Part 13

-- Yritetään. Ja jonkin aikaa kului oikein mukavasti, kun he pyydystivät kärpäsiä ja koettivat saada niillä syttymään pari taittamaansa oksaa. -- On ihmisten petkutusta, että niitä sanotaan tulikärpäsiksi, kun niillä ei kuitenkaan saa tulta, sanoi Nan heittäen äkäisenä menemään onnettoman tulikärpäsen, joka oli loistanut parhaansa mukaan ja kulkenut nöyrästi oksaa edestakaisin miellyttääkseen innokasta pikku kokeilijaa.

-- Kyllä äiti kohta tulee, sanoi Rob, kun he taas olivat olleet kauan hiljaa, tarkastelleet tähtiä ja kuunnelleet sirkkojen siritystä.

-- En käsitä, miksi Jumala loi ollenkaan yön, kun päivä on niin paljon mukavampi, sanoi Nan miettivästi.

-- Se on nukkumista varten, vastasi Rob haukotellen.

-- Nuku sitten, sanoi Nan Robia taputellen.

-- Minä tahdon omaan sänkyyn. Minä tahdon Teddyn luo, parahti Rob, kun linnut sirkuttivat hiljaa turvallisissa pikku pesissään.

-- Äitisi ei ikinä löydä meitä, sanoi Nan toivottomana, sillä hänestä oli vaikeata odottaa mitään kärsivällisesti. -- On niin pimeää, ettei hän näe meitä.

-- Jääkellarissakin oli ihan pimeä, ja minua pelotti niin, etten edes huutanut, mutta hän näki minut; varmasti hän näkee minut nytkin, vaikka olisi kuinka pimeää, vastasi Rob luottavaisesti. Hän nousi pystyyn kurkistaakseen, mistä päin tulisi apu, joka ei koskaan pettänyt.

-- Minä näen hänet! Tuolla hän on! kiljaisi Rob ja lähti juoksemaan minkä väsyneillä kintuillaan pääsi kohti mustaa olentoa, joka hitaasti lähestyi. Äkkiä hän pysähtyi, kääntyi ympäri ja hoippuroi takaisin kirkuen kauhuissaan:

-- Ei, se on karhu, iso musta karhu! ja piilotti päänsä Nanin helmaan.

Hetkeksi Nan lannistui. Ajatus karhun ilmaantumisesta sai hänenkin rohkeutensa karisemaan. Ja hän oli syöksymäisillään suin päin pakoon, kun lempeä "muu" muutti hänen pelkonsa iloksi, ja hän sanoi nauraen:

-- Sehän on lehmä, Rob, se sama musta lehmä, jonka näimme iltapäivällä.

Ilmeisesti lehmä oudoksui, että kaksi pientä ihmislasta liikuskeli sen laitumella iltapimeässä, ja tuli ystävällisesti kysymään syytä siihen. Lapset saivat taputella sitä, ja se katseli heitä kosteilla silmillään niin ystävällisesti, että Nan joka ei pelännyt mitään muuta eläintä kuin karhua, päätti lypsää sen.

-- Silas on opettanut minua, ja marjanmaito maistuu hyvältä, hän sanoi, ja tyhjennettyään marjat sangosta hattuunsa hän ryhtyi rohkeasti työhön Robin seisoessa vieressä ja toistaessa hänen komennuksestaan runoa:

"Poika ja lehmä pellolla loikoivat nälissänsä. Lehmä soitteli kellolla ja poika pilliänsä."

Mutta näistä kuolemattomista säkeistä oli perin vähän apua, sillä hyväntahtoinen lehmä oli jo lypsetty ja sillä oli vain puoli suuntäyttä antaa janoisille lapsille.

-- Huss! mene tiehesi, sinä olet vanha kitupiikki, huudahti Nan kiittämättömästi ja heitti pettyneenä sikseen turhan yrityksen. Lehmäparka löntysteli tiehensä ynisten hämmästyneenä ja moittivasti.

-- Kumpikin saa tästä tipan, ja sitten meidän täytyy lähteä liikkeelle. Nukahdamme jos emme kävele, eivätkä eksyneet ihmiset saa nukkua. Muistatko kuinka siinä kauniissa sadussa Hanna Lee nukahti lumen alle ja kuoli?

-- Mutta eihän nyt ole lunta, sanoi Rob, jonka mielikuvitus ei ollut yhtä vilkas kuin Nanin.

-- Samantekevää, kävellään kuitenkin ja huudetaan. Jos ei ketään tule, piiloudutaan pensaitten alle.

Matkanteko loppui kuitenkin lyhyeen, sillä Rob oli niin uninen, että kompasteli yhtä mittaa, ja Nan menetti lopulta kärsivällisyytensä. Hän oli jo muutenkin poissa suunniltaan siitä vastuusta, johon oli joutunut.

-- Jos sinä vielä kaadut, niin minä ravistan sinua, sanoi Nan, mutta nosti pikku miesparan lempeästi pystyyn.

-- Älä, se on kenkien syy -- ne ovat niin liukkaat, puolustautui Rob ja pidätti miehekkäästi kurkkuun nousevan itkun lisäten niin nöyrästi ja kärsivällisesti, että Nan ihan liikuttui: -- Elleivät hyttyset purisi näin kauheasti, niin minä nukkuisin siihen asti kun äiti tulee.

-- Pane pääsi minun syliini, minä peitän sinut esiliinallani. Minua ei pelota, sanoi Nan istahtaen maahan ja koettaen vakuuttaa itselleen, ettei vähääkään välittänyt pitenevistä varjoista eikä ympäriltä kuuluvasta salaperäisestä kahinasta.

-- Herätä minut sitten kun äiti tulee, sanoi Rob ja oli hetken päästä sikeässä unessa pää Nanin esiliinan alla.

Nan-poloinen istui viitisentoista minuuttia tuijotellen ympärilleen pelokkaasti, ja jokainen sekunti tuntui tunnin pituiselta. Sitten alkoi kalpea valo kajastaa vuorten huipuilla ja hän tuumi itsekseen:

-- Yö on tainnut jo mennä ja aamu sarastaa. Minä haluan nähdä auringon nousun. Kyllä me päivänvalossa löydämme nopeasti kotiin.

Mutta ennen kuin pyöreä kuu ennätti nousta kukkulan takaa ja hävittää Nanin toiveet, hän nukahti nojaten päätään kuivuneeseen sananjalkapensaaseen ja näki suloisia kesäyön unia tulikärpäsistä, sinisistä esiliinoista, vatukkavuorista ja Robista, joka kuivasi mustan lehmän kyyneliä tämän nyyhkyttäessä:

-- Minä tahdon kotiin. Minä tahdon kotiin!

Sillä aikaa kun lapset rauhallisesti nukkuivat hyönteisten suristessa viihdyttävää tuutulaulua, perheellä oli kotona hirveä hätä. Heinähäkki oli tullut kello viideltä niitylle ja kaikki muut paitsi Jack, Emil, Nan ja Rob odottivat sitä jo latojen luona. Franz oli ajamassa Silaksen sijasta, ja kun pojat kertoivat toisten lähteneen jalan metsän halki, hän näytti tyytymättömältä ja sanoi:

-- Rob olisi pitänyt jättää kyytiin. Hän väsyy niin pitkästä kävelystä.

-- Sitä kautta on lyhyin matka ja he kantavat häntä, sanoi Pumppu, jolla oli jo kiire illalliselle.

-- Olivatko Nan ja Rob varmasti mukana?

-- Olivat tietysti. Minä näin kun he kiipesivät aidan yli ja huusin, että kello on kohta viisi, ja Jack vastasi, että he menevät toista tietä, selitti Tommy.

-- Hyvä on, nouskaa sitten kärryihin! Ja niin heinähäkki lähti jyristämään kuormassaan väsyneet lapset ja täpötäydet marjasangot.

Jo-rouva tuli levottomaksi kuullessaan retkeläisten jakaantumisesta ja lähetti Franzin hakemaan Tobylla väsyneitä lapsia kotiin. Illallinen oli syöty ja perhe istui tapansa mukaan kuistilla, kun Franz palasi hikisenä, pölyisenä ja huolissaan.

-- Ovatko he jo kotona? hän huusi pitkän matkan päästä.

-- Eivät, vastasi Jo-rouva ja hyppäsi tuoliltaan niin pelästyneen näköisenä, että kaikki toisetkin nousivat ja kokoontuivat Franzin ympärille.

-- Minä en löytänyt heitä mistään, hän aloitti, mutta hänet keskeytti äänekäs hei-huuto ja Jack ja Emil ilmestyivät talon takaa.

-- Missä Nan ja Rob ovat? huusi Jo-rouva tarttuen Emilin käsivarteen.

-- En minä tiedä. Eivätkö he sitten tulleet toisten mukana? tämä vastasi hämmästyneenä.

-- Eivät. George ja Tommy olivat tietävinään, että he lähtivät teidän kanssanne.

-- Eivät he tulleet. Emme me ole heitä nähneetkään. Me olimme purolla uimassa ja kävelimme metsän halki, selitti Jack.

-- Ilmoittakaa herra Bhaerille, sytyttäkää lyhdyt ja pyytäkää Silasta minun luokseni.

Jo-rouva ei sanonut muuta, mutta jokainen tiesi, mitä hän tarkoitti ja riensi täyttämään käskyä. Kymmenen minuutin kuluttua herra Bhaer ja Silas olivat matkalla metsään ja Franz ratsasti vanhalla Andyllä haravoimaan isoa niittyä.

Jo-rouva pisti koriin vähän ruokaa pöydältä ja pienen pullon viinaa rohdoskaapista, otti lyhdyn ja pyysi Jackin ja Emilin mukaansa. Käskettyään toisten pysyä kotona hän nousi Tobyn selkään ja lähti matkaan avopäin ja leninkisillään. Hän kuuli jonkun juoksevan perässä, mutta ei sanonut mitään ennen kuin pysähtyi jonkin matkan päässä kuuntelemaan ja huutamaan Nania ja Robia. Silloin lyhdyn valo lankesi Danin kasvoille.

-- Sinäkö siinä oletkin? Minähän käskin Jackin, sanoi Jo-rouva aikoen käännyttää Danin takaisin hakemaan isompia poikia.

-- Minä en antanut hänen lähteä. Hän ja Emil eivät olleet saaneet illallista ja minä halusin tulla.

Dan otti lyhdyn rouva Bhaerin kädestä ja katsoi häneen hymyillen, mutta hänen ilmeensä oli niin vakava ja rohkea, että Jo-rouva tunsi saaneensa luotettavan seuralaisen.

Rouva Bhaer hyppäsi Tobyn selästä ja käski Danin nousta satulaan, vaikka poika vastustelikin. Sitten he jatkoivat matkaansa pölyistä, yksinäistä tietä pysähtyen silloin tällöin huhuilemaan ja kuuntelemaan henkeä pidättäen kuuluisiko lasten vastausta.

Isolle niitylle saapuessaan he näkivät siellä lyhtyjä, jotka häilähtelivät pimeässä kuin virvatulet, ja kuulivat herra Bhaerin huutavan: -- Nan! Rob! Rob! Nan! Silas huusi ja vihelsi, ja Dan kuljeksi Tobyn selässä ristiin rastiin. Eläin näytti ymmärtävän mitä oli tekeillä ja pujotteli taitavasti pahimpienkin louhikkojen yli. Välillä Jo-rouva käski kaikkien olla hiljaa ja sanoi itku kurkussa:

-- Ehkä melu säikyttää heitä. Antakaa minun kutsua, Rob tuntee minun ääneni.

Hellällä äänellä hän huuteli Robin nimeä; tuuli kantoi suopeasti hänen huutonsa matkojen taa ja etäiset vuoret kertasivat sen hiljaa, mutta vastausta ei kuulunut.

Taivas oli mennyt pilveen ja vain silloin tällöin vilahti kuu näkyviin. Taivaanrannalla välähteli salamoita ja etäinen jyminä ilmoitti, että ukonilma oli tulossa.

-- Voi pikkuista Robia, valitteli Jo-rouva harhaillessaan ylös ja alas rinnettä kuin kalpea aave Danin pysytellessä uskollisesti hänen rinnallaan. -- Mitä minä sanon Nanin isälle, jos tytölle tapahtuu jotakin? Miksi minä päästinkään heidät näin kauas? Fritz, kuuletko sinä mitään? Ja kun hiljainen "en" tuli vastaukseksi, hän väänteli käsiään niin epätoivoisesti, että Dan laskeutui alas Tobyn selästä, sitoi aasin ladon nurkkaan ja sanoi päättävästi:

-- Minä käyn lähteellä -- ehkä he ovat siellä.

Hän kiipesi aidan yli ja riensi eteenpäin niin nopeasti, että rouva Bhaer tuskin pysyi perässä. Kun he pääsivät lähteelle, poika laski lyhdyn alemmas ja näytti riemuissaan Jo-rouvalle pieniä jälkiä sammalessa lähteen ympärillä. Rouva laskeutui polvilleen tutkimaan niitä ja hypähti pystyyn sanoen innoissaan:

-- Tosiaan, nuo ovat Robin kengänjäljet. Tule, he ovat varmaankin menneet tuonne päin.

Se oli vaivalloista etsintää, mutta selittämätön vaisto johdatti hätääntynyttä äitiä. Äkkiä Dan huudahti ja sieppasi pienen kiiltävän esineen pensaan juurelta. Se oli uuden sangon kansi, joka eksyneiltä oli pudonnut jo alkusäikähdyksen aikana. Vähän matkan päästä he löysivät Nanin hatun, ja kuljettuaan useaan kertaan paikan ohi he viimein keksivät metsän peitossa olevat lapset. Kumpikin nukkui makeasti.

Dan ei koskaan voinut unohtaa näkyä, jonka lyhty sinä yönä valaisi. Hän luuli Jo-rouvan purskahtavan ilosta itkuun, mutta tämä kuiskasi vain "hss!" ja kohotti varovasti esiliinaa. Sen alta paljastuivat Robin pyöreät likaiset kasvot, marjojen tahrimat huulet olivat raollaan pojan hengittäessä tasaisesti, vaalea tukka oli liimautunut otsalle ja likaiset kädet pitivät lujasti kiinni sangosta, joka oli täynnä marjoja.

Äidille kerätyt marjat, joita kaikkien koettelemusten keskelläkin oli tarkoin varjeltu, liikuttivat syvästi Jo-rouvaa. Hän otti pojan syliinsä ja puhkesi itkemään niin sydämensä pohjasta, että lapsi heräsi ja katsoi häneen hämmästyneenä. Sitten Rob muisti, puristi äitiä kaulasta ja sanoi voitonriemuisesti:

-- Minä tiesin, että sinä tulisit! Voi äiti, minulla oli sinua kauhea ikävä!

Sillä aikaa Dan nosti Nanin jalkeille saniaispensaasta. Hän sai tytön rauhoittumaan ensi säikähdyksestä ja kuivasi hänen kyynelensä silmissään hellä katse, jota kukaan muu kuin Teddy ei aikaisemmin ollut nähnyt. Nan nyyhkytti helpotuksesta, tuntui ihanalta kuulla tuttuja turvallisia ääniä yksinäisyyden ja pelon jälkeen.

-- Tyttö kulta, älä itke! Nyt te olette turvassa eikä tänä yönä kukaan saa sanallakaan moittia teitä, sanoi Jo-rouva ja otti Nanin syliinsä suojaten molempia lapsia kuin kanaemo, joka kokoaa eksyneet poikansa siipiensä alle.

-- Se oli minun syyni ja minä olen kauhea pahoillani. Minä koetin pitää huolta hänestä ja peittelin hänet nukkumaan enkä koskenut hänen marjoihinsa, vaikka minulla oli kova nälkä. Enkä enää milloinkaan tee niin, en milloinkaan, niiskutti Nan hukkumaisillaan katumuksen ja kiitollisuuden kyyneliin.

-- Huuda nyt toisille, että päästään kotiin, sanoi Jo-rouva, ja Dan nousi aidalle ja huusi: -- Löydetty, niin että tienoot raikuivat.

Silloin tuli liikettä: tuikkivat valot lähestyivät joka puolelta sananjalikossa seisovaa pikku ryhmää. Voi sitä halailua, suukottelua ja puheensorinaa -- sitä hämmästelivät varmaan kiiltomadotkin, ainakin se hämmästytti hyttysiä, sillä ne surisivat kuin päättömät.

Nyt lähdettiin kotiin -- ja se vasta oli kulkue: Franz ratsasti edellä viemään hyviä uutisia; Dan istui Tobyn selässä näyttäen toisille tietä; Nan sai kyydin Silaksen vahvoilla käsivarsilla ja olikin "nokkelin kuorma", mitä Silas milloinkaan oli kantanut.

Herra Bhaer tahtoi välttämättä itse kantaa Robin, ja pikku mies istui hänen sylissään virkeänä ja jutteli iloisesti kuin sankari konsanaan. Äiti käveli rinnalla taputellen häntä milloin mihinkin ja kuunteli väsymättä, kun poika yhä uudestaan kertasi:

-- Minä tiesin, että äiti tulee.

Kuu pilkisti pilvistä heidän saapuessaan puistotielle, ja kaikki pojat juoksivat huutaen heitä vastaan ja toivat riemusaatossa kadonneet lampaat ruokasaliin. Eivätkä eksyneet olleet enää hiukkaakaan romanttisia, vaan halusivat illallista hyväilyjen ja suukkojen asemasta. Kun he söivät voileipää ja maitoa, koko talon väki seisoi ympärillä katselemassa. Nan oli pian ennallaan ja kertoi suurennellen niistä vaaroista, joista he olivat pelastuneet. Rob näytti täysin uppoutuneen ruokailuun, mutta äkkiä hän laski lusikan kädestään ja päästi kauhean porun.

-- Kultaseni, mitä sinä itket? kysyi äiti, joka koko ajan oli pysytellyt hänen lähellään.

-- Sitä kun minä eksyin, ulisi Rob, ja onnistui kuin onnistuikin saamaan lopulta kyynelet silmiinsä.

-- Mutta sinuthan on löydetty. Nan kertoi, ettet yhtään itkenyt metsässä, ja olin oikein iloinen, että sinä olit niin urhoollinen poika.

-- Minä pelkäsin niin kovasti etten ehtinyt. Mutta nyt minä tahdon itkeä, koska en pidä eksymisestä, selitti Rob suu täynnä leipää ja velliä ja taistellen unta ja mielenliikutusta vastaan.

Pojat purskahtivat nauruun kuullessaan selityksen ja Rob katseli heitä hämmästyneenä, mutta heidän naurunsa oli niin tarttuvaa, että häneltäkin pääsi kikatus, ja sitten hän laski lusikkansa pöydälle ja yhtyi sydämensä halusta yhteiseen iloon.

-- Kello on kymmenen. Nyt vuoteeseen joka poika, sanoi herra Bhaer vilkaistuaan kelloonsa.

-- Ja Luojalle kiitos, ettei tänä yönä ole yhtään vuodetta tyhjänä! lisäsi rouva Bhaer katsellen silmät kyynelissä Robia, kun tämä taapersi isänsä syliin. Nan lähti Daisyn ja Demin saattamana heti nukkumaan, ja Demistä hän oli heidän joukkonsa ehdoton sankaritar.

-- Tätiparka on niin väsynyt, että hänetkin pitäisi kantaa yläkertaan, sanoi Franz kohteliaasti kiertäen kätensä Jo-rouvan ympärille, kun tämä kulki hänen ohitseen pitkästä kävelystä ja säikähdyksestä uupuneena.

-- Tehdään kultatuoli, ehdotti Tommy.

-- Ei, kiitoksia vain, poikaseni; mutta jonkun olkapäähän minä voisin nojata.

-- Minun, minun! ja puoli tusinaa poikia työntyi kilvan hänen luokseen toivoen tulevansa valituksi.

Nähdessään että pojat pitivät sitä kunniatehtävänä, hän valitsi sen pojista, joka oli sen ansainnut, eikä kukaan nurkunut, kun hän pani kätensä Danin olalle ja sanoi niin lämpimästi, että poika punastui ilosta ja ylpeydestä:

-- Dan löysi lapset ja hän saa saattaa minut ylös.

Dan tunsi saaneensa runsaan palkkion illan työstä, ei ainoastaan sen vuoksi, että hänet oli valittu poikajoukosta ja että hän sai ylpeästi näyttää tietä, vaan siksi, että Jo-rouva sanoi hänelle sydämellisesti huoneensa ovella:

-- Hyvää yötä. Jumala sinua siunatkoon.

Pikku Rob voi mainiosti seuraavana päivänä, mutta Nanilla oli päänsärkyä ja hän loikoi Jo-rouvan sohvalla naarmuiset kasvot yltyleensä voideltuina. Tunnonvaivat olivat haihtuneet, ja hän piti ilmeisesti eksymistä kerrassaan suurenmoisena huvina. Tämä mieliala ei Jo-rouvasta ollut läheskään paikallaan, sillä hän ei halunnut toista kertaa etsiä lapsiaan öisiltä sinivatukkakentiltä. Hän ei ollut päättänyt millä tavalla kurittaisi Nania, mutta eräs kertomus antoi hänelle hyvän viitteen, ja koska Jo-rouva piti epätavallisista rangaistuksista, hän päätti kokeilla sitä.

-- Kaikki lapsethan eksyvät, puolusteli Nan Jo-rouvalle aivan kuin olisi puhunut tulirokosta tai hinkuyskästä.

-- Eivät sentään kaikki, ja toisia ei koskaan löydetä, vastasi Jo-rouva.

-- Etkö sinä itse koskaan eksynyt? kysyi Nan, jonka valppaat nappisilmät huomasivat, että hänen totisena ompelevan nuhtelijansa ilme muuttui suopeammaksi.

Jo-rouva myönsi naurahtaen.

-- Kerro siitä, pyysi Nan, joka tunsi pääsevänsä keskustelussa voiton puolelle.

Jo-rouvakin huomasi sen oitis, vakavoitui ja sanoi katuvasti päätään pudistaen:

-- Minä eksyin montakin kertaa, ja tein kepposillani äitiparkani elämän ihan kauheaksi, kunnes hän paransi minut.

-- Miten? kysyi Nan ja nousi kiinnostuneena istumaan.

-- Olin saanut uudet kengät ja halusin välttämättä näyttää niitä, ja vaikka oli kielletty, etten saisi poistua puutarhasta, minä karkasin kuitenkin ja kiertelin koko päivän ympäri kaupunkia, enkä ymmärrä kuinka minua ei tallattu kuoliaaksi. Ja se olikin aikamoinen päivä! Minä riehuin puistossa koirien kanssa, soutelin ventovieraiden poikien seurassa, söin päivälliseksi pienen irlantilaisen kerjäläistytön pussista suolakalaa ja perunoita, ja vihdoin minut löydettiin erään talon portailta nukkumasta kädet ison koiran kaulassa. Oli iltamyöhä, minä olin likainen kuin porsas ja uudet kengät olivat siekaleina -- niin pitkälti olin kuljeskellut.

-- Olipa se matka! huudahti Nan valmiina itse tekemään samoin.

-- Ei ollut hauskaa seuraavana päivänä, sanoi Jo-rouva varoen silmiään kavaltamasta, kuinka hän vieläkin nautti entisistä kepposistaan.

-- Antoiko äitisi sinulle piiskaa? kysyi Nan uteliaasti.

-- Äiti ei antanut minulle piiskaa kuin yhden ainoan kerran ja silloinkin hän pyysi anteeksi, muuten en ehkä koskaan olisi voinut leppyä hänelle, sillä loukkaannuin syvästi.

-- Miksi hän pyysi anteeksi? Ei minun isäni koskaan pyydä.

-- Kun hän oli piiskannut minua, käännyin ympäri ja sanoin: "Sinä olet itse vihainen ja sinun pitäisi myös saada selkääsi." Hän katsoi vähän aikaa minua ja sitten hän kiukkunsa asettui. Hän sanoi kuin häpeissään: "Olet oikeassa, Jo, minä olen vihainen. Miksi minä rankaisen sinua kiivaudesta, kun itse näytän niin huonoa esimerkkiä? Anna anteeksi, kultaseni, koetetaan auttaa toisiamme paremmin." En ikinä unohda sitä ja se auttoi tehokkaammin kuin tusina selkäsaunoja.

Nan istui mietteissään ja pyöritteli rasvapurkkia hetkisen käsissään, eikä rouva Bhaerkaan enää puhunut, vaan antoi kertomuksen vaikuttaa, sillä Nan tajusi aina nopeasti, mitä ympärillä tapahtui.

-- Siitä minäkin pidän, sanoi Nan äkkiä. -- Mitä äitisi teki kun karkasit?

-- Hän sitoi minut narulla sängynjalkaan, ja sain olla koko päivän sisällä edessäni kuluneet kengät, jotka muistuttivat minua tottelemattomuudestani.

-- Se varmaan parantaisi kenet hyvänsä, sanoi Nan, joka rakasti vapauttaan yli kaiken.

-- Se paransi minut ja eiköhän se paranna sinutkin, sen tähden aionkin koettaa samaa keinoa, sanoi Jo-rouva kaivaen työpöytänsä laatikosta kerän vahvaa narua.

Keskustelun päätös oli lopullisesti nujertanut Nanin ja hän istui masentuneena, kun Jo-rouva sitoi narun toisen pään hänen vyötärönsä ympäri ja toisen sohvan käsinojaan.

-- Minä en halua sitoa sinua niin kuin jotain tottelematonta koiraa, mutta ellet muista opetusta paremmin kuin koira, minun täytyy kohdella sinua samalla tavalla.

-- Minä tahdonkin, että minut sidotaan kuin -- ei, minä tahdon leikkiä koiraa, ja Nanin kasvoille ilmestyi huoleton ilme ja hän alkoi haukkua kuin koira ja kävellä nelin kontin lattialla.

Kiinnittämättä siihen mitään huomiota Jo-rouva antoi hänelle pari kirjaa sekä nenäliinan päärmättäväksi ja lähti huoneesta jättäen Nan-neidin oman onnensa nojaan. Nan ei ollut tyytyväinen tilanteeseen ja istuttuaan hetken paikoillaan hän koetti avata solmun. Mutta se oli sidottu lujasti selän taakse esiliinan nauhoihin ja sen vuoksi hän alkoi päästellä toista päätä. Se aukesi pian ja kerittyään narun kasaan Nan oli juuri aikeissa karata ikkunasta, kun hän kuuli Jo-rouva sanovan eteisessä:

-- Ei, en minä usko, että hän karkaa, hän on kunniantuntoinen tyttö ja tietää kyllä, että minä olen tehnyt sen häntä auttaakseni.

Siinä samassa Nan juoksi takaisin ja sidottuaan itsensä taas kiinni alkoi kiivaasti ommella. Hetken kuluttua Rob tuli sisään ja ihastui niin tähän uuteen rangaistukseen, että haki hyppynuoran ja solmi sen sohvan toiseen käsinojaan pitääkseen kohteliaasti seuraa.

-- Minäkin eksyin ja minut pitää sitoa niin kuin Nankin, hän selitti äidilleen, kun tämä näki uuden vankinsa.

-- Kyllä sinäkin ansaitset pienen rangaistuksen, sillä tiesit vallan hyvin, ettei ollut oikein erota toisista.

-- Nan vei minut, aloitti Rob kerkeästi.

-- Sinun ei olisi tarvinnut mennä. Onhan sinulla omatunto, ja sinun täytyy oppia kuuntelemaan sen ääntä.

-- Niin kai, mutta minun omatuntoni oli ihan hiljaa, kun Nan sanoi: "Mennään aidan yli", vastasi Rob.

-- Pysähdyitkö sinä edes kuuntelemaan sen ääntä?

-- En.

-- No, sitten et voi puhua mitään.

-- Se on kai niin pikkuinen omatunto, ettei se huuda tarpeeksi lujaa, lisäsi Rob ajateltuaan hetken asiaa.

-- Meidän täytyy vahvistaa sitä, on kauheaa, jos omatunto on heikko. Siksi saatkin jäädä tänne päivälliseen asti ja keskustella siitä Nanin kanssa. Luotan siihen, ettei kumpikaan teistä päästä itseään irti ennen kuin minä annan luvan.

-- Ei me päästetä, vastasivat molemmat ja tunsivat itsensä vallan erinomaisiksi auttaessaan näin itse rankaisemaan itseään.

Tunnin verran he olivat oikein kiltisti, mutta sitten he väsyivät yhteen ja samaan huoneeseen ja kaipasivat ulos. Koskaan halli ei ollut näyttänyt niin houkuttelevalta, yksinpä pieni makuuhuonekin herätti heissä äkkiä kiinnostusta, ja ilomielin he olisivat ruvenneet siellä telttasille vierassängyn verhojen suojissa.

Avoin ikkuna veti heitä armottomasti puoleensa, koska se oli tavoittamattomissa ja ulkomaailma näytti niin ihanalta, etteivät he tajunneet, kuinka se koskaan oli voinut tuntua ikävältä. Nan halusi päästä juoksemaan nurmikolle ja Rob muisti mielipahakseen, ettei ollut aamulla syöttänyt koiraansa, ja mietti mitä Pollux-paralle kuului.

He katselivat kelloa, ja Nan laskeskeli minuutteja ja sekunteja; Rob taas oppi kaikki tunnit kahdeksan ja yhden välillä niin hyvin, ettei ikinä niitä unohtanut. Oli raivostuttavaa haistella ruuan tuoksua, kun tiesi että päivälliseksi valmistettiin piirakkaa sinivatukoista eikä päässyt paikan päälle nappaamaan kunnon osuutta taikinasta ja marjoista. Kun Mary-Ann alkoi kattaa pöytää, lapset olivat haljeta uteliaisuudesta koettaessaan kurkkia millaista liharuokaa pöytään tuotiin, ja Nan tarjoutui auttamaan Mary-Annia illalla vuoteiden sijaamisessa, jos hän saisi vilkaista, oliko vanukkaan päällä runsaasti kermavaahtoa. Rynnätessään ulos luokkahuoneesta pojat tapasivat Nanin ja Robin kiskomassa riimujaan kuin villivarsat, ja heistä oli sekä opettavaa että huvittavaa nähdä edellisen yön innostavien seikkailujen päättyvän tällä tavalla.

-- Päästä minut nyt, äiti. Ensi kerralla minun omatuntoni pistää kuin neula, ihan varmasti, sanoi Rob, kun kello soi ja Teddy tuli surullisen hämmästyneenä katsomaan häntä.

-- Saammepa nähdä, sanoi rouva Bhaer päästäen pojan vapaaksi. Rob juoksi riemuissaan salin kautta eteiseen ja sieltä ruokasalin läpi takaisin Nanin luo, jonne pysähtyi tyytyväisyydestä loistaen.

-- Saanko minä tuoda Nanille päivällisen? hän kysyi vankitoveriaan säälien.

-- Sillä lailla, kiltti poika. Vedä pöytä esiin ja aseta tuoli paikoilleen, sanoi Jo-rouva ja kiiruhti tyynnyttämään malttamattomia poikia, joilla oli aina päivälliselle tullessaan huikea nälkä.