Part 15

Talossa oli vain yksi ihminen, joka ehdottomasti uskoi Natia ja piti urheasti hänen puoliaan kaikkia muita vastaan. Se oli Daisy. Tyttö ei voinut selittää, miksi hän luotti Natiin, vaikka kaikki asianhaarat puhuivat tätä vastaan. Hän tunsi vain, ettei voinut epäillä Natia ja asettui myötätuntoisesti hänen puolelleen. Kukaan ei saanut sanoa sanaakaan Natia vastaan. Kerran Daisy jopa löi rakasta Demiäkin, kun tämä yritti todistaa, että Natin täytyi olla syyllinen, koska kukaan muu ei tiennyt rahoista.

-- Ehkä kanat söivät ne; nehän ovat sellaisia ahmatteja, sanoi Daisy, ja kun Demi uskalsi nauraa, hän suuttui ja muksautti hämmästynyttä veljeään; sitten hän purskahti itkuun ja juoksi pois yhä selittäen:

-- Nat ei niitä ottanut! Ei ottanut, ei, ei!

Täti ja setäkään eivät yrittäneet järkyttää Daisyn luottamusta ystäväänsä, vaan toivoivat, että hänen vaistonsa puhuisi totta. Myöhemmin, kun kaikki jo oli ohi, Nat sanoi ettei hän olisi kestänyt ilman Daisya. Toisten karttaessa Natia Daisy liittyi häneen entistä lujemmin ja käänsi muille selkänsä. Daisy pyysi Natilta apua läksyjen luvussa ja valmisti keittiössään ihmeellisiä sotkuja, jotka poika söi uljaasti. Daisy ehdotti mahdottomia kriketti- ja pallopelejä, kun näki Natin karttavan toisia poikia. Hän toi puutarhastaan pieniä kukkakimppuja Natin pöydälle ja koetti kaikin tavoin osoittaa, että oli tämän ystävä niin pahoina kuin hyvinäkin päivinä. Nan seurasi Daisyn esimerkkiä, ainakin kiltteydessä. Hän hillitsi terävän kielensä eikä antanut ilkkuvan nenännykerönsä osoittaa minkäänlaisia epäilyn tai vastenmielisyyden merkkejä -- ja se oli paljon se, sillä pikku villikko uskoi todella, että Nat oli ottanut rahat.

Useimmat pojista antoivat kylmästi Natin olla yksin, mutta Dan, joka sanoi kyllä halveksivansa Natia koska tämä oli raukka, suojeli kuitenkin ystäväänsä ja tukki heti poikien suut, jos joku vain yritti pelotella tai kiusata tätä. Hänellä oli samanlainen käsitys ystävyydestä kuin Daisyllakin ja hän osoitti uskollisuutensa omalla karulla tavallaan.

Eräänä iltana hän istui joen rannalla seuraamassa vesihämähäkin talonrakennuspuuhia ja kuuli kiviaidan toiselta puolen keskustelunpätkän. Ned, joka oli luonnostaan tavattoman utelias, oli ollut kuin tulisilla hiilillä yrittäessään onkia tietoonsa, kuka oli oikea syyllinen, sillä viime aikoina jotkut pojista olivat alkaneet epäillä erehtyneensä, koska Nat pysyi jyrkästi kiellossaan ja kesti nöyrästi heidän ylenkatseensa. Epätietoisuus kiusasi Nediä enemmän kuin hän jaksoi kestää, ja hän oli herra Bhaerin kiellosta huolimatta usein salaa kiusannut Natia kysymyksillään.

Tavatessaan Natin, joka luki varjossa kiviaidan takana, Ned ei malttanut olla pommittamatta häntä kielletyillä kysymyksillä. Danin tullessa paikalle hän oli ahdistanut Natia jo kymmenisen minuuttia, ja ensimmäiseksi Dan kuuli Natin pyytävän kärsivällisesti:

-- Älä viitsi, en minä tiedä kuka rahat otti. Sinä olet raukka, kun aina salaa nalkutat samaa asiaa, vaikka isä Bhaer kielsi kiusaamasta minua. Et kyllä uskaltaisi, jos Dan olisi täällä.

-- Minä en pelkää Dania, mokomaa mahtailijaa. Hän se varmasti ottikin Tommyn rahat ja sinä tiedät sen, mutta et vain halua sanoa. Siinä koko juttu!

-- Hän ei ole niitä ottanut, ja vaikka olisikin, minä puolustaisin häntä, sanoi Nat niin pontevasti, että Dan unohti hämähäkit ja ponkaisi pystyyn mennäkseen poikien luo. Mutta Nedin sanat pysäyttivät hänet.

-- Minä tiedän, että Dan otti rahat ja antoi ne sitten sinulle. Enkä yhtään ihmettele, vaikka hän olisi ollut taskuvaras ennen tänne tuloaan; eihän kukaan tiedä hänestä mitään paitsi sinä, sanoi Ned uskomatta itsekään sanojaan, mutta toivoen, että suututtamalla saisi toisesta totuuden irti.

Osaksi hän onnistuikin, sillä Nat huusi vihoissaan:

-- Jos jankutat tuota vielä kerran, niin minä kerron herra Bhaerille. Minä en ole mikään kielikello, mutta ellet pahus vieköön jätä Dania rauhaan, minä kerron hänelle.

-- Kyllähän sinulta kanteleminen käy, senkin käärme, kun kerran varastat ja valehteletkin, pilkkasi Ned, joka ei uskonut Natin ikinä rohkenevan mennä herra Bhaerin puheille puolustamaan Dania.

Natin vastausta ei koskaan kuultu, sillä tuskin Ned oli lopettanut, kun pitkä käsi tarttui takaapäin hänen kaulukseensa, nosti hänet mukkelis makkelis kiviaidan yli ja lennätti puroon niin että läiskähti.

-- Sano se vielä kerran, niin painan pääsi veden alle, kunnes haukot henkeä! huusi Dan seisten kuin jokin uusi Rhodoksen kolossi hajareisin kapean puron yläpuolella ja tuijottaen vedessä räpiköivää nitistettyä nuorukaista.

-- Minähän laskin leikkiä, sanoi Ned.

-- Itse olet käärme, kun ahdistelet Natia. Jos minä vielä tapaan sinut samassa puuhassa, paiskaan sinut jokeen. Ylös siitä ja painu matkoihisi, Dan raivosi.

Ned katosi vettä valuen, ja yllättävä istumakylpy taisi tehdä hyvää hänelle, sillä sen jälkeen hän suhtautui molempiin poikiin varsin kunnioittavasti ja uteliaisuus näytti hukkuneen puroon. Kun Ned oli lähtenyt, Dan hyppäsi kiviaidan yli ja tapasi Natin aivan herpautuneena ja murheen murtamana.

-- Ei hän taida toista kertaa kiusata sinua! Kerro heti, jos hän vielä käy kimppuusi, niin minä kyllä näytän hänelle, sanoi Dan yrittäen rauhoittua.

-- En minä niin välitä, mitä hän minusta sanoo; olen tottunut semmoiseen, mutta minua raivostuttaa, kun hän epäilee sinua.

-- Mistä sinä tiedät, vaikka hän olisi oikeassa? kysyi Dan katsoen muualle.

-- Missä asiassa, rahojen suhteenko? ällistyi Nat.

-- Niin.

-- Mutta sitä minä en usko! Sinä et välitä rahoista, sinähän olet kiinnostunut vain koppakuoriaisista ja muista, naurahti Nat epäilevästi.

-- Minä haluaisin perhoshaavin yhtä mielelläni kuin sinä viulun. Miksen minä olisi voinut varastaa rahat siinä kuin sinäkin, kivahti Dan yhä selin ja tökkien kepillä mätästä.

-- Et sinä varastaisi. Sinä nyrkkeilet ja annat toisille joskus selkään, mutta et sinä valehtele etkä varasta, vakuutti Nat päätään pudistellen.

-- Minä olen tehnyt molempia. Ennen valehtelin kuin vimmattu, ja kun pakenin Pagen luota, varastin hedelmiä puutarhoista. Siitä näet kuinka läpi mätä minä olen, sanoi Dan entiseen rentoon tapaansa, josta hän viime aikoina oli koettanut päästä.

-- Voi, Dan, älä sano, että sinä varastit rahat! Mieluummin kuka toinen hyvänsä! parahti Nat niin epätoivoisesti, että Dan ihan heltyi ja kääntyi Natiin liikuttuneena, vaikka tyytyikin sanomaan:

-- En minä sanonut, että minä ne rahat otin. Mutta älä anna sen asian painaa mieltäsi. Kyllä me tästä selvitään, saat nähdä.

Jokin hänen ilmeessään ja eleissään toi Natin mieleen uuden ajatuksen, ja hän sanoi kiihtyneenä:

-- Sinä tiedät kuka ne otti. Jos tiedät, pyydä häntä tunnustamaan, Dan. On kamalaa kun kaikki vihaavat minua ihan aiheetta. Minä en jaksa enää kestää sitä. Jos vain tietäisin mihin mennä, karkaisin täältä, vaikka pidänkin Plumfieldistä kauheasti. Mutta minä en ole niin rohkea ja iso kuin sinä, ja siksi minun täytyy vain odottaa, kunnes valkenee etten ole valehdellut.

Nat näytti niin epätoivoiselta ja murtuneelta, että Danin oli vaikea olla ja hän mutisi käheästi:

-- Ei sinun tarvitse kauan odottaa. Hän lähti äkkiä eikä häntä näkynyt moneen tuntiin.

-- Mikähän Dania vaivaa? kyselivät pojat toisiltaan seuraavana sunnuntaina, kun loputtoman pitkältä tuntunut viikko oli vihdoin takanapäin. Dan oli usein synkkä, mutta sinä päivänä hän oli niin vaitelias ja totinen, ettei kukaan saanut hänestä irti sanaakaan. Kun he olivat kävelemässä, hän jättäytyi toisista ja tuli kotiin vasta myöhään. Hän ei ottanut osaa iltakeskusteluun, vaan istui varjossa niin omissa ajatuksissaan, että tuskin huomasi mitä ympärillä tapahtui. Kun rouva Bhaer näytti omantunnonkirjaa, jossa oli hänestä poikkeuksellisen hyvä arvostelu, hän katsoi siihen hymyilemättä ja sanoi mietteissään:

-- Olenko minä sitten edistymään päin?

-- Olet. Ja minä olen siitä erittäin iloinen, koska olen koko ajan ollut sitä mieltä, ettet tarvitse paljonkaan apua, kun sinusta saa jo olla ylpeä.

Dan katsoi häneen silmissään merkillinen ilme, johon sekoittui ylpeyttä, rakkautta ja surua ja jonka tarkoituksen rouva Bhaer ymmärsi vasta jälkeenpäin.

-- Te petytte ehkä, mutta minä koetan kuitenkin, sanoi Dan ja sulki kirjan osoittamatta vähääkään mielihyvää, vaikka hän tavallisesti luki sivunsa halukkaasti ja puhui siitä innolla.

-- Oletko sairas, ystäväiseni? kysyi Jo-rouva käsi hänen olallaan.

-- Jalkaani särkee vähän. Minä taidan mennä vuoteeseen. Hyvää yötä, äiti, lisäsi Dan ja piteli hetken hänen kättään poskeaan vasten. Sitten hän poistui sen näköisenä kuin olisi sanonut hyvästi kaikelle rakkaalle.

-- Dan-parka, hän ottaa kovin raskaasti Natin epäsuosion. Kummallinen poika, mahdanko milloinkaan oppia täysin tuntemaan hänet? pohti Jo-rouva tyytyväisenä Danin viimeaikaisesta edistymisestä; hänestä tuntui, että pojassa oli enemmänkin ainesta kuin hän oli aluksi otaksunut.

Tommyn käyttäytyminen oli niitä asioita, jotka olivat kipeimmin koskeneet Natiin. Tommy oli heti rahansa menetettyään ilmoittanut Natille ystävällisen päättäväisesti:

-- Minä en halua loukata sinua, mutta ymmärräthän, ettei minulla ole enää varaa menettää rahojani, ja siksi on parasta, ettemme enää ole yhtiökumppaneita, ja näillä sanoin Tommy pyyhki pois liikenimen "T. Bangs & Kumpp.".

Nat oli ollut kovin ylpeä tuosta "Kumpp."-lisäyksestä ja oli etsinyt munia ahkerasti, pitänyt tarkasti kirjaa ja saanut hyvät rahat myytyään tyhjäksi varastonsa.

-- Voi, Tom! Täytyykö sinun? kysyi Nat, josta tuntui, että tämän jälkeen hänen hyvä nimensä oli ikipäiviksi mennyttä liikemaailmassa.

-- Täytyy, vastasi Tommy tiukasti. -- Emil sanoo, että kun joku kähveltää -- se kai tarkoittaa samaa kuin ottaa rahat ja luikkia tiehensä -- liikkeen omaisuutta, hänet haastetaan oikeuteen tai saatetaan kiikkiin eikä hänen kanssaan olla enää missään tekemisissä. Sinähän olet kähveltänyt minun omaisuuttani ja koska en voi haastaa sinua oikeuteen enkä pääse muutenkaan sinuun käsiksi, minun täytyy hajottaa yhtiö, koska en luota sinuun enkä tahdo tehdä vararikkoa.

-- Sinä et näköjään usko minua etkä huoli minun rahojani, vaikka antaisin ilomielin kaikki dollarini, kun vain sanoisit, etten minä ole ottanut rahojasi. Anna minun etsiä munia niin kuin ennenkin. En minä halua mitään palkkaa, teen sen ihan ilmaiseksi. Minä tiedän kaikki paikat, ja minusta se on hauskaa hommaa, pyysi Nat.

Mutta Tommy pudisti päätään ja hänen hilpeät kasvonsa olivat kovat ja epäluuloiset, kun hän sanoi lyhyesti:

-- Ei tule mitään. Harmi että tiedät ne paikat. Mutta varokin keräämästä salaa minun kananmuniani ja myymästä niitä.

Tätä loukkausta Natin oli vaikea kestää. Hän ei ollut menettänyt vain liikekumppania ja suojelijaansa vaan kunniansakin, ja hänet oli kokonaan karkotettu liikemaailmasta. Kukaan ei uskoisi hänen sanaansa, ei puhuttua eikä kirjoitettua, vaikka hän kuinka yrittäisi sovittaa entistä rikkomustaan. Liikekilpi oli hävitetty, yhtiö hajotettu ja hän itse mennyttä miestä. Lato, poikien Wall Street jossa Plumfieldin rahamaailma kokoontui, oli suljettu häneltä. Punaheltta sisarineen kaakatti turhaan hänelle. Se näytti olevan pahoillaan hänen onnettomuudestaan, sillä munia tuli vähemmän ja jotkut kanat tekivät pesänsä uusiin paikkoihin, joita Tommyn ei onnistunut löytää.

-- Ne ainakin luottavat minuun, sanoi Nat kuullessaan tämän. Vaikka pojat nauroivat moiselle ajatukselle, se ilahdutti kuitenkin Natia, sillä kun ihminen on oikein maailman murjoma, kirjavan kanankin osanotto tuottaa lohtua.

Tommy ei kuitenkaan ottanut uutta yhtiökumppania, sillä epäluulo oli myrkyttänyt hänet ja vienyt hänen mielenrauhansa. Ned tarjoutui toveriksi, mutta Tommyn kunniaksi on sanottava, että hän selitti oikeudenmukaisesti:

-- Voi vielä selvitä, ettei Nat ottanutkaan minun rahojani ja silloin me perustamme uudestaan yhtiön. En oikein usko sitä, mutta annan hänelle joka tapauksessa tilaisuuden ja odotan vielä vähän aikaa.

Billy oli ainoa, johon Tommy saattoi täysin luottaa, ja Billy etsikin uskollisesti munia ja toi ne ehjinä isännälleen täysin tyytyväisenä, jos sai joskus omenan tai sokeriluumun palkaksi. Danin synkän sunnuntain jälkeisenä aamuna Billy sanoi työn antajalleen:

-- Löysin vain kaksi, vaikka kuinka etsin.

-- Ne tulevat aina vain laiskemmiksi. En ole ikinä nähnyt ärsyttävämpiä kanoja, pauhasi Tommy muistellen niitä päiviä, jolloin hän sai kuusikin munaa. -- No, pane ne minun hattuuni ja anna pala liitua, minun täytyy joka tapauksessa kirjoittaa ne muistiin.

Billy kiipesi viljatynnyrille ja kurkotti viskurikoneen ylälokeroon, jossa Tommy piti kirjoitusvälineitään.

-- Täällähän on julmasti rahaa, ilmoitti Billy.

-- Eikä ole, sillä minä vaihdoin kassan toiseen paikkaan, väitti Tommy.

-- Onpas, -- yksi, neljä, kahdeksan, kaksi dollaria, väitti Billy, joka ei osannut vielä oikein laskea.

-- Älä nyt höpise! huudahti Tommy ja loikkasi tynnyrille ottaakseen itse liidun, mutta oli vähällä pudota päistikkaa alas, sillä lokerossa oli todellakin rivissä neljä kirkasta kaksikymmenviisicenttistä ja paperilappu, johon oli tekstattu "Tommy Bangs", niin ettei siitä voinut erehtyä.

-- Pala ja kipinöi! kiljaisi Tommy ja siepattuaan rahat hän hyökkäsi taloon hoilottaen:

-- Se selvisi nyt! Minä olen saanut rahani! Missä Nat on? Poika löytyi pian ja hänen hämmästyksensä oli niin aito, että harvat epäilivät enää hänen sanojaan, kun hän kielsi tietävänsä mitään rahoista.

-- Kuinka minä olisin voinut panna ne takaisin, kun en niitä ottanutkaan? Uskokaa nyt minua ja olkaa niin kuin ennenkin, hän sanoi niin anovasti, että Emil taputti häntä selkään ja vakuutti, että hän ainakin uskoi.

-- Niin minäkin ja olen hirveän iloinen, ettet se ollut sinä. Mutta kuka kumma se saattaa olla? sanoi Tommy ravistaen sydämellisesti Natin kättä.

-- Vähät siitä, kunhan rahat ovat löytyneet, sanoi Dan katsoen Natin onnellisia kasvoja.

-- Mutta minä en pidä siitä, että minun rahani kähvelletään ja palautetaan jollakin silmänkääntötempulla, sanoi Tommy katsellen rahoja aivan kuin olisi pelännyt niiden olevan noiduttuja.

-- Kyllä me hänet jotenkin löydämme, vaikka hän onkin niin ovela, että on tekstannut nimen, jottei käsiala paljastaisi häntä, sanoi Franz tarkastellen paperia.

-- Demi tekstaa hienosti, pisti väliin Rob, joka tuskin aavisti mistä oli kysymys.

-- Minua ette kyllä saa uskomaan, että Demi olisi ne ottanut, vaikka seisoisitte päällänne, sanoi Tommy ja toisetkin pitivät naurettavana koko ajatusta, sillä pikku pastori, joksi Demiä sanottiin, oli kaiken epäilyksen ulkopuolella.

Nat huomasi miten eri sävyssä pojat puhuivat Demistä ja hänestä, ja hän olisi antanut mitä tahansa sellaisesta luottamuksesta, jota Demi nautti, sillä hän oli kokenut, kuinka helposti toisten luottamuksen saattoi menettää ja miten äärettömän vaikea sitä oli voittaa takaisin.

Herra Bhaer iloitsi ensimmäisestä askelesta, joka oli otettu vääryyden korjaamiseksi ja odotti toiveikkaasti asian selviämistä. Uusi käänne tapahtui pikemmin kuin hän osasi aavistaa ja tavalla, joka hämmästytti ja suretti häntä kovasti. Kun he sinä iltana istuivat illallispöytään, herra Bhaer sai neliskulmaisen paketin naapurissa asuvalta rouva Batesilta. Sen mukana tuli kirje, ja herra Bhaerin lukiessa sitä Demi avasi paketin ja huudahti:

-- Mitä, täällä on se kirja, jonka Teddy-setä antoi Danille.

-- Hitto! pääsi Danilta, joka yrityksistään huolimatta ei ollut vielä päässyt kiroilemisesta.

Herra Bhaer katsahti äkkiä ylös ja Dan koetti kestää hänen katseensa, mutta ei voinut. Hänen päänsä painui ja hän punastui punastumistaan, kunnes häpeä aivan tihkui hänestä.

-- Mitä nyt? kysyi rouva Bhaer hätääntyneenä.

-- Minä olisin mieluummin puhunut tästä kahden kesken, mutta Demi pilasi suunnitelmani, joten voin yhtä hyvin selvittää asian heti, sanoi herra Bhaer ankarasti, niin kuin aina, kun jokin halpamainen teko tai vilppi tuli tutkittavaksi.

-- Tämä kirje on rouva Batesilta. Hänen poikansa Jimmy osti kuulemma tämän kirjan Danilta viime lauantaina. Hänestä kirja on paljon enemmän kuin dollarin arvoinen, ja hän lähetti sen minulle siltä varalta, että oli tapahtunut jokin erehdys. Myitkö sinä sen, Dan?

-- Myin, kuului hiljainen vastaus.

-- Miksi?

-- Minä tarvitsin rahaa.

-- Mihin?

-- Maksaakseni jollekin.

-- Kenelle sinä olit velkaa?

-- Tommylle.

-- Ei hän ole ikinä lainannut minulta centtiäkään, huudahti Tommy kauhistuneena. Hän arvasi mitä nyt tulisi ja olisi ennemmin hyväksynyt silmänkääntötemputkin kuin tämän, sillä hän ihaili sydämensä pohjasta Dania.

-- Ehkä hän otti rahat, sinkosi Ned, joka kantoi uittamisesta kaunaa Danille, ja tavallinen kuolevainen kun oli, tahtoi antaa samalla mitalla takaisin.

-- Voi Dan! huudahti Nat hätääntyneenä.

-- Tämä ei ole helppoa, mutta minun täytyy saada asia kerta kaikkiaan selväksi. Ei vetele, että urkitte toisianne kuin salapoliisit ja turmelette sillä tavoin koko koulun työn. Panitko sinä sen dollarin latoon tänä aamuna? kysyi herra Bhaer.

Dan katsoi häntä suoraan silmiin ja vastasi:

-- Panin.

Ympäri pöytää kuului mutinaa, Tommy laski kolauttaen mukinsa ja Daisy huudahti:

-- Minä tiesin, ettei se ollut Nat!

Nan herahti itkuun ja Jo lähti huoneesta niin pettyneenä, surullisena ja häpeissään, ettei Dan voinut sitä kestää. Hän peitti hetkeksi kasvonsa, mutta nosti sitten päänsä pystyyn, oikaisi hartiansa kuin korjaten painavaa kantamusta ja sanoi uhmaten ja ylimielisesti niin kuin aikoinaan taloon tullessaan:

-- Minä panin ne rahat sinne. Saatte tehdä minulle mitä haluatte, mutta en puhu siitä sanaakaan enempää.

-- Etkö edes, että olet pahoillasi? kysyi herra Bhaer pohtien pojassa tapahtunutta suurta muutosta.

-- En ole pahoillani.

-- Minä annan hänelle pyytämättäkin anteeksi, sanoi Tommy. Hänestä oli vaikeampaa nähdä urhea Dan syytettyjen penkillä kuin hento Nat.

-- Minä en tarvitse sinun anteeksiantoasi, vastasi Dan karheasti.

-- Ehkä tarvitsetkin kun olet miettinyt asiaa yksiksesi. En osaa sanoa kuinka hämmästynyt ja pettynyt olen, mutta tulen vähän ajan kuluttua sinun huoneeseesi puhumaan siitä.

-- Se ei muuta asiaa, sanoi Dan koettaen puhua uhmaillen, mutta se ei onnistunut, kun hän näki herra Bhaerin surullisen katseen. Poika tajusi, että herra Bhaer halusi lähettää hänet pois toisten luota, ja lähtikin huoneesta aivan kuin ei olisi voinut viipyä siellä enää hetkeäkään.

Hänelle olisi kuitenkin tehnyt hyvää jäädä, sillä pojat puhuivat tapauksesta niin vilpittömästi pahoillaan ja ihmeissään, että se olisi ehkä liikuttanut Dania anteeksipyyntöön asti. Ei kukaan ollut hyvillään, että hän oli syyllinen, ei edes Nat, sillä huolimatta Danin monista vioista -- ja niitä oli paljon -- kaikki olivat alkaneet pitää hänestä. Jo-rouva oli ollut Danin tärkein tuki ja turva, ja pojan rikkomus tuotti hänelle kipeän pettymyksen. Itse varkaus oli jo paha, mutta vielä pahempaa oli se, että hän antoi viattoman joutua epäilyksen alaiseksi. Ja kaikkein kauheinta oli, ettei Dan suostunut puhumaan asiasta, ei pyytänyt anteeksi eikä näyttänyt pienimpiäkään katumuksen merkkejä.

Päivät kuluivat. Dan luki läksynsä ja teki töitänsä hiljaisena, jurona ja paatuneena. Aivan kuin viisastuneena Natin osaksi tulleesta kohtelusta hän ei pyytänyt kenenkään osanottoa, hylkäsi poikien lähentymisyritykset ja vietti vapaahetkensä niityillä ja metsissä etsien leikkitovereita linnuista ja eläimistä.

-- Pelkään että hän karkaa taas, jos tätä jatkuu kauemmin, sillä noin nuori poika ei kestä tällaista elämää, sanoi herra Bhaer masentuneena, kun kaikki hänen ponnistuksensa olivat menneet hukkaan.

-- Vähän aikaa sitten olisin ollut ihan varma, ettei mikään voima voisi viekoitella häntä pois täältä, mutta nyt minä olen valmistautunut kaikkeen, niin muuttunut hän on, sanoi Jo-rouva onnettomana. Mikään ei voinut lohduttaa häntä. Dan karttoi häntä enemmän kuin ketään muuta ja katsoi häneen kuin häkkiin suljettu villipeto hurjasti, mutta samalla anovasti, kun hän koetti puhutella poikaa kahden kesken.

Nat seurasi Dania kuin varjo, eikä Dan karkottanut häntä pois yhtä jyrkästi kuin toisia, vaan sanoi töykeästi.

-- Eihän sinulla ole mitään hätää. Äläkä sinä minusta huolehdi. Minä kestän tämän paremmin kuin sinä.

-- Mutta minä en tahdo, että sinä olet ihan yksin, sanoi Nat murheellisena.

-- Minäpäs pidän siitä, sanoi Dan ja tallusti pois pidättäen huokauksen, joka joskus kohosi rinnasta, sillä hän oli todella yksinäinen.

Eräänä päivänä kun hän kulki koivikon läpi, pojat olivat siellä temmeltämässä. He kiipesivät puun latvaan ja heittäytyivät riippumaan käsiensä varaan, niin että pitkä notkea koivunrunko taipui ja latva kosketti maata. Dan pysähtyi hetkeksi katsomaan toisten leikkiä aikomatta liittyä joukkoon. Juuri silloin oli Jack kiipeämässä ylös. Onnettomuudekseen hän oli valinnut liian paksun puun. Kun hän heittäytyi riippumaan, se taipuikin vain vähän ja jätti pojan heilumaan korkealle taivaan ja maan väliin.

-- Mene takaisin! Et voi hypätä sieltä! huusi Ned alhaalta. Jack koetti, mutta oksat luisuivat hänen käsistään, eikä hän saanut jalkojaan rungon ympärille. Hän potki, kiemurteli ja koetti tarttua paremmin oksaan, mutta turhaan. Huomattuaan sen hän jäi riippumaan ja läähätti avuttomana.

-- Ottakaa minut vastaan! Auttakaa! Minun täytyy pudottautua.

-- Sinä kuolet, jos putoat noin korkealta, huudahti Ned suunniltaan pelosta.

-- Pysyttele siellä! huusi Dan, ja kiipesi ketterästi kuin orava puuhun, kunnes saavutti Jackin, joka katseli häntä toivon ja pelon sekaisin ilmein.

-- No, nyt se taipuu, sanoi Ned hyppien jännityksestä puun juurella, ja Nat levitti käsivartensa kuin estääkseen puussa riippujia taittamasta niskojaan.

-- Se oli tarkoituskin. Pois alta! huusi Dan kylmästi, ja puu taipui hänen painostaan vielä hyvän matkaa alemmas.

Jack hypähti turvallisesti maahan, mutta painon vähentyessä koivu kimmahtikin suoraksi niin äkkiä, että kun Dan koetti heilauttaa itsensä jalat edellä maahan, hänen otteensa heltisi ja hän mätkähti päistikkaa rinteeseen.

-- Ei minuun sattunut. Kohta kaikki on ihan kunnossa, hän sanoi nousten kalpeana ja puolipökertyneenä istumaan toisten poikien kerääntyessä hänen ympärilleen ihaillen mutta säikähtyneinä.

-- Sinä olet kunnon kaveri. Tuo oli tosi hienosti tehty, sanoi Jack kiitollisena.

-- Eihän tuo nyt mitään, mutisi Dan nousten hitaasti ylös.

-- Kyllä vaan oli, ja minä haluan puristaa sinun kättäsi, vaikka sinä oletkin... Ned nielaisi tuon onnettoman sanan ja ojensi kätensä tuntien itsensä oikein reiluksi.

-- Mutta minä en purista sinun kättäsi, senkin liero, sanoi Dan muljauttaen vihaisesti ja käänsi Nedille selkänsä. Silloin Ned muisti mitä purolla tapahtui ja vetäytyi kiireesti pois.

-- Lähde kotiin, minä autan sinua, sanoi Nat ja lähti Danin kanssa jättäen pojat puhelemaan urotyöstä ja ihmettelemään, milloin Dan 'tulisi ennalleen'. Kaikkien mielestä Tommyn viheliäiset rahat olisi pitänyt upottaa järveen ennen kuin niistä syntyi tällainen meteli.

Kun herra Bhaer seuraavana aamuna tuli kouluun, hän näytti niin iloiselta, että pojat ihmettelivät mitä hänelle oli tapahtunut. Hän riensi suoraan Danin luo, tarttui tätä molemmista käsistä ja pudisti niitä sydämellisesti sanoen yhteen hengenvetoon:

-- Minä tiedän nyt koko asian ja pyydän sinulta anteeksi. Tämä oli hyvin sinun tapaistasi ja minä pidän sinusta sen vuoksi, vaikka onkin väärin valehdella edes ystävän tähden.

-- Mitä nyt? huudahti Nat, sillä Dan ei sanonut sanaakaan, nosti vain päätään niin kuin kuorma olisi vierähtänyt hänen hartioiltaan.

-- Dan ei ottanut Tommyn rahoja!

-- Kuka ne otti? kysyivät pojat yhteen ääneen.

-- Jack lähti aikaisin tänä aamuna kotiinsa, ja hän jätti tämän. Oli hiiskumattoman hiljaista, kun herra Bhaer luki kirjeen, jonka oli löytänyt ovenrivasta aamulla noustessaan: