientä enkä yhtään pelännyt, ja isoisä sanoi, että minä olin urhea tyttö.

-- Kuinka sinä uskalsit? Minun on sääli sairaita ihmisiä ja tahtoisin hoitaa heitä, mutta minun polveni vapisevat niin, että minun täytyy juosta tieheni. Minä en ole yhtään urhea, huokasi Daisy.

-- Älä hätäile, sinä voit olla sairaanhoitajana, kun minä olen työntänyt potilaat vuoteeseen ja pannut ne juomaan lääkettä ja leikannut niiden jalat poikki, sanoi Nan, jonka tuleva praktiikka oli ilmeisesti varsin värikästä.

-- Hei, hei! Missä sinä olet, Nan? kuului ääni alhaalta.

-- Täällä ollaan.

-- Ai, ai! valitti ääni ja Emil ilmestyi näkyviin puristaen toista kättään naama tuskaisessa irvistyksessä.

-- Mikä hätänä? kysyi Daisy huolissaan.

-- Valtava tikku peukalossa, enkä saa sitä pois. Ota sinä, Nan.

-- Ai, sehän on hirveän syvällä eikä minulla ole silmäneulaa, sanoi Nan tutkien kiinnostuneena tervaista peukaloa.

-- Ota nuppineula, kiirehti Emil.

-- Se on liian paksu ja tylsä.

Daisy kaivoi taskustaan neulatyynyn, jossa oli neljä silmäneulaa.

-- Sinulla sitten on aina mitä tarvitaan, sanoi Emil, ja Nan päätti hankkia itselleen neulakirjan ja pitää sitä tästä lähtien aina taskussaan, koska hänen ammatissaan sattui yhtä mittaa tällaisia yllättäviä tapauksia.

Daisy peitti silmänsä, mutta Nan tarttui lujalla kädellä onnettomaan peukaloon, tutki ja kaivoi tikkua rohkean potilaansa antaessa neuvoja:

-- Paarpuuriin vain! Rauhallisesti, pojat, rauhallisesti! Ota uusi luovi! Ja nyt ylös! Hei, siinä se on!

-- Nuole haava! määräsi tohtori katsellen tikkua asiantuntijan silmin.

-- Liian likainen, vastusti potilas puistellen veristä kättään.

-- Odota, minä sidon sen, jos sinulla on nenäliina.

-- Ei ole. Ota joku noista räsyistä.

-- Räsyistä! Ei ikinä! Nehän ovat nuken vaatteita, kuohahti Daisy.

-- Ota minun pyykistäni, kyllä haava pitää sitoa, sanoi Nan ja Emil heilautti itsensä puusta ja otti ensimmäisen 'räsyn', minkä käteensä sai. Se sattui olemaan rimssuhelmahame, mutta Nan repi sen mukisematta, ja kun kuninkaallinen alushame oli muuttunut pieneksi siistiksi kääreeksi, Nan lähetti potilaan pois ja määräsi:

-- Pidä se kosteana ja anna haavan olla rauhassa. Silloin se paranee kunnollisesti eikä tule märkää.

-- Paljonko maksaa? kysyi Kommodori nauraen.

-- Ei mitään. Köyhät saavat tässä laitoksessa ilmaisen hoidon, mahtaili Nan.

-- Kiitos, tohtori! Kun minulle sattuu jokin onnettomuus, turvaudun aina teihin. Emil hyppäsi maahan, mutta kääntyi vielä sanomaan vastapalvelukseksi lääkärinhoidosta: -- Tuuli lennättää teidän ryysynne pitkin peltoja, tohtori.

Antaen anteeksi halventavan 'ryysy'-sanan rouvat laskeutuivat kiireen vilkkaa puusta, kokosivat pyykkinsä ja lähtivät sytyttämään pikku hellaansa tulta saadakseen silittää vaatteet.

Hiljainen humahdus kävi vanhassa raidassa, aivan kuin se olisi naurahtanut lasten jutuille. Tuskin se oli ehtinyt vakavoitua, kun pari uutta lintua laskeutui pesään uskomaan toisilleen salaisuuksia.

-- Hei, meillä on aika metka tuuma, aloitti Tom, joka oli ollut pakahtua suureen uutiseensa.

-- Anna kuulua, vastasi Nat harmitellen, että oli jättänyt viulunsa sisään. Olisi ollut mukava soitella, kun täällä oli näin hiljaista ja varjoisaa.

-- Me pojat puheltiin äskeisestä merkitsevästä tapauksesta, sanoi Tom lainaillen umpimähkään sanoja puheesta, jonka Franz oli juuri pitänyt kerhossa. -- Minä ehdotin, että me antaisimme Danille jonkin lahjan hyvitykseksi siitä kaikesta, ymmärräthän -- jonkin hyvän ja hyödyllisen esineen. Mitähän annettaisiin?

-- Perhoshaavi, sitä hän on jo kauan halunnut, sanoi Nat näyttäen hieman pettyneeltä, sillä hän oli toivonut että salaisuus koskisi häntä itseään.

-- Ei, hyvä mies, mikroskooppi sen pitää olla, hieno mikroskooppi, jolla voi tutkia soluja, vesieläimiä, muurahaisen munia, tähtiä ja kaikkea. Eikö se olekin aikamoinen lahja? kysyi Tom sekoittaen innoissaan mikroskoopin ja kaukoputken.

-- Yliveto! Oikein hauskaa! Mutta eikö se maksa kauheasti? huudahti Nat tuumien, että hänen ystävänsä alkoikin olla arvossa pidetty henkilö.

-- Tietysti se maksaa. Mutta annetaan kaikki jotakin. Minä merkitsin listaan viisi dollariani, sillä jos kerran annetaan, niin annetaan pihistelemättä.

-- Mitä, panitko sinä siihen kaikki rahasi? Oletpa sinä reilu kaveri! sanoi Nat vilpittömän ihailevasti.

-- Minulla on ollut omaisuudesta sellaista riesaa, että en rupea enää ikinä säästämään. Menköön kaikki, silloin ei varkailla ole asiaa eikä minun tarvitse epäillä ihmisiä eikä murehtia mokoman takia, vastasi Tom perin kyllästyneenä miljoonamiehen huoliin.

-- Lupasiko herra Bhaer, että saat antaa pois rahasi?

-- Hänestä tämä oli mainio tuuma, ja hän sanoi, että moni suuri mies on mieluummin tehnyt rahoillaan jotain hyvää kuin säästää kiikutellut niitä perintöä kärkkyvien sukulaisten riideltäviksi.

-- Sinun isäsi on rikas; jakaako hänkin omaisuuttaan ihmisille?

-- En tiedä. Minä ainakin saan häneltä mitä pyydän, muuta en tiedä. Puhun hänelle siitä, kun menen kotiin. Näytän hänelle joka tapauksessa hyvää esimerkkiä, sanoi Tom niin totisena, ettei Nat uskaltanut nauraa, vaan sanoi kunnioittavasti:

-- Sinä voit tehdä omaisuudellasi paljon hyvää.

-- Niin herra Bhaerkin sanoo, ja hän on luvannut neuvoa minua käyttämään sitä parhaalla tavalla. Minä alan Danista. Ensi kerralla kun saan dollarin, teen jotain Dickille, hän on mukava poika eikä saa taskurahaa kuin centin viikossa.

-- Minusta tuo on hieno ajatus. Minäkin taidan jättää viulurahojen keräämisen. Ostan mieluummin Danille perhoshaavin, ja jos jää vielä tähteeksi, annan jotain Billylle. Billyhän ei ole köyhä, mutta hän pitää minusta ja on varmaan mielissään, jos saa minulta jotain pientä, koska minä ymmärrän paremmin kuin te muut mitä hän haluaa. Ja Nat rupesi miettimään, miten paljon onnea hän voisikaan hankkia toisille kolmella hitaasti kootulla dollarillaan.

-- Hyvä. Tule, mennään kysymään herra Bhaerilta, pääsetkö maanantaina meidän kanssamme kaupunkiin, että voit ostaa sen haavin, kun minä ostan mikroskoopin. Franz ja Emil lähtevät myös ja on metkaa kierrellä kaupoissa valitsemassa.

Pojat lähtivät pois ja keskustelivat hyvin tärkeinä yksityiskohdista tuntien jo mielessään sitä iloista tyydytystä, minkä ihminen saa, kun koettaa -- miten vaatimattomasti tahansa -- auttaa köyhempiä ja heikompia lähimmäisiään.

-- Kiivetään tuonne raitaan järjestämään nämä lehdet, siellä on varjoista ja mukavaa, sanoi Demi palatessaan Danin kanssa hiljalleen metsästä, jossa he olivat kierrelleet pitkään.

-- Selvä! sanoi niukkasanainen Dan, ja he kiipesivät puuhun.

-- Minkä takia haavan lehdet lepattavat aina noin metkasti? kysyi Demi, joka oli tottunut siihen, että Dan tiesi aina kaiken.

-- Ne ovat oksissa kiinni toisella tavalla kuin muut lehdet. Katsos tätä lehtiruotia, se on litistynyt lehden puolelta eri tavalla kuin oksan puolelta. Siksi pienikin tuulahdus panee sen värisemään. Jalavan lehden ruoti on niin kankea, ettei se vähästä lepata.

-- Sepä kumma! Lepattaakos tämä? kysyi Demi näyttäen akaasian oksaa, jonka oli taittanut metsästä.

-- Ei, se taas kohottaa lehtensä, kun siihen koskee. Tartupas sormillasi lehtiruotiin keskipaikkeilta, niin näet, kuinka lehdykät nousevat pystyyn, sanoi Dan tutkien katinkullan sirpaletta.

Demi koetti ja samassa lehdykät nousivat vastakkain, niin että niitä äskeisen kahden rivin asemesta näyttikin olevan lehtiruodissa vain yksi rivi.

-- Omituista! Kerro näistä muistakin lehdistä. Mitä nämä sitten tekevät? kysyi Demi ottaen uuden oksan.

-- Syöttävät silkkiäistoukkia. Nehän elävät mulperipuun lehdistä siihen asti kun koteloituvat. Olin kerran silkkifarmilla ja siellä oli huoneet täynnä hyllyjä, jotka oli peitetty lehdillä, ja toukat söivät niitä niin, että ritinä kuului. Joskus ne syövät itsensä kuoliaiksi. Se pitäisi kertoa Pumpulle, nauroi Dan ja otti uuden kivilohkareen, jossa oli sammalta.

-- Näistä tulikukan lehdistä minäkin tiedän jotain: keijut pitävät niitä huopinaan, hymyili Demi, joka ei vielä ihan tykkänään ollut luopunut uskostaan metsän pikkuväkeen.

-- Jos minulla olisi mikroskooppi, näyttäisin että maailmassa on paljon kauniimpia asioita kuin sinun keijusi, sanoi Dan miettien, mahtaisiko ikinä omistaa tuota haluttua kalleutta. -- Minä olen tuntenut erään vanhan mummon, joka käytti tulikukan lehdistä tehtyä yömyssyä, koska hänen kasvojaan särki jatkuvasti. Hän ompeli lehtiä yhteen ja piti laitosta päässään.

-- Olipas hassua! Oliko hän sinun isoäitisi?

-- Ei minulla ole ikinä ollutkaan isoäitiä. Hän oli kummallinen eukko, asui yksin pienessä mökissä yhdeksäntoista kissan kanssa. Ihmiset sanoivat häntä noidaksi, mutta kyllä hän oli oikea ihminen, vaikka näytti ryysysäkiltä. Hän oli oikein hyvä minulle ja antoi minun aina lämmitellä tulensa ääressä, kun minulle oltiin ilkeitä köyhäintalossa.

-- Oletko sinä ollut köyhäintalossa?

-- Vähän aikaa. Mutta ei viitsitä -- en minä välitä puhua siitä, ja Danin puheliaisuus tyrehtyi äkkiä.

-- Kerro niistä kissoista, sanoi Demi pahoillaan, että oli kysellyt sopimattomia.

-- Mitäpä kertomista niistä on. Hänellä vain oli niitä paljon ja hän piti niitä tynnyrissä öisin. Joskus minä avasin tynnyrin ja ne juoksivat ympäri taloa, ja silloin eukko suuttui. Hän otti ne kiinni ja työnsi kaikki tynnyriin takaisin, ja ne sähisivät ja monkuivat kuin villipedot.

-- Oliko hän kiltti niille?

-- Arvaat kai. Eukkopaha keräsi kaupungin kaikki kulkukissat mökkiinsä. Jos joku halusi kissan, hän meni vain Marm Webberin luo ja sai valita mieleisensä. Kissanpennun hinta oli yksi centti, ja Marm oli iloinen, kun sai poikaset hyviin koteihin.

-- Minä haluaisin tavata Marm Webberin. Tapaisiko hänet jos menisi käymään siinä kylässä?

-- Hän on kuollut, kuten kaikki minun omaisenikin, sanoi Dan lyhyesti.

-- Sehän ikävää, vastasi Demi ja istui hetken hiljaa miettien, mikä olisi turvallinen puheenaihe. Oli tulenarkaa puhua kuolleesta eukosta, mutta kissat kiinnostivat, eikä hän voinut olla kysymättä:

-- Saiko hän sairaat kissat paranemaan?

-- Joskus sai. Yhdeltä oli jalka poikki; hän sitoi sen lastoihin ja se parani ihan terveeksi, toisella taas oli vilutauti ja hän keitti sille yrteistä rohtoja ja sekin parani. Mutta muutamat kuolivat ja Marm hautasi ne, ja jollei jostakin kissasta ollut eläjäksi, hän tappoi sen tuskattomasti.

-- Miten? kysyi Demi. Tuo kissaeukko kiehtoi hänen mieltään tavattomasti.

-- Eräs ystävällinen rouva, joka piti kissoista, oli neuvonut häntä ja antanut hänelle jotain ainetta lähettäessään omat kissanpoikansa eukon tapettaviksi. Marm kasteli sienen eetteriin, pani sen saappaaseen ja pisti kissan sinne pää edellä. Eetteri nukutti sen silmänräpäyksessä ja ennen kuin kissa ehti herätä, hän hukutti sen lämpimään veteen.

-- Toivottavasti kissa ei sitä tuntenut. Tuo minun täytyy kertoa Daisylle. Sinä olet tainnut nähdä paljon jännittäviä asioita, vai mitä? kysyi Demi ja vaipui miettimään niitä kokemuksia, joita Dan oli kerännyt monilla karkumatkoillaan ja huolehtiessaan itsestään suuressa kaupungissa.

-- Eipä olisi kaikista ollut väliä.

-- Miksi? Eikö niitä ole hauska muistella?

-- Ei.

-- Sinua on vaikea oppia tuntemaan, sanoi Demi kiertäen kädet polviensa ympäri ja katsellen taivaalle kuin etsien sieltä sopivaa puheenaihetta.

-- Saakelin vaikeaa -- ei, en minä sitä tarkoittanut, ja Dan puri huultaan, kun kielletty sana pääsi livahtamaan hänen huuliltaan, vaikka hän koetti olla Demin seurassa vielä varovaisempi kuin toisten poikien.

-- Minä leikin kuin en olisi kuullutkaan, koska et varmaan halua enää käyttää sellaisia sanoja, sanoi Demi.

-- En, jos vain voin välttää. Nuo sanat -- siinä nyt on yksi asia, jonka haluaisin unohtaa. Minä yritän ja yritän, mutta se ei näy paljon auttavan, sanoi Dan alakuloisena.

-- Kyllä vain auttaa. Sinä et käytä enää läheskään niin paljon rumia sanoja kuin ennen, ja Jo-täti on siitä hyvillään, sillä hän sanoi, että siitä tavasta on hyvin vaikea päästä irti.

-- Sanoiko hän niin? kysyi Dan vähän piristyen.

-- Sinun täytyy panna kiroileminen pahelaatikkoon ja lukita se sinne. Niin minä teen virheilleni.

-- Mitä sinä tarkoitat? kysyi Dan ja tuntui kuin Demi olisi ollut hänestä melkein yhtä mielenkiintoinen kuin jokin uusi kovakuoriais- tai turilaslaji.

-- Katsos, se on yksi minun salaisista leikeistäni; minä kerron sinulle, mutta sinä taidat nauraa sille, alkoi Demi iloissaan, kun oli päästy näin mieluisaan puheenaiheeseen. -- Minä kuvittelen, että luonteeni on pyöreä huone ja sieluni jonkinlainen siivekäs olento, joka asuu siinä. Seinät ovat täynnä hyllyjä ja laatikoita, ja niissä minä pidän ajatuksiani, niin hyviä kuin pahojakin, ja ylipäänsä kaikkia asioita. Hyvät minä panen näkyville ja pahat visusti laatikkoihin, mutta sieltäkin ne pääsevät joskus ulos. Silloin ne täytyy ottaa kiinni ja ihan tapella niiden kanssa, sillä ne ovat voimakkaita. Yksin ollessani minä näin leikin ajatuksilla, suunnittelen ja määräilen niitä mieleni mukaan. Joka sunnuntai minä siistin huoneen ja puhun sen pienelle asukille, sanon mitä hänen tulee tehdä. Hän on joskus tavattoman ilkeä eikä tottele, niin että minun täytyy torua ja viedä hänet isoisän luo. Isoisä kyllä saa hänet tottelemaan, sillä isoisä pitää kovasti tästä leikistä, hän antaa mukavia asioita laatikkoihin pantaviksi ja neuvoo, kuinka ilkeys teljetään. Demi näytti niin totiselta ja hartaalta, ettei Dan nauranut hänen vilkkaalle mielikuvitukselleen, vaan sanoi vakavasti:

-- Niin lujaa lukkoa ei varmasti olekaan, että minun pahat ajatukseni pysyisivät sen takana. Sitä paitsi huoneeni on sellaisessa siivossa, etten tiedä kuinka siitä selviäisin. Näytti siltä, kuin Dan olisi halunnut mielellään kokeilla Demin lapsekasta sielunsiivouskeinoa.

-- Ovathan sinun pöytälaatikkosikin hienossa järjestyksessä. Kyllä sinä osaat siivota ja järjestää.

-- Kuule, älä puhu kenellekään, mutta tullaan aina joskus tänne juttelemaan näistä asioista. Minä voin kertoa sinulle kaikenlaista mitä tiedän luonnosta ja muusta. Suostutko? ja Dan ojensi ison karkean kätensä.